Kiihtelysvaaran kirkko

Kiihtelysvaaran kirkko syyskesällä 2017

Allekirjoittanut vieraili miltei vuosi sitten Kiihtelysvaaran kirkolla palatessani Ilomantsista. Perimmäinen syy vierailulle oli käynti nälkävuosina kuolleiden muistomerkillä, joka sijaitsee kirkkotarhassa. Kuvasin silloin myös komeaa kirkkorakennusta, sankarihautoja ja kellotapulia. Kirkon kuvaus ei oikein onnistunut, sillä kyseisenä päivänä oli vuoden 2017 kesälle harvinainen sää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, enkä saanut kelvollisesti koko kirkkoa kuvaan kuin yhdestä suunnasta.

Kiihtelysvaaran kirkko oli puinen ristikirkko, jolla oli ikää – silloin – 247 vuotta. Kirkko oli rakennettu Heikki Hägerin johdolla vuosina 1769–1770. Kirkkoa oli korjattu useaan otteeseen, 1830-luvulla, vuosina 1855–1856 ja 1931. Istumapaikkoja oli kirkossa 452 hengelle. Kiihtelysvaaran kirkko oli vanhimmista Pohjois-Karjalassa säilyneistä luterilaisista kirkoista. Kirkon kellotapuli on vuodelta 1856.

Kirkkorakennuksen kohtaloksi muodostui aamuyöllä 23.9.218 syttynyt tulipalo. Kyseessä oli ilmeisesti tuhopoltto. Päivällä kirkosta oli jäljellä enää savuavat rauniot. Palosta onnistuttiin pelastamaan alttaritaulu, ehtoollishopeat ja osa alttarivaatteista. Kirkkotarhassa sijainnut kellotapuli saatiin suojattua.

Aina kun pysähtyy satoja vuosia vanhojen komeiden puurakennusten luona, miettii miten ne saisi säilymään aikakausiensa muistomerkkeinä vielä tuleville polville. Tänään noita kansallisia aarteita on jälleen yksi vähemmän. Surullinen päivä Kiihtelysvaaralle ja koko Pohjois-Karjalalle!

Kiihtelysvaaran kellotapuli säilyi 23.9.2018 tulipalossa

Pörtsämön erämaakalmisto

Hautausmaa on rajattu pisteaidalla.

Heinä-elokuun vaihteessa tein kahden päivän retken lapsuuteni ja nuoruuteni mielenmaisemiin Tuupovaarassa ja Ilomantsissa. Yhtenä pysähdyspaikkana oli etukäteissuunnitelmissa Pörtsämön metsäkalmisto. Sinne on haudattu runonlaulaja Pedri Shemeikka. Olin aikaisemmin vieraillut lukuisilla muilla metsäkalmistoilla. Niitä löytyy useita Pohjois-Karjalasta ja myöskin Etelä-Karjalan puolelta esimerkiksi Parikkalasta. Iso-isoisäni on haudattu Liperin keskimmäiselle (luterilaiselle) hautausmaalle, joka myös on metsähautausmaa. Iso-isoäitini hautapaikan sijainnista en ole varma. Hän oli nimittäin ortodoksisen kirkon jäsen, joten hänet on mahdollisesti haudattu Taipaleen ortodoksisen seurakunnan hautausmaalle. Heidän hautapaikkansa sijainnin selvittäminen on osoittautunut mahdottomaksi, sillä molemmissa seurakunnissa oli 1920-luvulla haudankaivajina/suntioina henkilöt, jotka eivät pitäneet kunnollista kirjapitoa haudatuista.

Ollölänniemen metsäkalmisto sijaitsee alueella, joka asutettiin 1600-luvun alussa. Ensimmäisen asukkaan kerrotaan olleen Iivana Öllöisen. Hänestä koko Öllölän kylä on saanut nimensä. Kalmisto lienee sijainnut nykyisellä paikallaan jo asutuksen alkuajoista lähtien. Hautausmaa-alueeksi se merkittiin virallisesti 1890-luvulla. Kyläkalmistoja on  aikoinaan ollut Karjalassa lähes joka kylässä. Ilomantsin, Tuupovaaran ja

Näkymää Pörtsämön kalmistoon

Enon alueilla niitä on ollut ainakin 21, joista 17 on pystytty paikallistamaan. Ne sijaitsivat usein lähellä tsasounaa, järven rannalla, joko niemessä tai saaressa. Sinne oli helppo tuoda vainaja vesistöä pitkin aikakautena, jolloin ei ollut vielä tiestöä. Ruotsinvallan aikana viranomaiset aseenoituivat kyläkalmistoihin ja tsasouniin erittäin kielteisesti. Kalmistoissa väitettiin harjoitettavan vainajien palvontaa ja noituutta. Väite ei liene ollut vailla totuuden siementä, sillä vanhat esi-kristilliset tavat elivät pitkään kansan keskuudessa. Niiden kitkemisessä luterilainen kirkko teki perusteellisempaa työtä kuin ortodoksinen kirkko.

Puuristiwanhus

Vierailupäivänä oli erittäin lämmin ja aurinkoinen sää. Kalmisto sijaitsee sakeassa kuusikossa. Siitä huolimatta ei itikoita ollut kiusaksi asti. Tästä saimme kiittää erittäin kuivaa kesää. Hautausmaa-alue on erotettu pisteaidalla muusta metsästä. Kalmistoa sivuaa 35 kilometriä pitkä vaellusreitti Paimenpojan polku. Kuusten välissä risteilee kapeita polkuja. Hautausmaalla on runsaasti puuristeja, Jonkin verran on luterilaisilla hautausmailla hyvin yleiseksi tulleita matkalaukkumallisia kivisiä hautamuistomerkkejä. Sen sijaan grobuja ei ole paljon, mikä yllätti minut. Sukunimet Jormanainen ja Jeskanen esiintyivät hautamuistomerkeissä tuon tuostakin. Suurin ja mahtavin oli toki runonlaulaja Pedri Shemeikan hautapaasi.

Vierailuajankohtamme oli alkuilta. Auringon säteet loivat kapeita säikeitään suurten kuusenoksien lomasta puuristeihin yrittäen kertoa siitä, että valkeus voittaa pimeyden. Järven vettä pitkin kiiri joltakin rantamökiltä hiljaa kaihoisaa musiikkia. Vesi huuhteli laiskasti kalmistoniemen rantakiviin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Yhdenkään auton, lentokoneen tai ruohonleikkurin ääni ei tätä hetkeä pilannut.

Puiden ja hautopjen välissä kiemurtelee kapeita polkuja

Valkeus voittaa pimeyden

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla

Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666

Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.

Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet eristäytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeriläisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita

Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 – 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.

Uukuniemen luterilainen kirkko

Uukuniemen luterilainen kirkko

Suomalaisen maalaispitäjän keskeinen rakennus oli vuosisatojen ajan seurakunnan kirkko. Kirkkoon ja sitä ympäröivälle kirkonmäelle kokoonnuttiin sunnuntaisin paitsi kuuntelemaan papin pitämää saarnaa ja hänen julistamiaan kuulutuksia, tapaamaan tuttuja ja kuulemaan viimeiset uutiset. Kirkkorakennukset olivat ja ovat upeita esimerkkejä suomalaisen puurakentamisen vuosisataisesta perinteestä. Yksi tällainen rakennus seisoo entisen Uukuniemen kunnan kirkonkylässä, Ertonmäellä.

Uukuniemen kirkko näyttää olevan hyvässä kunnossa

Tämä, Uukuniemen järjestyksessä neljäs kirkko,  rakennettiin 1790-luvulla.  Vuodelta 1793 löytyy maininta kirkon rakentamisesta. Tämä puinen ristikirkko, jonka rakennusvaiheista ei ole säilynyt tietoja, vihittiin vuonna 1797. Vuonna 1832 esitettiin pitäjänkokouksessa, että kirkkoa olisi korjattava. Kirkossa suoritettiin rakennusmestari Juho Theodor Tolpon johdolla vuonna 1853 perusteelliset korjaukset , joista on huomattavasti enemmän tietoa kuin kirkon rakentamisesta. Rakennus vuorattiin sekä sisältä että ulkoa laudoilla. Lisäksi kirkko varustettiin uudella katolla, tornilla, lattialla, ikkunoilla ja ovilla.  Lehtiuutisen mukaan korjaustyön oli määrä valmistua kesän 1854 aikana, jolloin kirkko oli tarkoitus maalata. Jumalanpalvelukset kirkon sisällä oli aloitettu 1.10.1853. Kirkkorakennuksen uusiminen ja kellotapulin rakentaminen tulivat maksamaan suunnilleen saman summan, mitä kokonaan uuden kirkon pystyttäminen. Kulut olivat yhteensä 6 210 hopearuplaa. Tämän ristikirkon pituus ja leveys ovat 24 metriä ja sen kupoli kohoaa 23 metrin korkeuteen. Istumapaikkoja Uukuniemen kirkossa on 600. 

Laatokka-lehti kertoi 26.7.1887 Uukuniemen kirkon
saaneen alttaritaulun

Maalaiskirkkoja ei vielä 1800-luvulla yleensä lämmitetty. Sanankuulijoilla oli talvisin runsaasti vaatteita päällä, ja kirkko oli yleensä täynnä tai lähes täynnä väkeä.  Kirkko sai lämmityslaitteet vuonna 1910. Samassa yhteydessä se myös maalattiin. Seitsemäntoistakertaiset urut kirkkoon asennettiin vuonna 1919. Seuraavat merkittävät korjaukset kirkossa tehtiin vuosina 1938 – 1939 arkkitehti Ilmari Launiksen johdolla. Seuraava korjaus suoritettiin vuonna 1954, jolloin kirkko sähköistettiin, korjattiin ja maalattiin. Uudet kahdeksantoistakertaiset urut kirkko sai vuonna 1982. Kirkon vieressä on kaksi hautamuistomerkkiä. Toinen on vapaussodan muistomerkki, jonka ympärille on haudattu 19 sankarivainajaa. Vieressä olevan talvi- ja jatkosodan sankarivainajien muistomerkin edustalla lepää 206 kyseisten sotien sankarivainajaa.

Maalaiskirkoissa ei pitkään aikaan ollut lämmityksen ohella myöskään alttaritauluja. Uukuniemelle se saatiin vuonna 1887. Taulun oli maalannut vuonna 1883 Kaavilla Mikko Kiljander. Mallina oli ollut professori Adolf von Beckerin Kaavin kirkkoon tekemä maalaus. Maalaus maksoi 750 markkaa ja lisäksi kehyksiin ja muihin kuluihin meni vielä 300 markkaa. Taulu restauroitiin Valamon luostarin konservointilaitoksessa vuonna 2004.