Kaatunut hautakivi

Bror Emil Fagerlundin vaimon, pojan ja miniän hautakivi Malmin hautausmaalla

Kävellessäni lokakuun puolivälissä Malmin hautausmaalla sattui silmiini tarkoituksella kaadettu hautakivi, jonka nimet näyttivät tutuilta. Hautausmaalla oli lukuisa määrä hautakiviä kaadettu tahallisesti nurin, ettei niiden äkillinen kaatuminen aiheuttaisi tapaturmia. Tämä hautakivi oli osittain

Kuolinilmoitus.
Wiipuri 19.3.1903

mullan peitossa. Niinpä suuntasin vesipisteelle, josta löytyi kastelukannu.  Huuhtelin kannusta laskemallani vedellä kiven puhtaaksi ja sain kivestä hyvän valokuvan. Olin päivää aikaisemmin selaillut kansallisarkistossa Savonlinnan hiippakunnan piispan Otto Immanuel Colliander (1848 – 1924) kirjeenvaihtoa. Siellä kuvasin ja kirjoitin puhtaaksi mm. kahden Lappeella syntynen papin kommunikointia piispansa kanssa. Kyseiset papit olivat veljeksiä, vanhempi heistä oli Vilhelm Ferdinand Fagerlund (1864 – 1934) ja nuorempi Bror Emil Fagerlund. Kaatuneesta hautakivestä löytyivät Bror Emil Fagerlundin vaimon ja heidän poikansa ja miniänsä nimet.

Mikä tästä kaatuneen hautakiven satunnaisesta kohtaamisesta teki minua koskettavan hetken, oli se, että päivää aikaisemmin luin kirjeitä, joissa käsiteltiin tämän nuorena kuolleen papin ja hänen perheensä surullisia vaiheita vuonna 1903.

Muolaan kappalainen Bror Emil Fagerlund syntyi 11.10.1869 Lappeella vaakakirjuri, luutnantti Magnus Vilhelm Fagerlundin (1837 – 1910)  ja Edla Emilia Hartinin (1844 – 1914) perheeseen. Bror Emilin vanhemmat muuttivat Saimaan kanavan varrelta vuonna 1895 Muolaaseen. Fagerlundit liittyivät 1880-luvun alussa Lappeenrannan seudulle levinneeseen lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Bror Emil kävi Hämeenlinnan normaalilyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1897. Hänet vihittiin papiksi 19.6.1900. Tämän jälkeen Bror Emil toimi ylimääräisenä tai virkaatekevävänä  pappina mm. Valkjärven, Savitaipaleen, Antrean ja Räisälän seurakunnissa sekä viimeksi Muolaan seurakunnan kappalaisena. Sekä Bror Emil Fagerlund että Vilhelm Ferdinand näyttävät olleen mukana lestadiolaisuuden toiminnassa sekä kotiseudullaan että opiskeluaikanaan muualla Etelä-Suomessa. Perhe suomalaisti nimensä Korvenheimoksi vuonna 1906 eli vasta Bror Emilin kuoleman jälkeen.

Uutinen Bror Emil Fagerlundin
hautaustilausuudesta. Wiipuri 4.4.1903

Avioliittoon Bror Emil vihittiin helsinkiläissyntyisen Elin Maria Engroosin kanssa (24.8.1876 – 5.10.1950) Muolaassa 21.7.1898. Fagerlundit muuttivat Muolaaseen seurakunnan muuttokirjojen mukaan Räisälästä 30.6. 1902. Tässä vaiheessa perheeseen kuului jo kaksi lasta. Talvella 1903 Bror Emil oli keuhkotaudin murtamana jo erittäin heikossa kunnossa, eikä lääkäri nähnyt juurikaan toivoa parantumisesta. Hän menehtyi sairauteen 16.3.1903. Bror Emil Fagerlund haudattiin Muolaan kirkkomaahan suuren saattajajoukon seuraamana 29.3.1903. Kaksi päivää ennen hautajaisia perheeseen syntyi kolmas lapsi. Lehtiuutisen mukaan pidetyn hengenmiehen hautajaisiin saapui niin paljon väkeä, etteivät he kaikki mahtuneet kirkkoon. Arkkua kantoivat hänen isänsä, veljensä, lankonsa ja kolme Viipurin lestadiolaisyhteisön keskeistä toimihenkilöä. Ruumiin siunauksen toimitti haudalla hänen edellä mainittu veljensä Vilhelm Ferdinand Fagerlund.

Luettuani piispa Collianderin arkistosta löytämäni kirjeet, joista kaksi lötyy täältä,  pohdin, mitä tapahtui hänen perheelleen isän ja aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjeissä heijastui surun lisäksi suuri tuska ja hätä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan orvoiksi jääneille pienokaisille ja yksin köhyyteen jääneelle leskelle. Ainakin hieman löysin vastausta kysymykseeni tuosta kaatuneesta hautakivestä. Elin Maria Fagerlund eli pitkän elämän, ja ainakin yksi perheen lapsista kasvoi aikuiseksi ja perusti oman perheen. Aikakirjat kertovat lisäksi, että Senaatin talousvaliokunta myönsi 25.5.1903 leskelle 200 markan (noin 900€)  ja kullekin lapselle 100 markan vuotuisen eläkkeen.

Ruumisjunalla Malmille

Malmin hautausmaan asemarakennus on vuodelta 1897.

Oleskelin viikon Helsingissä ja olen ottanut tavakseni perehtyä jokaisella pääkaupunkireissullani johonkin uuteen kohteeseen. Tällä kertaa valitsin määränpääkseni Suomen suurimman hautausmaan. Tämä Malmin hautausmaa kätkee uumeniinsa noin 200 000 vainajaa. Sinne on haudattu runsaasti suomalaisen yhteiskunnan merkkihenkilöitä. Tarkoitukseni oli tutustua tähän hyvin hoidettuun ja kauniiseen hautausmaakokonaisuuteen sekä sen muistomerkkeihin. Aikomukseni oli samalla katsella, keitä tunnettuja kansalaisiamme on sinne haudattu. Kaikissa näissä oli suurena apuna hautausmaan toimistosta ystävällisen henkilökunnan minulle antama kartta, johon oli merkitty muistomerkit ja merkittävien kansalaisten hautapaikat.

Vuonna 1928 liikennöitiin Malmin hautausmaalle tälläisella
aikataululla. HS 26.6.1928.

Kävin hautausmaalla kahtena päivänä, joiden aikana minulle paljastui yllättäviä asioita sen historiasta. Yksi niistä oli se, että hautausmaalle on suuntautunut oma rautatieliikenne. Kun Malmin hautausmaa perustettiin vuonna 1894, se sijaitsi kaukana, kaukana maalla. Helsingin keskustasta oli sinne matkaa 10 kilometriä. Ruumiiden ja saattoväen kuljettaminen kymmenen kilometrin päähän olisi ollut hevoskärryillä vaivalloista. Asia ratkaistiin rakentamalla hautausmaalle oma pistoraide Malmin asemalta. Säännöllinen liikenne alkoi helmikuussa 1895. Oman asemarakennuksen hautausmaa sai vuonna 1897. Vainajat, saattoväki ja papit kuljetettiin Malmille Aleksis Kiven kadulla sijainneelta Harjun ruumishuoneelta. Ruumiiden ja saattoväen kuljettaminen samoissa vaunuissa aiheutti paljon keskustelua. Kesäkuussa 1916 tehtiin

Malmin hautausmaan asemarakennuksessa on nykyisin
hautausmaan toimisto.

päätös, jonka mukaan ruumiit ja henkilöt kuljetettaisiin eri junilla. Raitiotieliikenteen ulottaminen Malmin hautausmaalle korvaamaan junaliikennettä oli esillä jo 1910-luvulla. Huolimatta useista myöhemmistäkin ehdotuksista se ei koskaan toteutunut. Rautatieliikenne hautausmaalle päättyi keväällä 1956. Vaikka kiskot on purettu, rautatieliikenteestä muistona seisoo hautausmaalla kuitenkin entinen asemarakennus, johon on sijoitettu hautausmaan toimisto.


Ps. Pienenä anekdoottina mainittakoon, että köyhille oli varattu vuonna 1894 oma, erillinen alueensa. Hautapaikka siellä ei maksanut mitään, mutta omaisten oli luotava se itse. 1910-luvulla junalippu hautausmaalle maksoi 50 penniä. Tarina ei kerro sitä, mikä oli ruumiista peritty taksa. Vai vietiinkö se junalla ilmaiseksi?

Kohtalokas sunnuntai Uukuniemen Pyhäjärvellä 115 vuotta sitten

Pyhäjärven laivaonnettomuuden muistomerkki Paakasalmen hautausmaalla

Vieraillessani Uukuniemen Paakasalmen hautausmaalla kunnostamassa sukuhautoja huomioni kiinnittyy usein muistomerkkiin, jonka nimilaatassa on yhteensä 18 nimeä.  Nuo nimet viestivät omaa karua kieltään siitä, miten 1900-luvun alussa turvamääräysten noudattaminen vesiliikenteessä oli vielä lapsenkengissä. Kokosin tarinan traagisen onnettomuuden kulusta ja seurauksista yhteen useista lehtiartkkeleista.

Mitä tapahtui?

Höyryvene Ainon ilmoitus/mainos
Laatokka 30.5.1903

Sunnuntaina 16.8.1903 lähti höyryvene Aino kuljettamaan Uukuniemen Ristirannan laiturista kirkkoväkeä Pyhäjärven yli Ännikänniemeen jumalanpalveluksen jälkeen. Koska oli rippipyhä, oli kirkolle saapunut väkeä tavallista runsaammin. Laivan hinauksessa kulki noin 25 metriä pitkä proomu, jonne osa matkustajista siirtyi. Matkustajien määrästä Ristirannan laiturista lähdettäessä esiintyi ristiriitaista tietoa. Höyryveneessä oli noin 75 henkeä ja proomussa olevien määrästä arviot liikkuivat 250 – 400 hengen välillä.

Proomuun oli rakennettu rautatolppien päälle katto, joka jakaantui kahteen osaan.  Proomun ollessa, kuten 16.8.1903, tungokseen asti täynnä, oli varsinkin nuorilla matkustajilla tapana kiivetä tuolle katolle. Katolle oli kielletty menemästä, mutta siitä huolimatta sinne noustiin. Aluksi siellä oli kymmenkunta henkeä, mutta lopulta katolla olevien määrä nousi useaan kymmeneen. Herman Pesonen-niminen hanuristi soitteli katolla harmonikkaansa, mikä houkutteli väkeä sinne.

Laiva oli tuulen vaikutuksesta painunut kohti Höy/Höijsaaren rantaa, jolloin joku huomautti perämiehelle, ettei tämä laske alusta liian lähelle saaren rantaa. Tämä seurauksena perämies käänsi äkkiä laivan suuntaa. Proomun perämies Taneli Pöllänen ei sitä nähnyt katolla olevan väenpaljouden vuoksi. Hinausköysi antoi ensin löysää, jonka jälkeen se nykäisi voimakkaasti proomua. Proomu heilahti ja kallistui. Sekä katolla olevien painosta että voimakkaan nykäyksen seurauksena proomun katto luhistui. Tuuman paksuiset rautatolpat kaatuivat ja toinen puoli katosta putosi katolla olleiden kanssa alas ruumaan. Toinen puoli katosta kaatui sen sijaan noin 40 matkustajan kanssa veteen.

Taistelua henkiinjäämisestä

Yksityiskohta tapahtuma-alueen kartasta. Nykyinen Suomen ja
Venäjän raja kulkee Ristselkää pitkin ja Höysaari kuuluu Venäjälle.
Ristiranta on rajavyöhykkeellä.

Veden varaan joutuneilla alkoi armoton taistelu hengestään. Samalla yritettiin auttaa myös toisia. Sisar piti kiinni veljestään, veli sisarestaan, mies vaimostaan. Kaksi nuorta tyttöä takertui hyvänä uimarina tunnettuun Juhana Härkäseen ja kaikki kolme vaipuivat lopulta Pyhäjärven aaltoihin. Proomussa olleista loukkaantui katon putoamisen seurauksena toistakymmentä henkeä. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt pahasti kasaan painuneen katon alle.  Loukkaantuneiden veri valui pitkin proomun reunoja ja sydäntä särkevät huudot kiirivät pitkin Pyhäjärven pintaa. Tapahtui myös ihmepelastuminen. Leskirouva Maria Toivonen suistui katolta veteen ja hukkui, mutta hänen mukanaan ollut vuoden ikäinen lapsi jäi jostakin syystä kellumaan veden pinnalle ja hänet onnistuttiin pelastamaan.

Pelastustoimet

Helsingin Kaiussa (1-2/1903) ollut piirros onnettomuudesta

Onnettomuuden tapahduttua syntyi proomussa ja höyryveneessä valtava sekasorto. Lisäksi tilannetta pahensi laivaväen ja matkustajien neuvottomuus ja hämmennys tilanteessa ja kesti tovin, ennen kuin pelastustoimiin ryhdyttiin. Lopulta höyryveneen koneet sammutettiin ja kapteeni saapui veneellään ensimmäisenä pelastuspuuhiin. Paikalle saapui myös muita kirkkomatkalta saapuneita veneitä. Ne olivat jo muutenkin täynnä, joten niihin ei voitu pelastaa kuin yksittäisiä veden varaan joutuneita. Proomusta heiteltiin ja ojennettiin veteen laudan- ja köydenpätkiä. Niiden avulla proomuun saatiin nostettua melkoinen osa veteen joutuneista. Osa pelastautui itse uimalla Höijsaaren rantaan, jonne oli matkaa noin 300 metriä. Höyryvene kävi välillä keventämässä lastiaan matkustajista läheisen saaren rantaan. Laivan saapuessa takaisin onnettomuuspaikalle tilanne oli jo ohi. Osa matkustajista oli painunut jo veden alle ja pelastuneet saatu ylös. Proomu otettiin uudestaan hinaukseen ja vedettiin Ristirantaan. Siellä lääkäri G. Walle antoi loukkaantuneille ensiavun. Kolme pahiten loukkaantunut lähetettiin Sortavalan kaupungin sairashuoneelle.

Tapahtuma ei jäänyt ilman jälkiseurauksia. Oikeusistuimen käsittelyssä onnettomuus oli tammikuussa 1904. Useiden päivien ajan tapahtumista liikkui mitä villeimpiä huhuja sekä Uukuniemellä että sen lähiseuduilla. Fake news ei siis suinkaan ole 2010-luvun keksintö. Niiden levittäjänä oli runsas sata vuotta sitten, ei STT tai lehdistö (kuten ei nykyisinkään) vaan hevosmiesten tietotoimisto. Sanomalehtien raportointi tapahtumasta alkoi kahden päivän kuluttua eli 18.6.1903. Useat lehdet kertoivat onnettomuudesta vasta 20.8. Tässä sanomalehti Laatokan toimittajan kuvaus matkastaan onnettomuushuhun jäljille.

Mitä tuo traaginen onnettomuus merkitsi sitten yksilöille, perheille ja suvuille? Palaan siihen, samoin kuin onnettomuuden muihin seurauksiin seuraavassa blogikirjoituksessani.

Selostajalegenda Pekka Tiilikaisen vienalaiset juuret

Pekka Tiilikaisen hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla

Pysähdyin syyskuun alussa vieraillessani Helsingin ortodoksisella hautausmaalla Hietaniemessä suomalais radiotoiminnan legendan Pekka Tiilikaisen haudalla. Hänen hautansa löytyminen ortodoksiselta hautausmaalta oli minulle yllätys. Tiesin toki ennestään, että hänen juurensa ovat Vienan Karjalassa. Mutta pidin häntä niin vahvasti olemukseltaan perisuomalaisena, jonka olemukseen kuuluisi tapaluterilaisuus, etten ollut moista mahdollisuutta ollut edes ajatellut. Vierailuni jälkeen etsin lisää tietoa Tiilikais-Pekan vienalaisortodoksisista juurista.

Pekka Tiilikaisen muistokirjoitus
Karjalan Heimo no 9-10/1976

Pekka Tiilikainen syntyi 29.6.1911 Kouvolassa. Hänen isänsä oli kauppias Mikko (alkuaan Nikita) Vasselinpoika Tilikov (1885 – 1946), myöhemmin Tiilikainen Uhtuan Jyvöälahdesta. Tilikovit olivat asuttaneet Jyvöälahden kylää jo ainakin vuodesta 1678 lähtien. Suku oli siirtynyt sinne perimätiedon mukaan Nilsiästä. Tilikovien suvussa oltiin kuljettu jo kauan laukkukaupalla Suomessa.  Pekan isoisä oli Vasilij Vasiljevits Tilikov, joka oli Jyvöälahden rippikirjojen mukaan syntynyt noin vuonna 1851. Hänet oli vihitty avioliittoon Matrona Jevdokimovna kanssa 3.7.1874. Matrona oli syntynyt vuonna 1854. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista kuudentena syntyi Pekka Tiilikaisen isä Nikita 24.5.1885. Mikko Tilikov muutti vanhempiensa mukana vuonna 1894 Luhankaan. Perhe yritti asettua vakituisesti asumaan Luhankaan ja oma kauppaliike avasi ovet. Se ei kuitenkaan menestynyt ja Mikon vanhemmat joutuivat palaamaan Uhtualle

Nikita Tilikov vihittiin 24.7.1910 luhankalaisen torpparintyttären Hilda Helmisen (1887 – 1980) kanssa. Vihkiminen ei meinannut millään onnistua, sillä ortodoksista Venäjän kansalaista ei millään suostuttu vihkimään luterilaisen torpantytön kanssa.  Vihkimistä oli yritetty ensin Mikkelissä, mutta ilman tulosta. Hääväkikin oli joutunut palaamaan kotiseuduilleen ilman juhlia. Apua ei saatu Hämeenlinnastakaan eikä Helsingistä, jonne nuoripari matkusti. Ratkaisu löytyi lopulta Tampereelta, jossa Grigori Pantsu, ortodoksinen matkapappi, suostui vihkimiseen. Se tapahtui kirkkoherra Arvi Walleniuksen toimesta kokonaan luterilaisin menoin. Liiton vahvisti ortodoksialttarilla edellä mainittu pastori Pantsu.

Kuolinilmoitus. HS 25.9.1976

Pekka Tiilikaisen syntyessä hänen isänsä oli hoitamassa Pessalan kauppaliikkeen loppuun saattamista Kouvolan lähellä Selänpään asemalla. Lapsen ilmoittaessa tulevasta syntymisestään, kiirehdittiin hevoskyydillä Kouvolaan tohtori Vaalivirran yksityiseen sairaalaan. Vauva vietiin Mikkeliin kastettavaksi. Siellä venäläinen varuskuntapappi ei ollut halukas kastamaan lasta, sillä avioparin vihkinyt pastori Grigori Pantsu oli unohtanut toimittaa heille vihkitodistuksen. Kun Mikko oli läsnäolevan seurakunnan kuullen vakuuttanut olevansa lapsen isä, pappi taipui. Kasteen yhteydessä tuli vielä kiistaa lapsen nimestä. Ortodokseilla oli tapana valita etunimi almanakasta syntymäpäivän perusteella. Äidin oli lopulta taivuttava (toiveena oli nimi Yrjö) ja lapselle annettiin nimeksi Pekka.

Vaikka Pekka Tiilikaisen ja hänen vanhempiensa hauta sijaitsee ortodoksisella hautausmaalla, on hautakivessä luterilainen risti. Samoin yllä olevassa Pekan kuolinilmoituksessa on luterilainen risti. Missä vaiheessa Pekka Tiilikainen siirsi kirjansa luterilaiseen seurakuntaa, ei ole tiedossani.