Pitäjännimellä on monta alkuperää: Ukkoniemi, Uukuniemi, Uupuniemi

Uukuniemen vanhalla uhripaikalla, Kirkkokalliolla, sijainnut "alttarpetäjä". Maanomistaja räjäyttii petäjän dynamiitilla vuonna 1954 väsyttyään paikalla vierailleisiin "halaajiin". Tämä tapahtui siitä huolimatta, että petäjä oli kunnan rauhoittama. Kuva: Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Karjalaisen osakunnan kokoelma.

Edesmenneen Uukuniemen pitäjän nimen alkuperästä ei ole varmuutta. Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa on kylän nimenä Ukonniemi. Ruotsalaiset verokirjat 1600-luvun alussa kirjoittavat nimen muotoihin Ugoneme ja Uggonehme. Näin ollen nimi olisi kytköksissä sanaan  ”ukko”. Ukko eli Ukko ylijumala oli suomalaisten ja karjalaisten muinainen sään ja sadon sekä ukkosen jumala. Uukuniemelle pystytettiin kristinuskon syrjäytettyä pakanuuden säässynä eli ortodoksinen rukoushuone. Kirkkojen ja rukoushuoneiden rakentamispaikoiksi valittiinkin usein entiset pakanuuden aikaiset palvontapaikat. Perimätieto kertookin Papinnniemen Kirkkokallion olleen vanha jumalien palvontapaikka. Vielä 1800-luvulla paikalla on vietetty Ukon vakat-kevätjuhlaa. Vuonna 1500 nimi esiintyy asiakirjoissa muodossa Ugonime, vuonna 1611 Wguniemi, vuonna 1616 Uguniemei ja vuonna 1632 Ugoniemiby.

Toinen Uukuniemen nimen alkuperään liittyvä selitys perustuu kansantarinaan Se kertoo erään miehen uupuneen hevosineen Pyhäjärvelle ja siitä oli lähellä ollutta niemeä alettu kutsua Uupuniemeksi, josta se on muokkautunut muotoon Uukuniemi. Samaan alkuperään viittaa toinenkin kansantarina, jonka mukaan venäläiset olivat vedättäneet paiakalla tykkejä härillä, mutta härät olivat uupuneet.

Kolmas paikannimen selitys saattaa olla sana ”uuku/uiku”. Se merkitsee sorsan munituskoteloa. Sellaisilla pyydettiin keväisin sorsan munia myös Papinniemen rannasta, joka oli pitkälle Pyhäjärveen pistävänä kapeana niemenä mitä oivallisin paikka munituskoteloille.

Hurjin nimen selitys löytyy Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimilapusta. Sen mukaan pitäjässä olisi ollut ennen ilkeä ja paha pajari, joka oli kiusannut ja pieksättänyt talonpoikia. Sisälle kirkkoonkin oli tämä pajari ratsastanut hevosella. Lopulta pajarista oli tehty henkipatto. Tällöin hän oli kätkeytynyt maakuoppaan, minne takaa-ajajat olivat hänet peittäneet elävältä. Pajari oli jäänyt kuolinpaikkaansa ikuisesti uikuttamaan ja tästä olisi Uukuniemi saanut tarinan mukaan nimensä.

Lähteet:
Jaana Juvonen; Uukuniemen historia. 2009
Uukuniemen kotiseutuhistorian sarja n:o 2. Uukuniemi 1850 – 1901. Alttaripetäjän aikaa. 1995.

Ylämaan metodistiseurakunta ja hautausmaa

Ylämaan metodistiseurakunnan rukoushuone

Metodistiseurakunnan rukoushuone pystytettiin
vuonna 1927.

Kun Senaatti antoi 16.8.1917 päätöksensä Säkkijärven pitäjän pohjoisten kylien muodostamisesta omaksi seurakunnakseen, alkoi välittömästi kiista siitä, missä seurakunnan lopulliset rajat tulisivat kulkemaan. Poikkeuksellisten olojen vuoksi asian eteneminen pysähtyi vuosikausiksi. Ensimmäinen uuden Ylämaan seurakunnan kirkonkokous pidettiin Santeri Karellin talossa elokuussa 1918.  Osa seurakuntalaisista alkoi epäillä seurakuntahanketta. Uuden seurakunnan perustamiskustannukset, mm. uuden kirkon rakentaminen, epäilyttivät. Vastustus oli voimakkainta lähellä Ylämaan ja Säkkijärven rajaa olevissa kylissä. Seurasi usean vuoden ajanjakso, jolloin kirkon- ja kyläkokouksissa kiisteltiin seurakunnan perustamisesta. Valtioneuvosto ratkaisi Ylämaan seurakunnan perustamiseen liittyvän soutamisen ja huopaamisen maaliskuussa 1925. Ylämaan seurakunta jatkoi itsenäisenä ja siihen kuuluivat Lahnajärven, Sirkjärven, Villalan, Timperilän, Hyttilän, Ihakselan, Ylijärven, Säämälän ja Hujakkalan kylät. Tässä vaiheessa nousi useissa kylissä kuitenkin vastarinta. Hujakkalan, Timperilän ja Villalan suunnalla monet erosivat kirkosta. Ylämaan seurakunnan lakkauttamisen kannattajien puhemieheksi kohosi Rikhard Timperi, joka oli palannut kotikyläänsä Amerikasta. Uudella mantereella hän oli omaksunut sosialismin ja huomannut siellä paikallisen seurakuntien varojenkeruukäytännön, joka perustui vapaaehtoisiin kannatus- ja toimitusmaksuihin. Kaikkiaan kirkosta erosi 400 - 500 henkeä. Ylämaan seurakuntaan jäi tässä vaiheessa vain muutamia taloja Hujakkalan, Timperilän, Säämälän ja Villalan kylissä.

Villalan rukoushuoneen tontti ostettiin Heikkilan talolta

Uutta käännettä tapahtumissa merkitsi Rikhard Timperin aloite, jossa pyydettiin kirkosta eronneille ja siviilirekisteriin siirtyneille saarnaamaan Viipurista metodistipappi O. Tuukkanen. Tuukkasen saapuminen saikin Timperilän kansakoulun täyteen ihmisiä kuuntelemaan hänen saarnaansa. Vierailun seurauksena metodistit saivat vahvan jalansijan Ylämaan kunnan alueella. Vastaavanlainen, kirkon paikasta alkanut riita, oli syntynyt Vuoksenrannan seurakunnassa ja siellä tappiolle jääneet olivat perustaneet vuonna 1921 metodistiseurakunnan. Ylämaalla metodistit järjestäytyivät lokakuussa 1926 omaksi seurakunnakseen. Kannatusta sillä oli lähinnä Säämälän, Villalan ja Timperilän kylissä. Seurakuntalaiset rakensivat vuonna 1927 rukoushuoneen Villalaan. Rukoushuoneen tontti ostettiin Heikkilän talolta ja kyläläiset antoivat rakennusta varten hirret. Hautausmaa tehtiin kirkon läheisyyteen Hietamiehenkankaalle.

Metodistiseurakunnan papit vaihtuivat aika usein. Pastori Markku Lehto mainitaan seurakunnan innokkaana työntekijänä 1950-luvulla ja hänen työnsä jatkajana toimi pastori Johan Salminen. Enimmillään seurakuntalaisia oli vajaat 200 henkeä. Vuonna 1956 jäseniä oli vielä 69, mutta 1970-luvulla heidän lukumääränsä oli pudonnut jo muutamaan kymmeneen. Vähitellen luterilaisesta seurakunnasta eronneet liittyivät siihen takaisin pahimpien ristiriitojen laannuttua. Liittyminen luterilaisen seurakunnan jäseneksi helpotti lisäksi käytännön asioiden hoitamista. Metodistiseurakunnan jäsenten piti nimittäin hakea virkatodistuksensa Lappeenrannasta saakka.

Kun eri kirkkokuntien raja-aidat kaatuivat 1970-luvulla, alkoi luterilaisen ja metodistiseurakunnan yhteistyö Ylämaalla. Hautausmaalla järjestettiin yhteisiä hartaustilaisuuksia ja 1990-luvulla Ylämaan luterilainen seurakunta tuki Villalan rukouhuoneen kunnostusta.. Myös hautausmaata on hoidettu talkootyönä. Ylämaan pieneksi käynyt metodistiseurakunta yhdistyi vuonna 1988 Lappeenrannan metodistiseurakuntaan.

Ylämaan metodistiseurakunnan hautausmaa Villalassa

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

Oskari Heikki Jussila julkaisi kesäkuussa 1922 Siionin Lähetyslehdessä  artikkelin Karjalainen marttyyri. Artikkelissa kerrottiin uhtualaisen Timo Tikanowin kuolemasta bolsevikkien käsissä. Artikkeli sai Uhtualla 1880-luvulla asuneen D. Bernhard Wennbergin muistelemaan lokakuussa samana vuonna Siionin Lähetyslehdessä vainon aikoja Vienan Karjalassa. Hän yli yksi niistä miehistä, jotka vangittiin Uhtualla uskontonsa vuoksi.  Artikkelissaan hän kirjoitti myös kokemuksistaan Norjassa sekä kotiseudullaan Vehmaalla.

  

 Monen vaivain kautta ja wastuksen läpi täytyy Herran seuraajain kulkea. Monen on pitänyt werellänsäkin uskonsa todistaa. Niin olen lukenut tässä Siionin Lähetyslehdessä erään Karjalan marttyyrin, Timo Tikanowin kärsimisestä, kuinka hänen piti werensä antaa Herransa ja Wapahtajansa tunnustamisen tähden Uhtualla.  Hän oli minulle sangen rakas weli ja wielä rippi-isänä, joka ensi kerran todisti minulle syntein anteeksiantamisen Jeesuksen nimessä ja weressä. Minä sain siitä elämän ja tunnon rauhan uskon kautta. Olin Uhtualla siinä wainossa, kun siellä uskon tähden wainottiin Jeesuksen uskon tunnustajia. Meitä wietiin kuusi miestä Wienan Kemin linnaan, kolme suomalaista ja kolme karjalaista. Karjalaiset oliwat Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff1 ja Kristo Mauronen, ja suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja minä. Meitä tutkittiin ensin kolme päiwää ennen kuin lähetettiin Kemin wankilaan. Siellä saimme olla kolme päiwää waille kymmenen wiikkoa. Sinne sattui tulemaan Pietarista eräs tarkastusmies, joka tuli myös linnaan tarkastukselle. Hän näki wankipassistamme, mistä asiasta meidät oli wangittu. Hän kuulusteli meitä, ihmetteli, pudisti päätänsä ja sanoi: ”Uskon tähden ei ole enää lupa ketään wangita.” Sitten hän käski meidän istua ja istui itse keskellemme ja puhutteli meitä tulkin kautta, jolle hän waroitti, että on tulkittawa täsmälleen kaikki hänen sanansa. Ja niin hän kyseli meiltä paljon ja tarkoin uskostamme. Kuultuaan kaiken hän ihmetteli kuinka meidät oli woitu tuomita ja sanoi heti Pietariin palattuaan menewänsä keisarin luo pyytämään meille wapautusta. Wiikon päästä meidät wapautettiin. Tuomari, joka meitä kuulusteli, oli mennyt karkuun. Wielä kolmen wuoden perästäkään kukaan ei tiennyt hänestä, minne hän oli joutunut.

Vesisaaren vanha rukouhuonen nykyasussaan. Rakennus on suojeltu.

Palattuamme Uhtuaan, ihmetteli wenäläinen pappi, joka oli ollut pahin päällekantajamme, millä tawalla me olimme päässeet pois wankilasta. Sen kuultuaan koetti hän pitkät ajat waroa, ettemme saisi tilaisuutta päästä hänen puheilleen. Kun kuitenkin sittemmin kohtasimme hänet, niin kyllä me Jumalan sanan terweellisellä suolalla suolasimme hänet. Kyllä se kirweli sen mätähaawoja ja kauan se pakeni meitä sen jälkeen, kun sattui yhteen. Eiwät olleet Karjalan weljet laiskoja totuuden ilmoittamisessa.

Olin Uhtuassa kahdeksan wuotta rakennustöissä. Sentähden olisi hauska saada tietoa muista Karjalan uskowaisista, wieläkö siellä on senaikaisia kristityitä ketään elossa. Siitä on jo aikaa lähes 40 vuotta. Sieltä tulin Kuusamoon ja olin siellä neljä wuotta. Käwin joka wuosi Norjassa kalanpyynnissä.

Saarnaaja Kalle Helisten (1848 – 1915) Kemijärveltä. Kalle
Helisten teki usein saarna- ja työmatkoja kotiseudultaan
Itä-Ruijaan ja Petsamoon

Yhtenä talwena wein mukanani Norjaan Pekkalan Kallen2 eli Kalle Helisteen ja weli Jankkilan3. Se oli silloin, kun eräs saarnaaja4 sekoitti kristityt Pummangissa [kylä Petsamossa], Wuoreijassa ja Wesisaaressa5. Mutta Jumala korjasi hywin asiat. Kun weljet oliwat pitäneet muutaman selityksen, alkoi parannuksen ääniä kuulumaan, ja kaikille tuli jälleen yhdenkaltainen usko ja yksi sydän seurakuntaan Pummangissa. Neljän päiwän perästä mentiin Wuoreijaan.  Mentyämme kristittyjen seurapaikkaan kohtasimme saman eriseuraisen puhumassa. Hän lopetti heti puheensa ja meni pois.  Kyllä Pekkalan Kalle ja Jankkila koettiwat saada hänet wiipymään, waan ei se jäänyt kuulemaan heitä. Se meni Wesisaareen, johon mekin menimme kolmen päiwän perästä. Sieltä weljet palasiwat läpi Lapinmaan kotia ja hywän jäljen he tekiwät joka paikassa. Kaikki asiat tuliwat jälleen hywäksi, kristityt pääsiwät jälleen wapaiksi. Suurella sydämen ilolla he kiittiwät Jumalaa ewankeliumia kuultuaan ja rukoilivat wielä toisiltaan anteeksi rikoksiaan.

Saarnaaja Johan Grøn (Viheriä, 13.3.1842 - 21.11.1920)
Pykeijasta (Bugøynes), Etelä-Varangista Ruijasta

Kun sitten palasin pitkältä matkaltani kotia Wehmaalle, puhuin sielläkin uskon asiasta ja parannuksen tarpeellisuudesta. Kielikellot ”ämmät” kanteliwat päälleni kirkkoherralle niin, ettei hän päästänyt minua käymään ehtoollisella. Pani aiwan pystyn minulle eteen, ettei sellainen saa Herran ehtoollista. Sanoin, että Jeesukseen uskowillehan ehtoollinen kuuluukin eikä uskottomille. Sitten jälestä hän käsketti minut pappilaan ja siellä tutkittiin kolme tuntia Raamattua ja tunnustuskirjoja. Ei hän kyennyt minua mustaamaan wääräoppiseksi, waikka kaikin woimin koetti.

Näistä muistoista olisi paljon kirjoittamista, mutta en kykene, sillä wiisi wuotta sitten sain halwauksen. Sentähden jouduin tänne kunnantalolle. Tahdoin wain kirjoittaa, jos joku tietäisi onko Karjalassa äskettäin marttyyrikruunun saaneen weli Timo Tikanowin waimo tai muita Uhtuan kristityitä wielä elossa.  Uskomassa olen , että syntini owat anteeksi annetut kalliissa sowintoweressä. Täällä saan jumalattomain joukossa kärsiä kaikenlaista pilkkaa ja kirousta. Rakas Jumala näkee hywäksi koetella minua monella tawalla. Mutta Hän rakastaa sitä, jota Hän kurittaa. Hän korjasi minut rakkaudessaan  ja armossaan synnin palweluksesta. Paljon olemme Jumalan Karitsalle maksaneet, sillä olemme Hänen wiattoman werensä hinta. Ahkeroimme nyt tässä armossa waeltaa pannen pois synnin, joka meihin aina tarttuu ja antaen anteeksi, niin kuin Jumalakin on meille anteeksi antanut. Hän ei muistele rikoksiamme, jotka Hän on unhoittanut. Anna taiwaallinen Isä kastetta kuiwille sieluille, että nuoretkin istutukset kaswaisiwat Herran yrttitarhassa siksi kun elonkorjuu tulee. Wahwistakoon Herra meitä kaikkia, mutta erittäin niitä, jotka työtä tekewät Hänen elowainiollaan. kantakaa minuakin heikkoa anteeksiantawaisella sydämellä.

Jumalan rauhaa.

Heikko weljenne D. Bernhard Wennberg

Oulunkylä, kunnankoti 11.7.1922

  -----

Lähdeviitteet:

1. Aleksi Pällijeffin sukulainen Feodor N. Pälli(jeff) painatti Oulussa vuonna 1923 lehtisen nimeltä Viena-Karjalasta uskonvainonajoilta vv. 1879 – 99. 8 uskovaisen kärsimystarina. Siinä kerrottiin vuoden 1879 tapahtumista sekä vuosina 1889 ja 1899 tapahtuneista uusista pidätyksistä ja viranomaisten toimenpiteistä lestadiolaisuutta vastaan.
2. Kyseessä oli talollinen Kaarle Helisten (Pekkala), joka oli syntynyt 30.4.1848 Kemijärvellä. Kalle Helisten toimi saarnaajana 1870-luvulta alkaen liikkuen ensin saarnamatkoilla Kemijärvellä ja Sallassa, sitten Kuusamossa 1880-luvulta alkaen ja 1890-luvulta lähtien myös Etelä-Suomessa ja Pohjois-Norjassa. Hän oli Koillis-Pohjanmaan ”valtasaarnaajia” 1800-luvun lopulta alkaen ja oli hajaannusten jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden tunnetuimpia saarnaajia. Kalle Helisten puhui vuosikokousseuroissa  1907-1909 ja 1912. Häntä pyydettiin saarnamatkalle Amerikkaan vuonna 1908, mutta matka estyi lääkärintodistuksen perusteella. Kalle Helisten oli vanhoillisten edustajana lestadiolaisryhmien epäonnistuneessa sovintokokouksessa vuonna 1911. Kalle Helistenin vaellus päättyi17.9.1915.
3. Wennbergin mainitsema Jankkila on mitä ilmeisemmin talollinen  Jaakko Heikki Jankkila Kemijärven Vuostimosta. Myös hänen saarnatoimintansa alkoi 1870-luvulla ja saarnamatkat suuntautuivat 1880-luvulta alkaen ensin Kuusamoon, sitten myös Oulun ympäristöön, Kemijokivarteen ja 1890-luvulla aina Helsinkiin saakka. Hän teki kaksi saarnamatkaa myös Ruijaan ja Muurmannin rannikolle Venäjällä. Lestadiolaisuuden hajaannuksessa Jankkila liittyi uusheräykseen. Hänen elämäntaipaleensa päättyi 1.3.1921.
4. Wennberg viittaa mahdollisesti saarnaaja  Juho Viheriän  (myöh. Johan Grön) Ruijassa aiheuttamiin selkkauksiin. Juho Viheriä oli syntynyt 13.3.1842 Iissä ja muutti Kittilän kautta vuonna 1866 Etelä-Varangin Pykeijan (Bugöynes) kylään, jossa avioitui ja vietti lopun elämänsä. Hänet mainitaan ns. kylmän hypyn tuojana Kittilään ja Vesisaareen. Juho Viheriä kuoli 21.11.1920.
5. Lestadiolaisuus levisi erittäin nopeasti muuttoliikkeen mukana monille paikkakunnille Pohjois-Norjaan. Vesisaaren herätys saavutti jo vuosina 1860 – 1861.  Vesisaaren lestadiolaisen kristillisyyden alkuvaiheista on norjalainen opettaja  ja saarnaaja Ananias Brune kirjoittanut norjalaisessa vuosikirjassa Norvegia Sacra XIV, 1934 (sivut 41 – 85) laajan artikkelin: Den levende kristendom i Vadsö. Den såkallte laestadianske menighet i Vadsö.

Laulava Lappi. Tunturinkävijän ja tutkijan elämyksiä ja mietteitä. Eliel Lagercrantz (Päivitetty 12.1.2016)

Olen aikaisemmin koonnut otteita taipalsaarelaisen saamenkielentutkijan Eliel Lagercrantzin artikkeleista, joita Etelä-Saimaa julkaisi vuosina 1920 - 1921. Näitä ovat olleet artikkelit Gratangsbotnista ja Tysfjordista, Finmarkin sivistysoloista, Lapin [Skibotnin] markkinoista ja Lapin saarnamiehestä [= August Lundberg].

[Tässä 12.1.2016 lisäämäni linkki norjalaiseen lestadiolaisuutta käsittelevään perusteellisen ohjelamaan vuodelta 1982]

Eliel Lagercrantz palasi teemaan noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Hän julkaisi vuonna 1950 Lapin matkojensa ja saamenkielen tutkimiseen keskittyneiden muistiinpanojensa ja muistikuviensa pohjalta kootun kirjan Laulava Lappi. Tunturinkävijän ja tutkijan elämyksiä ja mietteitä. Myös tässä kirjassa hän kuvaa matkoillaan kohtaamaansa lestadiolaisuutta. Hän kertoo oheisessa otteessa  ”lestadiolaistumisestaan” sekä pohdiskelee varsinkin liikutusten asemaa liikkeessä: Kysyä vain sopii, voitaisiinko tätä arktista hysteriaa, joka myös kuluttaa sielunvoimia, paremmin hillitä ja tyynnyttää, jos vähemmän korostettaisiin yliherkistynyttä syyllisyydentunnetta. Tässä tilassa nämä hysteerikot lähinnä olivat sairaita sieluja.

Poimin kirjan kappaleesta Dynaaminen Luoteis-Lappi seuraavat lestadiolaisuutta kuvaavat kohdat. Kirjan tekstissä on samaa kuin aikoinaan lehtiartikkeleissa, muttta se sisältää lisäksi myös kokonaan uutta tietoa sekä tarkennuksia aikaisempiin teksteihin. Tämä ote sisältää Skibotnia ja Gratangsbotnia kuvaavat kohdat.

[Skibotnissa markkinoiden aikana syksyllä 1920] Lestadiolaisten rukoushuoneessa pauhasi 80-vuotias Erik Johnsen lapiksi kahden tulkin säestyksellä täpötäysille huoneille. Autuus kelpasi kaikille. Muun tavaran suhteen kysyntä oli laimentunut, sillä rauha [ 1. maailmansota] oli varmistunut...

...Gratangsbotn, jonne saavuin joulukuun 10. päivänä 1920 aamulla... Ystävällinen kauppias Ellefsen otti tavarani huostaansa ja tutustutti minut eräisiin lappalaisiin, jotka olivat matkalla kauas tunturien ylärinteeseen. Seurasin heitä jalan ja viivyin parisen päivää heidän perin alkeellisessa majassaan...

Ellefsen, joka tarkoitti parastani, neuvoi minua toisen kerran lähtemään Skuhpiin, joka sijaitsi ainoastaan 6 km kylästä. Sain siellä käytettäväkseni ison salihuoneen, josta minulla oli avara näköala kylään ja vuonolle. Narvikin tehdasalueen läheisyys kenties vaikutti mielialaan – sekin kärjistävästi. Toinen rasittava tekijä ilmeni lestadiolaisuuden muodossa: seuroja pidettiin usein, ja puheitten sävy oli ankarasti tuomitseva. Minäkin istuin siellä toisten mukana ja tunnustin, että suhteeni Jumalaan on ollut huono ja epätyydyttävä.

Saamenkielen tutkija Eliel Lagercrantz työpöytänsä ääressä

 ”Ton heáhttok (sinun täytyy) tehdä parannus”, ilmoitti saarnamies, mutta lisäsi sitten lauhkeammin, että tämä tunnustus samalla oli tuottanut minulle huojennusta. Kun ehdittiin kahviin saakka, minut kutsuttiin ensimmäiseen pöytään ja jää oli murrettu. Lähtiessäni sain samaiselta saarnamieheltä kirjallisen todistuksen siitä, että olin uskovainen lestadiolainen. ”Hänet on otettu seurakuntamme yhteyteen. Hän on älykäs henkilö, eikä kenenkään tarvitse peltätä häntä”, sanottiin tässä tärkeässä asiakirjassa. Seuroja pidettiin joka talossa ja Niilo (Lagercrantzin löytämä ”kielimestari) meni säännöllisesti niihin, koska siellä tarjottiin ilmaiset kahvit, ja minä sain etsiä uusia opettajia – ilman saappaita ( Lagercrantz oli antanut Niilolle saappaat palkkioksi kielioppaana toimimisesta).

... Ellefsen kertoi, että hänen oli täytynyt kertoa oikealle ja vasemmalle, että minä en ollut mikään urkkija, vaan että oli ”yliopiston maisteri”...

... Kun palasi Skuhpiin, huomasin, että mieliala oli muuttunut. Hiljaa kytenyt epäilys urkkijan ominaisuudestani oli hälvennyt. Yliopistoa eivät tosin ymmärtäneet, mutta kuulin kuiskauksia siitä, että olin ”sukua presidentille”, muuta ei maisteri voinut merkitä.

Joulu oli ovella ja minä istuin urhoollisesti kaikissa seuroissa. Kerroin vastaavista seuroista Ruotsissa ja Suomessa.. Entä mitä mieltä minä olin Laestadiuksen opista? kysyivät lappalaiset varovasti. – Niin, vastasin, sehän perustuu Raamattuun, vai mitä? kysyin puolestani. – Kyllä, vastasivat kaikki. – Siis se on oikea, sanoin hiljaa. Niin, niin se on, toistivat kaikki, ja minun suomalainen todistukseni mainittiin seuraavassa saarnassa. Yleensä ”liikutus” valtasi nämä arktiset ja primitiiviset ihmiset rajuilman voimalla. Alitajunnallinen syyllisyydentunto ja kuolemanpelko ilmenivät hillittömällä voimalla. Nämä purkaukset vain vahvistivat niitä olettamuksiani arktisen psyyken alitajunnallisista rasituksista, joihin olin tullut eritellessäni heidän kansantarujaan. Pahuus ja synti oli jyrkästi torjuttava poistunnustuksilla ja anteeksiannoilla. Tässä puuhassa he esiintyivät massana, kollektiivisena sieluna, alistuen yliyksilölliseen johtoon, jota edusti heidän taitavat saarnamiehensä. – Kysyä vain sopii, voitaisiinko tätä arktista hysteriaa, joka myös kuluttaa sielunvoimia, paremmin hillitä ja tyynnyttää, jos vähemmän korostettaisiin yliherkistynyttä syyllisyydentunnetta. Tässä tilassa nämä hysteerikot lähinnä olivat sairaita sieluja. Heidän muutenkin kehittymätön ja primitiivinen sielunrakenteensa tekee kysymyksen arkaluontoisemmaksi, kuin jos he eläisivät luonnollisessa primitivismissään ilman näitä keinotekoisesti nostatettuja järkytyksiä...

Lapin markkinoilla. Etelä-Saimaa 25.9.1920. Eliel Lagercrantz

 

Skibotnin lestadiolaiskappeli

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella.

Aikaisemmissa blogikirjoituksissani olen koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista sekä Finmarkin sivistysoloista. Alle olen koonnut otteen Lagercrantzin artikkelista Lapin markkinoilla. Siinä hän kuvaa markkinaseuroja Skibotnin rukoushuoneella, Lyngenin vuonon pohjukassa Norjassa. Skibonin markkinoilla ja lestadiolaisuudella näyttää olleen aikoinaan symbioottinen suhde. Yksi Norjan lestadiolaissuunnista on saanut nimensä Lyngen-vuonon mukaan eli sitä kutsutaan lyngeniläisyydeksi. Skibotnin rukoushuone on edelleen lyngeniläisyyden "pääkappeli", joka on liikkeen molempien suuntien vuorottaisessa käytössä.

...Niin kauppoja jatketaan remulla ja hyväntuulisuudella pienen savuavan öljylampun heikosti valaistessa viheliäistä ullakkokamari, jossa ilma yhä sakenee ja puheen sorina kiihtyy sen mukaan, kuin ehtoo joutuu ja ihmiset hakeutuvat katon alle.

Markkinoiden lomassa harrastetaan paljon muutakin kuin kaupantekoa. Suuri osa markkinaväestä onkin koolla täällä pidettäviä hartaushetkiä varten. Lestadiolaisia saarnamiehiä saapi kahdesti päivässä kuunnella pikku rukoushuoneessa Tämä on myötäänsä pakaten täynnä. Siellä milloin kuuluu virren veisuuta, että ilma tärisee; milloin liikutuksen valtaama rukousväki puhkeaa äänekkäisiin voivotuksiin ja ulvontaa muistuttavaan itkuun, kun se synnintunnon valtaamana kuuntelee puheita helvetistä ja autuudesta. – Markkinoitten ja uskonnonharjoituksen välillä on ainakin alemmilla asteilla olemassa pysyväinen läheinen suhde.

Eräs seikka on kuitenkin kovin vastustuksellinen, ainakin miehilleni. Tulee tieto, ettei ole lupa viedä Norjan halpaa kahvia muuhun maahan ja tässä he nyt istuvat päätänsä raapien ja tullimiehiä soimaten. Illalla näen heidän pitävän jonkinmoista neuvottelua ja kun liike puolenyön jälkeen on hiljennyt, katoavat he jättäen minut makaamaan yhdessä lappalaisten ja kalastajaperheiden kanssa. Pianpa lukuisa seurakuntamme on vaipunut uneen ja hartaat kuorsaukset tärisyttävät ilmaa.... Myöhemmin tulevat miehenkin takaisin toimitettuansa kiellon alaiset tavaransa tullin ohi...

Skibotnin lestadiolaispapelin pihamaalle on pystytetty muistomerkki liikkeen Norjaan saapumisen kunniaksi.

Muutamista kreikkalaiskatolisista rukouskappeleista Sortavalan ja Salmiin kihlakunnissa.

Tammi - helmikuussa 1915 ilmestyneessä matkailulehdessä oli Gösta Grotenfeltin oheinen artikkeli Laatokan-Karjalasta. Matkailulehteä toimitti vuosina 1912 - 1921 filosofian maisteri Ernst Lampén (1865 - 1938), jota on sanottu sekä Suomen matkailun isäksi että savolaisuuden apostoliksi. Gösta Grotenfelt (1855 - 1922) puolestaan oli maataloustieteilijä. Hän oli Helsingin yliopistossa maanviljelystalouden ja maanviljelysopin professori vuosina 1901–1906, maanviljelysopin professori vuodesta 1906, lisäksi maanviljelystaloudellisen koelaitoksen johtaja vuosina 1904–1912 ja kasvinviljelysosaston johtaja 1904–1922. Grotenfelt kartutti pääasiassa 1910-luvulla eri puolille maatamme suuntautuneilla keräysmatkoillaan maatalouteen liittyvää esineistöä noin 2000 esineen verran. Näihin sisältyi kyntö- ja maanmuokkausvälineiden ohella maanviljelyskoneita, eläinten syöttöhäkkejä ja -ruuhia, hevospilttuita, kulkuneuvoja jne. Poikkeuksellisen runsaasti hän kokosi maitotalousesineistöä ja rajakarjalaiseen maataloudenharjoitukseen liittyvää aineellista kulttuurijäämistöä. Koska lehden ilmestymisestä on jo yli sata vuotta, ei mitkään tekijäoikeusesteet koske enää sitä. Joten julkaisen artikkelin nyt tässä. Ollos hyvä!

Muutamista kreikkalaiskatolisista rukouskappeleista Sortavalan ja Salmiin kihlakunnissa.

Ken liikkuu Itä-Karjalan etelä osassa, huomaa helposti, että täällä vallitseva kreikkalais-katolinen uskontunnustus on syvästi vaikuttanut kansan luonteeseen ja tapoihin. Suurimmalla tarkkuudella noudattaa väestö uskonsa sääntöjä ja tahtoo ulkonaisissa tavoissaan ja liikkeissä osoittaa suurta kunnioitustaan tälle näissä seuduin niin ikivanhalle kirkolle.

Sortavalan ja Salmiin avaran kihlakunnan pitäjät ovat rakennuttaneet hyvinkin upeita temppeleitä ja pitäjän kirkkoja sekä hyvin vaalineet näitä pyhättöjä. Mutta kun nämät kirkot perin harvaan asutuissa seuduissa sijaitsevat matkojen päässä, ja kylät ovat kaukana toisistaan, eivät kirkot voineet tyydyttää asukasten ,,Jumalan huoneen" kaipuuta. Useimpiin kyliin on siis rakennettu erikoisia rukoushuoneita eli kylän kappelia, joissa käydään rukoilemassa sekä pyhinä että arkina. Monet näistä pienistä kappeleista ovat vanhoilta ajoilta. Nykyään taas, kun venäläisten kirkkojen luku on näillä seuduin lisääntynyt, on heretty rakentamasta uusia rukoushuoneita, ja osa vanhoja pikkukirkkoja jätetään ränsistymään.

Eräällä tutkimusmatkalla Sortavalan ja Salmiin kihlakunnissa saimme nähdä suuren joukon tällaisia kappeleita seutukunnan kylissä. Nämät suovat maisemille erinomaisen viehätyksen, sillä useinkin ovat ne rikkaasti koristellut sekä ulkoa että sisältä. Muutamissa kylissä on rukoushuoneet pystytetyt vanhoille hautauspaikoille, korkeita kuusia kasvaville, toisissa taas ne sijaitsevat jollakin pelto- tahi metsäkankarella. Aijomme tässä esitellä lehtemme lukijoille useampia tällaisia oikeauskoisia kyläkappeleita.

Suurin niistä, minkä me tapasimme, oli Suojärven kirkonkylässä, ja on tämä -- mikäli meille kerrottiin — ennen muinoin käytetty seurakunnan kirkkona. Tämän läheisyydessä tavataan nykyään seurakunnan suuri, jokseenkin siro uusi kirkko. Rukoushuoneessa — Tshasounna — on pienempi eteinen, suurempi temppelihuone sekä erityinen pienempi huone, joka kannattaa kuputornia. Paitsi suuruutensa puolesta eroaa tämä kappeli muista samanlaisista myöskin siinä, että molemmilla pitkillä sivuilla on suuret ikkunat. Ulkopuolelta puuttuu kaikki koristeet ja sisältä se on perin yksinkertaisesti varustettu.

Merkillisimmät ovat ne kappelit, jotka sisältävät ainoastaan kaksi huonetta, nimittäin eteisen ja rukoushuoneen. Tätä mallia on Suistamon kirkonkylän kappeli. Sen ainoana koristeena yksinkertainen puuristi. Seisoessaan siinä maantien vieressä, keltaiseksi maalattuna valkoisine ikkunalautoineen, muistuttaa se suuresti tavallista nykyaikuista asuinrakennusta.

Vanhan ja erinomaisen kauniisti koristetun rukoushuoneen omistaa Ägläjärven kylä Suistamon pitäjässä. Se sijaitsee lähellä järvenrantaa suuressa kuusikossa. Se sisältää kaksi huonetta ja avonaisen eteisen. Vakituiseen rukoushuoneeseen on uudempina aikoina tehty suuri ikkuna, mutta ulommaisessa huoneessa lähinnä eteistä on kaksi pienempää ikkunaa vanhempaa mallia. Eteisessä ei ole yhtään koristetta ja portaat ovat karkeiksi piilutut ja huonosti hoidetut. Rikkaasti leikkauksilla varustettu katto herättää erityistä huomiota; tornin kupu joka on keskellä kattoa on omituista mallia ja torni itse on merkillisillä koristeilla kaunistettu.

Eräs tshasounna, joka mitä kupuun ja torniin tulee paljon muistuttaa viimeksi selostettua kyläkappelia, tavattiin Mantsinsaaren Peltoisten kylässä. Katonharjaa kaunistaa tässä leikkauksilla varustettu harjalauta. Kappeliin kuuluu pimeä eteinen ja rukoushuone, joka saa valoa kahdesta ikkunasta. Sisemmäisessä huoneessa peittää seinät joukko pyhimysten kuvia, osa näistä oli hyvin mieltäkiinnittäviä öljymaalauksia, osa taas tavallisia väripainoksia, jotka melkein lähen-telivät irvikuvia. Tämän pyhimysten kuvilla varustetun seinän edessä riippui pienempiä ja suurempia kynttiläkruunuja ja suitsutusastioita. Tämän rukoushuoneen kokonaisvaikutus oli hartautta ja tunnelmaa herättävä.

Sivumennen mainittakoon että tämän rukoushuoneen hoitaja, kun hänelle tarjottiin juomarahoja, vastasi kieltävästi ,,mene, mene" mutta otti kumminkin lahjan vastaan. Sama näytelmä uusiutui muissakin kappeleissa.

Useimpien suurempien tshasounnojen vieressä, jotka ovat rakennetut kylän kirkkomaalle, tavattiin melkolailla koristettuja pyhäin miesten hautoja (emme missään kuulleet puhuttavan haudatuista pyhistä naisista!) Säännöllisesti olivat nämät vanhat haudat metsän peittämiä, niin ettemme saaneet niistä valokuvia otetuiksi. Tolvajärven kylän lähistöllä olevassa kappelissa Korpiselällä huomattiin tällainen hauta, jonka päälle kreikkalainen risti oli pystytetty ja sen päälle katto neljän mahtavan pilarin tukemana. Tämä hautakoriste oli huonosti hoidettu ja oli romahtamaisillaan kumoon. Samanlaisia taipumuksia huomattiin monella muullakin haudalla niitten kappelien vierustoilla, joissa kävimme.

Muutamat karjalaiset kyläkappelit - erittäinkin nuoremmat — olivat erittäin rumat ja aistittomat. Esimerkkeinä mainittakoon Hautavaaran ja Leppäniemen kylissä Suojärven pitäjää. Että monet näistä kappeleista ovat huonossa hoidossa ja unhoon joutumaisillaan, on jo mainittu. Enin ränsistynyt kaikista tarkastamistamme oli Muuannon kylässä Suistamon pitäjää. Kuvasta voi selvästi huomata rakennuksen yksinkertaisen ja tökerön tekotavan; rukouskappelin katolla nähdään vielä risteyksessä pilareita, mutta tornin katto on täydelleen hävinnyt.

Onpa vielä yksihuoneisia kappeleita eri osissa Itä-Karjalaa. Panemme tähän kuvan hyvin tyypillisestä tällaisesta "tshasounnasta", jonka tapasimme eräässä Mantsinsaaren talossa, talollisen F. Stjukin - Sidorowin omistamassa. Tämä pieni kappeli oli rakennettu peltotien viereen ja sen pohja-ala oli ainoastaan 3x4 m. Se oli kokoonkyhätty vaan tolpista ja laudoista ilman kivijalkaa, jonka tähden se arvelluttavasti kallistui toiselle syrjälle. Sisällä oli öljymaalaus kuvaava Kristusta ristinpuussa, sitä paitsi siellä säilytettiin savustusastioita ja koreasti kirjailtuja käsiliinoja eri mallisia. Tässä kuvassamme nähdään kappelin omistaja — Feodor Stjukin - avopäin palvomassa Kristuskuvaa; kappelin sisään mennessään hän aina paljasti päänsä. Tämän tshasounnan rikas ulkopuolinen kattokoristelaite on erittäin kaunis ja hyvin tehty, ja kupu eriskummallisine risteineen näyttää erittäin sirolta.

* * *

Nämät tässä selostetut niin lukuisina Itä-Karjalassa esiintyvät kappelit, joilla lienee tuhansia vastineita rajan itäpuolella, tekevät ehdottomasti elokkaan ja omituisen vaikutuksen ensi kerran näkijään. Vanhemman itäkarjalaisen sivistyksen komeina edustajina ovat nämät oikeauskoiset kappelit sitäpaitsi mieltäkiinnittäviä tutkimuksen esineitä.
Gösta Grotenfelt