Lappeenranta sai linja-autoaseman vuodenvaihteessa 1932 - 1933

Näkymä Lappeenrannan linja-auto-asemalle 1937. Kuva: Lappeenrannan museot/A. Pietinen

Vuodenvaihteessa 1932 – 1933 Lappeenrannan kaupunkikuvaan ilmestyi uusi uljas rakennus, joka viesti uuden liikkumistavan valloittaneen lopullisesti myös Saimaan etelärannat. Kaupunkimme kunnallinen linja-autoasema oli valmistunut. Linja-autoasemalla, joka sijaitsi Lappeen kirkkoa vastapäätä, valmistui laituripaikat 13 autolle. Sanomalehti Etelä-Savon toimittaja kuvaili asemarakennusta näin:

Itse asemarakennus, joka sijaitsee Kauppakadun puoleisessa päässä, on ulkoasultaan siro ja hauskan näköinen. Sisälle astuttaessa tullaan tietenkin ensiksi aika tilavaan odotushuoneeseen, jonka seiniä reunustavat pitkät penkit ja niiden edessä pöydät. Sisustus on funkistyyliä erikoisine väreineen ja valaistuksineen. Hyvin hauskalta ja onnistuneelta vaikuttaa myös pakettien säilytyskomero ja kioski virvokkeiden tarjoilua varten. Erittäin tilavat ja ajanmukaiset ovat mukavuuslaitokset peseytymislaitteineen. Asemalle on lisäksi puhelimet sekä kaukopuheluja että paikallispuheluja varten. Rakennuksen toisessa päässä on nykyaikainen keittiö sähköhelloineen, jäähdytyslaitteineen y.m. Kun vielä mainitsemme, että asemarakennuksessa on keskuslämmitys, voinee lukija saada rakennuksesta itseään tyydyttävän kuvan.

Näkymä linja-autoaseman laitureille vuodelta 1957.
Kuva Lappeenrannan museot/Matti Poutvaara.

Linja-autoaseman saamisessa aloitteentekijänä oli ollut Viipurin Matkailu Oy, jonka toimesta aikaisemmin oli avattu Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen kunnallinen linja-autoasema.  Sen oli suunnitellut kaupungininsinööri H. Kuokkanen. Asemarakennus oli noussut kaupungin omana työnä sen omistamalle tontille. Kokonaiskustannukset olivat nousseet noin 100 000 markkaan. Lappeenrannassa oltiin ylpeitä uudesta liikenteen solmukohdasta, sillä se oli maassamme järjestyksessä toinen kaupunki, jossa oli ajanmukainen linja-autoasema. Ennen uuden aseman rakentamista kaupungissa oli ollut kolme erillistä linja-autojen lähtöpaikkaa. Asemarakennuksen vuokrasi ja toiminnasta siellä vastasi Linja-autoliiton Viipurin osasto.

Tulitikkurasian etiketti. Kuva: Lappeenrannan museot.

Ensimmäisenä toimintavuonna Lappeenrannasta lähti parikymmentä kaukovuoroa päivässä, määräpäänä olivat Viipuri, Kotka ja Mikkeli. Paikallisliikenne oli vielä vähäistä suuntautuen miltei yksinomaan Lauritsalaan. Liikenne kasvoi kuitenkin nyt nopeasti ja linja-autoasemaa oli laajennettava jo vuonna 1935.  Merkittävä muutos liikennevirrassa tapahtui sodan seurauksena, kun Viipuriin ja muualle Kannakselle suuntautunut vilkas liikennöinti jäi pois.

Kun linja-autoaseman 25-vuotisjuhlapäivä lähestyi syksyllä 1957, siellä elettiin vilkkaan toiminnan vuosia. Asemalta lähti päivittäin peräti 73 kaukovuoroa. Paikallisvuoroja oli yhteensä 132. Näistä 46 suuntasi Lauritsalaan, 43 Hakaliin, 25 Rutolaan, 14 Tapiolaan ja viisi rautatieasemalle.

Lähteet: Etelä-Savo 10.1.1933, Etelä-Saimaa 21.9.1957

Suomenniemi 15.11.2015: "Maitotie" ja Irja Hannosen polku

Irja Hannosen polun infotaulu

Marraskuisena viikonloppuna (15.11.2015) suuntasin matkani Suomenniemelle. Yön aikana oli satanut räntää, jota tuli vielä hieman aamullakin, mutta päivän aikana sade muuttui vähitellen pelkäksi vedeksi. Kohteina olivat ”Maitotie” sekä Irja Hannosen luontopolku.

Tikan talon pihapiiri nykyasussaan. Sähkötkin talossa näkyy jo olevan.

”Maitotie” on vanha suomenniemeläinen kulkuväylä, Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu, viralliselta nimeltään Karkauksentie. Tie (numero 14696) kääntyy valtie 13:lta Kauriansalmelta  ja seurailee Halisen kautta kymmenkunta kilometriä Kuolimon rantaa päättyen Karkauksen kylään. Se on erittäin mutkainen, mäkinen ja kaunis, todella ”wanhan hywän ajan” kylätie. Marraskuussa maisemat eivät tosin päässeet oikeuksiinsa. Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu Karkauksen maitotie lähtee Kauriansalmelta ja kulkee Halisen kautta Karkauksen kylään. Maitotie yhdistää valtatiet 13 ja 15 toisiinsa.

Teija Sopasen kokoama tietopaketti Irja Hannosesta

Irja Hannosen polku lähtee Karkauksenlahden pohjukasta, jonka etelärannalle on rakennettu parkkipaikka ja polusta kertovat informaatiotaulut. Polku on vajaat neljä kilometriä pitkä luontopolku, ja kulkee lähes koko matkan Kuituranniemen luonnonsuojelualueella (37 hehtaaria), jonka Irja Hannonen testamenttasi Suomenniemen kunnalle. Alueen puustossa ei ole tehty metsänhoitotoimenpiteitä yli 40 vuoteen. Maasto on paikoin vaativaa, mutta koska kulkua on helpotettu pitkospuilla, luokittelisin reitin helpoksi. Reitti on oiva esimerkki Suomenniemen luonnosta. Siihen kuuluvat vanha Tikan tilan pihapiiri ympärillä olevine metsittyvine peltoineen ja niittyineen, sekä vastakohtana karun kaunis Kuolimo louhikkoisine rantoineen ja Kuituran vähitellen pystyyn lahoavat metsät.  Reitillä on Kuituran taukopaikka laavuineen ja tulentekopaikkoineen.

Reitin opastusta

Irja Hannosen luontopolku avattiin Suomenniemi-päivien yhteydessä 2.7.2005. Luontopolun avasi Savitaipaleella asuva tunnettu kasvitieteilijä ja toimittaja Seppo Vuokko. Irja Hannosen luontopolun syntymisen mahdollisti Hannosen tekemä testamentti. Hän lahjoitti mittavan omaisuutensa, lähes 1,5 miljoonaa euroa, Suomenniemen kunnalle. Yhtenä ehtona oli, että kunta huolehtii suvun haudoista. Toisena toiveena oli, että Suomenniemen kunta säilyisi itsenäisenä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kunta liitettiin Mikkelin kaupunkiin vuoden 2013 alussa. Samalla vaihtui maakunta. Suomenniemi oli satoja vuosia kuulunut Karjalaan. Kuntamuutoksen jälkeen suomenniemeläiset siirtyivät savolaisiksi. Suomenniemen kunnan lopettaminen päätti myös miljoonalahjoittajan suvun haudan hoitamisen. Irja Hannonen samoin kuin hänen Eino.veljensä, olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Oheinen Teija Sopasen laatima kooste kertoo Irjasta ja Hannosen perheestä. Lisäksi täältä löytyy Irja Hannosen tunteneen kirjoittajan kuvaus Hannosen sisaruksista.

Marraskuinen suolampi on upea!

Vaikka marraskuinen päivä ei näyttänyt parhaita puoliaan matalilla riippuvine pilvineen ja ajoittaisine sadekuuroineen, ei tuloni polulle kaduttanut yhtään. Myös loppusyksyn luonto voi olla kaunis. Reitille rakennetut pitkospuut, joita oli runsaasti, olivat erittäin liukkaita. Ainoa turvallinen tapa liikkua niitä pitkin oli ”hiihtäminen”. Vaelluskengät luistivat erittäin hyvin märillä, osittain lehtien peittämillä pitkospuilla. Kävin Hannosen polun jälkeen useassa muussakin kohteessa Suomennimellä, mutta kerron niistä toisessa yhteydessä. Päätin kuitenkin palata uudestaan ensi kesänä. Aikomukseni on silloin ajaa ”Maitotie” polkupyörällä ja patikoida sekä Irja Hannosen polku, että lähellä sijaitseva Saarajärven polku ja käydä lisäksi tutustumassa läheiseen Ripatin/Karkauksen myllyyn.

Kuituran taukopaikka

Pitkospuita louhikossa

Näkymä Kuolimon rannalta

Marraskuisen kauniita Kuolimon rantoja