Puomi Kuolismaantiellä Ilomantsissa

Puomi pysäytti kulkijan Kuolismaan tiellä

Kuvassa näkyvä puomi on edessä, kun rajavyöhyke alkaa tiellä joka johtaa Ilomantsin Möhköstä Kuolismaalle. Kuolismaa sijaitsee jo Venäjän puolella, mutta kuului ennen talvisotaa Suomelle ja oli yksi Ilomantsin itäosien suurista kylistä. Aikoinaan rajavyöhykkeen raja oli edessä näkyvän mäen päällä, jossa oli vuorolinja-autojen kääntymäpaikka. Neuvostoliiton viranomaiset vaativat sen siirtämistä mäen alle, sillä kääntyvän linja-auton valot häiritsivät itäblokin erämaan rauhaa. Vaikka Neuvostoliitto katosi, puomi on pysynyt paikoillaan. Tässä karttalinkki tuolle alueelle.

Aajevaaran - Lusikkavaaran alue vuoden 1939 kartalla. Uusi valtakunnan raja
lisätty jälkikäteen.

Tapasin Ilomantsin kylän raitilla viime kesänä vanhan pariskunnan joka kaiholla ja katkeruudellakin muisteli puomin taakse jäänyttä kotikyläänsä Lutikkavaaraa, joka jäi Moskovan rauhansopimuksen rajanvedossa niukasti Neuvostoliiton puolelle, kuten oheisesta kartasta ilmenee. Rajalta kotitalolle oli ollut matkaa noin kilometri.

Neuvostoliiton harjoittama pintavakoilu oli vilkasta jatkosodan jälkeen aina 1950-luvun lopulle saakka. Sitä suoritettiin myös Ilomantsin korkeudella ja Kuolimaalle johtavan tien varressakin. Siinä käytettiin hyväksi suomalaisten viinanhimoa ja typeryyttä. Useat vakoilusta kiinni jääneet olivat entisiä sotavankeja, jotka oli värvätty tehtäväänsä sotavankeudessa. Ilomantsin tapauksissa kyse oli ensin mainitusta syystä. Nimittän Kusurissa asuneet Erkki ja Toivo Eronen päättivät kesäkuussa 1951 lähteä hakemaan Neuvostoliiton puolelta votkaa. He olivat olleet Leminahon vartioasemalla sahaamassa puita, kun viinanhimo iski.  Votkaa he saivat, mutta se edellytti vastapalveluksia. Vastapalvelukseksi saamastaan votkasta oli se, että Eroset toimittivat tietoja Leminahon vartioasemasta ja alueen siviiliasukkaista. Veljekset kävivät viinanhakumatkoilla useita kertoja vuosina 1951-52 ja luovuttivat keräämiään tietoja. Veljesten matkat rajan taakse paljastuivat vasta vuonna 1959.

Valkoisten sisällissodassa kaatuneiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Valkoisten sisällissodassa kaatuneiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Kuparikaivospaikkakunta Outokumpu oli pitkään Pohjois-Karjalan vasemmistolaisin kunta. Siellä sosialidemokraatit saivat kunnallisvaaleissa 1920-luvulta lähtien vuosi toisensa jälkeen reilusti suurimman ääniosuuden. Kun Kuusjärven Outokummusta löytyi rikas kuparimalmio vuonna 1910, uneliaaseen maaseutupitäjään alkoi muuttaaa väestöä lähikunnista ja kauempaakin. Kaivostoiminta käynnistyi 1913 ja tuotanto sekä työväestön määrä kasvoi varsinkin 1920-luvun lopusta lähtien. Vuonna 1953 kaivoksilla oli töissä yli 1100 työntekijää. Nämä lähtökohdat tiedostaen olettaisi vuoden 1918 tapahtumien olleen silloisessa Kuusjärven pitäjässä hyvinkin drmaattisia. Näin ei kuitenkaan ollut. Nimittäin vuosina 1917 - 1918 Outokummun kaivosyhteisö oli vielä varsin pieni eikä työväenliike ollut riittävän vahva haastaakseen kunnan porvarilliset tahot. Vai olisiko syynä ollut myösl se, etteivät paikalliset työväestön nokkamiehet olleet sotakiihkoilijoiden vietävissä?

Tässä koostetta Kuusjärven valkoisten osallistumisesta sisällissotaan

Valkoisten joukkohautaan on siunattu neljä
sodassa kaatunutta.

Valkoisen osapuolen sotilaallinen järjestäytyminen käynnistyi Kuusjärvellä 19.11.1917. Tällöin perustettiin kuntaan Turvallisuuskomitea kuntakokouksen yhteydessä. Outokummun Työväenyhdistyksen edustajat olivat uhkaillen koettaneet estää sen perustamisen ja paikallinen lakkokomitea oli jyrkästi kieltänyt suojeluskunta-asian käsittelemisen kokouksessa. Niinpä kokous oli ollut varsin rauhaton.

Turvallisuuskomitean/Suojeluskunnan päällikkönä toimi piiripäällikkö Armas Pohja ja varapäällikkönä konttoristi Toivo Kosunen ja helmikuusta 1918 lähtien opettaja Mikko Mustonen. Suojeluskunnan esikunnassa toimivat Pohja, Mustonen ja insinööri Toivo Kuokkanen.  Lakkoaikana ei sattunut mitään suurempia kahnauksia, vaikka tunnelmat olivatkin kireät. Sekä lakkokomitean alainen punakaarti että järjestyskomitea pyrkivät takavarikoimaan kaikki aseet, joita ei kuitenkaan paljoakaan löytynyt. Suojeluskunta yritti ostaa aseita, mutta se osoittautui vaikeaksi.

Kuusjärven poliittisesta tilanteesta maaliskuussa
1918 kertoo oheinen lyhyt uutinen Karjalaisessa
28.3.1918.

Kun punakaarti antoi 26.1.1918 valtakunnallisen  liikekannallepanon ja Helsinkiin asetettiin 28.1. väliaikainen vallankumoushallitus, Kuusjärvi sijoittui maantieteellisen sijaintinsa ansiosta valkoisten haltuun jääneelle alueelle.  Pitäjän kohtalon ratkaisivat tapahtumat muualla Pohjois-Karjalassa. Kuusjärvellä punaisten kannattajamäärä oli liian vähäinen, jotta se olisi voinut toimia yksin. Levoton tilanne johti Joensuun ja sen ympäristön suojeluskuntalaisten kokoontumiseen 20.1. Samaan aikaan Joensuussa oli menossa sosialistiagitaattori August Wesleyn pitämä kurssi. Kurssilaiset vaativat August Wesleyn johdolla kaupunginvaltuustoa poistamaan suojeluskuntalaiset kaupungista. Etelämpänä Karjalassa olivat suojeluskuntalaiset riisuneet Sortavalassa paikallisen venäläisen varusväen aseista. Tämän jälkeen Sortavalaan kokoontuneet suojeluskuntalaiset ryhtyivät puhdistamaan muuta Pohjois-Karjalaa venäläisestä varusväestä. Kun Joensuuhun kokoontuneet valkoiset kuulivat tästä, he ryhtyivät vastaaviin toimiin muualla Pohjois-Karjalassa.  Tässä vaiheessa agitaattori Wesley poistui kaupungista. Punaisten jäätyä ilman johtohahmoa, he näkivät viisaimmaksi pidättäytyä aktiivitoiminnasta. He luovuttivat myös aikaisemmin haltuunsa saamansa aseet suojeluskunnille. Joissakin kirjoissa todetaan, että koko tapahtumasarja vietiin läpi Pohjois-Karjalassa ilman verenvuodatusta. Asia ei suinkaan ollut niin. Helmikuussa valkoiset teloittivat viisi Venäjän armeijan sotilasta.  Huhtikuun 14. päivä surmattiin lisäksi kaksi lättiläistä, 11 puolalaista, yksi tataari, 82 venäläistä ja kolme virolaista Venäjän armeijan sotilasta. Lisää aiheesta tämän linkin takaa. Lisäksi maakunnan kaakkoisosassa, Värtsilässä, käytiin kiivaat taistelut paikallisen punakaartin kanssa.

Uutinen taisteluissa kaatuneiden Hannes Lihavaisen ja Matti
Mustosen sankarihautajaisista Kuusjärven kirkkomaalla
28.3.1918

Edellä kuvatut Joensuun tapahtumat ratkaisivat myös Kuusjärven kohtalon. Yhteenottoja punaisten ja valkoisten välillä ei kunnan alueella tapahtunut. Molemmat osapuolet harjoittelivat ahkerasti. Joensuun tapahtumien jälkeen kaikki punaisiksi epäillyt kutsuttiin kuulusteluihin ja heiltä otettiin aseet pois. Kaikki epäillyt pääsivät kuulustelujen jälkeen vapaiksi. Sodan syttymisen jälkeen valkoiset järjestivät Kuusjärvellä kutsunnat. Kunnasta lähti valkoisten rintamalle vapaaehtoisesti 69 miestä. Kutsuntojen kautta lähetettyjä oli 61. Heistä kaatui taisteluissa viisi, yksi katosi ja haavoittuneita oli viisi. Ne suojeluskuntalaiset, jotka eivät lähteneet rintamalle, suorittivat vartiopalvelusta kuudessa eri kohteessa pitäjällä. Näitä olivat Outokumpu, Sysmä, Varislahti, kirkonkylä, Maljasalmi ja Viuruniemi. Vartiopalveluksessa oli maaliskuuhun asti 25 miestä ja maaliskuun lopusta 15.

Sotasurmat 1914 – 1922-sivuston tiedot menehtyneistä valkoisista poikkevat yllä kerrotusta.  Sivuston mukaan  sisällissodan taisteluissa, vankileireillä ja katoamisten seurauksena menehtyi 11 Kuusjärvellä kirjoilla ollut henkilöä.  Valkoisten puolella saivat surmansa Jääskessä 8.3.1918 kaatunut  Matti Mustonen ja sotatapahtumien yhteydessä kadonnut Antti Kuronen.  Kuusjärven hautamuistomerkki kertoo, että sinne on haudattu myös 8.2.1918 kaatunut Liperissä kirjoilla ollut Kusti Naumanen, Viipurissa kirjoilla ollut Johannes Lihavainen ja Kuusjärvellä syntynyt, mutta Isokyrössä kirjoilla ollut Ludvig Tiilikainen.  Lehtiuutiset kertovat Kusti Naumasen kaatuneen Värtsilän valtauksen yhteydessä ja hänen asuneen Kuusjärven Sysmän kylässä. Ludvig Tiilikainen kaatui Lempäälän taistelujen yhteydessä. Räätäli Johannes Lihavainen menehtyi Imatralla sotasairaalassa Joutsenon rintamalla tiedusteluretkellä saamiinsa vammoihin.

Simolan pommitusten uhrien muistomerkki Lepolan hautausmaalla

Simolan pommituksen uhrien joukkohauta ja muistomerkki Lepolan hautausmaalla.
Tähän on haudattu 42 pommituksen uhria. Osalla uhreista on myös oma hautakivi.

Lappeenrannassa sijaitsevan Lepolan hautausmaan pääportista sisälle astuttaessa jää portin oikealle puolelle kaksi viime sotien uhrien joukkohautaa. Toinen, lähempänä porttia oleva joukkohauta, on pystytetty Kaukaan tehtaiden pommituksessa talvisodan aikana 2.3.-1940 menehtyneille kuudelle työntekijälle. Toinen, hieman kauempana portista oleva, on Simolan pommituksissa 19. - 20.6.1944 surmansa saaneille. Lepolan hautausmaa valmistui Lappeen seurakunnan hautausmaaksi 1930-luvun lopulla. Simolan kylä kuului tuolloin Lappeen kuntaan.

Kaukaan tehtaiden pommituksissa 2.3.1940 kuolleiden työntekijöiden yhteishauta
Lepolan hautausmaalla

Simolan ja Etu-Simolan (nykyisin Raippo) ratapihalle ja asemanseudulle suunnatuissa puna-armeijan lentokoneiden pommituksissa menehtyi 137 - 160 henkilöä. Surmansa saaneista oli 20 - 25 sotavankeja. Tarkkaa lukua kuolleista neuvostosotavangeista ei ole, sillä kuljetuksessa olleen vankileirin arkisto tuhoutui pommituksessa. Osa pommituksissa haavoittuneista siirrettiin nopeasti jatkohoitoa saamaan länteen ja on saattanut menehtyä saamiinsa vammoihin jossakin muualla. Monet pommituksen uhreista tuhoutuivat niin, ettei heitä voinut enää tunnistaa. Niinpä Simolan tragedian uhriluku on vain suuntaa-antava.

Kahdeksan Simolan pommituksen uhria haudattiin muutaman päivän kuluttua
pommituksesta Lepolan hautausmaan kappelin pohjoispuolelle. Heidät on
haudattu vain viidelle hautapaikalle. Tällä yhteishaudalla ei ole muistomerkkiä,
ja ainoastaan kolmella haudalla on hautakivi.

Lähes heti pommituksen jälkeen haudattiin kahdeksan pommituksen uhria Lepolan kappelin vasemmalle puolelle vierekkäisiin hautoihin. Enismmäinen hautaus suoritettiin 22.6. ja viimeinen hautaus suoritettiin 27.6.1944. Tämän jälkeen hautaamiset olivat jonkin aikaa pysähdyksissa. Siviiliväestö evakuotiin Lappeenrannan seudulta ja kaupunkiin julistettiin 27.6. 1944 öinen ulkonaliikkumiskielto. Näissä haudoissa on viimeinen leposija seuraavilla henkilöillä:
Anna Haaranen ( haudattu 27.6.1944
Mauri Kourula (asemamiehen poika, 27.6.1944)
Pekka Lötjönen (24.6.1944)
Eelis Suurkuukka ( (23.6.1944)
Serafiia Suni (23.6.1944)
Maria Borgström (23.6.1944)
Emmi Nikkola (23.6.1944)
Mimmi Lehtikunnas (22.6.1944)

Tämän jälkeen uhrien hautaamiset alkoivat uudestaan ilmeisesti 12.8.1944. Sillä päivämäärällä luotiin siunauskappelin oikealla puolella oleva joukkohauta. Puna-armeija hyökkäys oli pysähtynyt ja pahin uhka Lappeenrannankin joutumisesta hyökkääjän haltuun oli ohitettu. Missä nuo vainajat säilytettiin kesän aikana on minulle vielä mysteeri. Haudattiinko heidät tilapäishautoihin odottamaan rauhallisempia aikoja tulevaa siunaustilaisuutta varten? Vai olivatko he sitä odottamassa ruumishuoneella tai jossakin muussa säilytystilassa? Osa uhreista löytyi Simolan aseman ympäristöstä vasta usean vuorokauden jälkeen ja näin ollen läheskään kaikkien uhrien kuolinpäivämäärää ei voi tarkkaan määritellä. Tähän joukkohautaan on siunattu yhteensä 42 vainajaa, jotka lähes kaikki olivat Neuvostoliiton suurhyökkäystä Kannakselta pakenevia evakoita. Lähes kaikkien heidän siunaamispäivämäärät puuttuvat ja ne tapahtuivat ilmeisesti elo-syyskuun aikana. Joitakin uhreja siunattiin maan poveen lokakuun lopulla ja joulukuussa, viimeiset lokakuussa 1945. Tuntemattomiksi jääneet vainajat siunattiin 29.10.1944. Tässä luettelo joukkohaudassa lepäävistä sekä suluissa heistä löytyvää tietoa:

Simolan aseman vesitornin seinässä näkyvät
edelleen pommituksen jäljet. Rakennus on suojeltu ja
se on Simolan pommituksen muistomerkki pitäen
sisällään pienen museon.

Vappu Lyökäri (Johannes, siunattu 26.12.1944)
Eeva Nordsten (Uuras)
Maria Nordsten (Uuras)
Tyyne Nordsten (Uuras)
Veikko Suninen (Oulunkylä)
Otto Paavilainen
John Vasenius
Lilja Huttunen (Äyräpää)
Helmi Siviä Sutinen
Rauha Kallioinen (synt. 8.10.1910, siunattu 28.10.1945)
Timo J. Tirkkinen
Aune Tirkkinen
Ida Lautala
Aksel Hartonen (Uusikirkko, synt. 17.9.1874)
Huuhtanen
Reinikainen (naishenkilö)
Nordsten
Helenius (naishenkilö)
Helena Vesalainen
Martta Palmola
Tuntematon tyttö
Tuntematon tyttö
Tuntematon naishenkilö
Tuntematon naishenkilö
Tuntematon naishenkilö
Hilda Orkola (Vahviala, Rakkolanjoki)
Tuntematon naishenkilö
Tuntematon naishenkilö
Maija Liisa Sutinen (synt. 23.2.1930)
Pentti Henrik Sutinen (synt. 20.1.1933)
Tuntematon lapsi
Kerttu Orava
Selma Pystynen (Vahviala, synt. 17.5.1919, siunattu 20.12.1944)
Kerttu Autio
Eero Orava
A. Turunen (Viipuri)
Tuntematon
Tuntematon mieshenkilö (Merkintä hautakortissa: Elias Laakko, on epävarmaa, onko haudattu tähän ja onko ilmapommituksen uhri)
Reino Hytti
Aino Näränen (Os. Kaipia, synt.6.4.1898 Lappeella, Viipurin msrk)
Tauno Pennanen (Asentaja, Parikkala)
Edith Maria Pennanen (Asentajan vaimo)

Lepolan hautausmaan kappeli

Joukkohautaan on haudattu yhdeksän tuntematonta vainajaa ja yhden tunnistus on epävarma. Enemmistö pommituksen uhreista (60) haudattiin Lappeenrantaan. Myös Luumäellä on monen Simolan uhrin (9) viimeinen leposija. Kaukaisimmat siunaamispaikat ovat Västanfjärd Turun saaristossa ja Kemi Lapissa. Lepolan hautausmaan lisäksi on useita Simolan pommituksen uhreja haudattu Lappeenrannan sankarihautausmaalle. Siellä ovat täältä kotoisin olleiden ja pommituksessa kuolleiden sotilaiden ja lottien hautakivet. Tälle sankarihautausmaalle siunattiin myös ne sotilaat, joiden ruumiit olivat junassa Simolan asemalla odottamassa siirtoa Sisä-Suomeen kotiseudun multiin. Nämä ruumiit tuhoutuivat pommituksessa niin, ettei vainajia pystytty enää identifioimaan ja olihan tilanne kesäkuun lopussa 1944 kaiken kaikkiaan täydellisen kaoottinen. Näiden sotilaiden ruumiit koottiin kolmeentoista arkkuun ja laskettiin sankarihautausmaahan. Näitä sotilaiden ruumiita oli ollut kuljetuksessa mukana 61. Ainakin viisi tunnistettua ruumista on toimitettu kuitenkin myöhemmin kotiseudulleen. Lappeenrannan sankarihautausmaalla on kolme näihin vainajiin liittyvää muistokiveä.

Lappeenrannan sankarihautausmaalla on muistokivi 61:lle Simolan pommitukseen
joutuneelle sankarivainajalle, jotka haudattiin Lappeenrantaan 13:ssa yhteisarkussa.

Kuolleet sotavangit haudattiin aluksi tilapäishautoihin Simolan aseman lähelle, josta heidän ruumiinsa siirrettiin sotavankien hautausmaalle Korkea-ahon tien varteen. Vaatimuksen siirrosta esitti Liittoutuneiden valvontakomisio. Korkea-ahontien varren hautausmaalle on haudattu yhteensä 742 sotavankia. Seitsemän sotavankia oli haudattuna vuoteen 1950 Simolan aseman läheisyydessä. Myöhemmin (tämän lähteen mukaan vuonna 1950) heidän ruumiinsa siirrettiin Saimaan kanavan varressa olevalle Soskuan sotavankihautausmaalle.

Pommituksen tunnistetuista suomalaisista uhreista 30 oli sotilaita, kuusi uhreista oli  lottia, työvelvollisia heistä oli 22, rautatiehenkilökuntaa neljä ja siviilejä yhtyeensä 51. Se, milloin Lepolan joukkohaudalle pystytettiin muistomerkki, ei ole vielä tiedossani, vaikka olen sitä useilta viranomaistahoilta kysellyt.

Salpapolkua pyöräillen välillä Hostikan luola - Miehikkälän Salpalinjan museo

Lähtopisteenä oli Hostikan luola Ylämaalla

Viime sunnuntaina (21.5.2017) kuljin Salpapolun pohjoisosan polkupyörän selässä välillä Hostikka - Miehikkälä. Sää oli hieno, aurinko paistoi koko päivän ja lämpötila oli ihanteellinen pyöräretkelle, sillä mittarilukemat nousivat korkeimmillaan vain seitsemääntoista asteeseen.  Tälläkin kerralla sain liikkua maastossa lähes yksin. Vastaantulijoita ei nytkään ollut liikaa, vain kaksi kappaletta. Heistäkin toinen sattui olemaan läheinen sukulainen eli oma poikani. Hän oli opiskelukaverinsa kanssa aloittanut vaelluksen perjantai-iltana rannikolta ja tuli yllättäen vastaani Muhikon torpan luona. Olen aikaisemmin kulkenut jalkaisin välin Hostikka - Takamaan laavu. Silloinkin sain vaeltaa ypöyksin seuranani vain lintujen laulua ja tuulen huminaa.

Naamioitu tähystyskupu, joka löytyi parin sadan metrin päässä
Salpapolulta

Salpapolku kulkee lähes koko matkan Hostikan ja Miehikkälän välillä sorapintaisilla kylä- ja metsäteillä, joten se soveltuu erinomaisesti pyöräilyretkikohteeksi. Vain kolmessa kohdassa on syytä miettiä, poikkeaako reitiltä vai ottaako pyörän kannettavaksi/talutettavaksi. Ensimmäinen tällainen on Syvä Valkjärven länsipäässä, kun polku poikkeaa kyläteiltä maastoon. Metsäosuuden alkupään voi vielä ajaa, mutta loppupäässä on ollut laajoja hakkuita, jotka ovat tehneet polun ajokelvottomaksi. Metsätraktorit/puunkorjuukoneet ovat myllänneet maastoa ja myös hakkuutähteet hankaloittavat liikkumista. Mutta tuon noin puolen kilometrin osuuden voi toki pyörää taluttaa.

Kivimäen louhokselle ei kannata pyörää hilata

Seuraava hankala kohta pyöräilijälle on Kivimäen louhoksen kohta, jossa polku poikkeaa kivikoiseen ja louhikkoisen maastoon. Koko maasto-osuus Muhikon torpalle saakka on ajokelvotonta, ja paikoin pyörän taluttaminenkin panssariesteiden välistä hankalaa. Mutta toki reitistä selvittiin. Tässä vaiheessa kannattaa jättää pyörä tien varteen, ja käydä tutustumassa louhintapaikkaan jalkaisin.  Jos palaa tielle takaisin ja edelleen pyörän kanssa soratietä muutamia satoja metrejä taaksepäin, tulee vasemmalle kääntyvään risteykseen, josta alkaa Muhikon torpalle johtava tie. Muhikon torppa ympäristöineen onkin tämän osuuden miellyttävin pysähdyspaikka, jossa kannattaa viipyä pitempään. Maisema on sykähdyttävän kaunis.

Idylli Muhikon torpan rannassa

Kolmas pyöräilijälle hankala kohta on runsas kilometri ennen Miehikkälän Salpamuseota.  Tällöin Salpapolku erkanee Hauhiantieltä ja siirtyy kallioiseen ja mäkiseen maastoon, jossa pyörää on talutettava. Tämänkin kohdan voi kiertää ajamalla Hauhiantietä ja Esterannantien risteykseen ja kääntymällä siinä oikealle. Muutaman sadan metrin päässä, Korsutien risteyksessä, polku yhtyy jälleen tiehen. Tämäkään metsäosuus ei ole kuitenkaan polkupyöräilijälle mahdoton, sillä osan siitä voi liikkua pyörän selässä.

Välillä Salpapolku kulkee panssariesteiden
välissä

Miehikkälän Salpamuseo maastossa olevinen opastauluineen on erillisen vierailun arvoinen, joten palaan siihen myöhemmin. Tällä kertaa tyydyin vain kuvaamaan muutamia kohteita ja kiertämään alueen.

Alla lisää kuvia tekemältäni retkeltä, johon kului yhteensä viitisen tuntia.

Konekivääripesäke Hostikalla

Hostikan luolan lattialla oli reilusti vettä, joten suunnitelmani vierailusta sen sisällä piti hylätä

Sotavankien joukkohaudan muistomerkki

Toinen sotavankien joukkohaudan muistomerkki. Näiden kahden välillä on vain joitakin satoja metrejä

Takamaan laavu

Muhikon torpan idylliä

Muhikon torppa

Muhikon torppa

Muhikon torppa

Urpalanjokea Muhikon torpan luona

Pyöräretki 18.10.2015 reitillä Lappeenranta - Kansola - Konnunsuo - Lappeenranta

Sunnuntaiaamuinen näkymä Kaarnantieltä Lyytikkälän kyläaukeille

Näkymä Kansolan sillalta Lauritsalan suuntaan

Näkymä Kansolan sillata Nuijamaan suuntaan

Suomen ehkä kansainvälisimmän maaseutukylän kyltti Ruokolasta
tulevan tien varressa

Joutsenon vastaanotto- ja säilööottokeskus entisessä
Konnunsuon vankilassa

Ympärillä leviaa komea suomalainen peltomaisema

Konnunsuon entinen koulu

Kolkkoja ovat majoitusrakennukset

Sunnuntaisen pyöretkeni tavoitteena oli käydä kuvaamassa kaksi lakkautettua entistä kyläkoulua. Polettuani Nuijamaalle vievää tietä Lempiälään poikkesin Nuijamaantieltä Mäenpääntielle. Tien liittessä Kaarnantiehen, jatkoin sitä pitkin kohti Kansolaa. Kaunis aurinkoinen sää suosi matkantekoani jälleen, kuten lähes koko syksyn ajan. Pysähdyin toviksi ihailemaan Lyytikkälän kylän peltoaukeita, jonka jälkeen jatkoin Saimaan kanavan ylittävälle Kansolan sillalle. Koukkasin ihailemaan myös vanhan kanavauoman vartta, jossa paikoin on edelleen käytössä vielä vanha kanavatiekin.

Jatkoin Kaarnantietä Kansolan läpi Joutsenontien risteykseen. Siellä käänsin kulkurini kohti Konnunsuota. Ruokolan kylän peltoaukeitten jälkeen edesssä siintivätkin jo Konnunsuon entisen vankilan rakennukset. Kävin siellä kerran Konnunsuon toimiessa vielä vankilana. Tutustuimme noin 25 vuotta sitten vankilan toimintaan oppilaiden kanssa. Muutama vuosi myöhemmin yritin viedä sinne lakitiedon kurssilaisia, mutta tässä välissä olivat ohjeet muuttuneet. Vankila ei ottanut enää vastaan vierailevia oppilasryhmiä. Ilmeisesti viranomaisten mielestä saattaisi joillekin nuorille pelkän vierailun perusteella syntyä liian hohdokas kuva "kiven sisällä" olosta.

Kuvasin aluksi lakkautettua Konnunsuon koulua peltoaukean takaa. Sen jälkeen ajelin pyörälläni ympäri - ämpäri vankila-aluetta, joka on siis nykyisin pakolaisten vastaanotto- ja säilöönottokeskus.  Entinen vankila ei ole kyllä miellyttävin asuinpaikka, mutta sen ympäristössä on mahtava luonto laajoine peltoaukeineen. Pakolaisten "discomusiikista" pitävät huolen tuhannet valkoposkihanhet, jotka ovat leirityneet osittain jopa vankilan maatilarakennusten väliin. Ajoittain satoihin lintuihin nousevat parvet kohoavat ilmaan nostaen "discomusiikin" volyymia huomattavasti. Jututin muutamia pakolaisia, kaksi heistä oli Aleppon kaupungista, Syyriasta. Toinen heistä olisi ulkonäön perusteella käynyt supisuomalaisesta punaisine hiuksineen ja partoineen.

Kaikki vastaantulijat joko tervehtivät oma-alotteisesti tai vastasivat tervehdykseeni. Pienet pojat hakivat heti kontaktia. Lapsia näkyi paljon, ja lastenrattaita oli talojen edessä. Koko alue oli erittäin rauhallinen, touhu verkkaisen uneliasta, Yksi ainut isohko miesporukka näkyi olevan koolla, seisoskeli sisääntuloportin luona.

Vierailu paikallisessa kuppilassa oli mielenkiintoinen. Hinnasto oli suomen lisäksi arabiaksi. Kuppilan omistaja oli tyytyväinen pakolaisiin, kehui heitä ja haukkui suomalaiset rasistit, oli todella vihainen näille. Hänellä ei ole ollut ongelmia pakolaisten kassa, sen sijaan joskus kantaväestön kanssa. Nämä paikalliset/muualta tulleet  rasistit kuulemma käyvät aika ajoin liimailemassa kuppilan vessaan ja muualle natsimerkkejä ja jättävät rasistisia lehtisiä. Omistaja kertoi tekevänsä niistä aina rikosilmoituksen. Poislähtiessäni paikalle ilmeistyi moottoripyörineen liivijengi. Huikkaisin heille lähtiessäni, että ottakaa romuillanne polkupyöräni kiinni...

Konnusuolta vie kilometrien pituinen viivasuora tie kohti Lappeenrantaa. Kivisaaren kohdalla on tien vieressä Lentolaivue 12:n muistomerkki, jonka huomasin tällä kertaa ja kävin kuvaamassa. Soskuan sulun jälkeen piipahdin vielä ottamassa kuvan kanavan varressa olevasta neuvostoliittolaisten sotavankien muistomerkistä. Sen jälkeen alkoikin paluumatkan loppuosa lievässä vastatuulessa.

Ps. Toinen aikomistani kyläkoulujen kuvauksista tyssäytyi nykyisten omistajien kuvauskieltoon.

Lisämajoitustilaa on saatu teltoista

Entisisä vankilarakennuksia, nykyisiä pakolaisten majoitustiloja

Taustamusiikista pitävät huolen tuhannet valkoposkihanhet