Lappeenrannan pommitukset heinäkuussa 1944

Lappeenrannan aseman pommituksen (1.7.1944) uhrien muistomerkki Ristikankankaan hautausmaalla Lappeenrannassa

Nykyisen Lappeenrannan alue joutui kovien pommistusten kohteeksi jatkosodan loppuvaiheessa  kesällä 1944. Ensimmäiset hyökkäykset tapahtuivat kesäkuun 19 - 20. päivinä, jolloin Simolan ja Etu-Simolan asemanseutuja ja ratapihoja pommitettiin rajusti. Näissä pommituksissa menehtyi 137 - 160 ihmistä. Lappeenrannan silloisen kaupunkialueen vuoro tuli runsas viikko myöhemmin heinäkuun alussa.

Lappeenrannan aseman pommitusten uhrien joukkohauta ja muistomerkki
Ristikankaan hautausmaalla. Kuvan etuosassa uhrien hautakivet.

Kymmenet pommikoneet ja maataistelukoneet kävivät 1.7. Lappeenrannan rautatieaseman ja ratapihan kimppuun. Lappeenrannan kentällä olleet suomalaiset torjuntahävittäjät olivat lentäneet Talin - Ihantalan alueelle avustamaan siellä kiivaana käydyissä taistelussa. Niinpä kaupungilla ei ollut torjuntahävittäjien tarjoamaa suojaa. Rautatieaseman tavaratoimiston eteen oli pysähtynyt ammusjuna, joka sai hyökkäyksessä osumia, jotka räjäyttivät junan ilmaan. Aseman lähistöllä  syttyi seitsemän asuintaloa tuleen, eikä niitä kyetty pelastamaan, mutta sen sijaan tavaratoimiston osalta sammutustöissä onnistuttiin. Armilan koulun lähellä  metsikössä olleeseen taisteluhautaan ja korsuun tuli osumia, jotka surmasivat niistä suojaa hakeneita siviilejä. Pekka Toivanen toteaa Lappeenrannan kaupungin historiassa (1989), että pommituksen uhrina menehtyi kahdeksan siviiliä  ja kaksi sotilasta. Lisäksi yli 30 henkilöä haavoittui hyökkäyksessä. Ristikankaan hautausmaalla olevassa pommituksen uhrien joukkohaudassa on kuitenkin 16 uhria. Suurimmalla osalla heistä kuolinpäivämäärä on 1.7.1944. Muutamalla se on 2.7.1944. Joukkohautaan haudatut ovat:

Juho Jalmari Huikuri
Vilho Johannes Toikka
Tyyne Siviä Härkönen
Aili Kristiina Keskiruokanen
Pentti Olavi Keskiruokanen
Raili Marjatta Keskiruokanen
Seppo Johannes Keskiruokanen
Aune Siviä Karhu
Ilmari Robert Bruun
Eeva Meuronen
Juhana Meuronen
Hellin Aino Kaarina Saarhelo
Emil Vihtonen
Miina Vihtonen
Antti Sihvonen
Helvi Onerva Simpura

Pommitusten tuhoamaa Lappeenrannan asemanseutua 2.7.1944. SA-kuva

Keskiruokasen perheestä menehtyivät äiti sekä kolme lasta. Puna-armeijan koneet pommittivat Lappeenrantaa uudestaan jo seuraavana yönä. Tämä pommitus kohistui pääosin Alakylän kaupunginosaan.  Tuhot olivat jälleen suuria. Tässä jälkimmäisessä pommituksessa menehtyi Pekka Toivasen mukaan seitsemän ihmistä. Kalevankatu 40:stä löytyi hyökkäyksen jälkeen äiti kolmen lapsensa kanssa palaneina. Kysessä lienee edellä mainittu Keskiruokasen perhe. Huolimatta muistomerkin tekstistä, joukkohautaan on haudattu siis myös heinäkuun 2. päivänä pommituksessa menehtyneitä. Kolme asuinrakennusta tuhoutui täysin ja 18 rakennusta vaurioitui.  Samana iltana vihollisen koneet hyökkäsivät vielä lentokentälle. Useat kentällä olleet lentokoneet sekä lentokentän bensiinitynnyrivarasto tuhoutuivat. Tämän jälkeen ei Lappeenrantaa enää pommitettu jatkosodan aikana.

2.7.1944 pommitukset osuivat pääosin siviiliasutuksen keskelle. SA-kuva

Paikalliset sanomalehdet vaikenivat Lappeenrannan aseman pommituksista samaan tapaa kuin tuhoisista Simolan ja Elisenvaaran asemien pommituksista. Ensimmäisen kerran tapahtumiin viitattiin Hellin Saarhelon kuolinilmoituksessa 7.7.1944. Siinä kerrotaan hänen menehtyneen ilmapommituksessa Lappeenrannassa 1.7.1944.

17-vuotiaana pommituksessa kuolleen Hellin Saarhelon
kuolinilmoitus. Etelä-Savo 7.7.1944

Pommitusten uhreille pystytettiin muistopaasi ja istutettiin muistotammi minuutilleen tasan 73 vuotta pommitusten alkamisesta.

Alakylä, deletoitu koulu (Päivitetty 15.8.2016)

Tästä ovesta tuli astuttua sisälle monet kerrat

Tällä kertaa blogimerkinnän kohteena on koulu, jossa tuli vierailtua usein. Kyseessä on Delete Oy:n koneiden kesällä 2012 murskaama Alakylän koulu. Tämä koulu lähes näkyi aikoinaan kotitaloni ikkunasta. Koululla tuli vierailtua vanhempainilloissa, lapsia saattaessa ja äänestysoikeutta käyttäessä.  Kolme lastani kävi ala-astevuodet Alakylän koulua ja ilmeisen hyvät elämäneväät he sieltä myös saivat. Enpä ole kuullut heidän muistelevan noita vuosiaan muuten kuin positiivisessa hengessä. Koulussa heille muodostui pysyviä, hyviä ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet aikuisiälläkin, vaikka maaailma on riepotellut monet entiset alakyläläiset kauas pois kotiseudulta "maailman ääriin".

Tässä kooste koulun vaiheista:

Kansakoulu Ratapuistoon 

Kun Alakylän kansakoulua rakennettiin. Kuva. LKA.

Lappeenrannan keskusta-alueen kansakouluissa kärsittiin 1950- ja 1960-luvuilla äärimmäisestä tilanahtaudesta. Vuoroluku, jossa koulua käytiin kahdessa vuorossa, jatkui Lappeenrannan kouluissa vielä 1960-luvun alkuvuosinakin. Vuoden 1963 syksyllä siihen turvauduttiin kaikissa kaupungin kansa- ja kansalaiskouluissa. Niinpä jouduttiin luokkahuoneina käyttämään myös tarkoitukseen sopimattomia tiloja. Kouluhallitus puuttui asiaan ja painosti Lappeenrantaa kohentamaan kansakouluoloja. Tässä yhteydessä oli esillä myös Taikinamäen kansakoulun purkaminen ja uuden rakentaminen sen tilalle. Karjala-lehden mukaan Taikinamäen kansakoulu on ”varsinkin pihan keskellä olevan rakennuksen osalta tuomittu käyttökelvottomaksi”. Lappeenrannan kansakoulujen johtokunta oli laatinut sen seurauksena rakennusohjelman, jonka ensimmäiseen vaiheeseen olisi kuulunut uuden koulun rakentaminen Taikinamäelle. Kaupunginhallitus antoi rakennustoimistolle tehtäväksi laatia luonnospiirustukset uutta koulua varten. Lappeenrannalla oli asiassa kiire, sille opetushallituksen ”uhkavaatimuksen” mukaan, aikaa tilanteen korjaamiseen oli vain kuusi kuukautta.

Alakylän uusi kansakoulu vihittiin helmikuun alussa 1966. Samalla
juhlittiin Lappeenrannan kansakoulun satavuotistaivalta.
Etelä-Saimaa 7.2.1966

Kaupunginvaltuusto päätti lopulta vuoden 1962 marraskuussa rakennuttaa koulun kokonaan uuteen paikkaan, Alakylään, rautatien ja Lepolankadun väliseen Ratapuistoon. Kaupunginvaltuuston lopullisen hyväksynnän Alakylän koulu sai syyskuun lopulla 1963. Koulun pinta-ala oli vajaat 2000 m² ja sen kustannusarvio oli 1,35 miljoonaa markkaa. Koulurakennuksessa oli 12 luokkaa, voimistelusali, tyttöjen ja poikien käsityöluokat, luonnontieteiden luokka, kirjasto- ja kerhohuoneet sekä oppilasruokala. Urakkasopimus koulun rakentamisesta allekirjoitettiin tammikuussa 1964 ja rakennukseen päästiin muuttamaan marraskuun alussa 1964. Alkusyksyn olivat koulua varten muodostetut luokat työskennelleet Peltolan sekä Armilan kouluissa iltapäivävuorossa. Koulun vihkiäisjuhlaa vietettiin helmikuun alussa 1966. Samalla juhlittiin lappeenrantalaisen kansakouluopetuksen satavuotista taivalta.

Vastavalmistunut Alakylän kansakoulu. Kuva. LKA.

Musiikkiluokka Alakylään 1967

Lukuvuonna 1967 – 1968 käynnistettiin Lappeenrannassa musiikkiluokan toiminta Alakylän kansakoulun yhteydessä. Innokkaita luokalle pyrkijöitä oli paljon. Kolmannelta luokalta käynnistyvälle erikoisluokalle haki ensimmäisellä kerralla 74 oppilasta, joista sisään pääsi 33. Musiikki olikin vahvasti mukana koulun toiminnassa aina 2010-luvulle saakka. Koulun kultuurikasvatusta täydensi myös erittäin aktiivinen ja ansioitunut näytelmäkerho.

Alakylän koulun 4m-luokan oppilaat laulamassa. Kuva. LKA

Alakylän koulun 25-vuotisjuhlat 2.11.1989. Etelä-Saimaa 3.11.1989

Lukuvuonna 1980 – 1981 aloitti Lappeenrannassa toimintansa aivovaurioisten ja vajaaliikkeisten erityisluokka. Tämä erityisluokka toimi Alakylän koulun yhteydessä vuoteen 1985 saakka. Ensimmäisenä lukuvuonna luokalla oli kuusi oppilasta. Syyskuussa 2007 juhlittiin Lappeenrannan musiikkiluokkien 40-vuotista merkkipaalua monipuolisena tapahtumapäivänä. Siihen kuuluivat avoimet ovet Alakylän koululla, iltapäivämatinea Musiikkiopiston Helkiö-salissa ja juhlakonsertti kaupungintalon Lappeenrantasalissa. Alakylän koulu valittiin vuonna 2005 Unicef-kouluksi yhdessä 18 muun suomalaisen koulun kanssa. Unicef-koulut sitoutuivat edistämään arkityössään suvaitsevaisuutta ja tietoisuutta lasten oikeuksista. Koulun oppilasmäärä vaihteli 300:n molemmilla puolilla. Suurimmillaan ja alimmillaan se oli 1970-luvulla. Oppilasennätys saavutettiin lukuvuonna 1976 – 1977, jolloin koulussa opiskeli 356 oppilasta. Vähiten oppilaita oli vuonna 1973. Tällöin Alakylän kansakoulussa oli 240 oppilasta.

Sisäilmaongelmia

Välitunti vetisellä koulun pihalla vuonna 1985

Alakylän koulussa havahduttiin jo 1990-luvulla huonoon sisäilman laatuun. Korjauksia tehtiin useassa vaiheessa. Korjaustarve oli esillä jo kevättalvella 1996 laaditussa peruskorjaussuunnitelmassa, jolloin korjauksen ajankohdaksi ennakoitiin vuodet 1999 – 2000. Mainintoja korjauksista löytyykin vuodelta 2000. Vuonna 2007 koulussa tehtiin uudestaan laajoja korjauksia. Lehtiuutisen mukaan ei hometta juurikaan löytynyt henkilökunnan oireilusta huolimatta. Jo kymmenenkunta vuotta sisäilmaongelmista kärsineen koulun opettajista muutama oli tässä vaiheessa jo vaihtanut koulua hengitysoireidensa vuoksi. Huonosta sisäilmasta syytettiin mm.  siivoushenkilökunnan puutetta. Remontissa uusittiin koulun huopakattoa ja tehtiin muita korjauksia. Kaksi vuotta myöhemmin tehdyt tutkimukset osoittivat kuitenkin, että vaikka koulurakennuksen korjauksiin oli käytetty vuosien varrella runsaasti rahaa, se kärsi edelleen kosteusvaurioista ja korjaustoimenpiteet olivat välttämättömiä. Ongelmalliseksi oli osoittautunut koulun tontti, joka oli alavaa, kosteaa maapohjaa. Lisäksi Alakylän koulussa oli Ilmeisesti taloudellisista syistä yritetty korjata koulun rakenteita ja tiloja yksitellen, ongelma kerrallaan, kun onnistuminen olisi vaatinut kokonaisuuden hahmottamiseksi ja tosiasioiden tunnistamiseksi perusteellisia selvityksiä. Kaupungin tilakeskus ilmoitti aluksi, että koulu voitaisiin remontoida, mutta kokeeksi suoritetut korjaustoimet paljastivat melko pian, ettei näin ollut asianlaita. Väistötiloiksi tarkoitetut parakit ilmestyivät koulun pihalle marraskuussa 2009 ja opiskelu siirrettiin luokkatiloista niihin. Syksyllä 2011 myös koulun ruokala ja liikuntasali jouduttiin sulkemaan. Pääsipä koulu Iltasanomien artikkelissa maamme surkeimpien koulujen joukkoon. Runsaat 200 000 euroa maksanut purkaminen käynnistyi heinäkuussa 2012. Purkukunnon se saavutti vajaassa siis vajaassa 50 vuodessa. 

Alakylässä käytiin koulua parakeissa vuosina 2009 - 2013

Taistelu koulun kohtalosta

Kun Alakylän koulun korjauskelvottomuus selvisi, alkoi monivaiheinen ja varsin kiihkeäkin keskustelu koulun tulevasta kohtalosta. Kasvatus- ja opetuslautakunta päätti keväällä 2010, että Alakylän koulun musiikkiluokkien sekä 5.- 6.-luokkien oppilaat ohjataan 1.8.2013 alkaen Kimpisen kouluun. Alakylän kouluun tulisivat jäämään vuosiluokat 1 - 4. Oppilaiden vanhemmat ajoivat voimakkaasti uuden koulun rakentamista purettavaksi joutuvan tilalle. Sekä asiaa valmistelevien virkamiesten, että kunnallispoliitikkojen keskuudessa voitti vähitellen sen sijaan alaa näkemys, jonka mukaan uutta koulua ei tarvitse rakentaa vaan Alakylän oppilaat mahtuvat jo olemassa oleviin koulutiloihin. Joulukuussa 2011 kaupunginvaltuusto linjasi, että upouudessa koulussa opiskeltaisiin jo syksyllä 2013. Tavoitteena oli, että opetus siirtyisi parakeista lukuvuonna 2013—2014 alakoulun yläluokkien osalta Kimpisen koulukeskukseen ja 1.—4. luokkalaiset olisivat jatkaneet Alakylän koulussa. Kevättalvella 2012 siirrettiin koulun valmistumisajankohta syksyyn 2014. Elokuussa 2012 osa kaupunginvaltuutetuista ehdotti kuitenkin luopumista Alakylän koulun rakentamisesta. Näin säästyisi noin 4,6 miljoonaa euroa ja Alakylän koulun alaluokkien oppilaiden uskottiin mahtuvan Pohjolankadulle muodostuvalle koulukampukselle. Myös kaupunginjohtaja Kimmo Jarva kallistui tälle kannalle. Kaupunginhallitus oli kuitenkin marraskuun kokouksessaan toista mieltä ja päätti, että koulu rakennetaan.  Jälleen kerran tuuli kuitenkin kääntyi kaupunginvaltuustossa.  Päätökseksi tuli 26.11.2012 äänin 41 - 35, ettei koulua sittenkään rakenneta. Koulun rakennussuunnittelu ehdittiin jo kilpailuttaa ja suunnittelutoimisto valita alustavasti, mutta kaupunginvaltuuston päätöksen jälkeen nämä suunnitelmat mitätöityivät.

Alla yhteenveto Alakylän koulun oppilasmääristä vuosilta 1964 – 2011

1964	1965	1966	1967	1968	1969	1970	1971
314	325	281	323	311	293	274	271
1972	1973	1974	1975-1976	1976-1977	1977-1978	1978-1979	1979-1980
247	240	262	354	356	329	314	303
1980-1981	1981-1982	1982-1983	1983-1984	1984-1985	1985-1986	1986-1987	1987-1988
323	317	326	322	324	322	316	311
1988-1989	1989-1990	1990-1991	1991-1992	1992-1993	1993-1994	1994-1995	1995-1996
307	309	313	298	281	285	269	262
1996-1997	1997-1998	1998-1999	1999-2000	2000-2001	2001-2002	2002-2003	2003-2004
252	261	274	309	325	328	338	313
2004-2005	2005-2006	2006-2007	2007-2008	2008-2009	2009-2010	2010-2011	*********
336	317	306	294	282	277	268	*********

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Armilan poreita (1976 – 1987) ja lappeenrantalaisuuden olemus

Armilan poreita 1976, kansilehti

Vuosina 1976 – 1985 syntyi Armilan lukion kouluneuvoston julkaisemana sekä oppilaiden ja opettajien yhteistyönä kevätjulkaisu nimeltä Armilan poreita. Julkaisusta vastasi vuosina 1986 - 1987 lukion oppilaskunta. Ensimmäisen vuosikerran päätoimittajana oli Ulla-Marja Pitkola, joka kuului toimitusneuvostoon yhdessä Hannu Kasevan, Risto Romppasen ja Pekka Äärysen kanssa. Toimittajina häärivät Armilan lukion I ja II vuosiluokan oppilaat. Vuosijulkaisun sisältö koostui tavanomaisten koulun tapahtumien uutisoinnista, haastatteluista ja tulevien julkisuuden henkilöiden esittelyistä (he erottuivat jo silloin!). Tärkeää osaa näytteli alkuvuosina myös musiikki. Siirtyiväthän Alakylän koulun musiikkiluokan oppilaat jatkamaan opintojaan Armilan yläasteelle ja sieltä huomattava osa myös Armilan lukioon.

Armilan poreissa oli usein rehtori Heikki Vainikan sekä kouluneuvoston puheenjohtajan kirjoitus ajankohtaisista aiheista. Joinakin vuosina lehtiseen oli valittu teema, jonka ympärille pääosa teksteistä kietoutui. Vuonna 1978 keskityttiin perhekasvatukseen, jolloin kirjoitusten aiheet vaihtelivat vapaasta rakkaudesta miesten osuuteen kotitöissä. Vuonna 1981 kyseltiin oppilaiden mielipidettä kaavailtuun Kesämäen ja Armilan lukioiden yhdistämiseen. Se sai kaikilta haastatelluilta yksimielisen tuomion. Kun vuonna 1984 järjestettiin oppilaille gallup, 60% heistä piti ruotsin opiskelua tarpeellisena ja 30%:n mielestä Suomi kuului Neuvostoliittoon. Seuraavana vuonna merkittävä osa kirjoituksista nivoutui Kalevalaan. Vuosikerta 1982 sai aikaan poreilua laajemminkin kuin pelkästään koulun seinien sisällä. Sitä ei synnyttänyt suinkaan Katri Savolaisen pääkirjoitus, rehtori Heikki Vainikan artikkeli siirtymisestä kurssimuotoiseen jaksotettuun opiskeluun, eikä myöskään Heidi Kuivalaisen ”Pusuilua” tai Petteri Lehden ”Tämä on Amerikka”. 

Alpo Rönnyn kirjoituksen alkua

Poreilun aiheutti sen sijaan kevätjulkaisun toimittamisessa alusta lähtien mukana olleen lehtori Alpo Rönnyn pureutuminen lappeenrantalaisuuden olemukseen. Sotkamolaissyntyinen Rönty oli asunut Lappeenrannassa vuodesta 1968 lähtien. Etelä-Saimaa-lehden mukaan lappeenrantalaisen koulumaailman läpi kulki sävähdys ja Armilan poreita syrjäytti keskusteluissa jopa kouluruuan tason. Rönty etsi vastausta kysymykseen, millainen on tyypillinen lappeenrantalainen, Homo lappeenrantiensis? Hän pyrki purkamaan lappeenrantalaisuuteen liittyviä steretypioita muistuttaen samalla: Jos olemme valmiit uskomaan itseemme kohdistuva imartelun, tuskinpa muiden havaitsemat puutteemmekaan ovat kokonaan vailla perää. Kokosin pitkästä, kolmesivuisesta, viiltävän inhorealistisesta kirjoituksesta joitakin kohokohtia:

”Kaikki Lappeenrannan asukkaat eivät voi olla tyypillisiä lappeenrantalaisia jo siitäkin syystä, että suurin osa heistä on muualta tulleita. Toisaalta lappeenrantalaisia ihmistyyppinä on kaikkialla; Lappeenrannassa heitä on vain harmillisen paljon”
”Olisi karjalaisten herjausta samastaa heidät lappeenrantalaisiin, sillä lappeenrantalainen on karjalaisista sivilisaation turmelemassa pikkukaupunkimiljöössä rappeutunut muunnos.”
”Lappeenrantalaisen silmiinpistävä piirre, ja samalla avain koko hänen käyttäytymisensä ymmärtämiseen, on lapsenomainen lepsuus, keskittymiskyvyn, tahdonvoiman ja henkisen ryhdin puute, jonka hän kuitenkin yrittää naamioida milloin miksikin hyveeksi.”
”Mitään pitkäjänteistä, määrätietoista ponnistelua vaativaa tehtävää lappeenrantalainen ei uskalla ajatellakaan. 'Ehä mie' on hänen vaistomainen reaktionsa.”
”Lappeenrantalaisen energian ja viitseliäisyyden puute heijastuu hänen elinympäristöstään, jolle on ominaista itämainen rähjäisyys”
”Mikään varsinainen luonnonystävä lappeenrantalainen ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, ympäristön roskaaminen, ilkivalta ja eläinrääkkäys ovat hänen vahvimpia lajejaan.”
”Pohjimmiltaan lappeenrantalainen on laumaolio. Sisäisesti epävarmana hän ei viihdy omassa seurassaan, vaan tarvitsee koko ajan lauman muiden jäsenten tukea ja rohkaisua. Hän on myös pohjattoman utelias, mutta hänen tiedonhalunsa rajoittuu hän omaan lähiympäristöönsä ja siinäkin etupäässä sen varmistamiseen, ettei muilla mene sen paremmin kuin hänellä itselläänkään.”
”Lappeenrantalaisuus on kroonista, eikä se, joka kerran on saanut tartunnan, pysty siitä helposti vapautumaan. Tauti ei ole kuitenkaan pantumaton, ja paranemisen mahdollisuudet ovat sitä suuremmat, mitä nuorempana potilas saadaan katkaisuhoitoon”:

Lieneekö sattumaa, ettei Alpo Rönnyn nimeä löydy tämän jälkeen Armilan poreiden toimituskunnasta ja kirjoittajien joukosta?