Kun Inkilän Antti piirsi Lavolassa Stalinille leppäkepillä kartan hiekkaan

Josef Stalin vuonna 1926

Tein jokin aika sitten blogikirjoituksen, jonka kimmokkeena oli keskustelu lintuharrastajan kanssa Juomasillan torpan kupeessa Lappeenrannan Mäntylässä. Törmäsin sen jälkeen vanhaan sanomalehtihaastatteluun, joka oli tehty 10.6.1954 ja ilmestyi paikallisessa Etelä-Saimaa-lehdessä. Siinä Lappeen Kärenkylästä kotoisin ollut maanviljelijä Antti Inkilä muisteli kohtaamistaan elokuussa 1908 silloisen vallankumousaktivistin, myöhemmän Neuvostoliiton diktaattorin Josef Stalinin kanssa Lavolan kylässä. Kohtaamisessa Inkilä piirsi Stalinille leppäkepillä maantien hiekkaan kartan kulkureitistä Lappeen Lavolasta Luumäen Taavettiin. Inkilän tarinan mukaan Stalin oli onnistunut pääsemään karkuun santarmien pidätysyrityksestä Karjalan kannaksen Uudellakirkolla. Kokosin haastattelusta ne osat, jotka kertovat suoraan Inkilän ja Stalinin kohtaamisesta. Lisäksi myös Inkilän kertomus siitä, kun hän tajusi, ketä hän opasti 31 vuotta aikaisemmin Lavolasssa.

Etelä-Saimaa 10.6.1954

Uudenkirkon selkkauksesta kului pari päivää. Lehdet tiesivät kertoa siitä pääkohdat. Antti Inkiläkin näki ja luki siitä uutisen. Se välähti hänen mieleensä uudelleen Lavolan tiellä, hänen nähdessään paitahihaisen miehen kulkevan polkupyörää taluttaen Luumäen suuntaan. Antin huomatessaan mies pysähtyi ja jäi odottamaan tätä. Outo maantienkulkija osoittautui venäläiseksi – onneksi Antti osasi auttavasti venäjää. Mies halusi Antin piirtävän hänelle kepillä kartan kulkurietistä Kouvolaan. Antti piirsi Taavettiin saakka. Pitemmälle hän ei osannut. Miehen ilmiantaminen ei pälkähtänyt hänen mieleensäkään – hän ajatteli, että ehkä miehen suorittamilla toimilla oli kaikesta huolimatta hyvään tähtäävä tarkoitus…

Hetken kuluttua kaksi toisilleen outoa miestä erosivat. Antti jatkoi postinkatomatkaansa ja pyörää taluttava mies lähti omalle taholleen.Ei kuitenkaan Antti Inkilän neuvomaan suuntaan. Tämän huomattuaan Inkilä huusi miehelle, ettei hän ollut neuvonut sinne päin menemään. "Bonimaj, bonimaj", huusi mies vastaan antaen ymmärtää, että hän pistäytyisi vain läheisessä torpassa juomassa. Ja niin hän tekikin. Asumusta kutsuttiin Horpun torpaksi. Siitä ei ole enää kuin paikka jäljellä.

Venäjää puhuvan miehen hävittyä Inkilän silmien näköpiiristä, hän unohti koko asian moneksi vuodeksi eteenpäin. Vasta kolmenkymmenenyhden vuoden kuluttua tapahtuma välähti jälleen hänen mieleensä. Vuonna 1939 hän huomasi lehdessä Neuvostoliiton päämiehen generalissimus Stalinin kuvan. Hänen suunsa loksahti selälleen. Mies oli sama, jolle hän oli piirtänyt leppäkepillä kartan maantien hiekkaan Lavolassa kuitenkin sillä erolla, ettei hänellä nyt ollut yllään paitaa, tummia housuja, varsisaappaita ja matalaa lippalakkia.

Myöhemmin Antti Inkilä yritti saada toimitetuksi Stalinille sanan tuosta hänen mieleensä painineesta kohtaamisesta Lavolan tiellä. Vuonna 1951 järjestetyissä Parikkalan maatalousnäyttelyissä hän otti muun muassa yhteyden nykyiseen ulkoministeri Urho Kekkoseen, jolle hän puhui asiasta. Kekkonen lupasikin toimittaa terveiset perille. Kävi kuitenkin niin, että Stalinin elämänlanka katkesi hiukan aikaisemmin, hänen ja Kekkosen ehtimättä tavata toisiaan. 

Etelä-Saimaa 9.10.1954

Ps. Yritin nopealla etsinnällä selvittää, tapahtuiko Uudellakirkolla elokuussa 1908 santarmien suorittama venäläisten vallankumouksellisten pidätys, mutta tähän mennessä olen vetänyt vesiperän. Muistiko Antti siis tapahtuma-ajankohdan väärin? Toinen askarruttava kysymys on, voiko hän muistaa 1908 tapaamansa henkilön kasvonpiirteet niin hyvin, että pystyy varmuudella sanomaan, että kyseessä oli juuri Stalin. Olihan Stalininkin ulkomuodossa tapahtunut 31 vuoden aikana selkästi muutosta. Monta epävarmaa kohtaa on vielä tässä tarinassa, jotta voimme varmuudella väittää, että tarina on tosi. Mutta mielenkiintoinen tämä on.Ps. Stalinin kohtaamisesta kertonut Anttti Inkilä vietti 70-vuotispäiviään viitisen kuukautta myöhemmin. Tällöin paikallisessa sanomalehdessä ilmestyi hänestä vuosipäiväkirjoitus. Sen mukaan Antti oli toiminut toistakymmentä vuotta kunnanvaltuutettuna, lautamiehenä  ja monissa muissa luottamustehtävissä. Joten hän näyttää olleen ihan Lappeen pitäjän "napamiehiä" eikä siis missään tapauksessa pehmoisia lasketteleva satusetä.

Novellihenkilön jäljillä - J.H. Erkon "Paavo Holppa"

Näkymää Kurkijoen kirkonkylään

Runoilija J. H. Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui välillä ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Ongelmiin jouduttuaan uskonystävät usein pelastivat Holpan ja antoivat rötöstelyt anteeksi. Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun.

Otin tehtäväkseni selvittää, kuka tämä Paavo Holppa oikein on. Kurkijoen kirkonkirjoissa nimi on muodossa Paavo Holopainen, syntymävuodeksi on merkitty vuosi 1838. Holopaisen kirjassa kertoman perusteella oletin hänen syntymäpitäjäkseen Kiteen. Niinpä aloin penkoa Kiteen kirkonkirjoja. Sieltä löytyikin 12.7.1838 torppari Johan Holopaisen (1798 – 1868) ja hänen vaimonsa Maria Perkisen (1800 – 1857) perheeseen syntynyt Påhl-niminen poika. Påhl (nimi esiintyy myös muodossa Paul) Holopainen muutti jossakin vaiheessa Kesälahdelle, jossa avioitui Lena (esiintyy  myös muodossa Helena) Kolehmaisen kanssa, joka oli lähes neljätoista vuotta vanhempi kuin miehensä. Hän oli syntynyt 19.12.1824 Kesälahdella. Paavo Holopainen palasi avioiduttuaan takaisin kotikylälleen Kiteen Närsäkkälään. Holopaiset ottivat muuttokirjan Kurkijoelle 9.5.1865. Kurkijoen kirkonkirjoissa ei näy merkintöjä siitä, että Holopaiset olisivat asuneet muualla kuin Kurkijoen Raholan kylässä, vaikka he olivat välillä ilmeisesti pitkiäkin aikoja mm. Uudellakirkolla. Paavo Holopianen on merkitty Kiteen kirkonkirjoihin itselliseksi (inhysing), Kurkijoella sekä itselliseksi että nikkariksi.

Paavo Holopaisen isän kohtalo oli traaginen. Hän menehtyi nälkään (svält) 27.6.1868 Närsäkkälässä. Vuosina 1867 - 1868 maassamme koettiin erittäin paha nälänhätä. Vuoden 1868 keväällä ja alkukesästä nälkä ja sen seurauksena lukuisat kulkutaudit tappoivat satoja kiteeläisiä joka kuukausi. Huhtikuussa kuolleita oli jo 178 henkeä, pahin kuukausi oli toukokuu, jolloin menehtyneiden määrä oli 239 henkeä. Kesäkuussa pahin vaihe alkoi olla jo ohi, sillä Kiteellä kuoli ”enää” 147 seurakuntalaista. Vertailun vuoksi, seuraavana keväänä, eli toukokuussa 1869 Kiteellä kuoli enää 35 asukasta.

Lopuksi alla Wiipurin Sanomissa 26.1.1896 julkaistu Paavo Holopaisen muistokirjoitus. Tekstin kirjoittaja on selvästi tuntenut Holopaisen sekä Erkon kirjoittaman kirjan erittäin hyvin. Tekstin mukaan Paavo oli saavuttanut sen rauhan, jota hän oli kovasti etsinyt. Muistokirjoituksen fraasit ovat ahkerasti käytettyjä ainakin lestadiolaisuudessa.

Paavo Holopaisen muistokirjoitus.
Wiipurin Sanomat 26.1.1896

Holpan Paavo, jonka elämäkerran on runoilija J. H. Erkko esittänyt kirjassaan ”uskovainen, on vaipunut kuolon uneen Kurkijoella, yöllä tammikuun 20. päivää vasten. – Runoilija jättää hänen mainitussa kertomuksessaan pysäyspaikalle. ”Olen nyt kuin junasta kotiasemalleen pysähtynyt matkustaja, joka odottaa noutajaansa”, sanoo hän.

Noutaja on nyt tullut ja päättänyt tämän monivaiheisen, tavallaan merkillisen elämänjuoksun, jonka runoilija on niin todellisesti ja sattuvasti esittänyt teoksessaan. – ”Uskovainen on päässyt uskomisesta näkemiseen ja tuntemiseen. Väsynyt vaeltaja on laskenut kädestään matkasauvan, uupunut myrskysään kulkija päässyt haluttuun Herransa lepoon.

Nukkuos rauhassa kumpusi turpeen alla!
kepeät mullat hautaasi verhotkoon!

Toivoo nuori ystäväsi Antti.

J.H. Erkko: Uskovainen. Eletty kertomus (Päivitetty 17.7.2015)

J.H. Erkon vuonna 1890 ilmestyneen novellin etukansi

Kirjailija J. H. Erkko on jäänyt kansakuntamme ”kaapin päälle” lähinnä runoilijana ja runojen pohjalta sävellettyjen suosittujen laulujen sanoittajana. Erkko kirjoitti runokokoelmien lisäksi runsaasti näytelmiä. Lisäksi hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuului myös suorasanaista kerrontaa, muun muassa muutamia novelleja.

Uskovainen-teoksen mainos Päivälehdessä 16.12.1890

Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa.  Edellisenä vuonna oli ilmestynyt niin ikään viipurilaisen kirjailijan Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita, joten Kannakselle levinnyt lestadiolaisuus sai lyhyessä ajassa jo toisen kaunokirjallisen kuvauksen. Tiettävästi ensimmäinen lestadiolaisuuden suorasanainen kuvaus oli liminkalaissyntyisen kansakoulunopettaja Juhana Kokon Kölliskö, joka ilmestyi vuonna 1886. On syytä tässä yhteydessä mainita lisäksi Unto Seppäsen Myllytarinoihin sisältyvä Vasaran Matti ja hänen seläntakainen Ullansa, jossa kirjailija kertoo Savitaipaleella sattuneesta traagisesta lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan ampumisesta.


J.H. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui kuitenkin välillä usein ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Jouduttuaan vankilaan Viipurissa ”vääräuskoisuudestaan”, Holppa vastasi vankilanpäällikön kysymykseen Onko sinussa hihhulia? pilkkamielessä: Siitä on kaksi vuotta, kun minä Viipurissa ostin potun hihhuliviinaa.

Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun. Tämän Erkko toteaa vastineessaan Uudessa Suomettaressa 13.1.1891. Hän oli joutunut lehdessä nimimerkki N.N.:n voimakkaan kritiikin kohteeksi. Kyseinen nimimerkki halusi oikaista novellissa kuvattujen Uudenkirkon tapahtumien kulkua, jotka hänen mielestään oli kirjassa kerrottu väärin. Erkon novellista kuvastuu kirjailijan myötäymmärrys kansan syvien rivien keskuudessa syntynyttä uskonnollista liikehdintää kohtaa. Sen sijaan papiston toiminta ei Erkolta moraalisia pisteitä juurikaan saa. Tämä ei jäänyt papistolta huomaamatta. Elis Bergroth tyrmäsi kirjan Vartija-lehdessä seuraavin sanoin: Holpan Paavon — ja miksei samasta syystä hra Erkon — oikea luonne tässä kertomuksessa tulee näkyviin. Jos hra Erkko kui­tenkin aikoo tähän suuntaan vastedes jatkaa kirjailijatointaan, niin tässä maassa ihmisten kunnia ei maksa paljon, sillä kyllähän niitä ”elettyjä kertomuksia" voi saada se, joka vaan hennoo käyttää kynäänsä hyvien tai huonojen kertojain valheellisia roskajuttuja julkaisemaan. Se röyhkeys, jolla hra Erkko kohteli Uudenkirkon papin (Uusi Suometar 13.1.1891)  puolustajaa, todistaa, ettei hän käsitä tai tahdo käsittää minne moinen käytös johdattaa. Tahdon julki­sesti panna vastalauseeni tämmöistä menettelyä vastaan.  

Tarkoituksenani on esitellä jatkossa Erkon kirjasta tehtyä lehtiarvosteluja sekä kirjan ja siitä tehtyjen arvostelujen synnyttämää polemiikkia.  Ensimmäisenä Santeri Ingamanin kirjoittama myönteinen arvio Päivälehdessä 3.12.1890.

Novellin kertoja Paavo Holppa, jonka oikea nimi oli ilmeisesti Paavo Holopainen, kuoli Kurkijoella vuonna 1896. J.H. Erkon kirjoittama kirja löytyy nykyisin myös verkosta

 

Sanomalehti Ilmarisen ensimmäinen numero ilmestyi 1.12.1874.
J.H. Erkko oli lehden toimittajana vuoteen 1876 saakka

Lestadiolaisuuden vilkkainta leviämisaikaa Holpan toiminnan keskeisellä seudulla Uudellakirkolla olivat vuodet 1883 - 1884. Tällöin syntyneissä herätyksissä ilmeni lestadiolaisperinteelle vieraita piirteitä. Nimittäin Tarkkalan kylässä asunut 15-vuotias Helena Vesterinen saarnasi horrostilassa kuusi viikkoa. Horrossaarnaaminen paljastui lopulta huijaukseksi. Horrossaarnaamista ei ole esiintynyt lestadiolaisuudessa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joista Uusikirkko lienee merkittävin. Tapahtuman kytkee aukottomasti lestadiolaisuuteen se, että pöytäkirjojen mukaan Helena Vesterisen piti saarnoissaan ”ylistää jumalisiksi niitä, jotka kuuluvat (lestadiolaissaarnaaja) Markus Saksin seuraan Jäppilässä”. Helena Vesterisen oli houkutellut horrossaarnaamiseen kuolemajärveläinen Maria Rumpunen (Koppelin Mari) yhden ruplan maksusta. Rumpusen tavoitteena oli ollut käännyttää horrossaarnaajatytön avulla koko kylä ”elävään uskoon”. Helena Vesterinen oli esiintynyt varsin uskottavasti, sillä hänen vanhempansa näyttävät täysin uskoneen tyttärensä saarnaamisen aitouteen. Samoihin aikoihin myös edellä mainittu ”saarnaaja” Holopainen kierteli Uudellakirkolla levittämässä lestadiolaisuutta saaden aikaan kielteisiä ilmiöitä. Pitäjässä syntyneen ”epäjärjestyksen takia Holopainen vangittiin ja hänet vietiin Viipurin lääninvankilaan.

Edellä mainittuihin tapahtumiin liittyen Markus Saksia, hänen isäänsä Juho Saksia ja muuta perhettä kiellettiin pitämästä seuroja vuonna 1884. Saksin perhettä syytettiin esiintyneistä lieveilmiöistä. Perheen katsottiin "vietelleen" muita seurakuntalaisia "väärään oppiin". Saksien lisäksi Nikodemus Kiesiä ja Vammelsuun kylässä asuneita renki Paavo Kokkoa ja hänen vaimoansa Maria Hinkkasta kiellettiin järjestämästä seuroja. Kiesiä kiellettiin lisäksi pitämästä opetuspuheita. Nikodemus Kiesi ilmoitti kuitenkin aikovansa jatkaa toimintaansa.

Johan Henrik Erkko