Televisiot murskaksi kirveellä (päivitetty 7.4.2017)

Suomalaiset ovat kautta historian olleet kirveskansaa. Joskus kirvestä on käytetty polttopuun pilkkomisen lisäksi television pilkkomiseen. Syy selviää alla olevasta blogikirjoituksestani:

Rovaniemeläinen rouva pilkotun teeveensä äärellä

Televisio, pahuuden lähde?

Monissa kristillisissä herätysliikkeissä on perinteisesti suhtauduttu varauksella kaikkiin hengellisen elämän muutoksiin oli sitten kyseessä uusi virsikirja, raamatunkäännös tai jumalanpalveluskäytänteet. Tämä epäröivän konservatiivinen asenne on ulottunut myös moniin teknisiin välineisiin, kouluopetukseen ja korkeakulttuuriin. Ensin radio ja myöhemmin televisio saivat monet uskonnolliset piirit varpailleen. Lestadiolaisuuden monissa haaroissa on television omistamiseen on suhtauduttu perinteisesti kielteisesti. Sen suurimmassa ryhmässä, vanhoillislestadiolaisuudessa, kanta vietiin kaikkein pisimmälle. Television hankkiminen johti liikkeestä erottamiseen ja monissa tapauksissa hengelliseen väkivaltaan. Kielteistä asennetta perusteltiin sillä, että tv-ohjelmat sisältävät liikaa seksiä, väkivaltaa ja ovat pääosin ”kristillisten” arvojen vastaisia.

Vanhoillislestadiolaisten televisiokiellon historiaa

Vuonna 1963 Ylivieskassa pidetyssä liikkeen keskusorganisaation Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin, että "uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin". Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat velvoitettiin etsimään "sopivat hoitajat tässäkin asiassa". Päätös ei suinkaan ollut yksimielinen. Esimerkiksi liikkeen arvostaman teologin, kirkkoherra Kullervo Hulkon kerrotaan puuskahtaneen tuolloin: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin."

Tutkijoiden mukaan televisioita hankkivat aluksi koteihinsa yleensä paikkakunnan varakkaimmat ja pisimmälle koulutetut asukkaat. Tämä koski omien havaintojeni mukaan myös lestadiolaisia. Kun television ohjelmatarjonta alkoi Etelä-Suomen kaupungeissa, myös monet lestadiolaiset hankkivat niitä. Sen sijaan maaseudulla ja varsinkin Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan syrjäkylien rintamies- ja asutustiloilla niukkuudessa eläneet lestadiolaiset suurperheet pitivät televisiota turhana kerskakulutuksena. Lisäksi televisio tulvi tietoa, joka uhkasi lestadiolaisten perinteisiä arvoja.

Television käyttö työssä ja koulutuksessa nousi SRK:ssa esille vuonna 1966^. Silloin todettiin, ettei kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta, eikä television käyttöä opetuksen apuna katsottu synniksi. Samassa kokouksessa kuitenkin kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä erottamaan sekä puhujan tehtävistä että luottamustoimista ne paikallisten rauhanyhdistysten toimihenkilöt, jotka olivat hankkineet television. Vuonna 1971 kiristi SRK vuosikokouksessaan edelleen linjaa television hankkineita liikkeen jäseniä kohtaan. Päätökseksi tuli, että television hankkineita on ”kaikessa rakkaudessa puhuteltava” kerran tai kahdesti, minkä jälkeen heitä tuli pitää "pakanoina ja publikaaneina". Joissakin rauhanyhdistyksissä ”televisiokristittyjen” erottaminen kangerteli, joten 3.7.1976 Sievin vuosikokouksessa kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä hoitamaan televisioasia loppuun. Niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka kaikista kielteisistä päätöksistä huolimatta olivat hankkineet ”sontaluukun”, tuli pitää uskonsa kieltäneinä. Tätä perusteltiin sillä, että televisioasiasta oli puhuttu jo niin paljon: "Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä."

Television käyttö opetuksessa oli aiheena SRK:n koollekutsumassa opettajien ja puhujien neuvottelukokouksessa 28.12.1978. Kokouksesta voitti entisestään tiukentunut linja. Tilaisuudessa laadittu julkilausuma julkaistiin liikkeen äänenkannattajassa Päivämiehessä (2/1979), jossa todettiin muun muassa: "Uskovainen opettaja ei opetustoimessaan peruskoulussa käytä televisiota tai opetuselokuvaa missään muodossa.” Myöhemmin, helmikuussa 1979 samassa lehdessä SRK:n johtokunnan jäsen, teologi ja opettaja Jaakko Suomala niittasi artikkelissaan ehdottoman kielteisen asenteen koulutelevisioon. Lopulta myös Kouluhallitus taipui herätysliikkeen edessä. Se lähetti kaikkiin kouluihin vuonna 1979 kirjeen, jonka mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä opetuksen apuna käytettävien televisio-ohjelmien seuraamisesta sekä elokuva- ja teatteriesityksistä. Tämä vapautus voitiin tehdä lapsen/nuoren huoltajan sitä halutessa. Tällöin oli oppilaille järjestettävä korvaavaa opetusta samasta aiheesta ryhmä- tai yksilötyöskentelynä.

Käytännössä koulutelevisiokieltoa ei koskaan toteutettu kaikkien lestadiolaisyhteisöjen piirissä. Vuonna 1983 SRK lähetti paikallisille rauhanyhdistyksille kirjeen, jossa se kumosi vuoden 1978 koulu-tv-kiellon. Joissakin rauhanyhdistyksissä asia julkistettiin tiedoksi kaikille, mutta toisissa rauhanyhdistyksissä tiedoksianto jäi joko pöytälaatikkoon tai asia käsiteltiin ainoastaan johtokunnassa.

Televisiokielteisyys alkoi vähitellen rapistua liikkeen jäsenistön keskuudessa 1990-luvulla.  Tekninen kehitys ja myös lestadiolaisuudessa itsessään tapahtuneet muutokset ovat saaneet sen aikaiseksi. 2000-luvulla televisiokiellosta on tullut eräänlainen reliikki. Kukaan ei juuri sitä noudata, eikä kukaan usko sillä olevan merkitystä itse kunkin hengelliselle elämälle. Silti liikkeen johto ja osa jäsenistöstä pitää virallisella tasolla siitä kiinni. Vanhojen päätösten absurdiutta on vaikea tunnustaa. Henkilö, joka katsoo televisio-ohjelmia säännöllisesti esimerkiksi tietokoneeltaan, saattaa silti puolustaa varsinaisen televisovastaanottimen hankkimiskieltoa. Myös muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin vanhoillislestadiolasuudessa, esiintyy edelleen voimakasta televisokielteisyyttä. Esimerkiksi esikoislestadiolaisuuden asenne televisoon on ehdottoman kielteinen.

Vaikka televisiokieltoa perusteltiin uskonnollisin argumentein, monet tutkijat ovat arvelleet taustalla olevan myös valtapoliittisia pyyteitä. Televisiokiellolla mitattiin jäsenten lojaalisuutta. Sen käyttöä oli aikoinaan myös suhteellisen helppo kontrolloida, sillä maaseudulla TV-antenni on näkyi kauas.

Siitä, millaiseen päättömyyksiin liikkeen piirissä ajauduttiin, kertoo oheiset - kieltämättä varsin raflaavat - otteet Iltasanomien artikkelista neljänkymmenen vuoden takaa (20.5.1975)

TELEVISIOT MURSKAKSI KIRVEELLÄ

Rovaniemi (Hannes Markkula) Iltasanomat 20.5.1975

— Jos omistat television ja jopa katselet sitä, et pääse taivaaseen!

Tämä on sisältönä ennen näkemättömässä tv-vastaanottimien ajojahdissa, jonka uskonnollinen liike on käynnistänyt Pohjois-Suomessa. Kirves kädessä hiiviskelevät miehet tunkeutuvat mielellään vanhusten asuntoihin, saarnaajat "tv-synnistä", kantavat vastaanottimen takapihalle — ja murskaavat sen kirveellä. Jotta teko mahdollisimman vähän tuntuisi rikolliselta, vanhalestadiolaiset saarnamiehet korvaavat vahingon tukulla sadan markan seteleitä.

Jonkin aikaa sitten käynnistetty tuhoamiskampanja on pelästyttänyt etenkin vanhuksia. Antennit on otettu pois katoilta, ullakolle tai laite on siirretty virallisesti lasten nimiin.

—   TV-haravat  on hävitettävä, laitteista   on   luovuttava, muuten joudutte  kadotukseen,  on  vanhalestadiolaisten sanoma uskovalle kevätkesällä  1975.

....

"Voisitteko ruveta uskomaan"

Leskirouva S. R, 70, Pisan kylästä, Rovaniemen eteläpuolelta on yksi tv-terrorin uhri. Eivät   antaneet olla minun rauhassa, olivat aina kimpussani, hän kertoo "käännyttäjistään". Minua  painostettiin  seuroissa käydessäni  ja   sanottiin, ettenkö voisi jo alkaa uskoon. Ainoa oikea uskonsuunta on lestadiolaisuus. Muiden uskovaisten pääsy taivaaseen on mahdotonta. Minua on  painostettu siitä saakka, kun 46 vuotta sitten muutin Keski-Suomesta näille seuduille. Mieheni eläessä kestin kaiken, nyt on vaikeampaa. Käsi pystyyn, jolla on televisio, huudettiin kerran  Muurolan seuroissa. Minä nostin ja kerroin, että katselen sellaisia mukavia ohjelmia. En tiennyt silloin uhkaavaa vaaraa.

Rovaniemeläisen television pilkkominen ylitti uutiskynnyksen
ympäri maailman. Tässä esimerkki Yhdysvaltain keskiosista.
Lähde: Chicago Tribune, May 21, 1975

Televisio murskaksi emännän kirveellä

Pian tapauksen jälkeen kaksi samassa Pisan kylässä asuvaa miestä aloitti S:n kanssa "keskustelut synninpäästöstä". Televisiosta olisi luovuttava, ilman sitä ei tule mitään. Minulle sanottiin, etten pääse taivaaseen, jos katselen televisiota. Uskonnolliset ohjelmat, Naapurilähiöt, Perhe on pahin ja suomalaiset elokuvat ovat suosikkejani, kun illalla palaan kotiin. Mutta minä haluan taivaaseen! En minä koskaan sellaista pahaa katsonut televisiosta.

Miehet eivät antaneet periksi. He vaativat S:a luopumaan televisiosta, sitten myymään sen ja lopulta — keskellä yötä — alkoivat heitellä sadan markan seteleitä Selman eteen saadakseen vastaanottimen.

— Olin väsynyt, enkä jaksanut enää vastustaa. Miehet jättivät 500 mk (myöhemmin antennista lisää 300 mk), ottivat kirveeni, irroittivat television seinästä ja veivät sen vajan taakse.  Siellä he hakkasivat kirveellä koneen ihan rikki. Naapuritkin kuulivat... Kun kyläläiset saivat tietää tapahtuneesta, he aikoivat kerätä Selmalle rahaa uuteen laitteeseen. En minä halunnut sitä muilta, menin ja ostin itse. Se maksoi 1119 markkaa. En käy enää niissä seuroissa. Kirkkoon menen kuitenkin, jos vain polkupyörällä tai postiautolla pääsen. Ajattelin muuttaa poiskin täältä. Nyt en kuitenkaan enää. Kaikesta huolimatta kiusaaminen jatkuu. Ovat kuulleet, että minulla on uusi laite ja soittelevat nyt puhelimella... 
...

Eräs Rovaniemen seurakunnan pitkäaikainen työntekijä on sitä mieltä, että tv-murskaajat ovat vanhalestadiolaisten "lapsellisen siiven edustajia". 1920-luvulla olivat tulilinjalla radiot, nyt jokainen saa kuunnella vastaanottimellaan mitä haluaa. 

 

Niin muuttuu aika ja "armoneuvot".

"Nyt vapaa olen" - kirjan arvostelu

Kirja-arvostelu

Topi Linjama (toimittanut): Nyt vapaa olen. Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia.
ISBN 978-952-5934-50-2.

Sain keväällä 2014 käsiini joensuulaisen toimittaja Topi Linjaman kokoaman kirjan, johon on koottu vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneiden kokemuksia.  Kirjan on kustantanut minulle ennestään täysin tuntematon kustannusyhtiö Hai. Kirjan esittelytekstin mukaan teos sisältää toistakymmentä kertomusta siitä, mitä liikkeessä kasvaneelle merkitsee sen oppirakennelman sortuminen ja yhteisöstä irtautuminen. Kirja antaa äänen kokemuksille, joita ei ole haluttu kuulla liikkeen sisällä eikä kenties ymmärretty liikkeen ulkopuolella.

Lestadiolaisuus ja varsinkin sen suurin osaryhmä eli vanhoillislestadiolaisuus on ollut vuodesta 2008 lähtien laajan julkisen huomion kohteena. Tätä Skandinavian suurinta herätysliikettä ovat koetelleet sisäinen kuohunta, liikkeen piirissä tapahtuneet seksuaalirikokset ja naisten asema yhteisössä. Lisäksi  keskustelua on käyty vanhoillislestadiolaisuuden sisällä  harjoitetusta hengellisestä väkivallasta, joka oli yleistä varsinkin 1970-luvun lopulla. Näille kokoontumisille loihdittiin aikoinaan melko harhaanjohtava nimi; hoitokokoukset. 

Parin viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt useita tutkimuksia ja kirjoja, jotka ovat osaltaan ylläpitäneet liikettä keskustelun kohteena. Näistä keskeisimpiä ovat olleet vuoden kristilliseksi kirjaksi 2012 valittu Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittama Maijan tarina, Meri-Anna Hintsalan ja Mauri Kinnusen toimittama Tuoreet oksat viinipuussa, Aini Linjakummun tutkimus hoitokokouksista Haavoittunut yhteisö , vuoden kristilliseksi kirjaksi 2013 valittu Pauliina Rauhalan kaunokirjallinen teos Taivaslaulu ja Johanna Hurtigin tutkimus uskonnollisen yhteisön sisällä koetusta (seksuaalisesta) väkivallasta. Hurtigin kirja Taivaan taimet palkittiin vuonna 2013 vuoden tiedekirja palkinnonjaon yhteydessä kunniamaininnalla ja syksyllä 2014 hänelle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Näiden lisäksi valmistui kesällä 2014 Jani Alatalon väitöskirja Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat, jossa hän käsittelee vanhollislestadiolaisuuden julkisuuskuvaa. Syksyllä 2014 ilmestyi kirjakauppoihin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan toimittama Usko, toivo ja raskaus, joka kuvaa suurperhe-tradition varjopuolia vanhoillislestadiolaisuudessa.

Kuten edellä olevasta yhteenvedosta näemme, vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevästä ja kuvaavasta kirjallisuudesta on vallinnut jopa runsaudenpula. Niinpä onkin jo melko haastavaa löytää herätysliikkeestä sellaisia uusia näkökulmia, jotka saisivat kirjanostajat avaamaan lompakkonsa ja hankkimaan hyllyynsä jälleen uuden liikettä käsittelevän kirjan. Tähän on Topi Linjaman toimittamassa kirjassa kuitenkin pyritty ja siinä on myös onnistuttu. Kirja sisältää 15 kertomusta siitä, kuinka kukin kirjoittaja on kasvanut eroon liikkeestä, sen opeista ja elämäntapanormistosta. Tosin yksi kirjoittaja ei ole jättänyt liikettä, vaan pyrkii vaikuttamaan sen sisällä muutosten aikaansaamiseksi. Kirjan tarinoita ryydittävät runot ja muutamat vaikuttavat kuvat/maalaukset, joita kuvittaja on tehnyt vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen yhteydessä.

Joidenkin kirjoittajien irtautumisprosessi on ollut pitkä ja kivuliaskin. Kaikki kirjan tarinat kertovatkin siitä, miten tiukasta, lapsuudesta lähtien omaksutusta ja lähes kaiken sosiaalisen kanssakäymisen täyttäneestä uskonnollisesta liikkeestä on vaikea lähteä. Muutamien kohdalla se merkitsi joksikin aikaa sekä henkistä että sosiaalista tyhjyyttä. Joensuulainen teologi ja tiedottaja Virpi Hyvärinen kuvaa tätä (s. 101) seuraavasti: En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtautuminen tehtävä aina yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuoleman hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.

 Usein irtautumisprosessin aikana henkilö palaa joksikin aikaa takaisin yhteisöön, ja yrittää uudelleen sopeutua sen maailmankuvaan, kunnes ristiriita yhteisön ja yksilön välillä kasvaa liian suureksi. Koskettavia ovat kirjan kertomukset siitä, miten yhteisöstä irtautuneiden lasten vanhemmat syyllistävät itsensä "huonosta" kasvatuksesta ja "heikosta" uskonnollisen perinteen siirtymisestä jälkipolville. Toinen itseäni mietityttänyt seikka oli suunnaton kyvyttömyys avoimeen ja keskeneräisyyden hyväksyvään keskusteluun.

Irtautumisen syyt ovat kirjan tarinoissa monenkirjavia. Yhteistä näille kuvauksille on se, että lähteneet hakivat irtautumisellaan vapautta, vapautta ajatella itse, toimia itse ja kantaa vastuuta itse omista päätöksistään. Kuten Topi Linjama kirjan esipuheessa (s. 7) toteaa yhteisöstä, jota on pitänyt turvasatamana, ei lähdetä sormia napsauttamalla. Se onkin verrattavissa aikuistuvan lapsen irrottautumiseen kodista. Niinpä eroamisprosessiin liittyy henkisesti aikuiseksi kasvaminen: on vastattava itse asioista, joista aikaisemmin on sinun puolestasi päättänyt yhteisö. Linjama osuvasti kuvaakin, että lähtijä aikuistuu kolmannesta vanhimmasta eli "seurakuntaäidistä". Konkreettisinä lähdön pohtimisen käynnistäjinä mainitaan kirjan tarinoissa mm. naispappeus, naisen asema yleensä, lasten asema suurperheissä, blogikirjoitusten herättämät hoitokeskustelut ja jopa verkosta löytyvät historian hämäristä kaivetut kiusalliset dokumentit.

Nyt vapaa olen-kirja antaa äänen kolikon toiselle puolelle, sille, etteivät kaikki voi hyvin tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä. Mitalin toisesta puolesta voi lukea vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestön SRK:n kustantamasta kirjasta Löysin Jumalan valtakunnan

Lopuksi lainaan kirjan runoista/aforismeista yhtä:

Minua vastaan on kävelty
on tultu kohti ja katsottu silmiin

ja huuliin, ja korviin, vatsaankin
Mutta ei minuun