Maaherrantalon palo 20.4.1972 Linnoituksessa

Etelä-Saimaa 22.4.1972

Etelä-Saimaa 21.4.1972

Etelä-Saimaa 18.5.1971

Kouvolan Sanomat 11.6.1971

Huhtikuun 20. päivä vuonna 1972 tuhoutui yksi Lappeenrannan Linnoituksen vanhimmista rakennuksista. Kyseessä oli Kymenkartanon läänin maaherran Johan Henrik Friesenheimin käyttöön rakennettu maaherrantalo. Friesenheim asui talossa vuosina 1722 - 1737. Myöhemmin rakennus oli Viipurin läänin virkamiesten virkatalona ja vuodesta 1818 lähtien vankilan johtajan ja henkilökunnan asuintalona. Kun vankilan toiminta päättyi 1938, maaherrantalo siirtyi puolustusvoimien henkilökunnan käyttöön. Talosta muodostettiin asunto neljää perhettä varten. Rakennuksen runko oli tiettävästi jo 250-vuotias eli vuodelta 1722. Talo oli 1800-luvulla Linnoituksen ja koko kaupungin edustavin asuinrakennus. Sen suunnittelijoiden joukkoon kuului mm. Carl Ludvig Engel. Muinaistieteellinen toimikunta ja sen seuraaja Museovirasto oli määrännyt rakennuksen suojeltavaksi. Maaherrantalo oli siirtynyt aikaisemmin Lappeenrannan kaupungin omistukseen. Milloin siirto tapahtui, on jäänyt minulle epäselväksi. Vielä toukokuussa 1971 kerrotaan rakennuksen olevan puolustusvoimain omistuksessa. Viimeiset asukkaat olivat muuttaneet talosta syksyllä 1969. Tulipalon jäljiltä jäi mustuneita hirsiä ja raunioiden keskeltä sojottavat savupiiput. Paloa kommentoineen museoviraston tutkijan Pekka Kärjen näkemyksen mukaan mitään ei ollut enää tehtävissä rakennuksen pelastamiseksi. Samalla hän ihmetteli kaupungin vähäistä kiinnostusta rakennuksen korjaamiseen. Sen puurakenteet olivat olleet suhteellisen terveitä ja perustuskin oli ollut kutakuinkin kunnossa.  Samalla Kärki totesi, että olisi aiheellista paneutua Linnoituksen alueen kunnostussuunnitelmaan, ettei vastaavaa pääsisi tapahtumaan uudestaan. Hän oli huolissaan tyhjilleen jääneistä entisistä vankilarakennuksista.

Maaherrantalossa oli oleskellut edellisenä iltana useampia nuorukaisia, joiden jäljiltä tulipalon epäiltiin syttyneen. Pari vuotta tyhjillään olleen rakennuksen ikkunoiden ovien edessä olivat laudat, mutta se ei estänyt ilkivallantekijöitä murtautumasta sisälle. Rakennus joutui todellisen hävitysvimma kohteeksi. Kaikki mikä oli saatu irti, oli revitty. Eikä asialla olleet pelkästään pojanviikarit, vaan koristeita ym. siirtyi myös ns. kunnon kansalaisten koteihin. Vain kaksi kuukautta aikaisemmin olivat toisen Linnoituksen historiallisen arvorakennuksen, Etelä-Karjalan maakuntamuseon, tilat tuhoutuneet niin ikään tulipalossa.

Paikallisista sanomalehdistä Etelä-Saimaa uutisoi 21.4.1972 tulipalon jopa hieman ilakoivalla otsikolla ”Iloa ihmettelijöille”. Uutisessa ei mainittu edes, että kyseessä oli historiallisesti arvokas rakennus, vaan todettiin sen olevan ”ränsistynyt asuinrakennus”. Seuraavana päivänä lehti jatkoi samalla tyylillä otsikollaan ”Veromarkat säätyivät, joskin historiaa katosi”.  Palosta kertoneessa artikkelissa todettiin” [Tulipalo oli ] taas suuri helpotus veronmaksajille toteutumatta jääneen ja kalliiksi arvioidun kunnostamisen muodossa". Kaupungin rakennusvirasto ei ollut ehtinyt laatia rakennuksen kunnostamissuunnitelmaa, mutta lehden mukaan ei vielä 100 000 markallakaan sitä saataisi aikaiseksi. Saimaan Sanomien uutisointi oli lähinnä toteava, mutta uutisessa kuitenkin surtiin historiallisen rakennuksen menetystä. Ilmaisjakelulehti L

Lappeenrantalainen 27.4.1972

appeenrantalainen  kertoi näkemyksensä Katukuvastin-palstallaan. Kritiikkiä saivat niin kunnalliset päättäjät kuin Etelä-Saimaa-lehden toimituskin.

Maaherran talon seinilta löytyi runsaasti 1800-luvun alkupuolelta olleita hyvin säilyneitä kirjeitä. Ne olivat monen tapettikerrostuman alla seinän pintaan liimattuina. Kirjeet olivat ruotsin- ja venäjänkielisiä. Tuohon aikaa paperi oli erittäin kallista, joten tapana oli säästää kaikki paperi ja uusiokäyttää sitä vaikkapa seinäpaperin lisänä. Kirjeitä löytyi maaherrantalon jokaisen huoneen seinältä. Muinaistieteellisen toimikunnan tutkija Lauri A. Putkonen oli tehnyt valmisteluja keväällä 1971 kirjeiden irrottamiseksi seiniltä. Tarkoituksena oli tutkia ne ja lisätä Lappeenrannan kaupunginarkistoon. Tämä ehdittiinkin suorittaa, ennen kuin ilkivallantekijät ja lopulta tulipalo tekivät lopullisen tuhonsa.

Etelä-Saimaa 18.5.1971, 21.4.1972 ja 22.4.1972
Lappeenrantalainen 27.4.1972
Kouvolan Sanomat 11.6.1971
Saimaan Sanomat 22.4.1972

Kun oppilaiden hiuksia haluttiin "siistiä".

Tämän nuorukaisen vaatetusta, hiusmuotia ja lanteiden pyöritystä halusi moni lappeenrantalainenkin koululainen matkia

Lappeenrannan kouluissa alkoivat 1950-luvun lopulla näkyä aikaisempaa enemmän viimeisimmät muotivirtaukset. Nämä heijastuivat musiikkimaun muuttumisen lisäksi käyttäytymisessä, pukeutumisessa ja hiusmuodissa.  Pojilla suorat housut vaihtuivat farkkuihin, tukat pitenivät ja saivat öljyisen käsittelyn. Huolestuminen nuorisosta keskustelutti myös kaupungin kansakoulujen johtokuntaa. Johtokunta piti tärkeänä kokoontua yhteiseen eri koulumuotojen neuvotteluun, johon ”kutsuttaisiin vielä mahdollisesti kotien edustajatkin”. Tällöin voitaisiin sopia yhdenmukaisista menettelytavoista varhaisnuorten ohjaamiseksi "terveempiin tapoihin”. Suurimmaksi huoleksi nousivat Linnoituksen kansalaiskoulun oppilaiden hiukset. Koulun johtaja esitti, että koulu maksaisi oppilaiden hiusten ”siistimistyön”. Johtokunta katsoi asian kuitenkin kuuluvan vanhemmille. Lopulta käännyttiin Kähertäjäliiton paikallisosaston puoleen ja pyydettiin heidän edustajiaan antamaan ”ohjausta hiusten hoidossa”.  Rouvat Anna-Liisa Pesonen (tytöille) ja Tyyne Kaikkonen (pojille) kävivätkin antamassa tunnin hiustenhoito-ohjausta.
.