Televisiot murskaksi kirveellä (päivitetty 7.4.2017)

Suomalaiset ovat kautta historian olleet kirveskansaa. Joskus kirvestä on käytetty polttopuun pilkkomisen lisäksi television pilkkomiseen. Syy selviää alla olevasta blogikirjoituksestani:

Rovaniemeläinen rouva pilkotun teeveensä äärellä

Televisio, pahuuden lähde?

Monissa kristillisissä herätysliikkeissä on perinteisesti suhtauduttu varauksella kaikkiin hengellisen elämän muutoksiin oli sitten kyseessä uusi virsikirja, raamatunkäännös tai jumalanpalveluskäytänteet. Tämä epäröivän konservatiivinen asenne on ulottunut myös moniin teknisiin välineisiin, kouluopetukseen ja korkeakulttuuriin. Ensin radio ja myöhemmin televisio saivat monet uskonnolliset piirit varpailleen. Lestadiolaisuuden monissa haaroissa on television omistamiseen on suhtauduttu perinteisesti kielteisesti. Sen suurimmassa ryhmässä, vanhoillislestadiolaisuudessa, kanta vietiin kaikkein pisimmälle. Television hankkiminen johti liikkeestä erottamiseen ja monissa tapauksissa hengelliseen väkivaltaan. Kielteistä asennetta perusteltiin sillä, että tv-ohjelmat sisältävät liikaa seksiä, väkivaltaa ja ovat pääosin ”kristillisten” arvojen vastaisia.

Vanhoillislestadiolaisten televisiokiellon historiaa

Vuonna 1963 Ylivieskassa pidetyssä liikkeen keskusorganisaation Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin, että "uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin". Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat velvoitettiin etsimään "sopivat hoitajat tässäkin asiassa". Päätös ei suinkaan ollut yksimielinen. Esimerkiksi liikkeen arvostaman teologin, kirkkoherra Kullervo Hulkon kerrotaan puuskahtaneen tuolloin: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin."

Tutkijoiden mukaan televisioita hankkivat aluksi koteihinsa yleensä paikkakunnan varakkaimmat ja pisimmälle koulutetut asukkaat. Tämä koski omien havaintojeni mukaan myös lestadiolaisia. Kun television ohjelmatarjonta alkoi Etelä-Suomen kaupungeissa, myös monet lestadiolaiset hankkivat niitä. Sen sijaan maaseudulla ja varsinkin Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan syrjäkylien rintamies- ja asutustiloilla niukkuudessa eläneet lestadiolaiset suurperheet pitivät televisiota turhana kerskakulutuksena. Lisäksi televisio tulvi tietoa, joka uhkasi lestadiolaisten perinteisiä arvoja.

Television käyttö työssä ja koulutuksessa nousi SRK:ssa esille vuonna 1966^. Silloin todettiin, ettei kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta, eikä television käyttöä opetuksen apuna katsottu synniksi. Samassa kokouksessa kuitenkin kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä erottamaan sekä puhujan tehtävistä että luottamustoimista ne paikallisten rauhanyhdistysten toimihenkilöt, jotka olivat hankkineet television. Vuonna 1971 kiristi SRK vuosikokouksessaan edelleen linjaa television hankkineita liikkeen jäseniä kohtaan. Päätökseksi tuli, että television hankkineita on ”kaikessa rakkaudessa puhuteltava” kerran tai kahdesti, minkä jälkeen heitä tuli pitää "pakanoina ja publikaaneina". Joissakin rauhanyhdistyksissä ”televisiokristittyjen” erottaminen kangerteli, joten 3.7.1976 Sievin vuosikokouksessa kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä hoitamaan televisioasia loppuun. Niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka kaikista kielteisistä päätöksistä huolimatta olivat hankkineet ”sontaluukun”, tuli pitää uskonsa kieltäneinä. Tätä perusteltiin sillä, että televisioasiasta oli puhuttu jo niin paljon: "Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä."

Television käyttö opetuksessa oli aiheena SRK:n koollekutsumassa opettajien ja puhujien neuvottelukokouksessa 28.12.1978. Kokouksesta voitti entisestään tiukentunut linja. Tilaisuudessa laadittu julkilausuma julkaistiin liikkeen äänenkannattajassa Päivämiehessä (2/1979), jossa todettiin muun muassa: "Uskovainen opettaja ei opetustoimessaan peruskoulussa käytä televisiota tai opetuselokuvaa missään muodossa.” Myöhemmin, helmikuussa 1979 samassa lehdessä SRK:n johtokunnan jäsen, teologi ja opettaja Jaakko Suomala niittasi artikkelissaan ehdottoman kielteisen asenteen koulutelevisioon. Lopulta myös Kouluhallitus taipui herätysliikkeen edessä. Se lähetti kaikkiin kouluihin vuonna 1979 kirjeen, jonka mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä opetuksen apuna käytettävien televisio-ohjelmien seuraamisesta sekä elokuva- ja teatteriesityksistä. Tämä vapautus voitiin tehdä lapsen/nuoren huoltajan sitä halutessa. Tällöin oli oppilaille järjestettävä korvaavaa opetusta samasta aiheesta ryhmä- tai yksilötyöskentelynä.

Käytännössä koulutelevisiokieltoa ei koskaan toteutettu kaikkien lestadiolaisyhteisöjen piirissä. Vuonna 1983 SRK lähetti paikallisille rauhanyhdistyksille kirjeen, jossa se kumosi vuoden 1978 koulu-tv-kiellon. Joissakin rauhanyhdistyksissä asia julkistettiin tiedoksi kaikille, mutta toisissa rauhanyhdistyksissä tiedoksianto jäi joko pöytälaatikkoon tai asia käsiteltiin ainoastaan johtokunnassa.

Televisiokielteisyys alkoi vähitellen rapistua liikkeen jäsenistön keskuudessa 1990-luvulla.  Tekninen kehitys ja myös lestadiolaisuudessa itsessään tapahtuneet muutokset ovat saaneet sen aikaiseksi. 2000-luvulla televisiokiellosta on tullut eräänlainen reliikki. Kukaan ei juuri sitä noudata, eikä kukaan usko sillä olevan merkitystä itse kunkin hengelliselle elämälle. Silti liikkeen johto ja osa jäsenistöstä pitää virallisella tasolla siitä kiinni. Vanhojen päätösten absurdiutta on vaikea tunnustaa. Henkilö, joka katsoo televisio-ohjelmia säännöllisesti esimerkiksi tietokoneeltaan, saattaa silti puolustaa varsinaisen televisovastaanottimen hankkimiskieltoa. Myös muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin vanhoillislestadiolasuudessa, esiintyy edelleen voimakasta televisokielteisyyttä. Esimerkiksi esikoislestadiolaisuuden asenne televisoon on ehdottoman kielteinen.

Vaikka televisiokieltoa perusteltiin uskonnollisin argumentein, monet tutkijat ovat arvelleet taustalla olevan myös valtapoliittisia pyyteitä. Televisiokiellolla mitattiin jäsenten lojaalisuutta. Sen käyttöä oli aikoinaan myös suhteellisen helppo kontrolloida, sillä maaseudulla TV-antenni on näkyi kauas.

Siitä, millaiseen päättömyyksiin liikkeen piirissä ajauduttiin, kertoo oheiset - kieltämättä varsin raflaavat - otteet Iltasanomien artikkelista neljänkymmenen vuoden takaa (20.5.1975)

TELEVISIOT MURSKAKSI KIRVEELLÄ

Rovaniemi (Hannes Markkula) Iltasanomat 20.5.1975

— Jos omistat television ja jopa katselet sitä, et pääse taivaaseen!

Tämä on sisältönä ennen näkemättömässä tv-vastaanottimien ajojahdissa, jonka uskonnollinen liike on käynnistänyt Pohjois-Suomessa. Kirves kädessä hiiviskelevät miehet tunkeutuvat mielellään vanhusten asuntoihin, saarnaajat "tv-synnistä", kantavat vastaanottimen takapihalle — ja murskaavat sen kirveellä. Jotta teko mahdollisimman vähän tuntuisi rikolliselta, vanhalestadiolaiset saarnamiehet korvaavat vahingon tukulla sadan markan seteleitä.

Jonkin aikaa sitten käynnistetty tuhoamiskampanja on pelästyttänyt etenkin vanhuksia. Antennit on otettu pois katoilta, ullakolle tai laite on siirretty virallisesti lasten nimiin.

—   TV-haravat  on hävitettävä, laitteista   on   luovuttava, muuten joudutte  kadotukseen,  on  vanhalestadiolaisten sanoma uskovalle kevätkesällä  1975.

....

"Voisitteko ruveta uskomaan"

Leskirouva S. R, 70, Pisan kylästä, Rovaniemen eteläpuolelta on yksi tv-terrorin uhri. Eivät   antaneet olla minun rauhassa, olivat aina kimpussani, hän kertoo "käännyttäjistään". Minua  painostettiin  seuroissa käydessäni  ja   sanottiin, ettenkö voisi jo alkaa uskoon. Ainoa oikea uskonsuunta on lestadiolaisuus. Muiden uskovaisten pääsy taivaaseen on mahdotonta. Minua on  painostettu siitä saakka, kun 46 vuotta sitten muutin Keski-Suomesta näille seuduille. Mieheni eläessä kestin kaiken, nyt on vaikeampaa. Käsi pystyyn, jolla on televisio, huudettiin kerran  Muurolan seuroissa. Minä nostin ja kerroin, että katselen sellaisia mukavia ohjelmia. En tiennyt silloin uhkaavaa vaaraa.

Rovaniemeläisen television pilkkominen ylitti uutiskynnyksen
ympäri maailman. Tässä esimerkki Yhdysvaltain keskiosista.
Lähde: Chicago Tribune, May 21, 1975

Televisio murskaksi emännän kirveellä

Pian tapauksen jälkeen kaksi samassa Pisan kylässä asuvaa miestä aloitti S:n kanssa "keskustelut synninpäästöstä". Televisiosta olisi luovuttava, ilman sitä ei tule mitään. Minulle sanottiin, etten pääse taivaaseen, jos katselen televisiota. Uskonnolliset ohjelmat, Naapurilähiöt, Perhe on pahin ja suomalaiset elokuvat ovat suosikkejani, kun illalla palaan kotiin. Mutta minä haluan taivaaseen! En minä koskaan sellaista pahaa katsonut televisiosta.

Miehet eivät antaneet periksi. He vaativat S:a luopumaan televisiosta, sitten myymään sen ja lopulta — keskellä yötä — alkoivat heitellä sadan markan seteleitä Selman eteen saadakseen vastaanottimen.

— Olin väsynyt, enkä jaksanut enää vastustaa. Miehet jättivät 500 mk (myöhemmin antennista lisää 300 mk), ottivat kirveeni, irroittivat television seinästä ja veivät sen vajan taakse.  Siellä he hakkasivat kirveellä koneen ihan rikki. Naapuritkin kuulivat... Kun kyläläiset saivat tietää tapahtuneesta, he aikoivat kerätä Selmalle rahaa uuteen laitteeseen. En minä halunnut sitä muilta, menin ja ostin itse. Se maksoi 1119 markkaa. En käy enää niissä seuroissa. Kirkkoon menen kuitenkin, jos vain polkupyörällä tai postiautolla pääsen. Ajattelin muuttaa poiskin täältä. Nyt en kuitenkaan enää. Kaikesta huolimatta kiusaaminen jatkuu. Ovat kuulleet, että minulla on uusi laite ja soittelevat nyt puhelimella... 
...

Eräs Rovaniemen seurakunnan pitkäaikainen työntekijä on sitä mieltä, että tv-murskaajat ovat vanhalestadiolaisten "lapsellisen siiven edustajia". 1920-luvulla olivat tulilinjalla radiot, nyt jokainen saa kuunnella vastaanottimellaan mitä haluaa. 

 

Niin muuttuu aika ja "armoneuvot".

Radion käytön säännöstely

Edellisessä postauksessani kerroin radiokuumeen leviämisestä Lappeenrannassa vuoden 1924 alussa. Etelä-Saimassa oli noin viikkoa myöhemmin (22.1.1924) uusi artikkeli radiotoiminnasta otsikolla:  

RADION KÄYTÖN SÄÄNNÖSTELY. 

Siinä kerrottiin, että radion kuunteluun tarvittiin lupa, jonka myönsi  

KULKULAITOSTEN JA YLEISTEN TÖIDEN MINISTERIÖ.  

Radion kuuntelulle asetettiin ehdot, joita luvan saaneen tuli noudattaa. Radiota käytti tuossa vaiheessa jo maamme armeija jossakin määrin. Viranomaiset epäilivät, että uutta laitetta käytettäisiin sekä salakuunteluun että vakoiluun.  Niinpä virkamiehet halusivat ohjeistaa ja valvoa uuden kojeen käyttöä. Jopa radiovastaanottimen sijainnin muutoksesta oli ilmoitettava kahden viikon kuluessa. Kyseessä ei ole vuosina 1927 - 1976 käytössä ollut radiolupa(maksu), joka oikeutti radion kuunteluun. Muuten, mikäli jollakulla on vielä tallessa oheinen lupalappu, toivoisin saavani siitä valokuvan. Itse en ole sellaista - vielä - mistään löytänyt.

Poimin artikkelista nuo säännöt:

Nämä oikeudet on myönnetty seuraavilla ehdoilla:
 
1. Muunlaisia radioasemien sekä radiosähkösanomia että radiomerkkejä, joita laitteella voi mahdollisesti kuulla, ei saa, hätämerkkejä lukuunottamatta, merkitä muistiin ja saattaa julkisuuteen, eikä käyttää hyväkseen.

2. Laitteella ei saa häiritä muiden radiosähkölaitteiden toimintaa

3. Hakija, jos valtion puolelta määrätään, järjestää vastaanottolaitteensa sellaiseksi, että kuunteleminen erillä aaltopituuksilla ei käy päinsä.

4. Laitetta ei käytetä lähettämiseen.

5. Laite voidaan ottaa valtion käytettäväksi

6. Hakija noudattaa kaikkia niitä määräyksiä, joita asianomaiset viranomaiset antavat.

7. Laite ja sen toiminta on valtion tarkastuksen ja valvonnan alainen ja hoitavat tätä tarkastusta ja valvontaa toistaiseksi radiojoukot ja lennätinhallitus.

8. Jos laite siirretään toiseen paikkaan, on asianomaiselle poliisiviranomaiselle ilmoitettva, mihin laitos on siirretty ja on ilmoitus on tehtävä kahden viikon kuluessa siirron päättymisestä sekä jos laite on siirretty toiselle paikkakunnalle, tehtävä viimemeinitun paikkakunnan viranomaisille.

9. Lupaa ei saa siirtää toiselle.

10. Hakija pitää huolen siitä, ettei laitetta käytetä ilman hänen suostumustaan, ja jos toinen hakijan suostumuksella käyttää laitetta, hakija valvoo tätä käyttämistä.

11. Lupa kestää helmikuun loppuun v. 1925, mutta voidaan se sitä ennenkin keskeyttää tai peruuttaa tai sen ehtoja muuttaa.

Radiokuume leviämässä Lappeenrannassakin (Etelä-Saimaa 12.1.1924)

Vilipsi mallia 1932

 Sekä Suomessa  että muissa läntisissä maissa elettiin 1920-luvulla teknologiahuumaa. Pesukoneet, jääkaapit ja autot mullistivat elämää. Lentoliikennekin nosti pilvien reunoille yhä useampia matkustushaluisia. Myös tiedonvälitys mullistui, sillä radio löi silloin itsensä läpi. Suomessa toiminta käynnistyi vuonna 1923, kun Arvi Hauvosen rakentama radioasema aloitti lähetystoimintansa Tampereella. Vuonna 1926 aloitteli lähetyksiänsä O.Y. Suomen Yleisradio – A.B. Finlands Rundradion. Yhtiön perustajiin kuului mm. sanomalehtiä, radioliikkeitä, Lennätinhallitus, Puolustusvoimat, Suomen Tietotoimisto. Ylen rooli nähtiin tärkeänä "isänmaallisen mielipiteen luojana ja sillanrakentajana kaupunkien ja maaseudun välillä hävittäen siten välimatkat". Vuonna 1935 Yleisradio sai yksinoikeuden radiolähetyksiin koko valtakunnassa vuonna 1935 ja siitä muodostui instituutio, sekä hyvässä että pahassa.

Lappeenrannassa ei uutuuden käyttöönotossa myöskään vitkasteltu. Oheisen uutisen mukaan vuoden 1924 alussa kaupungissa oli jo useita valveutuneita kansalaisia, jotka olivat hankkineet uuden ihmekojeen, vaikka hinnat vaihtelivat nykyrahssa 350 ja 1350 €:n välillä. Ei kuitenkaan urheilukilpailujen kuuntelemiseen vaan musiikin. Saipahan oli tuossa vaiheessa vielä "osuuskaupan hyllyllä". Tässä lyhyt artikkeli eteläkarjalaisesta radiokuumeesta tammikuussa 1924.

Radiokuume leviämässä Lappeenrannassakin

Kuuntelulaitteita on käytännössä useampia.

Kuten tunnettua, on kaikkialla maapallolla nyttemmin laajalle levinnyt radiokuume viime vuoden kuluessa tunkeutunut myöskin meidän maahamme. Ensin otettiin radio Suomen armeijan palvelukseen. Sen jälkeen ovat sanomalehdet ja lukemattomat yksityiset hankkineet itselleen radiokoneen, joka yhdistää sekä hyödyn että huvin.

Radioharrastus on verrattain vilkas useissa maamme kaupungeissa, vilkkain tietysti eteläosassa maata. Mikäli meille asiantuntevalta taholta on kerrottu, on Lappeenrannan seudulla radioharrastus suuresti elpymässä. Lappeenrannassa ovat vastaanottokoneita hankkineet useat yksityiset henkilöt. Tarkoituksena on etupäässä musiikin kuuntelu.

Laitteiden hinnat vaihtelevat n. 1000 ja 4000 markan välillä. Lappeenrannassakin on näitä koneita useampia ja kertovat niiden omistajat kuulevansa niiden välityksellä konsertteja pitkien matkojen päästä.