Santeri Ivalon arvostelu J.H. Erkon kirjasta "Uskovainen". Päivälehti 3.12.1890

Kun J.H.Erkon kirja Uskovainen. Eletty kertomus valmistui loppusyksystä vuonna 1890, kirjasta tehdyt arvostelut ilmestyivät nopeasti sanomalehtien palstoille. Olihan J.H.  Erkko jo erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Erkko sai kirjastaan kehuja, mutta myös voimakastakin kritiikkiä. Aikomukseni on esitellä muutamia kirjasta annettuja arvioita sekä kirjan herättämää kipakkaakin kritiikkiä.. Ensimmäisenä on vuorossa Päivälehden toimittajan Santeri Ingmanin (myöhemmin Ivalo, 1866 - 1937) myötäsukainen arvio.

Runoilija Erkolta on taas uusi kirja ilmestynyt, sehän oli tieto, joka, kun levisi, ilahdutti kaikki suomalaisen kirjallisuuden suosijoita ja viljelijöitä. Sillä me olemme jo aikoja oppineet mielistymään ja nauttimaan siitä, mitä hänen syvällinen ja aaterikas henkensä on meille luonut, ja odotamme siis jännityksellä ja mielihalulla, mitä uutta terävää ja sointuvaa hänen kykynsä on meille tarjoava.

Tällä kertaa on ilmestynyt suorasanainen pitempi kertomus, kokonainen elämäkerta. Mutta huomaisi siitä jo heti lukiessa, vaikkei tekijätä tietäisikään, että siinä on lyyrillisen runoilijan käsialaa, runoilijan tunnetta ja vilkasta mielikuvitusta. Se on yhtenäinen kertomus, vaan sen voima ja vaikutusmahti on yksityisissä lyyrillisissä kuvauksissa, joihin kertomus usein, niin aivan myötään syventyy, ja joista me lukiessamme saamme suurimman nautinnon. Siitä kärsii ehkä kertomuksen eheys, lukijalta hämärtyy ja häipyy sen kautta toisinaan kertomuksen yhtenäinen juoksu ja tapausten yhteys ja vaikutus toisiinsa. Mutta erityisillä kuvauksilla onkin kai suurin merkitys ”eletyssä kertomuksessa”, jossa tietysti ainoastaan pääkohdat elämässä voivat tulla kuvatuiksi.

”Uskovainen” on muuan vilkasmielinen, totuutta tapaileva, horjuva ja katuva rahvaan mies, jonka sisälliset taistelut meille kerrotaan. Hän on ne itse kertonut kirjan tekijälle, joka ne meille esittää tässä kertomuksessa niinkuin kertojan suusta. Runoilijan mielikuvitus vain mehustaa tuon elämän kertomuksen.

Paavon, kerrottavan henkilön, köyhässä kodissa oli noituminen ja taikausko rinnakkain kristillisyyden kanssa olleet vallalla; siitä oli jo poikaan syttynyt halu valita totuutta. Joutui siitä rengiksi, rakasteli ja eleli, ja oli sillä välin kumminkin jumalinen, kunnes joutui palvelukseen ankaran uskonnolliseen kotiin. Siinä uskonnollinen tunne kerrassaan valtasi hänen pehmoisen mielensä, mutta sittenkin, kun viekoitus sattui, oli hän herkkä lankeamaan maalliseen iloisuuteen, jota hänen ikänsä ja luonteensa vaati.
 

Uskonnollisessa mielentilassa rakastui Paavo talon piikaan, joka oli harras kristitty, veisasi Sionia kuin enkeli ja oli hurskas. Tämän hän jo kihlasi, vaan kun ei siinäkään löytänyt täydellisen puhdasta vilpittömyyttä, pyöräytti hän toisaalle, nai maailmallisen leski-ihmisen, joka hänet oli tiennyt verkkoihinsa kiertää. Tämän kanssa eläessä oli tietysti iloja ja suruja. Kaikenlaisiin uskonnollisiin liikkeisiin hän puuttui, innostui niistä äärettömästi, vaan joutui taas maallisiin viettelyksiin, epäilyksiin ja harhailuihin. Kärsi tunnonvaivoja, parantui, paranti ja lankesi. Milloin intoili hän syvästi vakuutettuna hihhulilaisten parissa, milloin Renqvistin ankarain opetuslasten joukossa – kertomus liikkuu näet Viipurin tienoilla ja Laatokan rantamilla -, milloin innostui hän helsinkiläisistä lähetyssaarnaajista, milloin yksityisistä vakavista kristityistä: hän oli tavattoman herkkä vaikutuksille. Se hänet uudelleen ja yhä uudelleen vei mierolle, vaan se hänet myös yhtä usein kohotti alentumisensa tilasta. Hän oli läpeensä, uskovainen, usein aivan kiihkeä, mutta aivan varmaksi, aivan selville ei hän siinä kohdenkaan kumminkaan päässyt: hän uskoi ja epäili.

Kertomus on rikas aatteita, monista syvistä ajatuksista, joita tarkkaavaisuudella täytyy lukea, jos mieli niitä selvästi käsittää, ja sittenkin niihin tuntuu jäävän jotakin hämärää. Paavo mietti paljo, mietti syvälti ja lausui viisaasti. Olikohan nuo kaikki oppimattoman nikkarimestarin mietteitä? Tuntuvat ne toisinaan häneksi oudoilta, vaan samapa se, kenen mietteitä ne ovat, lukijan ne vain panevat ajattelemaan paljoa, jota sietää ajatella.

Oudolta tuntuvat myös ne useat näyt, unet ja ilmestykset, joita täysinä tosina kerrotaan, vaikka tuntuvat kovin ylenluonnollisilta. Ne ovat kai joitakin uskonnollisen tunne-elämän ilmauksia, mutta ovat epäilemättä jotakin sairaloista, jota ei ole kylliksi perustettu kertomuksessa. Mutta ne kohdat, samoin kuin useat vertauskuvat Raamatusta ja luonnosta, joita kuvia on paljo, ovat epäilemättä kauniimmin ja taiteellisimmin kuvatut ja ovat sentähden kertomuksen miellyttävimpiä kohtia. ne jättävät lukijaan pysyväisen vaikutuksen, sillä niistä loistaa läpi runoilijan luova henki.
Santeri I[ngman]

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2

Venäläisten lestadiolaisten laulukirja Siionin Lasten Lauluja painettiin Pietarissa vuonna 1910

”Pietarin tieltä” uusi uskonvakaumus

Edellisessä kirjoituksessani kerroin lestadiolaisuuden leviämisestä Pietariin ja sen lähialueille. Liikkeen saatua Venäjän pääkaupungissa vankan kannattajajoukon sen säiteilyvaikutus tuntui laajalti myös Itä-Suomessa. Pietarin lestadiolaisyhteisön vaikutus tuntui ennen kaikkea Kannaksella ja Laatokan Karjalassa.

                      Venäjän pääkaupungin suuresta ja varakkaasta lestadiolaisyhteisöstä ei tehty organisoitua lähetystyötä ympäröiville seuduille. Tutustuminen lestadiolaisuuteen tapahtui pääosin henkilökontaktien välityksellä työ- ja kauppamatkoilla. Lestadiolaisten nuohoojamestarien ja suutarien opissa ollessaan suomalaisista oppipojista useat omaksuivat mestareidensa uskonvakaumuksen. Lestadiolaisten kokoushuoneisto oli Pietarin suomalaisten tiedossa, ja monet kävivät kuuntelemassa sananjulistusta. Useat Pietarissa asuneet ja siellä lestadiolaisuuteen liittyneet veivät uuden uskonvakaumuksensa entisille kotiseuduilleen vieraillessaan siellä tai muuttaessaan Suomen puolelle. Tällä tavalla lestadiolaisuutta levisi Uukuniemelle, Antreaan, Impilahdelle, Tohmajärvelle ja Värtsilään.[1] Pietarin vahvalla lestadiolaisyhteisöllä oli säteilyvaikutusta Viipurin läänin lisäksi varsinkin Pohjois-Karjalan ja Mikkelin läänin alueelle.[2] Muuttoliike toi herätysliikkeen Pietarista Miehikkälään ja Muolaaseen.[3] Kauppa- ja työmatkoilla "tarttui" lestadiolaisuutta Savitaipaleelle, Uudellekirkolle ja Jaakkimaan.[4] Kivennavan seurakunnassa  herätysliike sai alkunsa pietarilaisten saarnaajien Heikki Kultalan, Juho Mikkolan ja Kaarle Teodor Lindströmin välityksellä jo 1870-luvulla. Vastaavanlainen  saarnaajien tuoma lestadiolaisherätys alkoi Pyhäjärven Riiskan kylässä 1880-luvun lopulla.[5] Lestadiolaisuuden leviämisessä Terijoelle oli pietarilaisella huvila-asutuksella tärkeä rooli. Joka kesä saapui huviloilleen Kellomäelle, Kuokkalaan ja Ollilaan kymmeniä lestadiolaisia käsityöläisiä. Seuroja pidettiin ahkerasti. Vähitellen herätysliike voitti kannatusta myös paikallisen väestön keskuudessa.[6] Tällainen leviämistapa oli harvinainen. Yleensä liike joko haettiin työ- ja kauppamatkojen yhteydessä tai se tuli paikkakunnalle muuttoliikkeen mukana.

                      Koska Pietarin lestadiolaisyhteisöllä oli keskeinen merkitys liikkeen leviämisessä Kaakkois- ja Itä-Suomeen, nousivat pietarilaiset saarnaajat tärkeiksi alueellisiksi vaikuttajiksi herätysliikkeessä. Varsinkin saarnaaja Juho Mikkola[7] nautti arvostusta laajalti. Muita Itä-Suomen kannalta merkittäviä pietarilaisia saarnaajia olivat Heikki Kultala, Juho Sipolainen,  Kaarle Wellingk, Kaarle Teodor Lindström.[8] Useat muutkin herätysliikkeen saarnaajat olivat jossakin  elämänsä vaiheessa asuneet Pietarissa. Tämä oli omiaan korostamaan Pietarin lestadiolaisyhteisön keskeistä merkitystä.[9] Varsinkin Karjalan kannaksen itäosista suuntautuivat lestadiolaisten seuravierailut kauppa-, rahdinajo- ja työmatkojen luonnollisena seurauksena Pietariin. Vuorovaikutus oli molemminpuolista. Esimerkiksi Juho Mikkola kävi myöhemmin Terijoen Kuokkalassa asuessaan saarnaamassa Pietarin seurahuoneella. Samoin Terijoen Kellomäessä asunut Ii-

sakki Hirvonen saarnasi Pietarissa säännöllisesti.[10]

---

[1] KA. PTA. Cf:8. Antrean srkert. 27.5.1881 (Anders Gustaf Hahl); MVK. Johan Alarik Hannosen hst. 19.4.1968.: Raittila 1967, n:ot 65 ja 471; HÄ 1940, 116-117 (M. Vanninen); Pms 9/2.12.1954 (Kauko Mäntylä: Lestadiolaisuus Pohjois-Karjalassa 1800-luvun loppupuolella); Mäntylä 1953, 27-28.

[2] Lestadiolaisuuden toi Tohmajärvelle suutari Kaarle Wellingk, joka muutti sinne Pietarista vuonna 1887 (Mäntylä 1953, 28, Raittila 1967, n:o 538), Juvalle herätysliike saapui työmies Kalle Paavilaisen tuomana. Hän oli rippikirjojen mukaan oleskellut Venäjällä vuosina 1869-1878 (Raittila 1967, n:o 331,   Nirkko-Leskelä 1989b, 3-4).

[3] KA. PTA. Cg 4:2. Virolahden srkert. 27.2.1885 (Matthias Helenius); Muolaan srkert. 26.3.1885 (Johan Albert Tengén); Raittila 1967, n:ot 214 ja 284.

[4] Einari Koposen hst. 28.3.1992; RSide 4/1980, 12, Arvi Penin hst 4.9.1994, HÄ 1/1927,  12-13 (Kustavi Lounasheimo: Samuli Tapanaisen muistokirjoitus).

[5] Kinnunen 1996, 76 –77;  Kukko 1980, 217.

[6] OMA. Laestadiana 11. Matti Polkon hst. 8.7.1933; Kiuru 1961, 274-275; Kinnunen  1996, 76 – 77.

[7] Mikkola ei varsinaisesti koskaan ollut kirjoilla Pietarissa, vaikka asui siellä vuosina 1875-1876, 1877 ja 1882-1903 (Raittila 1967, n:o 289).

[8] Raittila 1967, n:ot 214, 471, 253, 538.

[9] Tällaisia olivat: Raittila 1967, n:ot 18, 65, 94, 100, mahdollisesti n:o 127, 171, 220, 284, 331, 365, 444, 465, 488, 520, 546, 587, 608.

[10] Raittila 1967, n:o 289; OMA. Laestadiana 10. Ec:2. Mimmi Pulkkisen hst.

Ortodoksisen kirkon vaiheita Karjalassa 1910-luvulle saakka

Joensuun ortodoksinen kirkko on rakennettu vuosina 1886 - 1887. Täältä löytyy Heikki Tarman laatima esitys pyhäkön alkuvaiheista

Merkittävä osa esivanhemmistani on kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Muun muassa isäni äiti Aino (Anastasia/Anissia) os. Surakka oli yksi heistä, samoin isän isäni äiti. He olivat Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä. Tässä lyhyt esitys ortodoksisen kirkon vaiheista Karjalassa ennen Suomen itsenäistymistä.

Ortodoksisen uskon saapuminen

Kristillinen usko levisi ensimmäisen ja toisen vuosituhannen taitteessa Karjalaan Novgorodin slaavien välityksellä. Ensimmäinen varma kirjallinen dokumentti on venäläinen kronikka nimeltä Laurentiusteksti, joka kertoo Novgorodin hyökänneen vuonna 1227 hämäläisiä vastaan. Tällä matkalla Novgorodin ruhtinas Jaroslav lähetti ristimään suurimman osan karjalaisia, miltei kaikki ihmiset.  Karjala oli pitkään Ruotsin ja Novgorodin valtapyrkimysten kohteena, mutta 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha jätti pääosan Karjalaa Novgorodin ja samalla idän kirkon piiriin. Laatokan Karjalasta ja Pohjois-Karjalasta muodostettiin Käkisalmen lääni, jonka alueelle perustettiin 1300-luvulla Valamon ja Konevitsan luostarit kirkollisen työn tukikohdiksi.[1]

 Sodat ja väestömuutokset heikentävät kirkkoa

          Ruotsin ja Venäjän lukuisat sodat 1500- ja 1600-luvuilla vaikeuttivat ortodoksisen kirkon toimintaa alueella. Kun Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, alkoi voimakas pakkoluterilaistaminen. Tämä johti ortodoksien maastamuuttoon Venäjälle. Kun Venäjä yritti ns. ruptuurisodan aikana vallata Käkisalmen läänin takaisin, huomattava osa ortodokseista tuki venäläisiä. Venäjän häviö johti uuteen laajaan ortodoksien maastamuuttoon. Tilalle tuli luterilaista väestöä lähinnä Savosta ja Ruotsin puoleisesta Karjalasta. Niinpä 1600-luvun lopulla enää noin 10% alueen väestöstä kuului ortodoksiseen kirkkoon. Venäjän suuressa Pohjan sodassa saama voitto merkitsi ortodoksisuuden uutta nousua Karjalassa. Evakossa olleet munkit palasivat saarilleen, ja Valamoon valmistui uusi pääkirkko jo sodan aikana vuonna 1719. Ruotsin haltuun jääneillä alueilla Pohjois-Karjalassa ortodoksit joutuivat ajoittain luterilaistamisyritysten kohteiksi. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien karjalaisten identiteetti olikin varsin epäselvä. He olivat uskonnollisesti ja kulttuurisesti lähellä venäläisiä, mutta kielellisesti suomalaisia.[2]

 Ortodoksisen kirkon asema vahvistuu kun Suomesta tulee Suuriruhtinaskunta

          Kun koko Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa Haminan rauhassa 1809, muodostui ortodoksien juridisesta asemasta ongelmallinen tilanne. Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla tähän kytkeytyi nouseva nationalismi. Polemiikin kohteena oli, ovatko karjalaiset ensisijaisesti suomalaisia (kieli) vai venäläisiä (uskonto). Kiistaa käytiin niin uskonnonopetuksesta kuin koulujen opetuskielestäkin. Vähitellen suomalaisten ortodoksien keskuudessa herättiin kantamaan huolta suomenkielisen uskonnollisen opetuksen antamisesta sekä suomenkielisen ortodoksisen kirjallisuuden julkaisemisesta. Tätä työtä varten perustettiin Kitelässä vuonna 1880 Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunta.[3]

          Venäjän ortodoksinen kirkko halusi turvata Suomen ortodoksien aseman myös hallinnollisesti. Joulukuussa 1892 Pyhä Synodi erotti Suomen suuriruhtinaskunnan Pietarin metropoliitan alaisuudesta omaksi ”kreikkalaisvenäläiseksi” hiippakunnaksi. Hiippakunnan esipaimen sai Suomen ja Viipurin piispan sekä arkkipiispan arvonimen. Ensimmäinen hiippakunnan esipaimen Antoni (1892 – 1898) valittiin myös Pyhän Synodin jäseneksi. Valinta kuvastaa, miten tärkeänä Suomen uutta hiippakuntaa pidettiin. Hallintoa hoitamaan perustettiin Viipuriin Suomen hengellinen konsistori. Pyhän Synodin pyrkimykset olivat ajoittain ristiriidassa Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunnan sekä karjalaisten ortodoksivaikuttajien tavoitteiden kanssa. Pyhän Synodin tavoitteena oli Suomen hiippakunnan avulla lujittaa Venäjän kirkon ja valtion otetta sekä ortodokseista että Suomesta yleensä. Kansalliset ortodoksivaikuttajat puolestaan halusivat karistaa ortodokseista venäläisen leiman.[4]

 Uskonnonvapauden laajentaminen johtaa tuhansien ortodoksien siirtymiseen luterilaisen kirkon jäseniksi vuodesta 1906 alkaen

          Vuonna 1913 perustettiin ortodoksiseen kirkkokuntaan uusi apulaispiispan virka. Tämän Sortavalan piispan tehtäviin kuului huolehtia hiippakunnan itäisistä seurakunnista sekä myös itärajan takaisista karjalaisista alueista. Vuoden 1905 tapahtumat merkitsivät muutosta ortodoksiselle kirkolle. Huhtikuussa 1905 oli tullut voimaan edikti uskonnollisen suvaitsevaisuuden perusteiden vahvistamisesta. Säädös, joka tuli Suomessa voimaan helmikuussa 1906, antoi myös ortodokseille oikeuden erota kirkosta. Samana vuonna 1200 ortodoksia siirtyi luterilaiseen kirkkoon. Seuraavana vuonna eroajia oli 500 ja sen jälkeen vuosittain noin parisataa henkeä. Tämä kehitys ja luterilaisten aloittama valistustoiminta Karjalassa herättivät levottomuutta suomenkielisissä ortodokseissa sekä Venäjän kirkon johdossa. Pyhä Synodi reagoi tilanteeseen nimittämällä arkkipiispa Sergeille (1905 – 1917) apulaiseksi arkkimandriitta Kiprianin. Hänen tehtäväkseen tuli ortodoksisuuden lujittaminen Karjalassa. Vuonna 1907 perustettiin tätä varten Viteleessä, Aunuksessa ns. Karjalan veljeskunta. Veljeskunnan tarkoituksena oli ortodoksisen kirkon ja uskon vahvistaminen Arkangelin, Aunuksen ja Suomen karjalaisten keskuudessa. Toiminta käynnistyi toisen sortokauden alussa, ja tavoitteena oli venäjän kielen ja valtion aseman vahvistaminen. Vuodesta 1909 lähtien perustettiin Raja-Karjalaan venäjänkielisiä  kouluja. Ne saivat yllättävän myönteisen vastaanoton paikallisen väestön keskuudessa, sillä esimerkiksi Suojärvellä niissä oli enemmän oppilaita kuin suomenkielisissä kouluissa. Lasten vanhemmilla oli venäjänkielisten koulujen valinnassa varsin pragmaattiset tarkoitusperät. He uskoivat hyvän venäjän kielen taidon mahdollistavan paremman menestymisen niin työelämässä kuin liiketoiminnassakin. Karjalan veljeskunnan koulujen toiminta jatkui helmikuun vallankumoukseen saakka. Veljeskunta lakkautettiin itsenäistyneen Suomen senaatin päätöksellä kesäkuussa 1918.[5]

Ortodoksiset seurakunnat Karjalassa

          Pohjois-Karjalassa toimi 1800-luvun lopulle saakka kaksi ortodoksista seurakuntaa: Taipale ja Ilomantsi. Kolmas seurakunta perustettiin 13.7.1893 Joensuuhun. Siihen kuuluivat  Joensuun, Kontiolahden, Kiihtelysvaaran, Tohmajärven, Kesälahden, Kiteen, Rääkkylän ja Pälkjärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämän Joensuun kreikkalaisvenäläisen seurakunnan kirkko oli rakennettu vuosina 1886 – 1887.[6] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan ydin-alueen  muodostivat Viinijärveä ympäröivät kylät, joissa ortodoksit muodostivat joko enemmistön tai tasavahvan osuuden väestöstä. Kun vuonna 1865 annetun kunnallisasetuksen mukaan erotettiin kunnalliset ja kirkolliset asiat toisistaan, heräsi Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenten keskuudessa ajatus Taipaleen kunnan perustamisesta. Ortodoksit ennättivät ennen luterilaisia, sillä Taipaleen kunta aloitti toimintansa vuoden 1873 alussa, kun taas luterilainen Liperin kunta aloitti vasta vuotta myöhemmin. Taipaleen kuntaan kuuluivat Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämä johti varsin sekavaan tilanteeseen, kun runsas kolmannes Polvijärven, noin neljännes Liperin ja viidennes Kuusjärven asukkaista kuuluikin Taipaleen kuntaan. Tilanne ratkaistiin lakkauttamalla Taipaleen kunta vuoden 1883 lopulla.[7] Toinen ortodoksisen seurakunnan pohjalta muodostunut kunta oli Muolaan kunnan keskellä sijainnut Kyyrölä. Vuonna 1890 perustetun Kyyrölän väestö asui kuitenkin tiiviillä alueella eikä ollut levittäytynyt usean kunnan alueelle kuten Taipaleen kunnan asukkaat.[8]

          Laatokan Karjalassa ortodoksiset seurakunnat olivat Salmi, Suistamo, Suojärvi, Kitelä (Impilahdella), Sortavala, Tiurula (Kurkijoki), Käkisalmi ja Korpiselkä. Kannaksella ortodoksisia seurakuntia oli Viipurissa, Kyyrölässä, Raivolassa, Terijoella sekä Uudellakirkolla. Nämä olivat lähes täysin venäläisiä kuten Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan ortodoksiset seurakunnat. Kannaksen, Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson ortodoksiset seurakunnat olivat jäsenmäärältään pieniä. Niiden toiminnalle antoi lisäväriä venäläinen sotaväki ja Kannaksen laaja venäläinen huvila-asutus.[9]

---

[1]        Laitila 1998, 383.

[2]        Laitila 1998, 384 – 387.

[3]        Kansanaho 1985,  217 – 218; Laitila 1998, 387 – 389.

[4]        Setälä 1966, 5 – 6; Kansanaho 1985, 222; Laitila 1998, 389 – 390.

[5]        Setälä 1966, 6; Laitila 1998, 391 – 393.

[6]        Könönen 1904, 391 – 392.

[7]        Salokas 1937, 178 – 185; Soikkanen 1966, 253.

[8]        Soikkanen 1966, 254.

[9]        Kansanaho 1985, 218 – 219.