1900-luku - sivistyksen ja edistyksen riemuvoitto?

Kuvan lähde: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

1950-luvulla syntyneenä ehdin elää lähes puolet vuosisadasta, jonka aikana ihmisten elämä mullistui radikaalisti uusien keksintöjen, sivistystason nousun, liikenteen ja tiedonvälityksen mullistumisen, kohonneen elintason ja lääketieteen kehityksen seurauksena. Tämä positiivisen kehityksen musertavat - ainakin minun vaakakupissani - ne lukemattomat kansanmurhat, joita 1900-luvulla tehtiin. Tiennäyttäjinä olivat turkkilaiset, jotka tuhosivat kokonaisen kulttuurin ja sen edustajat ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tuhansia vuosia nykyisen Turkin itäosissa vaikuttanut kansa ja sen kaupungit, kylät, kirkot, koulut ja luostarit tuhottiin kahdessa vuodessa. Viime kuukausina on tiedotusvälineissä usein ollut esillä kaksi kaupunkia nykyisen Syyrian itäosan kurdialueilta. Kyseiset kaupungit, Ras El Ain ja Deir Eil Zor, muodostuivat satojentuhansien armenialaisten hautapaikoiksi. Silloin lukemattomat hautakummut, luurangot ja petoeläinten maasta kaivamat ruumiinosat täyttivät noiden seutujen tienoot.

Sain illalla päätökseen Grigoris Balakianin kirjan "Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914 - 1916". Tämä järkyttävä aikalaiskuvaus kertoo siitä, että kokonaiset kansat on mahdollista manipuloida suorittamaan hirvittäviä veriorgioita, kunhan niiden oikeutus verhotaan isänmaallisuuden ja oikean uskonnon puolustamisen kaapuun. Kirja oli niin järistyttävä kokemus, että se palasi yöstä toisen uniini.

Armenialaisten kansamurha oli ikään esinäytös seuraavien vuosien kansanmurhille. Muiden valtioiden toimettomuus (tai armenialaisten häikäilemätön hyväksikäyttö) ja varsinkin Turkin silloisen liittolaisen Saksan passiivinen hyväksyntä kansanmurhalle ovat pöyristyttävää luettavaa. Lisäksi Turkin päästäminen hirmuteoista ilman sen kunnollista jälkipuintia edesauttoivat vastaavan toimintamallin hiljaista hyväksymistä muualla.

Vastaavaan projektiin ryhtyi "Isä Aurinkoinen" vuosina 1932-1934. Tätä ukrainalaisia kohdannutta kansanmurhaa (Holodomor) on muisteltu näinä päivinä. Stalin oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi murhatöissään. Uhrimäärästä on esitetty toisistaan suurestikin poikkeavia arvioita. Pienin arvio on kolme miljoonaa, suurin 14 miljoonaa. Myöhemmin Stalinin etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat monet muut vähemmistöt kuten suomalaiset, tsetseenit ja Krimin tataarit. Stalinin Neuvostoliittoa seurasivat kansanmurhaajina natsien johtajat kuudella miljoonalla juutalaisuhrilla. Itä- ja Keski-Euroopan juutalaisten tuhoamisen seurauksena katosi, samalla tavalla kuin Armeniassa, ikivanha, rikas ja omintakeinen kulttuuri ja kieli (jiddish) lähes kokonaan. Kansanmurhat, etniset puhdistukset ja väestönvaihdot eivät suinkaan loppuneet 2. maailmansotaan. Olemme nähneet niitä senkin jälkeen Kamputseassa, Ruandassa, Myanmarissa ja nyt väestönvaihdot Pohjois-Syyriassa. Valitettavasti/luultavasti todistamme niitä jatkossakin.

Tässä linkki sivustolle, joka kertoo ukrainalaisten kansanmurhasta vuosina 1932 - 1934

Armenialainen Golgata

Toisen maailmansodan aikana natsien hallitsema Saksa pyrki määrätietoisesti tuhoamaan hallitsemiltaan alueilta yhden etnisen ja uskonnollisen vähemmistön eli juutalaiset.  Saksalaiset eivät tässä hirvittävässä rikoksessa kaikkea ihmisyyttä vastaan olleet kuitenkaan edelläkävijöitä. Myös aikaisempien vuosisatojen aikana oli eri puolilla maailmaa tapahtunut laajoja joukkosurmia ja etnisiä puhdistuksia. Mikä saksalaisten suorittamasta holokaustista teki erilaisen aikaisempiin verrattuna, oli kansanmurhien tehokkuus, suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys. Tässä tehokkuudessa, suunnitelmallisuudessa ja järjestelmällisyydessä saksalaiset eivät olleet sittenkään ensimmäisiä. Samanlaiseen järjestelmälliseen kansanmurhaan ryhdyttiin ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sen kohteena olivat kristityt armenialaiset. Sen uhriluvuksi on arvioitu puolitoista miljoonaa. Tehokkuudessa turkkilaiset olivat saksalaisten veroisia. Vainojen ja murhien seurauksena Turkin alueella asunut runsas, hyvinvoipa ja kulttuuriltaan rikas armenialaisyhteisö oli tuhoutunut. Eloon jääneet olivat paenneet naapurimaihin. Monet heistä jatkoivat pakomatkaansa uudelle mantereelle ja läntiseen Eurooppaan.

Grigoris Balakian

Kansanmurhan aikana ja pian sen jälkeen ilmestyi lukuisia silminnäkijäkuvauksia hirmuteoista. Niiden saama huomio ei kuitenkaan koskaan noussut lähellekään sille tasolle, minkä juutalaisten tuhoaminen sai. Useat aikalaiskuvaukset ovat saaneet huomiota vasta 2000-luvulla. Yksi merkittävimmistä tapahtumat kokeneista kirjoittajista on armenialainen pappismunkki Grigoris Balakian (1876 - 1934). Balakianin kaksiosainen kuvaus armenialaisten kansanmurhasta ilmestyi armeniaksi vuonna 1922. Teos käännettiin englanniksi vasta vuonna 2009. Se on ensimmäinen suomeksi käännetty omiin kokemuksiin perustuva kuvaus yhtä rikasta kulttuuria kohdanneesta tragediasta.
Teoksen suomenkielinen versio, joka sisältää Serafim Seppälä ansiokkaan esipuheen ja englanninkielisen version toimittaja Peter Balakianin johdannon.

Tässä lainausta Peter Balakianin tekstistä:

[Grigoris Balakian] kutsuu lukijan mukaan rukouksiinsa ja painajaisiinsa, kuoleman kyllästämään piinattuun tietoisuuteensa, joka  on täynnä tapettuja lapsia, naisten ja tyttöjen raiskauksia ja sukuelinten silpomisia, niitylle jätettyjä ruumiita, joukkohautojen kumpuja kilometri kilometrien jälkeen, vehnäpeltoja joille sato mätänee (koska viljelijät on murhattu), harhailevia orpoja ja hirmuteoista kertovia katulapsia - ne ahdistavat häntä niin, että hän joutuu miettimään ankarasti löytääkseen niiden kuvaamiseen  oikeat sanat. Ne viitoittavat hänen matkansa painajasimaisen maiseman, ja silti hän kaikkien näiden kauhujen keskellä pysyy huomiokykyisenä tarkkailijana.