Ensimmäisen parkaisun paikka - Joensuun Laulutalo

Joinsuun Laulutalo, syntymäpaikkani

Joinsuun kierroksellani yhtenä pysähdyspaikkana oli Pohjoiskadun ja Kauppakadun kulmassa oleva Laulutalo.  Siellä minä olen parkaissut, silloisessa synntyssairaalassa, elämäni ensimmäiset huuudooot!!! Hyvin ovat joinsuulaiset pitäneet tästä minun historiaani merkittävästi liittyvästä paikasta huolta. Olin taloa katsellessani ylpeä teistä :)

Rakennus on valmistunut kesäkuussa [toisen tiedon mukaan syyskuussa] 1928 ja se on suunnitellut vuonna 1926 vanhempieni perheystäviin kuulunut rakennusmestari Viljo Raittila (1890 – 1950). Samaan aikaan kadun toiselle puolelle valmistui niin ikään Raittilan suunnittelema difteria- eli kurkkumätäosaston rakennus [nykyinen Nukketalo]. Synnytyssairaala on hirsirakenteinen ja aumakattoinen, kurkkumätäosasto samoin hirsirakenteinen, mutta satulakattoinen. Raittilan suunnittelemat rakennukset lienevät viimeiset vanhaan Puu-Joensuuhun rakennetut hirsirunkoiset julkiset laitokset. Nämä kauniit rakennukset edustavat hienosti aikansa käyttöarkkitehtuuria symmetrisine julkisivuineen sekä niukkoine koristeaiheineen. Vastaavia löytyy esimerkiksi Helsingin 1920-luvulla rakennetusta Puu-Käpylästä.

Entinen synnytyssairaala on entisöity ja muutettu uuteen käyttöön
Joensuun Mieslaulajien toimesta vuosina 1999 - 2000

Joinsuulaiset lapset, minä viimeisten joukossa, parkaisivat elämänsä ensimmäiset parkaisunsa tässä komeassa talossa noin 22 vuoden ajan.  Vuonna 1952 valmistui uusi uljas keskussairaala Tikkamäelle , ja synnyttäjät siirtyivät sinne. Tämän jälkeen synnytyssairaalasta tehtiin kunnalliskodin sairasosasto, sittemmin kulkutautisairaala, kaupunginsairaalan vuodeosasto ja lopulta, maineikkaan Pohjois-Karjala-projektin verenpaineklinikka. Rakennuksessa tehtiin, usein halvalla ja huonosti, lukuisia muutostöitä johtuen käyttötarkoitusten vaihtumisista, sekä vesijohtojen ja keskuslämmityksen asentamisesta.

Lopulta vuotava vesikatto, ullakolle kertynyt kosteus, huonosti rakennetut ja suojatut kosteat tilat putkistoineen tekivät tuhojaan. Lisäksi puiselle alapohjalle elintärkeä tuuletus oli laiminlyöty. Niinpä talossa työskentelevät alkoivat kärsiä hajuhaitoista ja hengitystieoireista. Kun talon rakenteita tutkittiin, löytyi sekä seinistä että lattioista lahoa ja hometta. Rakennus määrättiin käyttökieltoon vuonna  1992 ja se jäi tyhjilleen. Rahaa kaupungilla ei ollut sen kunnostamiseen.

Rakennuksen suunnitteli vuonna 1926 rakennusmestari Viljo Raittila

Pelastavaksi enkeliksi ilmaantui lopulta Joensuun Mieslaulajat. He ostivat rakennuksen elokuussa 1999 Joensuun kaupungilta.  Talkootoiminta talon kunnostamiseksi käynnistyi 20.9.1999,  kun tarmokas talkoojoukko kajautti sen portailla: "Pois voihke ja itkun hyrske, käy työhön ja toimintaan...". Rohkeudella, hyvällä yhteishengellä, ja kuorolaisista ja heidän lähipiiristään löytyneiden asiantuntijoiden avulla käynnistettiin rakennuksen kunnostaminen. Kaatopaikalle siirtyi  kuormittain irtainta romua, purkujätettä ja homeisia sahajauhoja. Purkutyön aikana rakennuksesta  löytyi terve sen hirsirunko. Niinpä sen pohjalle oli helppo rakentaa uutta ja puhdasta.  Alkuperäistä sairashuonejakoa ei enää ole, sillä perusteellisessa remontissa sisätiloihin muodostettiin juhlasali, tarjoilukeittiö, harjoitushuoneet, sekä vuokrattavia toimistohuoneita. Kaikki sisäpinnat uusittiin ja julkisivu maalattiin perinnemaalein. Sähköistys sekä vesi- ja viemäriputkisto uusittiin ja taloon rakennettiin ilmastointijärjestelmä. Alkuperäiset ikkunat ja ovet korjattiin. Talkootöissä kului yhteensä 9000 tuntia.

Näkymää sisäpihalle

Vielä kerran kiitos ja kumarrus upeasta kulttuurityöstä, jonka Joensuun Mieslaulajat ovat tehneet kunnostaessaan tämän arvorakennuksen jälkipolvien ihailtavaksi.

Rakennuksesta löytyy lisätietoja täältä

Näkymää sisäpihalle

Paavo Rintala: Rikas ja köyhä

Tutkimusaiheeni lestadiolaisuus on ollut aika ajoin kiitettävästi esillä myös kaunokirjallisuudessa. Vaikka liikettä on pääosin käsitelty kirjoissa arvostavasti, monet lestadiolaiset eivät ole teoksista pitäneet. Tässä aikalaisdokumentti otsikolla KIRJALLISUUSARVOSTELUSTA vuodelta 1956. Kyseessä on vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan Päivämiehen pääkirjoitus. Se on kytköksissä kirjailija Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneeseen läpimurtoromaaniin RIKAS JA KÖYHÄ. Romaanissa Rintala kuvaa nuoren miehen vaiheita Helsingissä ja Oulussa 1950-luvun alussa. Lisäksi se on kuvaus lestadiolaisuudesta Oulussa. Kuvaukset ovat - nykylukijan silmin - asiallisia.

Kirjailija Paavo Rintalan elämäntyöstä löytyvät mahtavat sivustot täältä

Paavo Rintala joutui kosketuksiin vanhoillislestadiolaisuuden kanssa Oulussa. Hän kävi aktiivisesti seuroissa Oulun Rauhanyhdistyksellä, mutta irtautui liikkeestä ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Uudelleen kosketuksiin hän tuli lestadiolaisuuden kanssa 1990-luvulla. Sen seurauksena hän siirtyi ajan rajan tuolle puolelle vuonna 1999 siinä uskonkäsityksessä, johon hän oli luottanut nuoruusvuosinaan. Tässä ote hänen muistokirjoituksestaan Päivämies-lehdessä:

-----------------------------------------------------------------------
Holma Marja ja Toivo, Hyry Maija ja Antti: Paavo Rintalan muistolle Päivämies n:o 50-51/15.12.1999.
Kirjailija Paavo Rintala nukkui vanhurskasten lepoon 8.8.1999 Kirkkonummella. Hän oli syntynyt Viipurissa 20.9.1930…Hänen vanhempansa olivat maatalousteknikko Otto Adiel Rintala ja sairaanhoitaja Aino Amalia Nikula. Paavo Rintalan lapsuudenkoti oli Karjalassa Antreassa . Kun talvisota alkoi, hän joutui lähtemään äitinsä kanssa evakkoon. Isä ja eno kaatuivat rintamalla aivan talvisodan viimeisissä taisteluissa. Näistä tapahtumista hän on kirjoittanut teoksessaan Nahkapeitturien linjalla 1976…
------------------------------------------------------------------------------------

Ja tässä lupaamani pääkirjoitus, jossa Rintalan teos, jota tosin ei mainita nimeltä, ei saa muuta kuin haukut:

Oulu 19.1.1956

Proosakirjallisuutemme on voinut viime vuosina merkitä tililleen eräitä suuren maailmankin taholla tunnustettuja voittoja. On todella tapahtunut jotakin, kun viimeisellä viisivuotiskaudella ainakin kolme suomalaista proosa-tuotetta on noussut best seller-luetteloon maailman kirjallisuusmarkkinoilla.

Mutta tämä kertomakirjallisuuden yksityisten tuotteiden voittama menekki ei sinänsä vielä sana mitään kaunokirjallisuutemme yleistasosta nykyään. Ja aivan ilmeinen erehdys tapahtuu, jos noiden muutamien menekkikirjojen ja yleisen kirjallisuusarvostelun pohjalla yritetään luoda käsitystä kaunokirjallisuutemme yleisestä tasosta. On näet jo aivan julkinen salaisuus se, että sanomalehdistömme kirjallisuusarvostelijat ovat viime aikoina langenneet kehumaan ja suosittelemaan suoranaista roskaa.

Eräät viime joulumarkkinoille ehätetyt kotimaiset romaanit, joista muudan kiinnosti m.m. siksi, että se oli nuoren kirjailijan järjestyksessä toinen proosatuote, saivat kustannusyhtiöitten näkyvissä mainoksissa samoin kuin lehdistön kirjallisuusarvosteluissa niin valtavan suosion rummutuksen, että ostava yleisö suorastaan johdettiin tarttumaan noihin tekeleisiin. Annettiin ymmärtää, että noissakin tuotteissa kaunokirjallisuutemme elää nousukauttaan, sitä samaa, jota eräät sodanjälkeiset kertojamme ovat edustaneet.

Totuus on kuitenkin osoittautunut täysin toiseksi. Lukijakuntaa on aivan selvästi huiputettu, sillä perin useat m.m. edellä viitatun tekeleen lukijat ovat, tuntien siveellistä suuttumusta kirjan edustaman alhaisen eetillisen tason ja sensaatiota tavoittelevan valheellisuuden vuoksi, laskeneet inhoten sen kädestään ihmetellen kustantajaa, joka on moisen roskan julkaisemisella rohjennut liata nimeään. Olemme varta vasten tiedustelleet eräiltä huomatuilta esteetikoilta, näkevätkö he jotain arvokasta tai edes julkaisemisen arvoista tuollaisessa romaanissa. Heidän vastauksensa on ollut masentunut pään pudistus. Eräs totesi tekeleen "paljastuksiin pyrkiväksi rikosromaaniksi kaunokir- jallisissa pukimissa, missä kirjailija paljastaa henkensä köyhyyden innoittavalla tavalla."

Asiasta voitaisiin sanoa paljonkin, mutta se ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Toteamme vain sen, että huomattavakin kustannusyhtiö, jonka tulisi ja jolla: olisivat mahdollisuudet estää kirjallisen kulttuurimme yleisen tason aleneminen, voi langeta mammonan saalistukseen halvimman tyypin sensaatiota, valheparjausta hyväkseen käyttäen. Mutta ovatko lehdistön kirjallisuusarvostelijat, joiden tulisi olla lukevan yleisömme palvelevia oppaita nimenomaan halvan seulonnassa erilleen todella arvokkaasta, hoitaneet tehtävänsä oikealla tavalla, elleivät ole rohkeasti paljastaneet tuota puijausta?

Mammonismi voi olla esim. opiskelurahoja kipeästi kaipaavalle nuorelle kirjailijalle väkevä ja langettava houkutus. Sensaatioillahan nykyisin lyödään mynttiä. Mutta kirjallisuusarvostelijan ei sovi ryhtyä tällaisen yrityksen yhtiökumppaniksi, sillä niin menetellenkin on enemmän kuin itse tuo kirjailija syyllinen taidekirjallisuutta tuolla tiellä varmasti kohtaavaan vararikkoon. Vai ovatko kirjallisuutemme apurahat maassamme jo niin riittoisia, ettei, kirjailijan tarvitsekaan enää tuntea vastuuta työnsä sisällöllisestä eikä sanonnallisesta tasosta!

Kirjallisuus luo kulttuuria samalla kun se itsekin siitä elää. Siksi on sen arvosteleminen vaativaa ja vastuunalaista työtä