Valkoisten sisällissodassa kaatuneiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Valkoisten sisällissodassa kaatuneiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Kuparikaivospaikkakunta Outokumpu oli pitkään Pohjois-Karjalan vasemmistolaisin kunta. Siellä sosialidemokraatit saivat kunnallisvaaleissa 1920-luvulta lähtien vuosi toisensa jälkeen reilusti suurimman ääniosuuden. Kun Kuusjärven Outokummusta löytyi rikas kuparimalmio vuonna 1910, uneliaaseen maaseutupitäjään alkoi muuttaaa väestöä lähikunnista ja kauempaakin. Kaivostoiminta käynnistyi 1913 ja tuotanto sekä työväestön määrä kasvoi varsinkin 1920-luvun lopusta lähtien. Vuonna 1953 kaivoksilla oli töissä yli 1100 työntekijää. Nämä lähtökohdat tiedostaen olettaisi vuoden 1918 tapahtumien olleen silloisessa Kuusjärven pitäjässä hyvinkin drmaattisia. Näin ei kuitenkaan ollut. Nimittäin vuosina 1917 - 1918 Outokummun kaivosyhteisö oli vielä varsin pieni eikä työväenliike ollut riittävän vahva haastaakseen kunnan porvarilliset tahot. Vai olisiko syynä ollut myösl se, etteivät paikalliset työväestön nokkamiehet olleet sotakiihkoilijoiden vietävissä?

Tässä koostetta Kuusjärven valkoisten osallistumisesta sisällissotaan

Valkoisten joukkohautaan on siunattu neljä
sodassa kaatunutta.

Valkoisen osapuolen sotilaallinen järjestäytyminen käynnistyi Kuusjärvellä 19.11.1917. Tällöin perustettiin kuntaan Turvallisuuskomitea kuntakokouksen yhteydessä. Outokummun Työväenyhdistyksen edustajat olivat uhkaillen koettaneet estää sen perustamisen ja paikallinen lakkokomitea oli jyrkästi kieltänyt suojeluskunta-asian käsittelemisen kokouksessa. Niinpä kokous oli ollut varsin rauhaton.

Turvallisuuskomitean/Suojeluskunnan päällikkönä toimi piiripäällikkö Armas Pohja ja varapäällikkönä konttoristi Toivo Kosunen ja helmikuusta 1918 lähtien opettaja Mikko Mustonen. Suojeluskunnan esikunnassa toimivat Pohja, Mustonen ja insinööri Toivo Kuokkanen.  Lakkoaikana ei sattunut mitään suurempia kahnauksia, vaikka tunnelmat olivatkin kireät. Sekä lakkokomitean alainen punakaarti että järjestyskomitea pyrkivät takavarikoimaan kaikki aseet, joita ei kuitenkaan paljoakaan löytynyt. Suojeluskunta yritti ostaa aseita, mutta se osoittautui vaikeaksi.

Kuusjärven poliittisesta tilanteesta maaliskuussa
1918 kertoo oheinen lyhyt uutinen Karjalaisessa
28.3.1918.

Kun punakaarti antoi 26.1.1918 valtakunnallisen  liikekannallepanon ja Helsinkiin asetettiin 28.1. väliaikainen vallankumoushallitus, Kuusjärvi sijoittui maantieteellisen sijaintinsa ansiosta valkoisten haltuun jääneelle alueelle.  Pitäjän kohtalon ratkaisivat tapahtumat muualla Pohjois-Karjalassa. Kuusjärvellä punaisten kannattajamäärä oli liian vähäinen, jotta se olisi voinut toimia yksin. Levoton tilanne johti Joensuun ja sen ympäristön suojeluskuntalaisten kokoontumiseen 20.1. Samaan aikaan Joensuussa oli menossa sosialistiagitaattori August Wesleyn pitämä kurssi. Kurssilaiset vaativat August Wesleyn johdolla kaupunginvaltuustoa poistamaan suojeluskuntalaiset kaupungista. Etelämpänä Karjalassa olivat suojeluskuntalaiset riisuneet Sortavalassa paikallisen venäläisen varusväen aseista. Tämän jälkeen Sortavalaan kokoontuneet suojeluskuntalaiset ryhtyivät puhdistamaan muuta Pohjois-Karjalaa venäläisestä varusväestä. Kun Joensuuhun kokoontuneet valkoiset kuulivat tästä, he ryhtyivät vastaaviin toimiin muualla Pohjois-Karjalassa.  Tässä vaiheessa agitaattori Wesley poistui kaupungista. Punaisten jäätyä ilman johtohahmoa, he näkivät viisaimmaksi pidättäytyä aktiivitoiminnasta. He luovuttivat myös aikaisemmin haltuunsa saamansa aseet suojeluskunnille. Joissakin kirjoissa todetaan, että koko tapahtumasarja vietiin läpi Pohjois-Karjalassa ilman verenvuodatusta. Asia ei suinkaan ollut niin. Helmikuussa valkoiset teloittivat viisi Venäjän armeijan sotilasta.  Huhtikuun 14. päivä surmattiin lisäksi kaksi lättiläistä, 11 puolalaista, yksi tataari, 82 venäläistä ja kolme virolaista Venäjän armeijan sotilasta. Lisää aiheesta tämän linkin takaa. Lisäksi maakunnan kaakkoisosassa, Värtsilässä, käytiin kiivaat taistelut paikallisen punakaartin kanssa.

Uutinen taisteluissa kaatuneiden Hannes Lihavaisen ja Matti
Mustosen sankarihautajaisista Kuusjärven kirkkomaalla
28.3.1918

Edellä kuvatut Joensuun tapahtumat ratkaisivat myös Kuusjärven kohtalon. Yhteenottoja punaisten ja valkoisten välillä ei kunnan alueella tapahtunut. Molemmat osapuolet harjoittelivat ahkerasti. Joensuun tapahtumien jälkeen kaikki punaisiksi epäillyt kutsuttiin kuulusteluihin ja heiltä otettiin aseet pois. Kaikki epäillyt pääsivät kuulustelujen jälkeen vapaiksi. Sodan syttymisen jälkeen valkoiset järjestivät Kuusjärvellä kutsunnat. Kunnasta lähti valkoisten rintamalle vapaaehtoisesti 69 miestä. Kutsuntojen kautta lähetettyjä oli 61. Heistä kaatui taisteluissa viisi, yksi katosi ja haavoittuneita oli viisi. Ne suojeluskuntalaiset, jotka eivät lähteneet rintamalle, suorittivat vartiopalvelusta kuudessa eri kohteessa pitäjällä. Näitä olivat Outokumpu, Sysmä, Varislahti, kirkonkylä, Maljasalmi ja Viuruniemi. Vartiopalveluksessa oli maaliskuuhun asti 25 miestä ja maaliskuun lopusta 15.

Sotasurmat 1914 – 1922-sivuston tiedot menehtyneistä valkoisista poikkevat yllä kerrotusta.  Sivuston mukaan  sisällissodan taisteluissa, vankileireillä ja katoamisten seurauksena menehtyi 11 Kuusjärvellä kirjoilla ollut henkilöä.  Valkoisten puolella saivat surmansa Jääskessä 8.3.1918 kaatunut  Matti Mustonen ja sotatapahtumien yhteydessä kadonnut Antti Kuronen.  Kuusjärven hautamuistomerkki kertoo, että sinne on haudattu myös 8.2.1918 kaatunut Liperissä kirjoilla ollut Kusti Naumanen, Viipurissa kirjoilla ollut Johannes Lihavainen ja Kuusjärvellä syntynyt, mutta Isokyrössä kirjoilla ollut Ludvig Tiilikainen.  Lehtiuutiset kertovat Kusti Naumasen kaatuneen Värtsilän valtauksen yhteydessä ja hänen asuneen Kuusjärven Sysmän kylässä. Ludvig Tiilikainen kaatui Lempäälän taistelujen yhteydessä. Räätäli Johannes Lihavainen menehtyi Imatralla sotasairaalassa Joutsenon rintamalla tiedusteluretkellä saamiinsa vammoihin.

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2

Venäläisten lestadiolaisten laulukirja Siionin Lasten Lauluja painettiin Pietarissa vuonna 1910

”Pietarin tieltä” uusi uskonvakaumus

Edellisessä kirjoituksessani kerroin lestadiolaisuuden leviämisestä Pietariin ja sen lähialueille. Liikkeen saatua Venäjän pääkaupungissa vankan kannattajajoukon sen säiteilyvaikutus tuntui laajalti myös Itä-Suomessa. Pietarin lestadiolaisyhteisön vaikutus tuntui ennen kaikkea Kannaksella ja Laatokan Karjalassa.

                      Venäjän pääkaupungin suuresta ja varakkaasta lestadiolaisyhteisöstä ei tehty organisoitua lähetystyötä ympäröiville seuduille. Tutustuminen lestadiolaisuuteen tapahtui pääosin henkilökontaktien välityksellä työ- ja kauppamatkoilla. Lestadiolaisten nuohoojamestarien ja suutarien opissa ollessaan suomalaisista oppipojista useat omaksuivat mestareidensa uskonvakaumuksen. Lestadiolaisten kokoushuoneisto oli Pietarin suomalaisten tiedossa, ja monet kävivät kuuntelemassa sananjulistusta. Useat Pietarissa asuneet ja siellä lestadiolaisuuteen liittyneet veivät uuden uskonvakaumuksensa entisille kotiseuduilleen vieraillessaan siellä tai muuttaessaan Suomen puolelle. Tällä tavalla lestadiolaisuutta levisi Uukuniemelle, Antreaan, Impilahdelle, Tohmajärvelle ja Värtsilään.[1] Pietarin vahvalla lestadiolaisyhteisöllä oli säteilyvaikutusta Viipurin läänin lisäksi varsinkin Pohjois-Karjalan ja Mikkelin läänin alueelle.[2] Muuttoliike toi herätysliikkeen Pietarista Miehikkälään ja Muolaaseen.[3] Kauppa- ja työmatkoilla "tarttui" lestadiolaisuutta Savitaipaleelle, Uudellekirkolle ja Jaakkimaan.[4] Kivennavan seurakunnassa  herätysliike sai alkunsa pietarilaisten saarnaajien Heikki Kultalan, Juho Mikkolan ja Kaarle Teodor Lindströmin välityksellä jo 1870-luvulla. Vastaavanlainen  saarnaajien tuoma lestadiolaisherätys alkoi Pyhäjärven Riiskan kylässä 1880-luvun lopulla.[5] Lestadiolaisuuden leviämisessä Terijoelle oli pietarilaisella huvila-asutuksella tärkeä rooli. Joka kesä saapui huviloilleen Kellomäelle, Kuokkalaan ja Ollilaan kymmeniä lestadiolaisia käsityöläisiä. Seuroja pidettiin ahkerasti. Vähitellen herätysliike voitti kannatusta myös paikallisen väestön keskuudessa.[6] Tällainen leviämistapa oli harvinainen. Yleensä liike joko haettiin työ- ja kauppamatkojen yhteydessä tai se tuli paikkakunnalle muuttoliikkeen mukana.

                      Koska Pietarin lestadiolaisyhteisöllä oli keskeinen merkitys liikkeen leviämisessä Kaakkois- ja Itä-Suomeen, nousivat pietarilaiset saarnaajat tärkeiksi alueellisiksi vaikuttajiksi herätysliikkeessä. Varsinkin saarnaaja Juho Mikkola[7] nautti arvostusta laajalti. Muita Itä-Suomen kannalta merkittäviä pietarilaisia saarnaajia olivat Heikki Kultala, Juho Sipolainen,  Kaarle Wellingk, Kaarle Teodor Lindström.[8] Useat muutkin herätysliikkeen saarnaajat olivat jossakin  elämänsä vaiheessa asuneet Pietarissa. Tämä oli omiaan korostamaan Pietarin lestadiolaisyhteisön keskeistä merkitystä.[9] Varsinkin Karjalan kannaksen itäosista suuntautuivat lestadiolaisten seuravierailut kauppa-, rahdinajo- ja työmatkojen luonnollisena seurauksena Pietariin. Vuorovaikutus oli molemminpuolista. Esimerkiksi Juho Mikkola kävi myöhemmin Terijoen Kuokkalassa asuessaan saarnaamassa Pietarin seurahuoneella. Samoin Terijoen Kellomäessä asunut Ii-

sakki Hirvonen saarnasi Pietarissa säännöllisesti.[10]

---

[1] KA. PTA. Cf:8. Antrean srkert. 27.5.1881 (Anders Gustaf Hahl); MVK. Johan Alarik Hannosen hst. 19.4.1968.: Raittila 1967, n:ot 65 ja 471; HÄ 1940, 116-117 (M. Vanninen); Pms 9/2.12.1954 (Kauko Mäntylä: Lestadiolaisuus Pohjois-Karjalassa 1800-luvun loppupuolella); Mäntylä 1953, 27-28.

[2] Lestadiolaisuuden toi Tohmajärvelle suutari Kaarle Wellingk, joka muutti sinne Pietarista vuonna 1887 (Mäntylä 1953, 28, Raittila 1967, n:o 538), Juvalle herätysliike saapui työmies Kalle Paavilaisen tuomana. Hän oli rippikirjojen mukaan oleskellut Venäjällä vuosina 1869-1878 (Raittila 1967, n:o 331,   Nirkko-Leskelä 1989b, 3-4).

[3] KA. PTA. Cg 4:2. Virolahden srkert. 27.2.1885 (Matthias Helenius); Muolaan srkert. 26.3.1885 (Johan Albert Tengén); Raittila 1967, n:ot 214 ja 284.

[4] Einari Koposen hst. 28.3.1992; RSide 4/1980, 12, Arvi Penin hst 4.9.1994, HÄ 1/1927,  12-13 (Kustavi Lounasheimo: Samuli Tapanaisen muistokirjoitus).

[5] Kinnunen 1996, 76 –77;  Kukko 1980, 217.

[6] OMA. Laestadiana 11. Matti Polkon hst. 8.7.1933; Kiuru 1961, 274-275; Kinnunen  1996, 76 – 77.

[7] Mikkola ei varsinaisesti koskaan ollut kirjoilla Pietarissa, vaikka asui siellä vuosina 1875-1876, 1877 ja 1882-1903 (Raittila 1967, n:o 289).

[8] Raittila 1967, n:ot 214, 471, 253, 538.

[9] Tällaisia olivat: Raittila 1967, n:ot 18, 65, 94, 100, mahdollisesti n:o 127, 171, 220, 284, 331, 365, 444, 465, 488, 520, 546, 587, 608.

[10] Raittila 1967, n:o 289; OMA. Laestadiana 10. Ec:2. Mimmi Pulkkisen hst.