Vuoden 1918 muistomerkki Savitaipaleella

Savitaipale 1918-muistomerkki Kirkonmäen kupeessa

Polkupyöräretkeni 30.8.2015 kohteena oli jälleen Savitaipale, jonka keskustaajamasta löytyi lisää kuvattavaa.  Kirkonmäen kupeessa, Keskustien ja Peltoinlahdentien välisen jalankulkureitin varrella seisoo marraskuussa viime vuonna pystytetty muistomerkki. Patsas on pystytetty vuoden 1918 vapaussodan / kansalaissodan yhteisen sovinnon tunnukseksi 11.10.2014. Muistomerkissä lukee teksti:

Savitaipale 1918

Soikoot
sanat sovinnon
tiellä taiston tauonneen.

Muistomerkin pystyttäneiden järjestöjen ja tahojen nimet löytyvät
graniittipaaden jalustasta.

Muistomerkki on Savitaipaleen graniittia, tehty samasta graniitista kuin Savitaiapaleen nykyinen kirkko.  Patsaan on valmistanut Sorvikivi Oy. Graniittipaasi on 3,35 metriä korkea ja painaa lähes 7000 kiloa.  Muistomerkin tarkoituksena on muistuttaa Savitaipaleella sekä vuoden 1918 traagista tapahtumista että myöhemmin löytyneestä yhteisestä sovinnosta.

Hankkeen organisoi Lappeenrannassa toimiva Vapaussodan ja itsenäisyyden perinneyhdistys, mutta patsas toteutettiin kuitenkin paikallisin voimin.  Toimikunta suunnitteli Savitaipaleella toimivan Sorvikivi Oy:n toimitusjohtajan Eero Vainikan kanssa muistomerkin, jossa yhteen liitetyt kädet ovat sovinnon merkkinä. Edellä mainitun Vapaussodan ja itsenäisyyden perinneyhdistyksen lisäksi mukana hankkeessa olivat Savitaipaleen kunta ja seurakunta, Maanpuolustuksen kannatussäätiö, Vapaussodan Perinneliitto, Kymen läänin Maanpuolustusyhdistys ja Sorvikivi Oy. Kuten edellä olevista hankkeen tukijoiden listasta näkyy, taustalla olivat lähinnä valkoista perintöä vaalivat yhdistykset. Niinpä jäinkin patsaan äärellä seisoessani miettimään, miksi vasemmistolaistaustaisten säätiöiden ja yhdistysten nimet puuttuvat listasta.

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 4: Yhteydet Suomeen katkeavat, erimielisyyksistä sovintoon, leviämistä uusille alueille

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin

• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
• Karjalainen marttyyri 
• D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja... 
•  "Hihhuleista" Pietarissa
• Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Tämän postauksena aiheena on Venäjän lestadiolaisten yhteyksien vaikeutuminen ja lopulta katkeaminen Suomeen, erimielisten lestadiolaisryhmien sulaminen sovintoon ja liikkeen ekspansio.

Yhteydet Suomeen katkeavat, erimielisyyksistä sovintoon, leviämistä uusille alueille

Vallankumouksen jälkeen useimmat Pietarin lestadiolaisyhteisön keskeiset vaikuttajat muuttivat Suomeen. Heistä mainittakoon uusheränneet nuohoojamestarit Aleks Pulkkinen[1], Pekka Siitonen (1877 – 1930) ja Eljas Lemmetyinen[2] sekä Pietarin Pyhän Marian seurakunnan taloudenhoitaja Tuomas Karvanen.[3] Sekä Pulkkinen että Lemmetyinen olivat aloittaneet  saarnatoimintansa jo Pietarissa.

Fedosija Trofimovna (Karvanen) Aleksejeva ja Nikolai Aleksejevits Aleksejev olivat ensimmäisiä venäläisiä lestadiolaiskristittyjä Pietarin alueella. Sekä Nikolai Aleksejev että Fedosija Aleksejeva toimivat venäläisten keskuudessa saarnaajina. Aleksejevit kokosivat yhdessä Pjotr Trofimovits Schtyrikovin kanssa venäjänkielisen laulukirjan Sionin Lasten Lauluja [Pesni Detej Siona] vuonna 1910.

 

 Lestadiolaisen uusheräyksen yhteydet Venäjällä asuviin uskonystäviin säilyivät 1920-luvun lopulle saakka. Huutavan Äänessä julkaistiin useita Venäjältä saapuneita tervehdyskirjeitä. Venäläisiä uskonystäviä osallistui uusheränneiden ylimääräisiin kokouksiin ja kesäseuroihin. Tosin osa näistä seuravieraista saattoi olla Venäjältä lopullisesti muuttaneita ja paenneita. Venäläisistä vieraista löytyy maininta ainakin Lappeenrannan kesäseuroista vuodelta 1919. Osallistuipa pietarilaisia vieraita uusheränneiden kesäseuroihin ja ylimääräiseen kokoukseen vielä 23. – 26.6.1927.[4] Vanhoillislestadiolaisten saarnaajana Pietarissa toiminut August Back (1872 – 1924) muutti perheensä kanssa Suomeen vuonna 1918.[5] Inkeriläinen saarnaaja Simo Makara oli samoin muuttanut Suomeen.[6] Vanhoillislestadiolainen saarnaaja Pekka Marin kuoli Pietarissa vuonna 1918.[7]

Venäjän lestadiolaisuus koki 1920-luvulla voimakkaan leviämisen aikaa. Vallankumouksen ja sen jälkeisen sisällissodan melskeet heittelivät yksittäisiä ihmisiä, perheitä ja sukuja sinne tänne laajassa maassa. Näiden muuttajien muka siirtyi lestadiolaisuutta kokonaan uusille seuduille Venäjällä kauas Pietarista ja Inkeristä.  Inkerissä kerrottiin myös olleen ”suuri sanan nälkä”. Lahdenkyläläiset saarnaajat Juhani Laihinen ja Fredrik Soittonen kiersivät  Inkerin kylissä ahkerasti pitämässä seuroja. Lahden kylän kirkonkokous valitsi Fredrik Soittosen  toimittamaan kirkollisia tehtäviä. Pietarin ja Lahdenkylän lisäksi seuroja pidettiin Venjoella, Skuoritsassa ja Tyrössä. Saarnaajat saivat kutsuja myös kyliin, joissa aikaisemmin ei oltu pidetty lestadiolaisseuroja. Talvella 1923 syttyi Hietamäen seurakunnassa laajoja herätyksiä, ja noin 50 henkeä ”teki parannuksen”.[8] Inkerin ja Venäjän lestadiolaisuudessa [ja yleensä koko lestadiolaisuuden historiassa ainutlaatuinen tapahtuma] koettiin historiallinen hetki pääsiäisenä vuonna 1924. Tällöin runsaat kaksikymmentä vuotta uusheränneiden ja vanhoillislestadiolaisten välejä kylmentäneet erimielisyydet sulivat sovintoon. Tapahtumia on kuvannut uusherännyt Maria Illi kirjeessään 30.6.1924 Sievin lestadiolaiselle kirkkoherralle Vilhelm Ferdinand Korvenheimolle, joka oli aikaisemmin kuulunut Pietarin Pyhän Marian seurakunnan papistoon:

Me kaksi eri puoluetta olemme täydellisesti sopineet, niin että yksimielisyys, rauha ja rakkaus vallitsee… Ensiksi piti puhetta Mikko Soittonen hyvästä Paimenesta. Ja sitten veljeni Juhani Laihinen piti puhetta hyvästä Paimenesta. Hän puhui niin voimallisesti, että se sulatti kaikkien sydämet…kuin myrsky…jokainen riippui toisensa kaulassa…  kolme päivää olimme kuin humalassa … aina lisää katuvia… Koko viikon pidimme seuroja  tämän johdosta, oikeita sovintokokouksia.

Uutisen vahvistavat myös vanhoillislestadiolaisen Kristiina Rouvisen kirjeet kirkkoherra Korvenheimolle 25.5.1924 ja saarnaaja Heikki Jussilalle. Jussilalle lähetetty kirje julkaistiin helmikuussa 1925 Siionin Lähetyslehdessä:

Lahdella suuri Herran lauma. Siellä tapahtui suuri laupeus viime pääsiäispyhinä. Kun veli Soittonen puhui hyvästä paimenesta, niin Jumala särki vastaan riidelleiden uusheränneidenkin sydämet, niin että he tulivat näkemään eriseuraisuutensa synniksi ja alkoivat kysymään: Mitä meidän pitäisi tehdä, että me autuaiksi tulisimme. Kolme päivää ja yötä juhlittiin lakkaamatta… Aina on uusia tullut parannukseen, niin että uskovaisia on kirkko melkein täynnä.[9]

Vaikka seurojen pito oli kodeissa kielletty, kertovat Venäjältä saapuneet kirjeet lestadiolaisten määrän vain kasvaneen.[10] Uutiset herätysten syttymisestä innostivat saarnaaja Juho Mikkolan tekemään SLLH:n päätoimikunnalle esityksen lähetystyön käynnistämiseksi Inkerissä. Esitys sai vuosikokouksen kannatuksen ja se valtuutti päätoimikunnan aloittamaan lähetystyön, mikäli olosuhteet ja varat sallivat.[11] Käytännön toimenpiteisiin hanke ei kuitenkaan johtanut.

Pjotr Trofimovits Schtyrikov oli Aleksejevien ohella ensimmäisiä venäjänkielisiä lestadiolaisia. Hän toimi venäläisten letadiolaisten keskuudessa saarnaajana ja vieraili ennen vallankumousta muutamia kertoja uusheräyksen kesäseuroissa Suomessa.

 1920-luvun puolivälissä ja sen jälkeen Suomeen saapuneet kirjeet kertovat herätysten jatkumisesta. Huutavan Äänessä maaliskuussa 1926 kirjoittavat saar-naajat Juhani Laihinen ja Fredrik Soittonen Lahdenkylän olevan Inkerin lestadiolaisuuden keskuspaikka. Lestadiolaisryhmien välinen sovinto näyttää kestäneen, sillä Laihinen toteaa kirjeessään: Me entiset ns. vanhoilliset ja uusheränneet olemme keskenämme palavassa rakkaudessa. Seuravieraita kerrotaan käyvän Lahdenkylässä Skuoritsasta, Ropsusta, Tyröstä, Venjoelta, Hietamäeltä, Miikkulaisista, Lempaalasta, Toksovasta, Jukista, Valkeasaaresta ja Leningradista.  Fredrik Soittonen kertoo käyneensä lisäksi Markkovan ja Kelton seurakunnissa. Hän mainitsee ”uskovaisia” olevan Lahdenkylän seudulla noin sata henkeä. Samassa lehdessä oli myös L. Rännälin kirje Miikkulaisista 22.12.1925, jossa hän toteaa siellä vallitsevan uskonnonvapauden ja lestadiolaistenkin voivan kokoontua seuroihin.[12] Samaan aikaan kuitenkin Muurmannin rannikolta tullut kirje kertoi toisenlaisesta tilanteesta, jossa lestadiolaiset olivat vainottuja.[13]

1920-luvun lopulla uudestiheränneillä oli vielä joitakin yhteyksiä Venäjän lestadiolaisyhteisöihin. Juhani Laihisen ja Fredrik Soittosen lisäksi yhteyttä piti Pietarista Mikko Kallonen, joka kertoi kirjeissään Pekka Siitoselle Juhani Laihisen ja Fredrik Soittosen pitävän säännöllisesti seuroja Lahdenkylässä ja Pietarissa.Viimeinen Mikko Kallosen kirje julkaistiin Huutavan Äänessä huhtikuussa 1931. Siinä hän valittaa sitä, että kaikki rakentavat ”uutta maailmaa”, joka ei voi syntyä, elleivät kaikki ole Jumalan kieltäjiä. Samassa lehdessä oli myös venäjänkielisten lestadiolaisten tervehdys Juho Mikkolalle.[14]

Palaan lestadiolaisuuden leviämiseen Venäjän sydänmaille seuraavassa kirjoituksessani...

---

[1] Aleks Pulkkinen (1879 – 1953) osallistui uudenheräyksen saarnaajainkokoukseen Jyväskylässä 7 – 10.12.1918 ja oli tässä vaiheessa jo muuttanut Suomeen (HÄ 4/1919, 62 – 63; VÄ 9/1953, 124, 4/1954).

[2] Eljas Lemmetyisen nimi esiintyy Huutavan  Äänessä julkaistuissa tammikuussa 1919 saaduissa tilitysmaksuissa. Hän on lähettänyt tilitykset Kiteeltä (HÄ 1919, 80). Nuohoojamestari Pekka Siitonen (musta Pekko) siirtyi asumaan Ouluun, jossa hän kuoli 4.6.1930 (HÄ 9/1930, 140).

[3] Tuomas Karvanen toi uskonystävien terveiset Pietarista ja Inkerinmaalta Lappeenrannan ylimääräiseen yleiseen kokoukseen 21 – 24.6.1919. Hän oli vielä huhtikuussa 1919 osallistunut Pietarin Pyhän Marian seurakunnan kirkkoneuvoston kokoukseen (KA. PMariaKA. II Cab:3. knkok. 25.4.1919).

[4] HÄ 9/1919,  177 – 189 (Pöytäkirja kirjoitettu SLLH:n yleisestä ylimääräisestä kokouksesta Lappeenrannassa kesäkuun 21 – 24 p:nä 1919); 8/1927, 123 – 124 (Y(rjö) A. N(ummi): Turun kesäkokous).

[5] SL 11/1924, 167. August Back siirtyi yhdessä perheensä ja muutamien muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa kotimaahan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisessä kansalaisten vaihdossa, jossa Suomi luovutti vangittuja venäläisiä sotilaita ja sai vastineeksi Venäjällä asuneita Suomen kansalaisia (Alma Parviaisen hst. 29.12.1991).

[6] Lumijärvi 1990, 160.

[7]  OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin alueella toimineista saarnaajista.

[8]  HÄ 2/1921, 21 (Jumalan sanan nälkää Inkerissä); 11/1922 (Fredrik Soittonen: Kuulumisia Inkerinmaalta); 1/1924, 11.        

[9] SL 2/1925, 23 – 24 (Kristiina Rouvinen: Kirje Neuvosto-Venäjältä).

[10] HÄ 2/1925, 27 – 28 (Jumalan työtä Pietarissa ja sen ympäristöllä ); 5/1925, 81 (Fredrik Soittonen: Jumalan terve); 5/1926, 67 (Juhani Laihinen: Tervehdys Inkeristä).

[11] HÄ 4/1921, 73 – 75 (SLLH:n vkok ptk 21.3.1921).

[12] HÄ 3/1926, 40 – 41 (Tervehdyksiä Inkerinmaalta); 42 (L. Rännäli: Kirje Inkerinmaalta).

[13] HÄ 8/1926, 121.

[14] KA. Aunon kok. C9/29. Mikko Kallonen Leningradista Pekka Siitoselle 15.11.1927, 22.2.1928 ja 13.1.1929; HÄ 4/1931, 59. (Kaksi kirjettä Pietarista).