250 sielua

Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki Suur-Miehikkälässä pystytettiin kunnan 100-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1987.

Tämä on tarina aikakaudesta, jolloin hallitsijat lahjoittivat laajoja alueita valtakuntansa sisällä suosikeilleen, jotka saivat samalla erittäin suuren määräysvallan alueella asuviin ihmisiin. Näitä alueita kutsuttiin lahjoitusmaiksi. Lahjoitusmaa oli alue, jonka verotuksen valtio oli luovuttanut palkkioksi, eläkkeeksi tai korvaukseksi aateliselle maanherralle. Ruotsissa perinnöllisten lahjoitusmaiden jakaminen aloitettiin  Juhana kolmannen aikana 1500-luvulla.  Enimmillään lahjoitusmanttaalit muodostivat Ruotsin vallana aikana maamme alueesta   26 % vuonna 1652. Erityisen tuhoisaa lahjoitusmaiden muodostuminen oli talonpojille, jotka menettivät perinteisen omistusoikeuden viljelemäänsä maahan. Tilanteen muutti iso reduktio vuonna 1680. Tällöin  lähes kaikki lahjoitukset peruttiin.

Kun Pietari Suuri valloitti Kaakkoisen Suomen isonvihan aikana, hän aloitti uuden laajamittaisen lahjoitusmaakauden Vanhassa-Suomessa. Kannaksella ja Laatokan Karjalassa kokonaisia pitäjiä jäi nyt lahjoitusmaan omistajien vallan alle. Lahjoitusmaan verosta oli maaherralla oikeus kantaa 2/3  itselleen ja loput 1/3 jäi kruunulle. Kaikkein nöyryyttävintä talonpojille oli se, että venäläisen tavan mukaan muutamissa lahjoituskirjoissa ei puhuttu lahjoitetuista tiloista vaan "sieluista", jotka luovutettiin lahjoitusmaaherralle perinnölliseksi omaisuudeksi. Karjalan kannaksella sijainneen Pyhäjärven Taubilan lahjoitusmaalla sattuneiden rettelöiden seurauksena annettiin keisarillinen asetus, jonka mukaan lahjoitusmaaherra sai korottaa alustalaistensa veroja, mutta ei kuitenkaan "aivan mielin määrin". Samalla säädettiin, ettei lahjoitusmaatalonpoika saanut muuttaa pois tilaltaan. Näin myös kaakkoissuomalaiset talonpojat "sidottiin turpeeseen".

Miehikkälän lahjoitusmaan vaiheet

Muistomerkissä on yhtä monta kiveä kuin aikoinaan
lahjoitusmaahan liitettiin tiloja.

Yksi harvoista jatkosodan jälkeen maamme alueelle jääneistä entisistä Vanha-Suomen lahjoitusmaa-alueista sijaitsee Miehikkälässä. Suurin osa niistä jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle. Miehikkälän lahjoitusmaan luovutti Katariina Suuri venäläiselle majuri Matvei Olsujeville 24.10.1790. Lahjoitus oli ikuinen ja perinnöllinen käsittäen 250 "sielua" tiloineen ja omaisuuksineen. Alue koostui silloisen Virolahden pitäjän pohjois-osasta, Miehikkälän ja Kylmälän kylistä, joista lahjoitusmaahan kuului 16 tilaa, sekä Säkäräjärven ja Tiilikkalan kylistä kuusi tilaa. Majuri Olsujev piti lahjoitusmaan hallussaan vain kolme vuotta myyden sen syksyllä 1793 kapteeni Karl Kilchenille. Kilchen möi osan "sieluista" eli Säkäjärven  ja Tiilikkalan talot sukulaiselleen Jobst Goveniukselle. Nämä tilat saivat vapautensa takaisin jo melko pian eli 1800-luvun alkupuolella. Kilchenin kuoltua hänen leskensä möt tammikuussa 1804 jäljellä olevan lahjoitusmaan hovineuvoksetar Katarina Rehbinderille, joka oli  haminalaisen kauppaneuvos Karl Bruunin tytär. Tytär panttasi lahjoitusmaan isälleen. Bruunin suvun hallussa tila pysyikin lähes koko 1800-luvun alkupuoliskon. Bruunien aikana verorasitus pysyi kohtuullisena.

Talonpoikien tilanne vaikeutui, kun lahjoitusmaa siirtyi 1853 kuvernementtisihteeri Johan Alfthanilta perintönä hänen tyttärelleen Julielle. Tämä oli avioitunut kaartinkapteeni Apollon Alfthanin kanssa. Apollon Alfthan, Kalliokosken lasitehtaan perustaja, kiristi huomattavasti alustalaistensa veroruuvia selvitäkseen tehdashankkeen aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista. Tehtaan rakentaminen vaati runsaasti varoja. Niinpä alustalaisten veroiksi eivät enää rittäneet pelkkä raha ja maataloustuotteet, vaan talonpojilta vaadittiin nyt myös päivätöitä. Talonpojat eivät tähän tyytyneet, vaan laativat keisarille osoitetun valituskirjelmän. Senaatti, joka asiaa käsitteli, ei kuitenkaan katsonut voivansa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Välillisesti miehikkäläläisten valituksella oli kuitenkin merkitystä. Se antoi vauhtia valtiovallan toimenpiteille, joilla lahjoitusmaakysymys lopullisesti järjestettiin 1870-luvulla.

Muistomerkin laatassa olevan runon on kirjoittanut opettaja Emil Holmström

Valituskirjeen sisältö kertoo hyvin, miten raskaan verotusikeen alla lahjoitusmaatalopojat olivat Miehikkälässä. Kuudesosamanttaalin tilalta oli suoritettva vuosittain 120 päivätyötä hevosen kanssa, maksettava 24 ruplaa, luovutettva 40 seipäällistä heinää, lähes yhdeksän kiloa voita, neljä syltä halkoja,  8 000 kattopärettä, kaksi rekeä, kaksi lammasta, kaksi haravaa ja kaksi päivätyötä jokaiselta työtätekevältä hengeltä. Tämän päälle tulivat vielä tavanomaiset pitäjän virkamiehille menevät palkat ja muut pienemmät menot. Valituksen allekirjoittajat (Jakop Toikka, Antti Kurvi, Anttoon Jokimies) totesivat, ettei veroista ja veroluonteisista töistä selvitty mitenkään edes ahkeralla työllä. Suuri päremäärä selittyy valmistumassa olevan lasitehtaan katon kattamistarpeista. Seuraavana vuonna Alfthan näytti mahtinsa niskoitteleville "sieluilleen" ja ajoi Kylmälän talonpojat Antti ja Taneli Kylmälän tiloiltaan. Armottomista veronkorotuksista huolimatta suurellisen Alfthanin toiminta päättyi vararikkon 1867.

Miehikkälän lahjoitusmaan viimeinen omistaja kreivi Georg
Mengden käytti häätöuhkaa painostuskeinona neuvotellessaan
valtion kanssa lahjoitusmaansa lunastamisesta. Hän uhkasi tuoda
häädön jälkeen lahjoitusmaalle uudet asukkaat Virosta.
Uusi Suometar 18.6.1877.

Lahjoitusmaan ja lasitehtaan tiet erosivat joksikin aikaa tässä vaiheessa. Lahjoitusmaan osti vuonna 1868 konkurssihuutokaupassa Harjun kartanon omistaja maanviljelysneuvos Waldemar Baeckman, joka möi sen jo saman vuoden syksyllä hovineuvos Alexander Etterille. Etter teki kuitenkin vararikon vuonna 1870 ja lahjoitusmaa siirtyi nyt Suomen Hypoteekkiyhdistykselle. Tämä puolestaan möi sen seuraavana vuonna komissiomaanmittari J. W. Poppiukselle. Poppiuksen kuoltua hänen leskensä möi lahjoitusmaan vuonna 1873

Valtio ja kreivi Mengden pääsivät sopimukseen lahjoitusmaan
ostosta loppukesällä 1877. Mengdenin myyntitaktiikka
onnistui ja hän sai pyytämänsä hinnan = 275 000 markkaa
(nykyrahassa 1 120 000 euroa). Uusi Suometar 31.8.1877.

saksalaissyntyiselle tsaarin armeijan eversti, kreivi Georg Mengdenille. Mengden hankki myös lasitehtaat omistukseensa. Jälleen kerran Miehikkälän lahjoitusmaan omistajaksi saatiin suuruudenhullu upseeri. Tämä rakennutti itselleen suuren huvilan, eli kansan suussa Kotlahden hovin, Kotijärven rannalle, johon vdettiin rajattomasti hirisä lahjoitusmaan metsistä. Ympäröiviin metsiin raivattiin ratsastusratoja ja hiekkakäytäviä. Sinne nousi myös suuri puutarha talvilämpimine kasvihuoneineen. Päärakennus, joka oli osin yksi, osin kaksikerroksinen, käsitti 33 huonetta. Sen edessä oli pengerretty terassi, jonka edessä avautui lähteiden ja jalopuiden koristama pihanurmikko. Rakennukseeen tehtiin vesijohdotkin, mikäli mahdollisti ennennäkemättömän uutuuden, vesiklosetin. Vuonna 1877 Suomen valtio lunasti lahjoitusmaan kreivi Mengdeniltä talonpojille jaettavaksi. Sen jälkeen talonpojat joutuivat vielä lunastamaan maat itselleen pitkäaikaisten lainojen avulla. Saadaksen korkeamman hinnan Mengden oli korottanut talonpoikien veroja ja uhannut heitä häädöillä, elleivät nämä suostuisi korotuksiin. Häätöjen toimeenpanemiseksi hän uhkasi tuoda paikalle kasakkoja, "joilla on ankara käsi ja kova letti". Myytyään lahjoitusmaansa Mengden piti edelleen hallussaan Kalliokosken lasitehtaan. Sen tarina päättyi Mengdenin omistuksessa vararikkoon vuonna 1883 ja Georg Mengden hävisi historian hämärään.

Miehikkälän lahjoitusmaatalonpojille pystytettiin muistomerkki vuonna 1987 Suur-Miehikkälän kylään kunnan 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Muistomerkissä on yhtä monta kiveä kuin oli aikoinaan lahjoitusmaatiloja. Muistomerkin laatassa on opettaja Emil Holmströmin kirjoittama runo. Muistomerkin karttalinkki löytyy täältä.

Kalliokosken lasitehdas Miehikkälässä (Päivitetty 15.7.2017)

Kalliokosken lasitehtaan muistomerkki Miehikkälässä

Kaakkois-Suomi on pitkään ollut tunnettu raskaasta teollisuudestaan. Varsinkin maamme metsäteollisuutta on keskittynyt eteläisen Saimaan rannoille sekä Kymijoen varsille. Mutta on/on ollut tällä alueella myös muuta teollisuutta. Yhden tällaisen teollisuuslaitoksen muistomerkki löytyy kaikilta pääteiltä syrjässä Miehikkälän kunnan keskeltä Virojoen varresta Kalliokoskelta. Miehikkälässä toimi Kalliokosken lasitehdas vuosina 1861-1931. Tässä koostetta sen vaiheista:

Muistomerkin koristevalut ja metallityöt ovat
Veikko Krouvin ja Pekka Seppälän tekemiä

Kalliokosken lasitehtaan perusti silloinen lahjoitusmaanomistaja Apollon Alfthan. Ajatuksen tehtaan perustamisesta hän sai sukulaiseltaan Fredrik Alfthanilta. Pyrkimyksenä oli hyödyntää Miehikkälän lahjoitusmaan suuria metsiä, joilla tuolloin ei vielä ollut suurtakaan arvoa. Lasitehtaat kuluttivat silloisilla valmistusmenetelmillä suunnattomia määriä puuta. Vuonna 1860 Alfthan haki oikeuttaa lasitehtaan perustamiseen ja hänelle myönnettiin perustamisoikeus 23.1.1861. Tehtaan rakennustyöt käynnistyivät saman vuonna ja valmistuivat syksyllä. Ammattitaitoinen työväki saapui Saksasta. Tehtaassa valmistettiin pelkästään ikkunalasia. Sen valmistukseen käytettiin Laatokan hiekkaa, jota tuotiin laivoilla Pietarin kautta. Hyvälaatuinen hiekka mahdollisti laadukkaan ikkunalasin valmistuksen ja Kalliokosken ikkunalasit saivat useita palkintoja maatalous- ja teollisuusnäyttelyissä Moskovaa ja Tukholmaa myöten. Työntekijöitä ali alusta lähtien yli 30 ja vuosituotanto ylitti 5 000 ikkunalasilaatikkoa.

Lasitehdas oli toiminnassa vuodet 1861 . 1931

Vaikka lasin menekki oli hyvä, alkoivat Alfthanin rahahuolet pian haitata sen toimintaa. Kalliokosken tehdas joutui vuonna 1868 konkurssihuutokauppaan, joss sen huusi pietarilainen kauppias Maximilian Erlenbach. Erlenbachin aikomuksena oli myydä Kalliokosken lasia Pietarin liikkeestään käsin. Tehtaan isännöitsijäksi tuli Saksasta Venäjälle muuttaneen ikunalasin puhaltajan Franz Lücken. Tuotanto kuitenkin putosi eikä toiminta ollut enää kannattavaa. Erlenbach luopui toiminnasta ja möi sen Miehikkälän lahjoitusmaan silloiselle omistajalle kreivi Mengdenille 1874.  Mengdenin kaudella tehtaan isännöitsijän olivat suomalaiset Otto Karlsson ja Karl Kärkkäinen. Tehdas nousi pian entiseen maineeseensa. Karlssonin aikeena oli kouluttaa suomalaista työväkeä lasinpuhaltajiksi, mutta saksalaiset ammattimiehet uhkasivat joukkoerolla siinä tilanteessa. Niinpä ajatuksesta oli luovuttava.

Kansainvälinen työyhteisö johti
myös kansainvälisiin avioliittoihin
Haminan Sanomat 16.11.1915

Kesäkuussa 1877 tehdas paloi maan tasalle. Suomen valtio lunasti kreivi Mengdeniltä Miehikkälän lahjoitusmaat ja hänen onnistui rakentaa tehtaat uudelleen. Niinpä uusi tehdas oli käyttökunnossa jo syksyllä 1878. Suureellisesti elänyt Mengden teki kuitenkin vararikon vuonna 1883 ja lasinpuhallus pysähtyi Kalliokoskella lähes kymmeneksi vuodeksi. Karlsson ja Kärkkäinen siirsivät työväen jatkamaan lasinpuhallusta Kotkaan.

1891 lasitehtaan ostivat K.A. Sandsjoe ja J.E.Segerberg ja tehtaasta muodostettiin Kalliokoski Glasbruks Ab. Tehtaalle koitti uusi kukoistuskausi. Sen laitteita uusittiin ja tuotanto nousi vuosisadan vaihteessa 8700 laatikkoon vuodessa. Tehtaan isännöitsijäksi tuli Ruotsin kansalainen , insinööri Evald Sandelin. Tehtaan työntekijöiden välillä oli tarkka arvojärjestys. Kaikkein ylin oli isännöitsijä perheineen. Jopa isännöitsijän kuskinkin tunteneen oman arvonsa, sillä hän oli pitänyt ajaessaan hevospiiskaa ylpeästi pystyssä. Yläluokkaan kuuluivat lisäksi konttoristi ja hyttimestari ja kahdeksan puhaltajaa, joita kutsuttiin mestareiksi. Tehdas työllisti myös paikkakunnan väkeä erilaisissa kuljetustöissä. Lähikylien talolliset kuljettivat sivutyönään raaka-aineita ja lasikuormia ja lämmitystöissä sekä myös tehtaan maatilan töissä. Lasitehtaalla oli myös maatila, jossa työskenteli pehtoorin lisäksi karjakko sekä renkejä ja piikoja.


Syrjäiselle Kalliokoskelle saatiin sähkövalot jo vuonna 1914, kun Pitkäkoskeen rakennetusta pienestä voimalaitoksesta saatiin energiaa. Kylälle järjestettiin kunnollinen katuvalaistuskin. Lisäksi tehtaan työväki sai asuntoihinsa vapaan sähkövalon. Tehtaalla oli vuonna 1920 tulipalo ja toiminta keskeytyi puoleksi vuodeksi. Uusi tehdas tehtiin nyt tiilestä ja sen toiminta saatiin käyntiin vuoden 1922 alusta. Tuotanto nousi nyt voimakkaasti ja vuonna 1928 saavutettiin tuotantoennätys: 16 650 ikkunalasilaatikkoa vuodessa. Tehtaan surmaksi koitui vuonna 1926 Lahdessa alkanut koneellinen ikkunalasin valmistus. Tämä johti Kalliokosken tehtaiden varastojen kasvuun. Koneellisesti valmistettu lasi meni paremmin kaupaksi tasalaatuisuutensa takia. Kautta historiansa hyvästä laadusta tunnettu Kalliokosken tehdas joutui toteamaan, ettei sen lasi enää kelvannut kuluttajille. Niinpä viimeinen lasikuorma lähti syksyllä 1931 Taavetin asemalle. Seitsenkymmenvuotinen lasinjalostushistoria Virojen varrella Miehikkälässä päättyi.

Vuonna 1898 maassamme oli ainakin kahdeksan ikkunalaistehdasta.
Yksi niistä toimi Miehikkälän Kalliokoskella. Wiipuri 15.6.1898.

Kalliokosken tehtaiden yhteyteen perustettiin vuonna 1896 ruotsinkielinen kansakoulu. Koulu olit järjestyksessä toinen Miehikkälän kunnan alueella käynnistyneistä kouluista. Vaikka se oli tarkoitettu lähinnä lasitehtaan ruotsinkielisen työväestön lapsille, sinne otettiin myös suomenkielisiä oppilaita. Kouluajatuksen ”isä” oli tehtaan isännöitsijä Evald Sandelin, joka valittiin myös koulun johtokunnan puheenjohtajaksi. Koulu oli toiminnassa aina vuoteen 1927 saakka.

Kalliokosken lasitehtaan muistomerkki pystytettiin Miehikkälän kunnan kulttuuri- ja kirjastolautakunnan ja Pitkäkosken kylätoimikunnan toimesta vuonna 1991. Se löytyy Suumiehikkäläntien varrelta vähän ennen Pitkäkoskea. Suunnittelutyöryhmässä oli molempien tahojen edustus. Koristevalu- ja metallityöt ovat Veikko Krouvin ja Pekka Seppälän käsialaa.

Keskeinen lähde: Yrjö Varpio; Vanhaa Miehikkälää.(1987)

Post scriputum:
Pyöräilin jälleen (15.7.2017) Kalliokoskelle ja tutustuin uudestaan entisen lasitehtaan ympäristöön. Tehtaan raunioiden lisäksi alueella näyttää olevan pari asuinrakennusta tehtaan toiminta-ajalta.  Olisi hienoa, jos alueelle saataisiin opastaulu(ja), jossa kerrottaisiin lasinvalmistuksen historiasta seudulla. Tässa kuvia tehtaan raunioista sekä yhdestä asuinrakennuksesta.

Kalliokosken lasitehtaan raunioita

Asuinrakennus lasitehtaan ajalta

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Uusi kansakoulurakennus 1888

Lappeenrannan vuonna 1888 valmistunut kansakoulu (nykyinen Lönnrotin koulu) kuvattuna 15.2.2015

Waldemar Backmanssonin Lappeenrannan uudelle kansakoulurakennukselle
tekemä julkisivupiirustus

Lappeenrannan kansakoulun oppilasmäärä alkoi kasvaa 1880-luvulla. Oppilasmäärän lisääntymisen syinä olivat kaupungin väkiluvun kasvu ja ennen kaikkea yhä useampien perheitten halu lähettää lapsensa opintielle. Esimerkiksi vuonna 1885 kaupungissa asui 110 kouluikäistä lasta, joista 82 kävi joko ala- tai yläkansakoulu.  Ensimmäinen rinnakkaisluokka kansakouluun perustettiin vuonna 1886. Asuinrakennuksesta kouluksi muutettu, vuonna 1873 ostettu talo jäikin pian liian pieneksi. Koulun johtokunta suunnitteli ensin koulutalon laajentamista ja antoi sen arkkitehti Waldemar  Backmanssonin tehtäväksi. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että rakennus oli niin rappeutunut sekä lisäksi ”kummallisen monikolkkainen”, joten laajentamiseen käytetyt varat menisivät hukkaan. Rakennus oli talvella kylmä, joten koululaiset joutuivat opiskelemaan jopa 7 - 10 asteen lämpötiloissa. Johtokunta lähetti valtuustolle 10.12.1885 päivätyn kirjeen, jossa se arvioi silloista  koulurakennusta: Kaupunkimme kansakoulurakennus on sellainen hökkeli, ettei moista löytyne pienimmässäkään maaseurakunnassa. 

Uutinen Lappeenrannan kansakoulun urakasta.
Lappeenrannan Uutiset 12.7.1887

Johtokunta esittikin uuden koulun rakentamista. Lisätty kunnanvaltuusto teki kokouksessaan 10.2.1886 asiasta myönteisen päätöksen.  Valtuusto valitsi asiaa hoitamaan toimikunnan, jonka piti yhdessä kansakoulun johtokunnan kanssa nopealla aikataululla, vain kahdeksan päivän kuluessa, valita rakennukselle paikka ja laatia kustannusarvio. Esitys valmistui jo 22.2. pidettyyn lisätyn valtuuston kokoukseen. Uusi kansakoulu päätettiin rakentaa rautatien länsipuolella olevalle kentälle, jossa aikaisemmin oli ollut ruotusotaväen varastohuoneita. Rakennettavassa koulussa tuli olla viisi luokkahuonetta, juhlasali, yhteinen kirjasto- ja lukusali sekä yhden opettajan asunto. Lisäksi oli myös vahtimestarille rakennettava kamarin ja keittiön käsittävä asunto.

Rakennukseen tarvittavat varat, 40 000 markkaa päätettiin ottaa lainaksi. Pankinjohtaja Waldemar Enebergin tehtäväksi annettiin selvittää lainansaantimahdollisuutta valtiolta. Rakennustoimikunta sai heti käytettäväkseen 10 000 markkaa. Toimikunta tilasi koulun piirustukset arkkitehti Waldemar  Backmansonilta ja alkoi heti teettää kivijalkaa ja ostella rakennushirsiä. Tarina kertoo, että rakennushirsiksi myytiin paljon Saimaan saarista varastettuja puita. Rakentaminen ei edennyt kuitenkaan ongelmitta. Aikomus oli saada koulutalo valmiiksi jo syksyyn 1886 mennessä. Piirustukset kuitenkin viivästyivät ja esiteltiin valtuustolle 25.5.1886. Valmiiksi ne tulivat marraskuussa 1886. Niistä Backmansson veloitti 1345 markkaa. Viipurin lääninkanslia vahvisti piirustukset 1.5.1887. Lisäksi valmistumista hidastuttivat vielä erimielisyydet rakennuksen kivijalan tekijän muurari Vilhelm Nylundin kanssa. Kiistaa käytiin kivijalan korkeudesta. Nämä johtivat siihen, että Nylund jätti urakkansa kesken (ilmeisesti hänet pakotettiin jättämään urakka kesken)  ja rakennustyömaa seisoi noin vuoden ajan. Perustustöt teki loppuun Kontantin Mandolin Virolahdelta. Rakennuksen urakoi lopulta arkkitehti Frithiof Mieritz.  Urakkasumma oli 25 000 markkaa (erään lehtiuutisen mukaan 27 500 markka) ja Mieritz lupasi rakennuksen valmiiksi vuoden kuluessa. Töitä valvomaan palkattiin rakennusmestari Alfred Sirén Helsingistä. Urakoitsija sai hyödyntää rakennuksen lähes valmiin kivijalan ja kaikki paikalle valmiiksi tuodut rakennustarpeet, joiden arvoksi laskettiin noin 15 000 markkaa. Rakennustyöt edistyivät nyt nopeasti, ja koulu valmistui kesäkuun loppuun mennessä 1888, kuten urakkasopimuksessa oli sovittu. 

Arkkitehti Mieritzin ostoilmoitus.
Lappeenrannan Uutiset 12.8.1887

Vastaanottotarkastus pidettiin 30.6.1888. Sanomalehtiuutisen mukaan se oli valmistuessaan suurin maassamme rakennettu puinen kansakoulu. Urakan aikana selvisi, että arkkitehti Mieritz oli arvioinut kansakoulun rakennuskustannukset täysin alakanttiin. Kustannukset nousivat noin kaksi kertaa suuremmiksi kuin urakkasumma. Näin ollen urakoitsija kärsi 25 000 markan tappion. Mieritz pyysi valtuustoa korvaamaan kärsimiänsä tappioita, mutta valtuusto hylkäsi sen anomuksen kokonaan. Pieleen mennyt Lappeenrannan kansakoulun urakkatarjous johti osaltaan arkkitehti Mieritzin hakeutumaan vuoden 1888 joulukuussa konkurssiin

Uutinen uuden kansakoulun vihkiäisistä.
Lappeenrannan Uutiset 4.9.1888

Rakennuskustannuksiin saatiin varoja kaupungin anniskeluyhtiön voittovaroista (7000 markkaa) ja loput lainattiin valtiolta. Koulun avajaisia vietettiin 1.9.1888. Koulutalosta tuli sen hetken tarpeisiin liian iso. Muutaman vuoden kuluttua oppilasmäärän kasvaessa koko ajan huomattiin kuitenkin, että päätös isohkosta koulusta oli ollut kaukonäköinen. Lisäksi uusrenesanssityylisen rakennuksen kaunis ulkonäkö keräsi kiitosta. Rakennuksesta tulikin pienen Lappeenrannan uusin nähtävyys. Lappeenrannan kaupunki sai siis erittäin halvalla uuden, hyvän, toimivan ja kauniin kansakoulun. Lisäksi uusi koulu antoi kaupunkilaisille aikaisempaa paremmat tilat harrastuksille ja kokouksille. Erikoisen tärkeäksi nähtiin koulun suuri sali, silloisen kaupungin suurin juhlasali. Sitä käytettiin varsinkin vuosisadan loppulla konsertteihin ja juhliin.

Näkymä kauniin koulun sisäpihalle 7.10.2015

Mankin mylly, Savitaipale (Päivitetty 19.6.2017)

Mankin mylly Savitaipaleella

Mankin myllyn isäntä Heikki Havo myllyrakennuksen edessä.

Ajellessani 6.9.2015 pyörälläni Mankinmyllyntietä kohti Savitaipale - Taavetti maantietä, olin ohittamassa Mankinmyllyn maatilaa. Huomasin pihalla talonväkeä, joten poikkesin pihaan. Samalla näin, että pihapiirissä seisoi vanha myllyrakennus. Ajaessani lukemattomia kertoja tuon pihapiirin ohi, en ollut huomannut kyseistä myllyrakennusta, vaan olin itsekseni ajatellut, että siellä aikoinaan mahdollisesti sijainnut mylly oli aikoja sitten kaatunut lahonneena paikoilleen ja raivattu pois. Olin siis ollut väärässä. Jos kansakoulut olivat aikoinaan kyläyhteisön keskeisiä kokoontumispaikkoja, sitä olivat myöskin myllyt. Kirjoitin blogikirjoituksen aikaisemmin  Savitaipaleen ja Lemin kunnan rajalla seisovasta Tauvin myllystä.

Nyt sain oivan tilaisuuden tutustua Tauvin myllyä melko lähellä sijainneeseen Mankin myllyyn. Kun kyselin myllyn historiasta, tilan nykyinen isäntä hälytti paikalle edellisen isännän, Heikki Havon. Tämä saapui pian pyörällään paikalle ja kertoili myllyn vaiheista. Myllyrakennuksen hirsirakenteita on hieman korjailtu ja jopa 1950-luvulla Mäntyharjun Huuhilonkoskeen siirretyt koneet oli tuotu sinne takaisin. Laitteita ei tosin oltu laitetttu enää paikoilleen, eivätkä ne enää olleet siinä kunnossa, että niitä voitaisiin käyttää. Myllyyn oli kerätty runsaasti monenlaista maatalouteen ym. liittyvää esineistöä, joten se on tavallaan myös pieni museo. Sain mukaani myös Onni Havon vuonna 1994 laatiman Mankinmyllyn historian, josta tein alle koosteen. Lämmin kiitos vielä Heikki Havolle opastuksesta ja myllyyn liittyvistä tarinoista.

MANKINMYLLYN HISTORIAA

Myllyrakennus on ikäisekseen hyvässä kunnossa

Vuonna 1861 jätti Taavetti Juhananpoika Ahtialansaari anomuksen Viipurin läänin Kuvernöörivirastolle jauhomyllyn rakentamiseksi. Hänellä oli tarkoituksena rakentaa yhdellä kiviparilla varustettu jauhomylly Aatami Matinpoika Havon omistamalle Havo  n:o l kruununtilan maalle Mankinsillan puroon. Maanmittarin katselmuksessa havaittiin, että Ahtialansaaren ajattelema myllynpaikka sijaitsikin samasta tilasta 1/6 omistavan Taavetti Markuksenpoika Ruipon maalla. Tämä vuokrasi 50 vuoden sopimuksella 13 ruiskylvökapanalaa (kapanala = 154 m²) Mankinsillan hiekkakankaasta Kukkovuorenmaa nimisestä maa-alasta. Vuotuiseksi myllynpaikan korvaukseksi sovittiin 10 hopearuplaa. Samalla todettiin, että puron putouskorkeus kyseessä olevalla paikalla 2272 jalan matkalla on 39 tuumaa.

Myllytila oli tämän uutisen mukaan erittäin hallanarka:
Lappeenrannan Uutiset 22.12.1897

Tuomarin pitämässä katselmuksessa vuonna 1863 todettiin, että hakija oli jo pystyttänyt maanmittarin osoittamalle paikalle myllyrakennuksen. Se oli suuruudeltaan 10 ½ kyynärää neliössä nurkkien sisältä ja 6 ¼ kyynärää korkea. Ratashuone sen sisällä oli 3 ½ kyynärää leveä.  Niinpä katsottiin, että rakennuksen tilavuuteen nähden tulee vesirattaan olla kuusi kyynärää ja hammasrattaan kolme ja puoli kyynärää läpimitaltaan. Vesirännin tuli olla seitsemän kyynärää pitkä, neljä kyynärää leveä yläpäästä ja puolitoista kyynärää alapäästä, sekä  ja yhteensä 85 henkilöä.

Uutinen Mankin myllylle hankitusta höyrykoneesta:
Itä-Suomen Sanomat 11.3.1909.

yhden kyynärän korkea. Padon tuli ulottua yli koko puron, koska maaperän löyhään laadun takia ei muuten tulisi kestäväksi. Sen oli oltava 42 kyynärää pitkä, kolme kyynärää korkea ja neljä kyynärää leveä. Lisäksi todettiin, että "sadankahdenkymmenenkolmen kyynärän päässä myllyn yläpuolisesta seinästä on vuori, jonka puronpuoleiseen kylkeen hakattiin uurre tai linja merkitsemään sitä korkeutta, jota ylemmäs vettä purossa ei saa padota". Myllyn jauhatuskunnan katsottiin käsittävän yksitoista asukasta (= tilaa)

Myllyseinän hirressä komeilee vuosiluku 1878

Mäntyharjun Huuhilonkoskesta myllylle takaisin
pelastettua koneistoa

Taavetti Ahtialansaari kuoli vuonna 1903 ja myllyn peri hänen poikansa Aatami. Lehtiuutisen mukaan myllyn paikka oli erityisen hallanarka. Perimätiedon (ja oheisen lehtiuutisen) mukaan hänellä oli myös höyrykoneella toimiva saha. Se sijaitsi  Kukkovuoren alla, nykyisen maantien paikkeilla. Aatami Ahtialansaari joutui kuitenkin rahavaikeuksiin ja katosi paikkakunnalta. Hänet julistettiin konkurssitilaan kihlakunnanoikeuden päätöksellä 19.2.1910 ja mylly siirtyi konkurssihuutokaupassa 30.10.1911 Miina Havon omistukseen.

Myllyrakennus on ilmeisesti ulkoasultaan edelleen alkuperäinen. Katto on ollut alkuaan pärekatto. Voimanlähteenä oli puusta rakennettu alavesiratas ja myllynkivet olivat luonnonkiviä, yläkivi 95 senttimetriä ja alakivi 115 senttimetriä halkaisijaltaan. Ne ovat nykyisin myllyn ajosillan tukikivinä. 1920-luvulla silloinen isäntä Eino Havo hankki myllyyn uuden ja sen ajan tietämyksen mukaan hyvän voimanlähteen, Tampellan pystyturbiinin. Jauhinkiviksi hankittiin Tirvan myllynkivitehtaan valmistamat 110 senttimetrin kivet. Myllylle hankittiin myös pärehöylä ja päreitten teko oli jokakeväistä puuhaa, sillä lähikylillä oli paljon rakennuksia ja kaikissa niissä oli pärekatot.

Mylly- ja patorakennelmissa ilmeni aika ajoin ongelmiakin. Hätäportin molemmin puolin oli alunperin rakennettu kivistä pato, ehkä noin 25 metriä pitkä. Vesi alkoi vähitellen lirisemään padon alta, savimaata kulkeutui pois ja vesi alkoi kiertää myllyn. Jonkin aikaa myllyä käytettiin kuu-lasytytyksellä toimivalla "Porilaisella" polttomoottorilla. Moottori oli sijoitettu ala-aittaan,veden poistokanavan päälle. Tämä osoittautui huonoksi  ratkaisuksi mm. myllyn sisälle jäävien  pakokaasujen takia. Mahdollisesti käyttökulutkin nousivat kannattavuusrajan yläpuolelle.

Niinpä rakennettiin uusi pato. Se tehtiin suurista tukkipuista arkkumuotoon. Iivari Pumpula salvosti kuin hirsirakennusta kaksi seinää noin metrin päähän toisistaan ja väliin rakennettiin muutaman metrin välein aina tukiseinä. Salvoksen pää kaivettiin useita metrejä rinteeseen ja salvos täytettiin kivillä ja soralla. Kun syksyllä tulivat sateet, vesi nousi joessa ja paineen lisääntyessä se löysi pienen reiän padon alta. Reikä kasvoi hyvin nopeasti ja lopulta kuului hirveä rysäys. Patohirret katkesivat poikki ja mylly oli jälleen ilman käyttövoimaa.

Kuvassa n.s tullitynnyri

Tämän jälkeen rakennettiin vielä uudelleen maapato. Se oli kuitenkin jatkuvan korjauksen alaisena. Mylly jauhoi lähiseudun jyvät ja teki päreitä. Talvisin veden tulo purossa loppui ja vesiränni ja turbiini jäätyivät. Niinpä keväisin vaati useamman päivän työn saada ne sulaksi ja mylly käynnistymään.

Sotavuosina Kansanhuolto vaati, että jokaiselle myllyssä jauhetulle jauhokilolle piti olla heidän antamansa jauhatuslupa. Kun miehet olivat rintamalla, piti heidän lyhyillä lomillaan saada perheelleen leipäjauhoja. Eipä sitä lupalappua aina ollut ehditty hankkia. Siitä huolimatta pantiin jyvät tuuttiin ja jauhot pussiin. Taisipa siinä joskus syntyä myöskin pontikkajauhot. Niinpä jossakin  vaiheessa tulivat kansanhuollon toimesta tulivat ”sinettimiehet”. Mylly sinetöitiin ja jauhatus lopetettiin. Muutaman kuukauden kuluttua sinetit poistettiin ja toiminta jatkui ennallaan. Sotavuosien jälkeen alkoi Suomessa voimakas soiden ojitus. Tämä aiheutti sen, että veden virtaus joessa oli keväisin kova ja sitten se loppui nopeasti. Vain sadekausina vesi riitti jauhatukseen. Niinpä toiminta ei ollut enää kannattavaa.

Separaattori

Vuonna 1953 yksi myllytilan pojista, Olavi Havo, oli savottamiehenä Mäntyharjulla. Hänen kortteeripaikkana oli Raution talo. Iltapuhteena öljylamppua rassatessa oli talon nuorten miesten kanssa keskustelussa noussut puheeksi sähkövalon saaminen kylään. Tarinoidessa selvisi, että kylässä on oma Huuhilonkoski, jossa on aikaisemmin harjoitettu myllytoimintaakin. Kylän asukkaiden tavoitteena oli saada kylään oma sähkölaitos. Olavi Havo taas tiesi, että Mankinmyllyllä oli tarpeeton turbiini. Tämä keskustelu johti lopulta siihen, että turbiini, voimansiirto ja myllynkivet siirrettiin samana vuonna jauhamaan sähköä Huuhilonkosken ympäristöön. Vuonna 1958 saatiin Mankinmyllylle sähkö, sinne hankittiin sähkömoottori ja kotitarvemylly, jolla vielä jonkin verran jauhettiin myöskin ympäristötalojen viljaa. Myöhemmin 1950-luvulla ympäristön sähköistyttyä ja siirryttyä luontaistaloudesta tehokkaaseen maataloustuotantoon, hankittiin lähes jokaiseen taloon oma mylly. Sillä jauhettiin pääasiassa karjan käyttämä vilja. Ihmisravinnoksi tarkoitettu leipävilja jauhettiin Savitaipaleella Tienhaaran myllyssä tai Lemillä Tuuliaisen myllyssä. Yhä useampi talous alkoi ostaa viljatuotteensa suoraan kaupasta. Niinpä pienien kylämyllyjen "etsikonaika" oli auttamattomasti ohi.

Myllyrakennuksen pohjoisseinää

Mankinmyllylle on nyt sävelletty ja sanoitettu oma valssinsa.  Sanoittajana on toiminut Arto Havo ja sävellyksen on tehnyt Esa Pöljö. Ollos hyvä: