Ilomantsi, Lauritsala ja Katri Vala

Mitä yhteistä on Ilomantsilla ja Lappeenrannalla muuta kuin pitkä raja Venäjän kanssa ja kuuluminen itäiseen Suomeen? Tämäkin kysymys nousi mieleen liikkuessani syyskuun alussa Ilomantsissa. Ainakin joitakin Ilomantsissa juuret omaavia on muuttoliikkeen tuomana saapunut eteläisen Saimaan rannalle. Tähän joukkoon kuulun myös minä. Oma ensikosketukseni willimiehen kaupunkiin juontuu kouluvuosiin. Luokkaretki 1960-luvulla, jonka aikana vierailtiin vesitornissa ja Chymoksella sekä aterioitiin Adriano Barissa (elämäni ensimmäinen pizza), jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että pakkohan tänne oli aikuiseksi kasvettuani muuttaa...

Katri Vala (1901 – 1944)

Löysin yllätyksekseni yhteyden myös erään kirjailijan elämänvaiheiden kautta. Ilomantsin pogostalla kulkiessani huomasin, että siellä sijaitsee entisellä kansakoululla Katri Vala-kulttuurikeskus, jonne johtaa Katri Valan tie. Entisen ja kaiholla muistamani työpaikkani (Lauritsalan koulukeskus) vieressä sijaitsee puolestaan Katri Valan puisto. Se oli myös ajoittain erittäin suosittu oppilaiden kokoontumispaikka välituntisin. Sinne kerääntyivät usein ”raskaiden oppituntien uuvuttamat” yläkoulujen oppilaat - ei suinkaan keskustelemaan kirjallisuudesta - vaan vetelemään ”hermosavuja”. Valvovan opettajan saapuessa kierroksellaan pihaa rajaavan muurin takaa, Luukkaanrinne pölisi, kun oppilasjoukko treenasi pikajuoksua. Harjoittelipa osa heistä rinteen pusikoissa ja notkelmissa myös maastoutumisen ja kätkeytymisen jaloa taidetta.

Se, mikä yhdistää sekä runoilija Katri Valan (Karin Alice Wadenström ) että Lappeenrannan (tai oikeammin Lauritsalan) ja Ilomantsin, on runoilijan toimiminen opettajana molemmissa kunnissa.   Katri Vala syntyi 11.9.1910 Muoniossa porvoolaissyntyisen metsänhoitaja Robert Waldemar Wadenströmin (s. 26.8.1873) ja Alexandra Fredrika (o.s. Mäki) Wadenströmin perheeseen. Perheen esikoinen Katri syntyi äitinsä kotipaikkakunnalla Muoniossa ja perhe muutti seuraavana vuonna Porvooseen. Vuonna 1905 perhe muutti Ilomantsiin. Katrin isä  kuoli vuonna 1911 ja äiti ja lapset muuttivat samana vuonna takaisin Porvooseen. Katri Vala kirjoitti ylioppilaaksi 1919 ja valmistui kansakoulunopettajaksi Heinolan seminaarista 1922. Tämän jälkeen hän työskenteli kansakoulunopettajana Kuopion maalaiskunnassa, Valkealassa ja Askolassa, mutta muutti vuonna 1925 äitinsä ja veljensä kanssa lapsuutensa maisemiin Ilomantsiin.

Ilomantsin vuodet 1925 - 1929

Katri Vala asui tämän talon yläkerrassa Ilomantsin vuosinaan. Talo on osa
Katri Vala-kulttuurikeskusta. Huomaa siniset ovet!

Historioitsija Ismo Björn on kirjassaan Ilomantsin historia kuvannut puolentoista sivun verran Katri Valan vaiheita Ilomantsissa. Kuntalaiset suhtautuivat Björnin mukaan  häneen kaksijakoisesti. Häntä pidettiin ilomantsilaisena, muttei paikkakuntalaisena. Katri Valan ensimmäinen runokokoelma Kaukainen puutarha oli saanut valtionpalkinnon vuonna 1924. Näin ollen hän oli jo kuuluisuus muuttaessaan Ilomantsiin kirkonkylän kansakoulun opettajaksi. Hänelle järjestettiin asunto opettaja Siiri Mekrin kamarista, jossa hän ei kuitenkaan pitkään viihtynyt, vaan muutti kevättalvella 1926 kirkkoherra Simo Okulovin vuokralaiseksi. Okulov oli tuttu mies, sillä hän oli ollut Valan isän hyvä ystävä perheen asuessa Ilomantsissa.  Vala sisusti huoneensa mustin huonekaluin ja kiinalaisin valaisimin.

Runokokoelma Sininen ovi ilmestyi vuonna 1926

Vala epäonnistui osittain opettajana. Hän ei tullut toimeen työtovereidensa, ei varsinkaan poikaoppilaiden eikä lasten vanhempien kanssa. Kerran Vala iski jälki-istunnossa ollutta oppilastaan karttakepillä niin kovaa, että oppilas oli vietävä lääkäriin. Mutta tytöt pitivät hänestä. Hänellä oli kauniita vaatteita, erilaisia kuin muilla. Vala oli kaunis, huoliteltu, hänellä oli juuri muotiin tullut leikattu ja piipattu tukka, muisteli entinen oppilas. Muistelut kertovat, miten Katri Vala kulki valkoisessa takissa kiinalaista päivänvarjoa kantaen. Porvoolainen ystävätär teetti hänelle uusinta muotia olevia leninkejä, ystävättäret Helsingistä ja Turusta postittivat silkkisukkia ja kosmetiikkaa. Kauniit hatut ja punaiset huulet jäivät monelle mieleen, mutta alasti aurinkoa ottava Vala oli monelle ilomantsilaiselle jo liikaa. Eikä hänen runoistakaan Ilomansissa silloin pidetty. Niinpä Björnin mukaan joku ilomantsilainen oli päivittäin rukoillut, että pakanallinen auringon ja maan palvelija lähtisi Ilomantsista.  Katri Valan mielestä Pogostalla ei ollut kuin neljä varteenotettavaa nuorta miestä. Pari ihastusta hänellä oli. Pogostalla huhuttiin suojeluskunnan aluepäällikön Edvin Stoltin ja Valan suhteesta, mutta se ei lopulta johtanut mihinkään.

Vala sairastui tuberkuloosiin ja oppilaat pelkäsivät sairauden tarttuvan myös heidän lapsiinsa. Kunta lakkautti Valan viran vuonna 1929. Hänet haluttiin pois paikkakunnalta. Hylkimisen taustalla oli vähäinen erilaisuuden sietokyky. Katri Vala kävi Ilomantsissa asuessaan taistelua myös kunnallisten toimielinten kanssa. Hän yritti saada kunnalta opettajan virkaan kuuluvien luontaisetujen korvauksia. Vaikka Valan vaatimus oli oikeutettu, mutta lauantaisin koontuvan rahatoimikunnan puheenjohtaja ei niitä maksanut, vaan kiusasi Valaa todeten: Saa nähdä, vieläkö tyttö seuraavana lauantaina tulee. Kun Vala neljäntenä lauantaina joutui lähtemään tyhjin käsin rahatoimikunnan luota, hän suuttui ja huusi: Tämä on jonninjoutavaa saivartelua! Haistakaaa hyvät herrat ….! Löi oven kiinni ja lähti. Lopulta hän sai korvauksen kirjallisen anomuksen perusteella. Vaikka Vala koki vaikeuksia Ilomantsissa asuessaan, hänen kerrotaan ikävöineen sinne vielä ennen kuolemaansa. Valan asuessa Ilomantsissa ilmestyi hänen runokokelmistaan yksi,  Sininen Laulu vuonna 1926.

Muutettuaan pois Ilomantsista ja toivuttuaan sairaudestaan riittävästi Vala teki matkan Rivieralle ja Pariisiin. Palattuaan kotimaahan hän asettui asumaan Helsinkiin. Vuonna 1930 Katri Vala solmi avioliiton vasemmistoradikaali Armas Heikelin kanssa. Heikel oli koulutukseltaan kemisti. Vuonna 1931 perheeseen syntyi  tyttölapsi, joka eli kuitenkin vain pari tuntia. Menetyksestä seurasi syvä masennus, joka näkyi myös hänen tuotannossaan. Perheen toinen lapsi  Mauri Henrik Heikel syntyi vuonna 1934.

Lauritsalan vuodet 1935 - 1937

Lauritsalan kansakoulurakennukset kesällä 2015. Kummassa
rakennuksessa Katri Vala asui?

 Lauritsalaan Katri Vala muutti vuonna 1935. Hän tuli Luukkaan kansakoululle alakansakoulun opettajaksi elokuussa. Valan artikkelit Tulenkantajat-lehdessä olivat herättäneet kauppalanjohtaja Santeri Jacobssonin kiinnostuksen ja sai hänet suosittelijakseen opettajan paikkaa hakiessaan. Uusi kauppalan jatkokoulu oli juuri avannut ovensa ja Katri Valaa kirjoitti koulun 22.9.1935 pidettyä vihkiäisjuhlaa varten runon. Olisiko kellään tietoa, mistä tuon runon vielä löytäisi? Luukkaan koulun opettajilla oli pula asunnoista ja tämä aiheutti pienen episodin: Kanavansuulla sijainneen Lauritsalan kansakoululla oli opettajan asunto tyhjänä. Kauppalajohtaja Santeri Jacobsson ehdotti Katri Valalle, että hän muuttaisi sinne, koska asunnon tilavuuden vuoksi se sopi perheelliselle Valalle paremmin. Lauritsalan kansakoulun johtokunta kuitenkin vastusti sitä ja ehdotti kirjeessään kauppalanhallitukselle asunnon luovuttamista opettaja Kaarina Aaprolle. Jacobssonin selvityksen mukaan kauppalan kouluvaliokunnan puheenjohtaja Levi From oli pyytänyt opettaja Aaproa asumaan Lauritsalan koululle, mutta Aapro ole aikeissa vuokrata asunnon Hakalista. Kauppalanjohtajan mielestä taustalla oli jotakin muuta kuin asuntoasia.  Eihän ollut mitään järkeä tyrkyttää asuntoa henkilölle, joka ei sitä halunnut ja estää sen saaminen perheeltä, jolle se oli ollut mitä sopivin. Jacobssonin kanta voitti kauppalanhallituksessa äänin 4 -2. Katri Vala muutti takaisin Helsinkiin lokakuussa 1937. Hän sairastui uudestaan tuberkuloosiin vuonna 1936 ja joutui olemaan paljon poissa töistä Lauritsalassa olonsa loppuaikoina: Mikä tämän asuntoasian taustalla sitten oli? Kauppalanjohtaja Santeri Jacobsson oli puoluekannaltaan sosialidemokraatti ja hankki vasemmistolaisessa Tulenkantajat-ryhmässä aktiivisesti toimineen runoilijaopettajan kauppalaan. Tätä ei ilmeisesti kokoomuslainen kouluvaliokunnan puheenjohtaja/jatkokoulun johtaja Levi From katsonut hyvällä ja käytti asuntoasiaa jonkinasteisena mielenosoituksena valintaa kohtaan.

Vakava sairastuminen uudestaan tuberkuloosiin ja taloudellisten ongelmien kasautuminen ajoivat lopulta Katri Valan vuonna 1940 päätökseen muuttaa Ruotsiin. Ruotsiin muuton taustalla oli hänen veljensä Erkin asuminen siellä. Ruotsalainenkaan terveydenhoito ei pystynyt Katri Valaa pelastamaan, vaan hän kuoli 28. toukokuuta 1944 Eksjön parantolassa.

Lähteet:

Ismo Björn 2006. Ilomantsin historia.

LKA. Luukkaan koulun arkisto.

Leena Riska 1996. Lauritsalan kauppalan historia:

"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske

Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Maria Litmanen

Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.

Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.

Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.

Lappeenranta sai linja-autoaseman vuodenvaihteessa 1932 - 1933

Näkymä Lappeenrannan linja-auto-asemalle 1937. Kuva: Lappeenrannan museot/A. Pietinen

Vuodenvaihteessa 1932 – 1933 Lappeenrannan kaupunkikuvaan ilmestyi uusi uljas rakennus, joka viesti uuden liikkumistavan valloittaneen lopullisesti myös Saimaan etelärannat. Kaupunkimme kunnallinen linja-autoasema oli valmistunut. Linja-autoasemalla, joka sijaitsi Lappeen kirkkoa vastapäätä, valmistui laituripaikat 13 autolle. Sanomalehti Etelä-Savon toimittaja kuvaili asemarakennusta näin:

Itse asemarakennus, joka sijaitsee Kauppakadun puoleisessa päässä, on ulkoasultaan siro ja hauskan näköinen. Sisälle astuttaessa tullaan tietenkin ensiksi aika tilavaan odotushuoneeseen, jonka seiniä reunustavat pitkät penkit ja niiden edessä pöydät. Sisustus on funkistyyliä erikoisine väreineen ja valaistuksineen. Hyvin hauskalta ja onnistuneelta vaikuttaa myös pakettien säilytyskomero ja kioski virvokkeiden tarjoilua varten. Erittäin tilavat ja ajanmukaiset ovat mukavuuslaitokset peseytymislaitteineen. Asemalle on lisäksi puhelimet sekä kaukopuheluja että paikallispuheluja varten. Rakennuksen toisessa päässä on nykyaikainen keittiö sähköhelloineen, jäähdytyslaitteineen y.m. Kun vielä mainitsemme, että asemarakennuksessa on keskuslämmitys, voinee lukija saada rakennuksesta itseään tyydyttävän kuvan.

Näkymä linja-autoaseman laitureille vuodelta 1957.
Kuva Lappeenrannan museot/Matti Poutvaara.

Linja-autoaseman saamisessa aloitteentekijänä oli ollut Viipurin Matkailu Oy, jonka toimesta aikaisemmin oli avattu Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen kunnallinen linja-autoasema.  Sen oli suunnitellut kaupungininsinööri H. Kuokkanen. Asemarakennus oli noussut kaupungin omana työnä sen omistamalle tontille. Kokonaiskustannukset olivat nousseet noin 100 000 markkaan. Lappeenrannassa oltiin ylpeitä uudesta liikenteen solmukohdasta, sillä se oli maassamme järjestyksessä toinen kaupunki, jossa oli ajanmukainen linja-autoasema. Ennen uuden aseman rakentamista kaupungissa oli ollut kolme erillistä linja-autojen lähtöpaikkaa. Asemarakennuksen vuokrasi ja toiminnasta siellä vastasi Linja-autoliiton Viipurin osasto.

Tulitikkurasian etiketti. Kuva: Lappeenrannan museot.

Ensimmäisenä toimintavuonna Lappeenrannasta lähti parikymmentä kaukovuoroa päivässä, määräpäänä olivat Viipuri, Kotka ja Mikkeli. Paikallisliikenne oli vielä vähäistä suuntautuen miltei yksinomaan Lauritsalaan. Liikenne kasvoi kuitenkin nyt nopeasti ja linja-autoasemaa oli laajennettava jo vuonna 1935.  Merkittävä muutos liikennevirrassa tapahtui sodan seurauksena, kun Viipuriin ja muualle Kannakselle suuntautunut vilkas liikennöinti jäi pois.

Kun linja-autoaseman 25-vuotisjuhlapäivä lähestyi syksyllä 1957, siellä elettiin vilkkaan toiminnan vuosia. Asemalta lähti päivittäin peräti 73 kaukovuoroa. Paikallisvuoroja oli yhteensä 132. Näistä 46 suuntasi Lauritsalaan, 43 Hakaliin, 25 Rutolaan, 14 Tapiolaan ja viisi rautatieasemalle.

Lähteet: Etelä-Savo 10.1.1933, Etelä-Saimaa 21.9.1957