Jokaisella hautakivellä on tarinansa - Vilhelm Broända

Vilhelm/William Broändan/Broendan hautakivi Greenwoodin hautausmaalla Astoriassa. Kuva: Jan Anderson

Yksi mieliharrastuksistani vieraillessani toisella paikkakunnalla on kävely paikallisella hautausmaalla, jos vähänkin jää aikaa yli. Sukulaisten ja merkkihenkilöiden etsimisen ohella etsin löydän sieltä sekä esteettistä kauneutta että mielenrauhaa. Hautausmaat ovat rauhoittavia ja pysähdyttäviä keitaita meluisen, pölyisen ja rauhattoman kaupunginkin keskellä. Hautamuistomerkit ja niihin kirjoitetut ja hakatut nimet kertovat seudun historiasta, menneiden aikojen valtarakenteista, kielellisestä ja uskonnollisesta jakautumasta sekä seudun sukunimien kirjosta. Jokaisella hautakiveen kirjatulla henkilöllä on on oma elämäntarinansa, joskus hyvinkin värikäs.

Sain joitakin päiviä sitten valokuvan hautakivestä Yhdysvaltain länsirannikolta Astoriasta. Astoria on Columbia-joen suulla oleva kaupunki Oregonissa. Tästä lohenkalastuksesta eläneestä kaupungista  muodostui yksi suomalaisten siirtolaisten merkittävistä päämääristä ja tukikohdista 1880-luvulta alkaen. Hautakivessä kerrotaan vainajan syntyneen kotikaupungissani Lappeenrannassa. Tuon 113 vuotta sitten pystytetyn hautakiven kuva näytölläni kutsui, jopa suorastaan vaati, kertomaan arkistojen kätköihin hautautuneen vainajan tarinan.

------

Kuva: Jan Anderson

Vilhelm Broända syntyi Kaakkois-Suomessa Lappeenrannassa vuonna 1853. Vaikka kirkonkirjoissa hänen synnyinpäiväkseen on merkitty 26.3.1853, täyttä varmuutta synnyinajankohdasta ei ole. Nimittäin hänen nimeään ei kuitenkaan löydy Lappeenrannan syntyneiden ja kastettujen luettelosta vuosilta 1852-1853. Vilhelmin vanhemmat olivat työmies Erik Broända (syntynyt 28.10.1826) ja Anna Helena Kemppi (2.1.1814 - 27.3.1871). Anna Helena ja Erik vihittiin avioliittoon 12.4.1852 ja oli siis 12 vuotta vanhempi kuin aviomiehensä. Avioliitto oli Anna Helenan toinen. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Anders kemppi oli kuollut 49-vuotiaana 10.5.1850 kuristustautiin. Olisiko Vilhelmin nimen puuttumiselle syntyneiden ja kastettujen luettelosta selitys siinä, että vanhemmat oleskelivat lapsen syntymän aikoihin jollakin toisella paikkakunnalla ja kaste suoritettiin siellä?

Vilhelm asui Lappeenrannassa vuoteen 1875 saakka. Toukokuun 2. päivänä 1875 hän haki luterilaisen seurakunnan papilta muuttokirjaa aikomuksenaan muuttaa Venäjän silloiseen pääkaupunkiin Pietariin. Tuohon aikaan Suomessa oli käytäntö, jonka mukaan jokaisen muuttajan tuli hakea kotiseutunsa viranomaisilta muuttokirja, johon merkittiin tärkeimmät henkilötiedot kuten syntymäaika ja aviosääty, luku- ja kirjoitustaito sekä mahdollinen rokotus. Tämä paperi sitten esitettiin viranomaiselle sekä matkalla uudelle paikkakunnalle että kirjautuessa uuden kotiseudun viranomaisille. Mikäli matkalaiselta ei muuttokirjaa löytynyt, hänet voitiin pidättää irtolaisuudesta ja passittaa entiselle kotiseudulleen, kun se oli saatu selville.

Tarkka ajankohta Vilhelmin muutolle Pietariin ei ole tiedossa, mutta hän kirjautui siellä suomalaisen luterilaisen seurakunnan jäseneksi 13.11.1876 ja esitti samalla Lappeenrannasta mukanaan tuomansa muuttokirjan. Kirjautumista Pietarin vakituiseksi asukkaaksi vauhditti suunnitteilla oleva avioliitto. Vilhelm oli tutustunut ilmeisesti Pietarissa Maria Mathilda Eskolaan, joka oli muuttanut kaupunkiin viimeistään elokuun alussa 1875. Oulaisissa Pohjanmaalla 30.9. 1852 syntynyt Maria oli ottanut Vihannista, jossa hän silloin asui, muuttokirjan kaakkoiseen Suomeen Viipuriin 21.9.1872. Muuttokirjassa on merkintöjä oleskelusta Kivennavalla Karjalan kannaksella (12.10.1873) ja Siestarjoella Inkerissa (19.2.1874). Marian ja Vilhelmin häitä vietettiin Pietarissa 26.12.1876.

Vastavihitty aviopari jäi asumaan Pietariin noin neljäksitoista vuodeksi.  Vilhelmin ammatiksi on merkitty saksankielisessä kirkonkirjassa ”Arbeiter”, mutta Marian mahdollisesta ammateista tai työstä ei ole mainintoja. Ilmeisesti avioliitto oli lapseton. Amerikankuume oli 1890-luvulla vallannut myös monen Pietarin suomalaisen. Se tarttui myös Broändan aviopariin. He hakivat muuttokirjaa 8.2.1891 päämääränään Yhdysvallat. Se oli samalla viimeinen merkintä heistä Pietarin suomalaisen luterilaisen seurakunnan asiakirjoissa. Tämän jälkeen William Broendaksi muuttunut Vilhelm Broända pulpahtaa esille Yhdysvaltain länsirannikolla Astorian kaupungissa kesällä 1899. Paikallisessa sanomalehdessä hän mainostaa venäläisiä kylpyjä eli suomalaisittain saunaansa.

Runsas kahdeksan vuotta myöhemmin Williamin elämäntaival päättyy Astorian kaupungissa melko nuorena, sillä hän oli kuollessaan 21.11.1907 vain 54-vuotias. William on haudattu siellä Greenwoodin hautausmaalle. Sen sijaan hänen vaimonsa Maria eli vielä pitkään ja solmi toisen avioliiton Anton Johnsonin (1853 - 1935) kanssa. Maria elämäntaival päättyi Astoriassa 84-vuotiaana 13.9.1937.

Williamin hautakivessä on muistolause:
Ystäväni armaani
otettu on rinnaltani
Herra meidät yhdisti
hänpä myöskin eroitti
kiitetty nimens olkoon !

Sukuhistoriaa 1. Talonpoikaispäällikkö Pentti Lappalainen

Pälkjärven taistelun muistomerkin paljastustilaisuus 12.8.1928. Kuvalähde: Pälkjärven pitäjäseura

Isoisäni isoisä Pauli Paulinpoika Kinnunen eli pitkän elämän (1810-1895). Hän oli avioliitossa kaikkiaan neljä kertaa. Hänen toinen vaimonsa oli Anna Juhontytär Lappalainen (1821- 1851). Anna oli syntyisin Liperin Mattisenlahden talosta no 2. Kyseinen talo sijaitsi Joensuuhun, Liperiin, Taipaleeseen (Viinijärvelle) ja Lehmonahoon (Kontiolahdelle) johtavien teiden risteyksessä ja siinä oli keskikievari.

Annan isoisällä Pentti (Bengt) Lappalaisella (1769 – 1808) oli merkittävä asema kotipitäjässään 1800-luvun alussa. Kun Ruotsin ja Venäjän välille puhkesi ns. Suomen sota, nousivat pohjoiskarjalaiset miehet puolustamaan kotiseutuaan. Varsinkin Liperin ja Tohmajärven miehet lähtivät mukaan. Liperiläisten talopoikaisjoukkojen johtajana toimi yhden kirjalähteen mukaan mattisenlahtelainen Juho Lappalainen. Oletan kuitenkin muiden lähteiden perusteella, että hän olisi kuitenkin ollut edellä mainittu Annan isoisä Pentti Lappalainen. Pielisjärveläisillä oli johtajana legendaarinen Olli Tiainen.  Kun venäläiset joukot etenivät rajan yli Pohjois-Karjalaan tavoitteenaan Kuopio, hävitti Lappalainen miehineen Pielisjoen yli rakennetun lauttasillan katkaisten etenemisen Joensuusta eteenpäin. Venäläiset joukot pysähtyivät Pielisjoen rannalle. Savon jääkärirykmentin komentaja, eversti Johan August Sandels lähetti talonpoikien avuksi majuri  Carl Wilhelm Malmin mukanaan 20 miestä ja kaksi tykkiä. Majuri Malm saapui joukkoineen Mattisenlahteen ja ryhtyi valmistelemaan venäläisten karkottamista. Samaan aikaan Pielisjärveltä Olli Tiaisen johdolla saapuneet talonpoikaisjoukot hyökkäsivät 31.7.1808 Kontiolahden Mönnin kylään asettuneiden joukkojen kimppuun paikallisten kyläläisten avustamana. Venäläiset joukot perääntyivät tämän jälkeen nopeasti Pälkjärvelle.

Vuonna 1994 uudelleen pystytetty Pälkjärven taistelun
muistomerkki nykysasussaan.

Talonpoikaisjoukot yhdessä ruotsalaisjoukkojen kanssa kävivät Pälkjärvelle vetäytyneiden venäläisjoukkojen kimppuun 9.8.1808. Taistelussa majuri Malmin johtamat joukot löivät kenraali Aleksejevin 1300-miehisen venäläisosaston Pälkjärven kaakkoispäässä. Suomalais-ruotsalaisessa taisteluosastossa oli 400 vapaaehtoista talonpoikaa ja 250 sotilasta. Näistä kaatui 11 sotilasta sekä 8 talonpoikaa. Kaatuneet olivat vänrikki Löthman, 10 sotilasta ja kahdeksan vapaaehtoista. Nämä olivat liperiläisten päällikkönä ollut talollinen Pentti Lappalainen sekä talolliset Pekka Karttunen, Paavo Lukkarinen, Antti Turunen, loiset Pekka Kähkönen ja Juhana Lempinen sekä renki Mikko Jonasson ja yksi tuntematon.

Venäläisjoukot pakenivat silmittömästi Sortavalan suuntaan. Voitto Pälkjärvellä poisti eversti Sandelsin Savossa olleisiin joukkoihin kehittymässä olleen sivustauhan idästä. Pälkjärven taistelu tunnetaan myös nimellä Hiekan taistelu. Sodassa kävi lopulta ruotsalaisten kannalta huonosti eli edessä oli noyryyttävä tappio.

Pälkjärven suojeluskunta pystytti taistelupaikalle muistomerkin 12.8.1928. Neuvostoliiton aikakaudella muistomerkkiä runneltiin, mutta sen laatat löydettiin maastosta 1990-luvun alussa. Pälkjärven pitäjäseura kunnosti muistomerkin uudelleen lähelle sen entistä paikkaa vuonna 1994.

Pentti Lappalaisen kuolemasta on Liperin rippikirjassa vuosilta 1806 – 1812 lyhyt merkintä: Stupat in Pelgjärfvi slaget  1808 / Kaatunut Pälkjärven taistelussa 1808.

Ilomantsin Virmajärvi - Euroopan Unionin mannerosan itäisin piste

Kuuman kesän kääntyessä loppua kohden on aika palata blogikirjoitusten pariin. Vierailin Euroopan

Suomen itäraja ennen talvisotaa Virmajärven kohdalla.

Unionin mannerosan itäisimmällä pisteellä Ilomantsin Virmajärvellä 31.7.2018. Se sijaitsee 70 kilometriä idempänä kuin Venäjän entinen pääkaupunki Pietari. Raja on ollut  kyseisellä paikalla jo vuodesta 1617 alkaen. Ennen talvisotaa raja kaartui Virmajärveltä jyrkästi itään, osittain jopa koilliseen, talvisodan jälkeen vuonna 1940 sijaan Moskovan rauhansopimuksen seurauksena lounaaseen. Virmajärvi kuuluu Koitajoen vesistöalueeseen ja on mittaamattomien erämaiden keskellä.  Tehometsätalous on kuitenkin tuonut metsäautotiet maamme syrjäsimpiinkin kolkkiin. Metsäautoteitä alettiin seudulle rakentaa 1950- ja 1960-luvuilla. Niinpä Virmajärven rannalle pääsee nykyisin hyvin autolla. Virmajärven rantaan on vuonna 1996 rakennettu katselupaikka, joka on rajattu pois rajavyöhykkeestä. Tämän vuoksi rajatulla alueella liikkumiseen ei tarvita rajavyöhykelupaa. Katselupaikalla käy vuosittain noin 2 500 vierailijaa.

Koitajoen alueen historiaan ja nähtävyyksiin voit tutustua lähemmin täällä.

 Näkymia Virmajärveltä.

Sisällissotaa edeltäneet tapahtumat Kyyrölässä

Kylänäkymä Kyyrölästä 1920-luvulla. Lappeenrannan museot

Olen aikaisemmin kahdessa kirjoituksessani esitellyt Karjalan kannaksella sijainneen Kyyrölän venäläisen yhteisön vaiheita. Ensimmäisen kirjoitukseni

Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

julkaisin viime vuoden puolella joulukuussa. Sitä seurasi tammikuun alussa artikkeli

Kyyrölän adressi. 

Tässä kirjoituksessani on aiheena Kyyrölän kylän vaiheet ennnen kevään 1918 sisällissotaa.

Suomalaista lehdistä poimittua

Kyyröläläisistä monet harjoittivat sivu- tai päätyönään maalarin ammattia. Vuonna 1909 pitäjässä toimi kaksi maalarien ammattiosastoa (niitä oli koko maassa 21), Kyyrölän (Puheenjohtaja P.N.Tyrin) ja Kangaspellon (M. Isakoff) kylissä. Niissä oli yhteensä 43 jäsentä. Vuonna 1913 Kyyrölän ammattiosasto oli kuitenkin lakkautettu ja Kangaspellon osaston toiminta oli lakannut jo aikaisemmin.

Näkymä Kyyrölän kylästä vuonna 1939. Museovirasto.

Kyyrölä ei ollut syksyllä 1917 leimallisesti punainen vaan vahvasti  porvarillinen. Sanomalehdet kertovat, että syksyn eduskuntavaaleissa sosialidemokraatit saivat vain runsaat 20 prosenttia (51) annetuista äänistä (244). Sen sijaan suomalaisten puolueiden liittouma (vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset ja kansanpuolue) saivat noin 70% äänistä (173). Maalaisliiton osuus oli runsas 7 % (18 ääntä).

Kun Viipurissa ilmestyneen sosialidemokraattisen Työ-lehden agitaattori vieraili Kyyrölässä elokuussa 1917, hän oli syvästi pettynyt vierailuunsa. Artikkelista heijastuu ärtymys kylän täydellisestä venäläisyydestä.  Työväentalo Kyyrölästä löytyi, mutta ”siinäkin oli nimikilpi venäjäksi”. Puhetilaisuus oli ilmoitettu alkavaksi illalla klo 19.00, mutta kuulijoita ei paikalle ilmaantunut. Pettyneenä tähän agitaattori kyseli: ”Tuleeko tänne Työ-lehteäkään?” Kukaan ei tiennyt sitä kylään tulevan. Lehteä ei tilannut edes kylän työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Paikalliset asukkaat tilasivat kuulemma venäläisiä porvarilehtiä sekä Viipurissa ilmestyvää, niin ikään porvarillista Karjalan Aamu-lehteä.

Perimätiedon kertomaa

Vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassa Kyyrölän perinnettä on Kyyrölän viimeinen kylänvanhin Aleksandr Uschanoff 1960-luvulla muistellut Kyyrölän kylän vaiheita kirjoituksessaan Kyyrölän historiaa ja elämää. Kokosin alle yhteenvetoa hänen näkemyksistään, mitä Kyyrölässä tapahtui ennen sisällisodan puhkeamista.

1. maailmansota
Kun sota syttyi, kylässä asuneita Venäjän kansalaisia kutsuttiin sotapalvelukseen. Kylän kanta-asukkaita, jotka olivat Suomen kansalaisia sen sijaan ei otettu armeijaan. Nuoriso lähti töihin Siestarjoen asetehtaalle, Moskovaan. Osa kyläläisistä hankkiutui rakentamaan sotilaallisia puolustuslinjoja Karjalan kannakselle. Kylän naisväki neuloi rintamalla oleville venäläisille sotilaille sukkia ja lapasia. Tämä suomalaisten ympäröimä venäläinen saareke oli pääosin hyvissä väleissä suomenkielisten naapureidensa kanssa. Mutta kylään ja sen ympäristöön alkoi vähitellen ilmestyä suomalaista sivistyneistöä, johon oli tarttunut viha kaikkea venäläistä kohtaan ja osa tuosta vihasta alkoi kohdistua myös Kyyrölän asukkaisiin.

Vuosi 1917
(Kuten viipurilaisen Työ-lehden agitaattori aikaisemmin lainaamassani totesi) Kyyröläläisille tuli porvarillisia venäläislehtiä. Näitä olivat Birzhevyje novosti (Pörssiuutiset), Novoje Vremja (Uusi aika) ja aikakauslehti Niva (Neva). Politiikkaa ei juurikaan seurattu, keskityttiin huolehtimaan oman kylän asioista. Kylässä toimi kyllä Työväenpuolue, joka oli perustettu vuonna 1906. Toinen aktiivinen yhdistys oli vapaapalokunta. Molemmat järjestivät illanviettoja. Työväenpuolue rakensi pienen kesätanssitalon, palokuntalaiset puolestaan vuonna 1910 tilavamman lämmitettävän talon, johon mahtui tuhat henkeä. Yhdistykset kilpailivat keskenään siitä, kumpi järjestää ohjelmaa, joka houkuttelee paikalle enemmän kuulijoita ja katsojia. Yhteisiä illanviettoja järjestettiin tilavassa palokunnan talossa. Väestö oli suhteellisen tasa-arvoista, suurmaanomistajia ei ollut. Kukin eli omalla työllään eikä liikaa jaettavaa ollut kellään.

Kyyrölän vapaapalokunnan talo. Museovirasto

Uschanoffin mukaan helmikuun vallankumous vaikutti Kyyrölässä kuin salamanisku. Kyläläiset olivat sekä koulu että uskonto kasvattaneet siihen, että Jumala on taivaassa ja tsaari maan päällä. Kauhulla seurattiin tapahtumia Venäjällä. Sen sijaan kylästä kotoisin ollut nuoriso, joka oli ollut töissä Pietarissa, Moskovassa ja Viipurissa, palasi keväällä kotiin ja alkoi järjestää manifesteja sekä marsseja kulkien kylän päästä päähän laulaen vallankumouslauluja. Toinen puoli kyläläisistä pysyi puolueettomana senkin vuoksi, että isien ja isoisien mukaan tsaarin valta on murtumaton. Koska punaiset asettuivat sitä vastaan, sitä pidettiin kauheana pyhäinhäväistyksenä. Ne, jotka eivät olleet nähneet elämää kylän ulkopuolella uskovat vahvasti vanhoihin perinteisiin, ja tuomitsivat punaisten toiminnan.

Uudellekirkolle karkotettu pappi Zemljanitsyn palasi maaliskuussa takaisin Kyyrölään. Kesä kului kuitenkin ilman suurempia muutoksia. Kylässä kävi venäläisiä sotilaita ja kasakoita karjaa ostamassa Venäjän armeijan ruokatarpeiksi. Kylän ukot alkoivat leikkiä sotilaita niin kuin pienet lapset. Siellä missä marssivat punakaartin joukot, siellä marssivat myös vanhan Suomen armeijan ylivääpelin komennuksessa itsenäisyysaktivistit. Kukaan yksinkertaisista ihmisistä ei vielä tiennyt, mihin tämä johtaa. Mutta joku tiesi ja rohkaisi näihin huveihin.

Koitti syksy ja lokakuun vallankumous. Eräänä syysaamuna pylväisiin oli naulattu ilmoituksia: Kaikki valtaa siirtyy vallankumouskomitealle. Kansalaiset määrättiin luovuttamaan kaikki aseensa punakaartin päämajaan, joka oli entisessä reservikomppanian rakennuksessa. Tammikuussa alkoi sisällisota, josta seuraavassa kirjoituksessa.