Hautakiven kertomaa, osa 1

Yhdysvaltain länsirannikolla on Washingtonin osavaltiossa Naselle nimisellä paikkakunnalla pienehkö hautausmaa nimeltä Peaceful Hill Cemetery. Hautakiviiin kaiverretut nimet kertovat, että suurimmalla osalla sinne haudatuista on suomalaiset sukujuuret. Vierailin kyseisellä hautausmaalla kesällä 2005, mutta en silloin huomannut hautakiveä, jonka takapuolella luki suurilla kirjaimilla MARTYR. Noin viikko sitten ystäväni, joka asuu lähistöllä, lähetti kuvan tuosta hautakivestä. Samalla kuin näin kuvan, muistui mieleeni, että oli jo aikaisemmin lukenut lehtiuutisia surullisesta tapahtumasta, jossa menehtyi suomalaissyntyinen helluntailiikkeen evankelista Antti Lajunen.

Kuten aina, erikoiset elämäkohtalot herättivät mielenkiintoni ja aloin selvittää Antti Lajusen elämänpolun kulkua, jonka päätepysäkki oli edellä mainittu hautausmaa. Antti Lajunen syntyi 1.8.1877 Sortavalan Karmalan kylässä (Karmala no 5) maanviljelijä Jaakko Henrikinpoika Lajusen (24.5.1832-2.7.1911) ja Brita Antintytär Ijäksen (8.11.841-23.10.1902) perheeseen.[1] Antin vanhemmat olivat avioituneet 12.8.1860 ja perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta: Henrik (16.3.1863-28.2.1918), Anna (2.6.1867), Helena (11.2.1871), Jakob (7.3.1874), Antti, jonka etunimi on kastekirjassa muodossa Anders (1.8.1877), Maria 18.10.1880 ja Brita (27.2.1884).[2]

Antin vanhemmat Jaakko ja Brita Lajunen ovat rippikirjamerkintöjen mukaan olleet erittäin ahkeria ehtoollisella kävijöitä. Rippikirjassa on Jaakon kohdalla lisäys toimimisesta seurakunnan pyhäkoulunopettajana. Antin sisaruksista vanhimman eli Henrikin tiedoissa on merkintä heikkomielisyydestä,  eikä hän koskaan perustanut perhettä. Tyttäristä vanhin eli Anna avioitui 21.10.1887 Sortavalan Riekkalan kylästä olleen talollisen pojan Matti Pulkkisen kanssa.[3] Avioliitosta syntyi kuusi lasta, mutta Anna menehtyi nuorimman lapsensa synnytykseen 21.2.1902. Antin sisaruksista seuraava, Helena, otti muuttokirjan Helsinkiin 27.3.1900. ja sen jälkeen minulla ei ole hänestä tietoja. Perheen lapsista neljäs, Jaakko (Jakob), solmi avioliiton 6.3.1903 Sortavalan Heikkurinsaaresta kotoisin olleen Maria Ollintytär Luostarisen (14.7.1881-) kanssa.[4] Jaakko menehtyi 52-vuotiaana kotonaan Sortavalan Karmalassa 12.4.1926. Vaimon lisäksi suremaan jäi viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Antin Maria-sisar vihittiin 4.1.1907 avioliittoon samasta kylästä kotoisin olleen Juhana Antinpoika Haatasen (4.8.1882-) kanssa.[5] Nuorin Antti Lajusen sisaruksista, vuonna 1884 syntynyt Riitta (Brita) ei Antin tavoin myöskään solminut koskaan avioliittoa. 

Antti Lajunen koki hengellisen heräämisen evankelisluterilaisen kirkon piirissä, ja uskonnollinen aktivoituminen näkyy ahkerina ehtoollisella käynteinä vuosina 1898-1903, jonka jälkeen ne tyystin loppuvat. Hän siirtyi 1900-luvun alussa baptistien joukkoon, ja ehtoollisella käyntien perusteella murros olisi ajoitettavissa vuosiin 1903-1904. Antti Lajunen otti vastaan aikuiskasteen ja esiintyi baptistien tilaisuuksissa hengellisenä puhujana. Sortavalan maaseurakunnan rippikirjaan 1900-1909 on lyijykynällä tehty lisämerkintä baptisti. Luterilaisen seurakunnan papisto yritti saada Antin luopumaan aktiivisesta toiminnasta siinä kumminkaan onnistumatta. Antti Lajunen pysyi vielä evankelisluterilaisen seurakunnan muodollisena jäsenenä vuoteen 1912 saakka.  

Vuosina 1903-1912 Antti Lajunen kierteli kotiseudullaan Laatokan Karjalassa pitämässä hengellisiä kokouksia muun muassa kansakoulunopettaja, evankelista  Pekka Latun kanssa. Lattu on kirjassaan
”Kalliisti ostettu vapaus" kuvannut Antti Lajusen toimintaa seuraavasti [hakasulkeissa allekirjoittaneen lisäykset tekstin ymmärrettävyyden parantamiseksi]:

Antti Lajusen hautakivessa on lähes lukukelvottomaksi kulunut seuraava teksti:
Marttyri, evankelista Antti Lajunen
Syndynyt Suomessa v. 1877, kuoli toukok. 9 p. v. 1929 Portland Oregon U.S.A.
Minä näin alttarin alla niiten sielut, jotka ovat tapetut Jumalan sanan tähden. Ja sen todistuksen tähden, joka heillä oli. Ilm. 6:9.
kallis on hänen pyhäi[n]sä kuolema Herran edessä. Ps 116:15

”Elokuussa 1903 muutin Sortavalaan; siellä tutustuin veli Antti Lajuseen, joka oli herännyt, mutta pelkäsi lahkolaisuutta, kuten itse kertoi. Veli V. Malinin kokouksessa hän sanoi sitten käsittäneensä vapaan armon. Heti sen jälkeen kotitalossaan Raamattua lukiessaan oli hän ilostunut Room. 5: 1 johdosta sen verran, että [Antti Lajusen] isä sen huomasi ja alkoi varoittaa väärästä. Veipä hänet myöhemmin Ruskealan kirkkoherra Jalkasen luo ojennettavaksi. Mutta Antti Lajunen tahtoi seurata Raamatun oppia ja kastettiin pian sen jälkeen.

Sittemmin pidimme yhteisiä kokouksia veli Antti Lajusen kanssa maaseudulla, mutta [luterilaisen seurakunnan] kirkkoherra kuulutti kirkossa, ettei [meille] saa antaa kokoushuonetta. Niin muutamat isännät pelosta sulkivat ovensa, mutta toiset avasivat ja ottivat sanan ilolla vastaan. Kerrankin Karmalan kylässä Antti Lajunen oli pyytänyt tupaa kokousta varten, ja saikin, sekä pyysi sitten minua puhumaan. Kansaa oli saapunut runsaasti, mutta ennen kokouksen alkua tulee eräs kylän isäntä, kylänvanhin ja sunnuntaikoulun opettaja ja peljättivät uhkasakoilla talon omistajaa, vedoten kirkon kuulutukseen. Isäntä pyysi silloin meiltä anteeksi, että kokous nyt on jätettävä pitämättä. Kysyin silloin, pelkääkö isäntä, että opetamme väärää oppia. Hän vastasi, ettei hän tiedä, mikä on oikeata, mikä väärää, mutta sakkoa hän ei rupea maksamaan, kun kerran on kielletty.

Silloin sanoin, että kun kerran ei saa pitää kokousta, niin ei sitten pidetä. Mutta Raamattuhan selittää, mikä on väärää oppia ja kutka ovat vääriä profeettoja. Ettekö, isäntä ja kokoontunut kansa, tahtoisi kuulla, niin luen vähän Raamatusta. Kaikki suostuivat siihen sanoen, että ei siitä ainakaan sakkoa tule, jos Raamattua luetaan. Niin luin oikeista ja vääristä profeetoista, ja kansa kuunteli ja ihmetteli. Talon isäntä murtui kyyneleihin ja sanoi: 'Nyt minä tiedän, kutka ovat oikeita ja kutka vääriä. Minä en pelkää enää uhkauksia; nämä miehet saa puhua minun talossani, ja joka pelkää, niin menköön pois.'' Ne kolme edellä mainittua vastaan sanojaa lähti ulos, yleisö jäi kuuntelemaan, ja me jatkoimme kokousta."[6]

Virallisesti ero luterilaisesta kirkosta toteutui 15. päivä toukokuuta 1912, jolloin hän siirsi kirkonkirjansa Tampereen baptistiseurakuntaan, sillä baptisteille ei Sortavalassa ei ollut omaa seurakuntaa.[7] Samoihin aikoihin Lajunen tutustui helluntailiikkeeseen, jonka sanoma innosti myös häntä. Seuraavassa osassa kerron Lajusen toiminnasta helluntailiikkeen evankelistana.

---

[1] Sortavalan maaseurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1864-1882 (I Ca:10), jakso 207, sivu 206: 1877 heinä - elokuu; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2152875 / Viitattu 31.7.2021

[2] https://hiski.genealogia.fi/hiski/16r86h

[3] https://hiski.genealogia.fi/hiski?fi+t7487360

[4] https://hiski.genealogia.fi/hiski?fi+t7489097

[5] Sortavalan maaseurakunnan arkisto - Vihittyjen luettelot 1903-1918 (I Eb:7), jakso 35, sivu 33: 1906 - 1907; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2156599 / Viitattu 31.7.2021

[6] Ristin Voitto 26/10.9.1939.

[7] Sortavalan maaseurakunnan arkisto - Seurakunnasta muuttaneiden luettelot 1892-1919 (I Bb:1), jakso 115, sivu 117: 1912 - 1913; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2152360 / Viitattu 31.7.2021

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

Oskari Heikki Jussila julkaisi kesäkuussa 1922 Siionin Lähetyslehdessä  artikkelin Karjalainen marttyyri. Artikkelissa kerrottiin uhtualaisen Timo Tikanowin kuolemasta bolsevikkien käsissä. Artikkeli sai Uhtualla 1880-luvulla asuneen D. Bernhard Wennbergin muistelemaan lokakuussa samana vuonna Siionin Lähetyslehdessä vainon aikoja Vienan Karjalassa. Hän yli yksi niistä miehistä, jotka vangittiin Uhtualla uskontonsa vuoksi.  Artikkelissaan hän kirjoitti myös kokemuksistaan Norjassa sekä kotiseudullaan Vehmaalla.

  

 Monen vaivain kautta ja wastuksen läpi täytyy Herran seuraajain kulkea. Monen on pitänyt werellänsäkin uskonsa todistaa. Niin olen lukenut tässä Siionin Lähetyslehdessä erään Karjalan marttyyrin, Timo Tikanowin kärsimisestä, kuinka hänen piti werensä antaa Herransa ja Wapahtajansa tunnustamisen tähden Uhtualla.  Hän oli minulle sangen rakas weli ja wielä rippi-isänä, joka ensi kerran todisti minulle syntein anteeksiantamisen Jeesuksen nimessä ja weressä. Minä sain siitä elämän ja tunnon rauhan uskon kautta. Olin Uhtualla siinä wainossa, kun siellä uskon tähden wainottiin Jeesuksen uskon tunnustajia. Meitä wietiin kuusi miestä Wienan Kemin linnaan, kolme suomalaista ja kolme karjalaista. Karjalaiset oliwat Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff1 ja Kristo Mauronen, ja suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja minä. Meitä tutkittiin ensin kolme päiwää ennen kuin lähetettiin Kemin wankilaan. Siellä saimme olla kolme päiwää waille kymmenen wiikkoa. Sinne sattui tulemaan Pietarista eräs tarkastusmies, joka tuli myös linnaan tarkastukselle. Hän näki wankipassistamme, mistä asiasta meidät oli wangittu. Hän kuulusteli meitä, ihmetteli, pudisti päätänsä ja sanoi: ”Uskon tähden ei ole enää lupa ketään wangita.” Sitten hän käski meidän istua ja istui itse keskellemme ja puhutteli meitä tulkin kautta, jolle hän waroitti, että on tulkittawa täsmälleen kaikki hänen sanansa. Ja niin hän kyseli meiltä paljon ja tarkoin uskostamme. Kuultuaan kaiken hän ihmetteli kuinka meidät oli woitu tuomita ja sanoi heti Pietariin palattuaan menewänsä keisarin luo pyytämään meille wapautusta. Wiikon päästä meidät wapautettiin. Tuomari, joka meitä kuulusteli, oli mennyt karkuun. Wielä kolmen wuoden perästäkään kukaan ei tiennyt hänestä, minne hän oli joutunut.

Vesisaaren vanha rukouhuonen nykyasussaan. Rakennus on suojeltu.

Palattuamme Uhtuaan, ihmetteli wenäläinen pappi, joka oli ollut pahin päällekantajamme, millä tawalla me olimme päässeet pois wankilasta. Sen kuultuaan koetti hän pitkät ajat waroa, ettemme saisi tilaisuutta päästä hänen puheilleen. Kun kuitenkin sittemmin kohtasimme hänet, niin kyllä me Jumalan sanan terweellisellä suolalla suolasimme hänet. Kyllä se kirweli sen mätähaawoja ja kauan se pakeni meitä sen jälkeen, kun sattui yhteen. Eiwät olleet Karjalan weljet laiskoja totuuden ilmoittamisessa.

Olin Uhtuassa kahdeksan wuotta rakennustöissä. Sentähden olisi hauska saada tietoa muista Karjalan uskowaisista, wieläkö siellä on senaikaisia kristityitä ketään elossa. Siitä on jo aikaa lähes 40 vuotta. Sieltä tulin Kuusamoon ja olin siellä neljä wuotta. Käwin joka wuosi Norjassa kalanpyynnissä.

Saarnaaja Kalle Helisten (1848 – 1915) Kemijärveltä. Kalle
Helisten teki usein saarna- ja työmatkoja kotiseudultaan
Itä-Ruijaan ja Petsamoon

Yhtenä talwena wein mukanani Norjaan Pekkalan Kallen2 eli Kalle Helisteen ja weli Jankkilan3. Se oli silloin, kun eräs saarnaaja4 sekoitti kristityt Pummangissa [kylä Petsamossa], Wuoreijassa ja Wesisaaressa5. Mutta Jumala korjasi hywin asiat. Kun weljet oliwat pitäneet muutaman selityksen, alkoi parannuksen ääniä kuulumaan, ja kaikille tuli jälleen yhdenkaltainen usko ja yksi sydän seurakuntaan Pummangissa. Neljän päiwän perästä mentiin Wuoreijaan.  Mentyämme kristittyjen seurapaikkaan kohtasimme saman eriseuraisen puhumassa. Hän lopetti heti puheensa ja meni pois.  Kyllä Pekkalan Kalle ja Jankkila koettiwat saada hänet wiipymään, waan ei se jäänyt kuulemaan heitä. Se meni Wesisaareen, johon mekin menimme kolmen päiwän perästä. Sieltä weljet palasiwat läpi Lapinmaan kotia ja hywän jäljen he tekiwät joka paikassa. Kaikki asiat tuliwat jälleen hywäksi, kristityt pääsiwät jälleen wapaiksi. Suurella sydämen ilolla he kiittiwät Jumalaa ewankeliumia kuultuaan ja rukoilivat wielä toisiltaan anteeksi rikoksiaan.

Saarnaaja Johan Grøn (Viheriä, 13.3.1842 - 21.11.1920)
Pykeijasta (Bugøynes), Etelä-Varangista Ruijasta

Kun sitten palasin pitkältä matkaltani kotia Wehmaalle, puhuin sielläkin uskon asiasta ja parannuksen tarpeellisuudesta. Kielikellot ”ämmät” kanteliwat päälleni kirkkoherralle niin, ettei hän päästänyt minua käymään ehtoollisella. Pani aiwan pystyn minulle eteen, ettei sellainen saa Herran ehtoollista. Sanoin, että Jeesukseen uskowillehan ehtoollinen kuuluukin eikä uskottomille. Sitten jälestä hän käsketti minut pappilaan ja siellä tutkittiin kolme tuntia Raamattua ja tunnustuskirjoja. Ei hän kyennyt minua mustaamaan wääräoppiseksi, waikka kaikin woimin koetti.

Näistä muistoista olisi paljon kirjoittamista, mutta en kykene, sillä wiisi wuotta sitten sain halwauksen. Sentähden jouduin tänne kunnantalolle. Tahdoin wain kirjoittaa, jos joku tietäisi onko Karjalassa äskettäin marttyyrikruunun saaneen weli Timo Tikanowin waimo tai muita Uhtuan kristityitä wielä elossa.  Uskomassa olen , että syntini owat anteeksi annetut kalliissa sowintoweressä. Täällä saan jumalattomain joukossa kärsiä kaikenlaista pilkkaa ja kirousta. Rakas Jumala näkee hywäksi koetella minua monella tawalla. Mutta Hän rakastaa sitä, jota Hän kurittaa. Hän korjasi minut rakkaudessaan  ja armossaan synnin palweluksesta. Paljon olemme Jumalan Karitsalle maksaneet, sillä olemme Hänen wiattoman werensä hinta. Ahkeroimme nyt tässä armossa waeltaa pannen pois synnin, joka meihin aina tarttuu ja antaen anteeksi, niin kuin Jumalakin on meille anteeksi antanut. Hän ei muistele rikoksiamme, jotka Hän on unhoittanut. Anna taiwaallinen Isä kastetta kuiwille sieluille, että nuoretkin istutukset kaswaisiwat Herran yrttitarhassa siksi kun elonkorjuu tulee. Wahwistakoon Herra meitä kaikkia, mutta erittäin niitä, jotka työtä tekewät Hänen elowainiollaan. kantakaa minuakin heikkoa anteeksiantawaisella sydämellä.

Jumalan rauhaa.

Heikko weljenne D. Bernhard Wennberg

Oulunkylä, kunnankoti 11.7.1922

  -----

Lähdeviitteet:

1. Aleksi Pällijeffin sukulainen Feodor N. Pälli(jeff) painatti Oulussa vuonna 1923 lehtisen nimeltä Viena-Karjalasta uskonvainonajoilta vv. 1879 – 99. 8 uskovaisen kärsimystarina. Siinä kerrottiin vuoden 1879 tapahtumista sekä vuosina 1889 ja 1899 tapahtuneista uusista pidätyksistä ja viranomaisten toimenpiteistä lestadiolaisuutta vastaan.
2. Kyseessä oli talollinen Kaarle Helisten (Pekkala), joka oli syntynyt 30.4.1848 Kemijärvellä. Kalle Helisten toimi saarnaajana 1870-luvulta alkaen liikkuen ensin saarnamatkoilla Kemijärvellä ja Sallassa, sitten Kuusamossa 1880-luvulta alkaen ja 1890-luvulta lähtien myös Etelä-Suomessa ja Pohjois-Norjassa. Hän oli Koillis-Pohjanmaan ”valtasaarnaajia” 1800-luvun lopulta alkaen ja oli hajaannusten jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden tunnetuimpia saarnaajia. Kalle Helisten puhui vuosikokousseuroissa  1907-1909 ja 1912. Häntä pyydettiin saarnamatkalle Amerikkaan vuonna 1908, mutta matka estyi lääkärintodistuksen perusteella. Kalle Helisten oli vanhoillisten edustajana lestadiolaisryhmien epäonnistuneessa sovintokokouksessa vuonna 1911. Kalle Helistenin vaellus päättyi17.9.1915.
3. Wennbergin mainitsema Jankkila on mitä ilmeisemmin talollinen  Jaakko Heikki Jankkila Kemijärven Vuostimosta. Myös hänen saarnatoimintansa alkoi 1870-luvulla ja saarnamatkat suuntautuivat 1880-luvulta alkaen ensin Kuusamoon, sitten myös Oulun ympäristöön, Kemijokivarteen ja 1890-luvulla aina Helsinkiin saakka. Hän teki kaksi saarnamatkaa myös Ruijaan ja Muurmannin rannikolle Venäjällä. Lestadiolaisuuden hajaannuksessa Jankkila liittyi uusheräykseen. Hänen elämäntaipaleensa päättyi 1.3.1921.
4. Wennberg viittaa mahdollisesti saarnaaja  Juho Viheriän  (myöh. Johan Grön) Ruijassa aiheuttamiin selkkauksiin. Juho Viheriä oli syntynyt 13.3.1842 Iissä ja muutti Kittilän kautta vuonna 1866 Etelä-Varangin Pykeijan (Bugöynes) kylään, jossa avioitui ja vietti lopun elämänsä. Hänet mainitaan ns. kylmän hypyn tuojana Kittilään ja Vesisaareen. Juho Viheriä kuoli 21.11.1920.
5. Lestadiolaisuus levisi erittäin nopeasti muuttoliikkeen mukana monille paikkakunnille Pohjois-Norjaan. Vesisaaren herätys saavutti jo vuosina 1860 – 1861.  Vesisaaren lestadiolaisen kristillisyyden alkuvaiheista on norjalainen opettaja  ja saarnaaja Ananias Brune kirjoittanut norjalaisessa vuosikirjassa Norvegia Sacra XIV, 1934 (sivut 41 – 85) laajan artikkelin: Den levende kristendom i Vadsö. Den såkallte laestadianske menighet i Vadsö.

Karjalainen marttyyri

Tutkimani lestadiolaisuuden historiasta löytyy erittäin dramaattisia vaiheita ja monia surullisia ihmiskohtaloita. Olen aikaisemmin kirjoittanut mm. lestadiolaissaarnaajan ampumistapauksesta Savitaipaleella. Tässä yksi esimerkki lisää siitä, mitä viha uskontoa kohtaa saa joskus aikaiseksi, tällä kertaa Vienasta.

  Oskari Heikki Jussila:

Karjalainen marttyyri "Marttyyri, joka werelläs Todistit uskostas, Ja hälle annoit elämäs, Nyt kruunaa, kruunaa, Jeesus, korkein ruhtinas!"

Oheinen artikkeli julkaistiin Siionin Lähetyslehdessä kesäkuussa vuonna 1922. Kerrottu tapahtuma liittyy itäkarjalaisten kansannousuun bolsevikkeja vastaan vuosina 1921-1922. Kansannousussa oli merkittävä osuus seudun ensimmäisten lestadiolaisperheiden jäsenillä.

 Jo useita vuosikymmeniä sitten, kun rowasti Laestadiuksen woimallisten saarnojen waikutuksesta alkaneen kristillisyytemme herätykset lewisiwät Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Amerikassa, syttyi pyhän tulen liekki muutamissa paikoissa Wenäjälläkin, mm. Wienan-Karjalassa. Wanhat kristityt muistawat sanomia siitä, kuinka nimenomaan Uhtuan ensimmäisiä kristityitä wainottiin. Muutamia heistä wangittiinkin ja wietiin kahleisiin kytkettyinä Wienan Kemiin, jonka wankilaan teljettyinä he saiwat olla pitkät ajat ja pelastuiwat sieltä ihmeen kautta, siten että Jumala satutti erään ruhtinaallisen henkilön käymään kaupungissa ja sen wankilassa, ja tämä mahtisanallaan wapautti nämä kristityt wangit.¹

Yksi näistä Kristuksen uskollisista todistajista oli rakas weli Timo Tikanow² . Hän on nyt harmaapäänä vanhuksena wielä kerran saanut armon kärsiä Herransa tähden, jopa werellään todistaa uskollisuutensa Häneen. Eräs Wienan-Karjalasta paennut kristitty weli kertoi allekirjoittaneelle tämän Karjalan marttyyrin woitonpäivästä. Kun punainen sotilasjoukko tuli Uhtualle lyhyen wapauden päiwän perästä, elämöiwät varsinkin Suomesta tulleet ja wenäläisiin yhtyneet bolshewikit eläimellisesti murhaten ja ryöstäen. He tuliwat Timo Tikanowinkin taloon ja ryöstiwät karjan. Kahdeksasta elukasta suostuiwat he säästämään hiehon ja sonnin ja yhden lehmän. Wanhus tarjosi heille sonnin ja pyysi että lypsäwä lehmä sen sijaan säästettäisiin, jotta jäisi jotakin nälänhädän torjumiseksi ja puhui kristityn tawalla peittelemättömiä totuuden sanoja. Mutta silloin yksi punaisista ryöwäreistä potkaisi harmaahapsisen wanhuksen maahan. Siinä ruoskittiin wanhus niin, että hän makasi tunnotoinna werissään. Wainolaiset saiwat silloin wapaasti tehdä tihutyönsä.

Mutta wanha rakas Timo ystäwämme wirkosikin siitä wielä tuntoihinsa ja alkoi werissään riemuliikutuksissa hypäten kiittämään Kristusta, joka näki hänet armolliseksi werellä todistamaan Hänestä. Wiikon päiwät wiipyi wielä henki kidutetun ruumiissa, kunnes orjantappuroilla kruunattu Kristus kutsui wereen asti uskollisen todistajansa wastaanottamaan woitonseppelettä. Riemuiten jätti hän kärsimysten maan.

Karjalan maa on kasteltu marttyyrin werellä. Se tietää, että Karjalassakin on wielä kaswawa kewätwilja, sillä yhden marttyyrin werestä nousee sata uutta todistajaa. Siitä onkin jo merkkejä, sillä maahamme paenneessa karjalaisrahwaassa on Kristusta kysywiä.³ Mitä sinä, Suomen kansan lapsi, jota Jumala hellien hoitaa maan lakien ja oikeusjärjestyksen suojassa, olet welkaa kuninkaallesi? Tukemaanko Hänen wannoutuneiden wihollistensa waltaa ja waikutusta? Pois se! Wiholliseen nähden ei kenkään woi olla puolueeton. Timo Tikanowilla oli suora kurssi läpi koko elämän. Kunnia marttyyrin muistolle!
 -------------
1. Alunperin syytettynä oli ollut 21 henkilöä. Heistä 15 oli luopunut painostuksen tuloksena. Sen sijaan vienankarjalaiset Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff ja Kristo Mauranen sekä suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja Bernhard Wennberg eivät luopuneet uskostaan. Heidät vietiin Vienan Kemiin vankilaan, jossa he joutuivat virumaan yhdeksän ja puoli viikkoa. Paavo Ahava (alk. Afanasieff) on muistellut (1910) seudulla alkaneen uuden vainon kymmenkunta vuotta myöhemmin.

2. Sukunimi esiintyi yleisemmin muodossa Tichanoff.

3. Useat pakolaisina tai jo aikaisemmin Suomeen asettuneet vienankarjalaissuvut lestadiolaistuivat joko jo ennen Suomeen tuloaan tai sitten pakolaisuuden ensi vuosina. Esimerkiksi Taivalkosken Rauhanyhdistys on perustettu Jalavan kauppakartanossa. Liikkeen perustaja Nikolai Jalava (alk. Jakowlew) oli aktiivinen seuratoiminnan puuhamies Taivalkosken kirkonkylässä. Ortodoksisten pakolaisten kääntyminen lestadiolaisuuteen aiheutti 1920- ja 1930-luvuilla huolestumista ortodoksisen papiston keskuudessa.