Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

Kyyrölän kylänraittia 1930-luvulla
Kuva: Museovirasto

Runsas kuukausi sitten kirjoitin artikkelin venäjänkielisistä kouluista vasta itsenäistyneessä Suomessa. Silloin ihmetytti Kyyrölän koulujen puuttuminen asiasta kertovista lehtiuutisista. Niinpä oli pakko selvittää asiaa. Alla oleva artikkeli mielenkiintoisesta, ainutlaatuisesta yhteisöstä syntyi asian penkomisen ohessa.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kylänraittia 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän suomalaiskylien keskellä kukoisti aina talvisotaan saakka tiivis, venäjänkielinen ja -kulttuurinen  yhteisö nimeltään Kyyrölä.  Sen alkuvaiheet ovat sidoksissa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä vuosina 1700 - 1721 käytyyn sotaan . Sodan seurauksena liitettiin Uudenkapungin rauhassa pääosa kaakkoista Suomea Venäjän yhteyteen. Viipurin valtaukseen prikaatinkomentajana osallistunut ja Viipurin linnan komentajaksi nimitetty kreivi Grigori Petrovitsh Tsernyshev sai Pietari Suurelta lahjoitusmaana haltuunsa alueen Siestarjoelta Viipuriin saakka. Tsernyshev oli leiriytynyt joukkoineen Kyyrölän kylän seudulle vuonna 1709 ja ihastunut tienooseen. Hän siirsi sodan vuoksi alueen autioituneisiin taloihin Kostroman ja Jaroslavlin lääneistä omistamiltaan tiluksilta 20 maaorjaperhettä . Näistä kymmenen jäi Kyyrölän kylään, kuusi siirtyi Kangaspellon kylään ja neljä Parkkilaan. Tämän venäläiskolonian perustamisvuodeksi kerrotaan Aleksander Uschanoffin vuonna 1960 kokoamassa (Kyyrölän historiaa ja elämää)  käsikirjoituksessa vuosi 1726. Natalia Nikiforov-Lukjanovin käsikirjoituksen (Katoava Muolaan Kyyrölän kansa) mukaan he tulivat jo vuonna 1711, siis heti Viipurin valloituksen (1710) jälkeen. Heistä 19 tuli Kyyrölän kylään, yhdeksän Kangaspellon kylään ja sama määrä perheitä myös Parkkilan kylään.  Nikiforov-Lukjanovin mukaan he saapuivat Moskovan kuvernementin alueelta. Perimätiedon mukaan tulokkaat asettuivat asumaan entisiltä asukkailta tyhjiksi jääneisiin rakennuksiin.

Kyyrölän seudun kartta 1930-luvulta

Nämä pakkosiirretyt muodostivat seudulle omalaatuisen, suppealla alueella olevan, uskonnoltaan ortodoksisen asutuksen, joka oli joka puolelta suomalaisen asutuksen ympäröimä. Vuonna 1740 suoritetun väestönlaskun mukaan Kyyrölän venäläisyhteisössä asui jo 311 henkeä. Vuonna 1862 asukasmäärä venäläiskylissä oli jo noin 1000. Kun tsaari Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden, lahjoitusmaat silloin omistanut ruhtinas Uhtomski ajautui konkurssiin. Suomen valtio osti lahjoitusmaat 27.3.1878. Tämän jälkeen talonpojat pystyivät joko vuokraamaan tai lunastamaan viljelemänsä maat. Maanjako suoritettiin vuonna 1890, jolloin talonpojat saivat kukin 35 hehtaaria maata. Tässä vaiheessa kylissä oli jo 1882 asukasta. Väkiluku säily vajaassa kahdessa tuhannessa aina talvisotaan saakka. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin seudulle Kyyrölään vuonna 1725, toinen 1803 ja kolmas 1898. Tämä kivikirkko, johon mahtui 2000 henkeä, tuhoutui pahoin talvisodassa. Myös Kangaspellon kylässä oli pieni ortodoksinen kirkko, joka oli rakennettu puretun Kanneljärven ortodoksisen kirkon materiaaleista vuonna 1921.

Kyyröläläisen Juho Uschanoffin mainoksia oli
vuosina 1918 - 1919 lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Keskisuomalainen 30.8.1918

Kyyrölän väestö säillytti tarkkaan sekä kielensä että kansalliset tapansa. Kyyrölässä puhuttiin Moskovan seudun murteellista kansankieltä. Venäjä oli Kyyrölässä kotikielenä ja virallisena kielenä pitkään myös seurakunnallisissa ja kunnallisissa asioissa. Venäjää puhuttiin kaduilla, kaupoissa sekä virastoissa.  Kylissä asuneet harvat suomalaisperheet "venäläistyivät". He puhuivat myös hyvin venäjää ja käyttivät paikallisessa murteessaan lisäksi runsaasti venäläisiä lainasanoja.

Jumalanpalvelukset pidettiin ainoastaan kirkkoslaavilla ja kouluopetus myös aina vuoteen 1925 saakka. Kyyrölän väestö oli juurtunut kotimaahansa ja harrasti samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Kylän miehet puhuivat sujuvasti suomea, joskin hieman murtaen. He kulkivat ahkerasti ansiotyössä ja/tai valmistivat saviteollisuustuotteitaan eli ruukkuja, astioita ja kermiikkaa. Syy saviteollisuuden ja siihen liittyvän kauppatoiminnan syntyyn olivat osaltaan maanomistusolot. Kylän tilallisilla oli keskimäärin vain neljä hehtaaria peltoa. Se ei elättänyt päätoimisena, jonka vuoksi oli hankittava tuloja muualta. Joka kolmas Kyyrölän miehistä oli 1930-luvulla "savipotin valaja" ja näiden

Savenvalaja Pekka Uschanoff työn ääressä vuonna 1930.
Kuva: Museovirasto/Tyyni Vahter

"pottitehtaiden" määrän laskettiin nousseen yli 70:n talvisotaan mennessä. Saviastioita tehtiin verstaissa, joita kutsuttiin kornuiksi. Niissä thetiin töitä oman perheen voimin, kaksi, kolme henkeä kussakin. Myös perheen naisväki osallistui valmistamiseen ja valmiiden tuotteiden paketoimiseen.Kukkopillien valmistaminen oli erityisesti lasten ja naisten vastuulla. Myös naapurikylien suomalainen väestö sallistui aktiivisesti tähän "pottiteollisuuteen". He toimittivat saven ja tarvittavat polttopuut ja ostivat tukussa valmiit tuotteet. Ne mukanaan he kulkivat kauppamatkoillaan ympäri Suomea ja vaihtoivat potit hevosen jouhiin, tyhjiin säkkeihin ja luihin. Nämä vietiin tehtaisiin ja vaihdettiin rahaksi. Yleensä saviastioita tehtiin syksyllä, säiden kylmennyttyä. Kesällä kyyröläläiset kävivät usein ansiotyössä muualla. Ympäröivissa suolaiskylissä kierreltiin maalarin, kirvesmiehen, puusepän ja muurarin töitä tekemässä. Töitä riitti kaikille ja laiskureita oli vähän, sillä kylien väki oli työteliästä.

Kyyrölän talot oli rakennettu tiiviiisti tienviereen. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kunta, joka sai nimensä vasta kuntaa perustettaessa, aloitti toimintansa vuoden 1890 alussa. Alueen venäjänkielinen väestö oli 12.6.1889 anonut Viipurin läänin kuvernööriltä, että Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan alueesta muodostettaisiin erillinen kunta. Kunnan pinta-ala oli vain 52 neliökilometriä ja se muodostui itse Kyyrölän kylästä (Krasnoje Selo) sekä Kangaspellon (Novaja derevnja), Parkkilan (Parkino) ja Sudenojan (Razvoz) kylistä. Kuvernöörin myönteinen päätös saatiin 26.9.1889. Koska kunta oli asukasluvultaan pieni, ei sillä ollut aluksi muita toimihenkilöitä kuin kunnan esimies. Kuntalaisten verotaakka oli matala, vain 40 penniä veroäyriltä. Uuden kunnallislain astuttua voimaan Kyyrölään valittiin 12-jäseninen kunnanvaltuusto. Se oli venäjänkielisten hallussa lähes täysin. Esimerkiksi vuosina 1922 - 1924 valtuustossa oli vain yksi suomenkielinen jäsen. Suomi tuli kunnan viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1923.  Puoluepolitiikkaa ei näytellyt merkittävää roolia Kyyrölän kunnanvaltuustossa. Muolaan pitäjähistorian mukaan kieliryhmien välille ei syntynyt kunnallishallinnossa, eikä juuri muussakaan, riitaisuuksia. Kunnan veroaste oli matala ja kunnan asioita hoidettiin  hyvin, mikä lienee ollut syynä siihen, ettei suomenkielinen vähemmistö pyrkinyt haastamaan venäjänkielistä valtaväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanomalehtiuutiset tuolta ajalta kertovat voimakkaistakin jännitteistä. Palaan siihen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Kyyröläläisiä taloja. Kuva: Museovirasto

Kyyrölä liitettin takaisin Muolaan kuntaan vuoden 1934 alussa vastoin kyyröläläisten toiveita. Se oli tiettävästi ensimmäinen pakollinen kuntaliitos maassamme. Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kyyröläläiset muodostivat oman ehdokaslistan, joka sai läpi neljä paikkaa 29-jäseniseen valtuustoon. Kyyrölän kylä oli Muolaan kunnan keskus ja merkittävin taajama. Se levittäytyi kahden puolen Viipurista itään johtavan Kannaksen valtatien varrelle. Siellä sijaitsivat ortodoksinen kirkko ja pappila, käräjätalo, apteekki, viljavarasto, työväentalo, kansakoulu ja kasarmeja. Kangaspellon kylässä oli 384 asukasta vuonna 1939. Kylässä oli koulu, VPK:n taloa ja kolme kauppaa. Kylät oli rakennettu perinteseen venäläiseen tyyliin. Talojen takana olivat navetat, tallit, vajat, riihet, saunat ja kornut. Talot olivat tiiviisti rintarinnan kylätien varrella.  Kyyrölän kylien yksi tunnusmerkki olivat pitkien keppien päissä olevat kottaraispöntöt. Pihapiireissä ei ollut isoja puita, ainostaan sireenipensaita, pihlajia, poppeleita, kirsikka- ja omenapuita. Joka pihapiirin nurkassa oli kukkia, joista pidettiin hyvää huolta. Pöntöt piti

Näkymä Kyyrölän kirkon portille. Kuva: Museovirasto.

ripustaa keppien päihin, etteivät kissat, joita kylissä oli myös paljon päässeet tekemään tuhojaan pöntöissä. Kyyröläläisten pihapiirit oli yleensä aidattu korkella aidalla. Talojen välissä olivat kotiportit, jotka tehtiin niin korkeiksi, että niiden alta mahtui ajamaan heinäkuormalla. Talot oli rakennettu hirsistä ja niiden pienet ruutuikkunat olivat kylätielle pain. Ikkunanpielet oli koristeltu erilaisin leikkauksin ja värein. Kadonnut on tämä idyllinen kyläyhteisö suurvaltajohtajien armottoman vallanhimon seurauksena.

Vaikka historioitsija ei tulisi koskaan jossitella, niin silti... Mikäli kansakuntamme olisi onnistunut välttämään sodat ja Kannas olisi säästynyt hävitykseltä,  Kyyrölä olisi kuuluisa ainutlaatuisesta venäläisestä kulttuuristaan, erikoisista kylänraiteistaan, ortodoksisesta kirkostaan ja "pottitehtaistaan". Yksi merkittävistä Kannaksen ja Kaakkois-Suomen vetonauloista Viipurin linnan, Laatokan, Valamon, Konevitsan ja Terijoen hiekkarantojen ohella.

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla

Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666

Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.

Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet eristäytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeriläisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita

Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 – 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.