Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kansakouluntarkastaja Väinö Knuutinen

Kansakouluntarkastaja Väinö Knuutinen
Kuva: LKA.

Sotavuosia seuranneen jälleenrakennuskauden ajan Lappeenrannan kansakouluntarkastajana toimi kymiläissyntyinen kansakoulunopettaja Väinö Knuutinen (17.2.1911 – 7.12.1970). Hän oli valmistunut kansakoulunopettajaksi Rauman seminaarista vuonna 1931 ja toiminut aikaisemmin opettajana Pielisjärven kunnan kansakoulussa sekä Kotkan kaupungin kansa- ja jatkokoulussa. Lisäksi hän oli suorittanut jatko-opintoja Helsingin ja Turun yliopistoissa. Knuutinen aloitti kansakouluntarkastajan tehtävässään 1.8.1946. Tehtävänimike muuttui 1.4.1970 alkaen koulutoimenjohtajaksi. Väinö Knuutinen tunnettiin innostuneena, monipuolisena ja tarmokkaana koulumiehenä, joka johti kaupungin koulutointa asiantuntemuksella yli vaikeiden vuosien. Alkuvuosina koulutoimen haasteina olivat erittäin niukat määrärahat ja lähes toivoton tilanahtaus, joista kuitenkin selvittiin hyvin osin koulutoimentarkastajan organisointikykyjen ansiosta.

Väinö Knuutisella oli suuri määrä luottamustehtäviä. Hän oli Lappeenrannan kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1948 – 1950 sekä 1957 – 1966. Kirjastolautakunnan jäsen hän oli vuosina 1952 – 1967, joista vuodet 1954 – 1967 puheenjohtajana. Lisäksi hän oli jäsenenä kasvatusneuvolan johtokunnassa, Etelä-Karjalan maakuntaliiton museotoimikunnassa, Lappeenrannan Työväenopiston johtokunnassa ja Lappeenrannan Musiikkiopiston johtokunnassa, jonka puheenjohtaja hän myös oli. Hänellä oli edellä mainittujen luottamustehtävien lisäksi lukuisa joukko muita toimikuntien ja johtokuntien jäsenyyksiä.

Väinö Knuutinen ajoi tarmokkaasti uudistuksia ja kokeiluja lappeenrantalaisiin kouluihin.  Hän ymmärsi jo 1950-luvulla englannin kielen osaamisen merkityksen ja niinpä Lappeenranta oli eturivin kaupunkeja englannin kielen opetuksen aloittamisessa kansakouluissa. Lisäksi tarkastaja Knuutinen halusi, että Lappeenranta olisi kärjessä myös matemaattisten aineiden opiskelussa ja hän tuki ns. uuden matematiikan opetuksen aloittamista kaupungissa. Hän näki myös erityisopetuksen kehittämisen tärkeänä ja kaupungin kouluihin syntyikin perinteisten apukoululuokkien lisäksi tarkkailuluokkia ja huonokuuloisten luokka. Koululaitos panosti vahvasti myös luku- ja kirjoitusvaikeuksista kärsivien ja puhevikaisten opetukseen.

Tarkastaja Knuutisen sydäntä lähellä oli musiikki ja varsinkin opettajien kuorotoiminta. Hänen johtamansa opettajakuoro oli säännöllinen esiintyjä lukemattomissa eri juhlatilaisuuksissa. Opettajakuoron lisäksi Knuutinen johti myös Lappeenrannan Työväenopiston kuoroa. Väinö Knuutisen panos oli merkittävä kansakouluväen suurjuhlien toteuttamisessa Lappeenrannassa kesällä 1950.  Suurjuhlista syntyi idea järjestää jokavuotinen kansakouluväen kevätjuhla, joka kokosi toukokuun lopussa tuhansia katsoja Linnoituksen kesäteatteriin. Tarkasta Knuutisen ”silmäterä” oli lisäksi Lappeenrannan kansakouluväen kevätjulkaisu ”Opinsauna”, jota hän avusti säännöllisesti kirjoituksillaan. Lappeenrannan koulutoimi menetti vaikeaan sairauteen menehtyneessä Väinö Knuutisessa idearikkaan ja tarmokkaan johtajan.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kansakoululaiset lauloivat ja leikkivät kesän kaupunkiin

Kutsu kansakouluväen kevätjuhlaan (viimeiseen?) vuoden 1968 Opinsaunassa

Kansakouluväen kevätjuhla Linnoituksessa 1952 – 1968

Lappeenrannan kevääseen kuuluivat 1950- ja 1960-luvuilla Linnoituksessa järjestetyt kouluväen kevätjuhlat. Siellä oppilasryhmät esittelivät niitä taitojaan, joita he olivat lukuvuoden aikana harjoitelleet. Samalla tapahtuma oli juhlava päätös kuluneelle kouluvuodelle. Mitä ilmeisemmin yhtenä kimmokkeena kevätjuhlalle olivat Lappeenrannassa helluntaina 1950 järjestetyt kansakouluväen suurjuhlat, joihin lappeenrantalaiset koulut olivat harjoitelleet runsaasti monipuolista ohjelmaa.[1]

Ensimmäisen kerran kansakouluväen kevätjuhla järjestettiin 25.5.1952 kuitenkin Kimpisen urheilukentällä. Juhlaväki kokoontui klo 13 ensin Peltolan koululle, josta se marssi ensin laskemaan seppeleen sankarihaudoille. Sen jälkeen kouluväki jatkoi Kimpiseen, jonne kokoontui noin 700 laulajaa sekä 900 poikaa ja 1100 tyttöä voimisteluesityksiin. Kimpisen kentällä klo 14 alkanutta juhlaesitystä pääsi seuraamaan ostamalla pääsylipun. Erityisesti mainostettiin etukäteen lehdissä opettaja Mirjam Peltolan ohjaama Lönnrotin kansakoulun tyttöoppilaiden esitystä ”Metsän satu”.[2] Lappeenrantalaiset eivät kevätjuhlineen olleet suinkaan ainutlaatuisia, sillä pari päivää aikaisemmin oli vastaavaa juhlaa viettäneet Imatran koululaiset Vuoksenniskan urheilukentällä.[3]

Kevätjuhlan järjestämisestä vastasi paikallinen opettajayhdistys, joka käytti pääsymaksuista kertyneet varat oppilaiden kevätretkien kustantamiseen. Kaupungin kansakouluissa oli muodostunut jo perinteeksi, että kuudennet luokat tekivät viimeisen yhteisen lukukautensa päättyessä opintoretken johonkin kaupunkiin. Monilla vähävaraisista perheistä olleilla oppilailla ei olisi ollut mahdollisuutta lähteä opintoretkelle ilman kevätjuhlan tuotosta saatua avustusta. Kevään 1963 kevätjuhlien tuotto (1300 markkaa) lahjoitettiin aikaisemmasta käytännöstä poiketen kokonaisuudessaan Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahastolle.[4]

Lappeenrannan Opettajayhdistys sai järjestää tuhansia kaupunkilaisia Linnoitukseen joka kevät houkutelleen tilaisuuden lähes kymmenen vuoden ajan ilman virallista ”hyväksyntää”. Kunnes keväällä 1961 kaupunginhallituksen jäsen tiedusteli, kenen toimesta kevätjuhla oli järjestetty. Rivien välistä on tulkittavissa ilmeinen epäluulo järjestelyjä kohtaan. Kansakouluntarkastaja Väinö Knuutinen oli selvittänyt asian kyseiselle kaupunginhallituksen jäsenelle. Lisäksi kansakoulujen johtokunta antoi kiitoksella tukensa käytännölle ja katsoi, ettei vastaisuudessakaan ole syytä siirtää tilaisuuden järjestämistä kansakoulujen johtokunnalle. Tosin kesäteatterin varaaminen kevätjuhlaa varten näyttää siirtyneen jossakin vaiheessa kansakoulujen johtokunnan päätettäväksi.[5]

Kevätjuhlaperinne jatkui aina 1960-luvun lopulle saakka keräten tuhatmäärin katsojia Linnoituksen kesäteatteriin. Tilaisuus oli mitä oivallisin paikka esitellä oppilaiden vanhemmille ja muille kaupunkilaisille, mitä tietoja ja taitoja kouluvuoden aikana oli saavutettu. Vuonna 1967 kouluväen kevätjuhla sisältyi yhtenä keskeisenä ohjelmanumerona eteläkarjalaisten häiden ohella Lappeenranta-päivien ohjelmaan. Kevätjuhla järjestettiin vielä seuraavana keväänä, mutta sen jälkeen niistä ei enää löydy mainintoja. Mikä tuon hyväksi havaitun perinteen lopetti, on jäänyt allekirjoittaneelle arvoitukseksi.[6] Kansakouluväen kevätjuhlalla oli myös merkittävä osuus Opinsauna-lehden syntyyn. Lehden ensimmäinen päätoimittaja opettaja Eino Jakonen muisteli syntyvaiheita näin: Olimme Kalle Kunnassalon päivillä 28.1.1957 Saimaanlinnassa, jossa muun turinan yhteydessä keskusteltiin kansakouluväen keväisestä juhlasta kesäteatterissa. Ehdotin vieressäni istuvalle tarkastaja Väinö Knuutiselle, että annettaisiin kaikkien oppilaiden kirjoittaa määrätyistä aiheista, joista parhaat luettaisiin tulevassa kevätjuhlassa sinä aikana, kun siirryttiin ohjelmanumerosta toiseen”.  Ehdotukseen tartuttiin ja Jakonen sai tehtäväkseen koota kirjoitukset. Näitä tuli niin paljon, että Jakoselle syntyi ajatus niiden kokoamisesta lehdeksi.[7]

Kansan Työ-lehdessä oli 22.5.1963 kuvaus kevätjuhlasta otsikolla
”Kansakoululaiset lauloivat ja leikkivät kesän kaupunkiin”

Tässä otteita paikoin yksityiskohtaisesta kuvauksesta:

”Miks leivo lennät Suomehen”, kajautti Raine Laakko Kesämäen koulusta trumpetillaan julistaen Kesäteatterin suurimman yleisömenestyksen keräävän näytelmän alkaneeksi. Kansakouluväen kevätjuhla suosi eilen illalla aurinkoinen sää ja katsomo sekä vallit täyttyivät alle ja yli oppivelvollisuusiän olevista katsojista...
... Opettajakuoro oli seuraava ohjelmansuorittaja laulaen Hannikaisen ”Kotiseudulle” ja pohjalaisen kansanlaulun ”Faari tuli taloon”. Ja sitten esiintyi kaikkien Lappeenrannan kansa- ja kansaliskoulujen oppilaita, ensimmäisenä Taikinamäen koulun tytöt leikkien kesäisen leikin. Matti Hautamäki oli mös Taikinamäen koulusta ja esitti laulun ”Vanha musta Joe”. Kesämäen koululaiset olivat siirtyneet rokokoohon menuetin merkeissä ja Peltolan koulun ensimmäinen esiintyminen tapahtui soittokerhon reippaalla soitolla.
Inkeri Karhula Armilan koulusta lausui ”Hyttysestä ja muurahaisesta” niin pontevasti, että jopa valleilla istujien hälinä hiljeni. Lönnrotin koulun pienet tyttöset esittivät auringonsädeleikin ja Linnoituksen suuremmat tytöt tanhusivat. Armilan koulun tytöt lauloivat keväästä ja kesästä ja Kesämäen koulun Markku Haapanen kertoi leikkisästi kesästä.
Peltolan koulun oppilaat esittivät intiaanileikin intiaanin voimalla ja tyyneydellä ja leikin loppuvaiheessa lentokoneen moottori taivaalta huomautti, että ”Villiä länttä enää ole ei”. Armilan poikakuoro lauloi Leivonen ja Kevätpolkka ja Linnoituksen koulun osuutena oli pieni televisiopätkä, ilmeisesti mainosteeveetä, missä aluksi keskusteltiin kenkäkaupassa Ollin mukaan ja jatkona oli mainospala Opinsaunasta.
Tykin koululaiset tanssivat Koiviston polskan ja Armilan soittokunnan suureen esiintymiseen päättyi vaihteleva tilaisuus. Kuuluttaja Raimo Lehtisen ”Inkkarikiljunta oli hyvä.[8]

---

[1] Etelä-Saimaa 31.5.1950. Kansakoulun suurjuhlat helluntaina Lappeenrannassa.

[2] Etelä-Saimaa 22.5.1952. Kansakouluväen laulu ja voimistelujuhlat Lappeenrannassa; 27.5.1952. Laulun ja leikin riemua maakunnan kansakouluväen kevätjuhlassa Lappeenrannassa.

[3] Etelä-Saimaa 24.5.1952. Kansakouluväen kevätjuhlaa vietettiin Imatralla helatorstaina.

[4] Opinsauna 1964, 16.

[5] LKA. KJA. Ca:11. 9.5.1961, § 74; Ca:12. 21.4.1964, § 42.

[6] Etelä-Saimaa 24.5.1957. Kansakouluväen perinteellinen kevätjuhla eilen Linnoituksen teatterissa; 25.5.1960. Kansakouluväki vietti kevätjuhlaansa; 26.5.1965. Kansakouluväki vietti kevätjuhlaa kesäteatterissa; 25.5.1966. Lappeenrannan kansakouluväki vietti onnistunutta kevätjuhlaa; 25.5.1967. Lappeenranta-päivien ohjelma; Raimo Lehtisen hst. 4.1.2016.

[7] Opinsauna 1986, 8.

[8] Kansa Työ 22.5.1963. Kansakoululaiset lauloivat ja leikkivät kesän kaupunkiin.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Tuohus. Lauritsalan kouluväen julkaisu

Tuohuksen kansikuva vuodelta 1965.
Eija Taina. VI a. Kaukaan kansakoulu

Vuosina 1964 – 1966 myös Lauritsalassa ilmestyi kouluväen kevätlehti. Sen kokoamisperiaate oli samanlainen kuin vuonna 1957 aloittaneen lappeenrantalaisen Opinsaunan. Lehdessä oli muutamia asiantuntija-artikkeleita. Ensimmäiseen numeroon kirjoittivat kansakoulutarkastaja Matti Linnaluoto, koululääkäri Enkkelä ja lääninrovasti Veli-Valio Kaukovaara. Linnaluodon kirjoitus ajankohtaisista koululaitoksen muutoksista oli Tuohuksen jokaisessa numerossa. Ensimmäisen vuosikerran toimituskuntaan kuuluivat päätoimittaja Timo Lahtisen lisäksi Helli Kivelä, Anja Pessi, Aarne Kotisalo, Armas Mielonen ja Uuno Pullinen. Valokuvat lehteen oli koonnut Esko Kivelä ja mainokset kerännyt Reino Saikkonen. Kustantajana oli 12.4.1944 perustettu Lauritsalan Opettajayhdistys. Pääkirjoituksessa Tuohuksen tehtäväksi todettiin kotien ja koulujen lähentäminen toisiinsa. Lehden tuotolla oli aikomuksena ostaa koululasten virkistykseen sopivaa materiaalia. Lehtisen hinta oli peräti yksi markka.

Tuohus oli koko ilmestymisensä ajan vahvasti Saipa-väritteinen. Ensimmäinen päätoimittaja oli paitsi opettaja, myös Saipan pelaaja. Vuoden 1964 numerossa oli kolmesivuinen, erittäin laaja ja perusteellinen haastattelu Saipan maajoukkuepelaajasta Yrjö Hakalasta. Vastauksena kysymykseen, kuka on Lauritsalan mielenkiintoisin henkilö, saatiin oppilailta lukuisa määrä Saipan pelaajia. Tässä muutama esimerkki:

- Leevi Ryhänen. Hän on poliisi ja jääkiekkoilija. Pelastanut kaksi ihmistä hengistä.
- Minä valitsen suosikikseni Lalli Partisen. Hän on hyvä kiekkoilija ja muutenkin puheissaan. Kerrankin hän sanoi, mailan lapa lautaa, varsi vaahteraa, ristiliitos yhdistää...
-Opettajista ei koskaan voi tietää, mitä he seuraavaksi keksivät, siksi he ovat niin mielenkiintoisia. Timo Lahtinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että hän pelaa jääkiekkoa ja on kertonut meille Yrjö Hakalasta ja muista huippukiekkoilijoita. Opettajana häneltä saa odottaa mitä tahansa ja milloin tahansa...

- Kauppalan mielenkiintoisin henkilö on Osmo Meilahti, ”Oskari”, jona hän itsensä poikien keskuudessa tuntee. Hän on pitkä mies ja hyvin toimelias. Nykyisin hän toimii Saipan junioreiden valmentajana ja pelaa Saipan reservijoukkueessa LaKissa.

 
Jääkiekkoilijoiden rinnalle nousivat ”tavallista kuolevaisista” mm. poliisi Tauno Nieminen, kauppalanjohtaja Leo Mether, kirkkoherra Veli-Valio Kaukovaara, pianotaiteilija Sohvi Korhonen, kauppalan ratamestari Antti Jokimies ja kansalaiskoulun 8 A-luokan huumorintajuinen luokanvalvoja Armas Mielonen.

Tuohuksen tunnuslause

Vuoden 1965 Tuohuksen päätoimittajana oli opettaja Juhani Partanen. Lehdessä kauppalanjohtaja Leo Mether valitteli kansakoulujen rakentamisen hitautta ja vaikeutta vaivalloisen byrokratian seurauksena. Lisäksi hän kertoi uudesta suunnitteilla olevasta Pikkalan kansakoulusta. Lehdessä jatkui vahva Saipa-panos, Lalli Partisen haastattelulla, jonka tekivät Lauritsalan keskuskansakoulun viidennen ja kuudennen luokan oppilaat. Vastauksista selviää, että Lalli on poikamies, haaveili aikoinaan lentäjän ammatista, ja että hän rakastaa kesäistä Saimaata sekä toimii Kaukaan tehtailla varastonhoitajana. Haastattelussa Lallilta kysyttiin lopuksi: Mitä voisit antaa neuvoksi tuleville jääkiekkotähdille? Tässä Lallin vastaus:

Pitää olla rehti ja reilu kaveri kaikkialla, valmentajiin pitää luottaa ja uskoa, elämäntavat pitää olla säännölliset ja harjoitella täytyy ahkerasti. Omasta kokemuksesta vielä: Ensin koulu ja sitten leikki.

Tuohuksen viimeinen numero ilmestyi vuonna 1966. Seuraavan vuonnahan Lauritsalan kauppalaa ei enää ollut. Lehden päätoimittajana oli opettaja Urho Mölsä ja sen teemana olivat 100-vuotias kansakoululaitos sekä 70-vuotta täyttäneiden Mustolan ja Kaukaan kansakoulujen historiat. Myös ”paperitelevisio" oli lukuvuoden puheenaihe. Syksyllä 1965 käynnisti Kansakoulun Kerhokeskus ”Kuvaruutu meidänkin kouluun” –toiminnan. Siinä jätepaperikeräyksellä hankittiin kouluille televisiovastaanottimia. Keräämällä 10 tonnia jätepaperia sai koulu Kerhokeskuksen kautta kotimaisen 23 tuuman television. Kouluhallitus hyväksyi hankkeen sillä ehdolla, että keräystyö tapahtui varsinaisen koulutyön ulkopuolella. Lauritsalassa asiasta innostui ensimmäisenä Lauritsalan kansakoulu, pian tarttui mukaan Mustola ja lopulta kaikki muut koulut. Paperit tuotiin kouluille vesikelkoilla, pulkissa, ahkioissa ja kottikärreillä, jopa autoilla. Pian olivatkin Lauritsalan koulu yhden uuden television omistajia, Kaukas ja keskuskansakoulu olivat saaneet kokoon kolme, Mustola ja kansalaiskoulu kaksi televisiota. Aiheesta kirjoittanut opettaja Kalevi Huikari totesi hanke oli vedonnut oppilaiden omatoimisuuteen, luonut yhteishenkeä sekä lisännyt kotien ja koulujen yhteystyötä. Myös vuoden 1966 Tuohus jatkoi ”Saipa-linjalla”. Tällä kertaa haastattelussa oli voimistelunopettaja Osmo Meilahti, joka toimi Saipan toiminnajohtajana, huoltajana ja valmentajana. Artikkelista ilmenee, että Meilahti oli paljasjalkainen lauritsalalainen ja aloittanut uransa Saipassa vuonna 1948 -jääpalloilijana.

Vuoden 1966 numerossa otettiin kantaa myös edessä häämöttävään kuntaliitokseen. Se ei juurikaan saanut oppilaiden ymmärtämystä. Tässä esimerkki:

- Suurkaupunki, on siinäkin ajatus! Ei siinä sittenkään niin älykkäitä valtion herrat ole kun metsästä tehdään kaupunki. Jos maalaiskylästä tehdään kaupunki niin aasista tehdään hevonen. Sitten verot nousee ja palkat laskee ja sitten on valtion herroilla mukavaa. (Jukka O., IVa)

Samalla tavalla kuin lappeenrantalaisten opinsauna, on myös Tuohus oivallinen kurkistusikkuna paikkakunnan koulu- ja muuhun elämään. Lauritsalan osalta tuo jäi vain turhan lyhyeksi ajanjaksoksi. Tässä lopuksi kakkosluokkalaisen Harrin kuvaus tippatädin eli terveydenhoitajan kohtaamisesta:

- Hän veti piikkinsä pahanhajuista ainetta. Hänellä oli nasevan näköinen pullo. Hän pyyhki ensin jalkani hyvin. Sitten hän I S K I tuon piikin minuun.