Hanhijärven kansakoulun vihkiäiset 30.8.1925

Lappeen Hanhijärven kansakoulu vuosikymmeniä sitten

Kirjoitussarjani "Lakkautettujen kyläkoulujen kierros" sai jokunen vuosi sitten alkunsa aamuisesta pyöräillylenkistä Hanhijärven entisen koulun ohi. Lienee syytä kunnioittaa kyseistä koulurakennusvanhusta aikoinaan Etelä-Savo-lehdestä (1.9.1924) poimitulla lehtileikkeellä kyseisen koulurakennuksen vihkiäisistä. Uutisartikkelissa näkyy se vahva rooli, joka evankelisluterilaisella kirkolla ja sen papistolla oli vielä 1920-luvulla oli lappeelaisten elämässä. Juhlatilaisuus alkoi virrellä, vihkimispuheen piti lääninrovasti ja tilaisuus päättyi kirkkoherran hartauspuheeseen ja virteen. Artikkelissa mainittu Eemil Rantasen historiikki löytyy täältä.

Lappeen uudet kansakoulut

Hanhijärven kansakoulutalo vihittiin viime sunnuntaina.

Hanhijärven uuden kansakoulutalo, joka on 24:s kansakoulu Lappeella, vihkimisjuhlaa vietettiin viime sunnuntaina, elok. 30 pnä. Kun aluksi oli veisattu virsi 285, piti lääninrovasti A. Lönnroth päivän tekstin johdolla vihkimispuheen. Paikkakunnan sekakuoro lauloin tämän jälkeen opettajatar Tähty Huotarin johdolla laulut ”Kotiseutu kullan kallis” ja ”Ajan aallot” ja tarkastaja T.G.Murto puhui niistä syistä, jotka vaativat hyvää kansanopetuslaitosta maassamme ylläpitämään.

Vielä saatiin kuulla maanvilj. Lahja Rantasen [Eemil Rantasen?] varsin asiallinen selostus eli neljännesvuosisadan vireillä olleesta Hanhijärven kansakoulun perustamishankkeesta sekä Wille Karjalaisen tiedoitus kansakoulun rakennuskustannuksista. Kokonaiskustannukset ovat nousseet 300 000 markkaan, mikä on katsottava suhteellisen alhaiseksi, kun ottaa huomioon, että koulu on erittäin hyvin rakennettu ja varustettu peltikatolla ja kaakeliuuneilla.

Lappeen kunnanvaltuuston puheenjohtaja, opettaja T. Pantzar esitti uudelle koululle valtuuston onnittelut ja kirkkoherra A. Simola puhui lopuksi sanojen ”Herran pelko on viisauden alku” johdolla. Mieltä ylentävä juhlahetki päättyi koron esittämään Isänmaan virteen, johon yleisö myös yhtyi. – Yleisöä oli juhlassa erittäin runsaasti.

Koiviston kirkkoherran 250 kilometrin evakkomatka - jalkaisin

Tämä blogimerkinnän aiheena on Karjalan kannaksella väliaikaisena kirkkoherrana toimineen Mauno Koivunevan (1904 – 1989) evakkomatka. Elokuussa 1944 ainakin kaksi sanomalehteä, Viipurista evakkoon lähtenyt Karjala sekä lappeenrantalainen Etelä-Savo julkaisivat Mauno Koivunevan kertomuksen 250 kilometrin evakkomatkastaan. Alla kyseinen lehtijuttu sekä myös yhteenvetoa Mauno Koivunevan elämänvaiheista.


*******************************************************************************

Kirkkoherra taivalsi jalan 250 kilometriä ja kokosi lepohetkinään evakot hartaustilaisuuksiin.

Juoksi tunnin lehmän perässä kunnes lehmä väsyi.

Kun lähtökäsky tuli Koivistolle, oli kirkkoherralla neljä mahdollisuutta evakuoida itsensä länteen: lähteä kirkonarkiston mukana ensimmäisellä laivalla, astua autoon, ajaa polkupyörällä tai lähteä jalkaisin taluttamaan lehmiä, jotka laitumen veräjällä odottivat mukaan pääsyä.

Kirkkoherra valitsi viimeisen mahdollisuuden. Niin alkoi 250 kilometrin mittainen jalkataival, jonka katkaiseminen kesti toista viikkoa. Sen aikana joutui kirkkoherra kokemaan kaikki evakion surut ja ilot, näkemään ”vaivaa enemmän kuin Suomi muu”. mutta tekemään matkan varrellakin tinkimättömästi velvollisuutensa evakkona ja sielunpaimenena. Mutta annammepas hänen itsensä kertoa.

Piiska toisessa ja polkupyörä toisessa kainalossa taivalsin evakkomatkaa 250 kilometriä Koivistolta Selnpäähän, josta matka jatkui junalla.. Piiska oli siksi, että ajoin kahta lehmääni, jotka katsoin viisaammaksi ottaa mukaan. Vasikka jäi pihamaalle ja neljä lammasta saareen.

Matkareitti kulki Koivistolta Sommeen ja Tammisuon kautta Juustilaan, edelleen Lappeenrantaan, Luumäelle, Viuhkolaan, Tuohikottiin ja Selänpäähän. Kengät sillä matkalla menivät hajalle, niin että varpaat pilkistelivät. Muuten matka oli minulle vain hyvää harjoitusta [ Tässä kohden saanemme mainita, että kirkkoherra Koivuneva on akateeminen murtomaamestari ] ja olinkin erittäin hyvässä kunnossa perille päästyäni. Matkaa ei suinkaan tehty koko aikaa kävelle, vaan juostava oli myös paljon lehmien perästä, jotka tavattomassa kaaoksessa olivat hävitä käsistä. Kerrankin toinen lehmä päätti palata takaisin Koivistolle, mutta minä päätin, että et mene. Niin juoksimme peräkkäin kokonaisen tunnin – kunnes lehmä väsyi. Monet, jotka eivät jaksaneet juosta, menettivät elukkansa.

Matkalla ehti nähdä yhtä ja toista

Kaikkein raskaimpia näkyjä oli, kun lehmät kiinnitettyinä kärrien perään puoliksi kuristuneina laahautuivat eteenpäin. Jalat olivat kuluneet verille ja monet kaatuivat matkalla. Tavattoman jyrkissä mäissä hevoset eivät jaksaneet pidättää kärryjä, vaan ne vierivät lehmien päälle. Alamäissä vauhti oli liian kova. Erään yläsommeelaisen emännän näin jäävän kärrien alle. Häneltä katkesi jalka ja hevonen vielä astui päälle. Hauskaa ei ollut myöskään nähdä sateen kangistamia vaeltajia lapsineen kyyröttämässä yölevollaan kankaalla nuotion ääressä. Ei myöskään kulkemassa tukahduttavassa pölyssä kilometrien mittaisissa jonossa, joka ruuhkautumisen vuoksi saattoi seistä paikoillaan tuntikausia.

Maanteiden varret olivat kuin heinäsirkkakolonna olisi kulkenut ja syönyt kaiken vihreän mennessään. Tottui niin arvostelemaan syöttömahdollisuuksia, että vielä täällä sijoituspaikkakunnallani Perniössäkin vaistomaisesti katselen pelloille, onko siellä hyvää heinää.

Minulle oli omituinen elämys nukkua toiset kanssa lattioilla, kankailla ja ulkorakennuksissa. Kerran eräs isäntä ihmetteli, kun virkamiehet, talonpojat ja kaikki pannaan samalle lattialle.. Mutta samalla asiallahan oltiin. Erään yön vietin Luumäen pappilassa. Pappilan vieraskirja sai niihin aikoihin monenlaisia merkintöjä. Eräänä yönä siihen kirjoitti nimensä piispa ja maaherra, seuraavana yönä puoliksi paljasjalkainen lehmipaimen-pappi.

Erään mieluisampia elämyksiäni koin Viuhkolan kylässä. Siellä oli opettaja ottamassa evakkoja vastaan. Hänellä oli lääkkeet ja sidetarpeet ja vailla jalkineita astuneet joutuivat hänen hoitoonsa. Toisilta oli kengät kuluneet kokonaan, toiset astelivat sukkasillaan ja toiset kävelivät paperiin käärityin jaloin länttä kohti.

Tylyä kohteluakin sai, mutta se väheni kun sattui niin, että tuli evakuointimääräys usein kylään samaan aikaan, kuin mekin saavuimme. Yleensä on sanottava, että kuta pitemmälle saavuimme, sitä paremmin hoidettiin muonitus, karjan ruokinta sekä yleensä evakuoitujen huolto. Poikkeuksia oli.

Erikoislaatuisia hartaushetkiä

Pyörä oli matkassani siksi, että lepoaikoina ajoin eteenpäin kymmeniä kilometrejä tapaamaan seurakuntalaisiani. Iltaisin yöpymispaikoissa kokoontuivat kaikki evakot koolle ja vietettiin erikoislaatuisia hartaushetkiä, joihin ei voi verrata mitään kotiseudulla pidettyjä. Täällä sijoituspaikoissa on koivistolaisille pidetty myös yhteisiä hartaustilaisuuksia. Suurin joukoin seurakuntalaiset niihin tulevat; heistä on hauskaa, kun pääsevät yhteen. Mieliala on luottavainen ja toivorikas. Sijoituspaikat ovat vain kovin hajallaan. Kerrankin jouduin juosten tekemään 30 kilometrin taipaleen jumalanpalvelusta pitämään, kun ei ollut kulkuneuvoja. Nyt on evakkomatkan harjoitus tarpeen.

*********************************************************************************

Mauno Koivuneva syntyi 9.3.1904 Viipurissa herännäishenkiseen kotiin. Koivuneva tutustui 1910–1920-lukujen vaihteessa kristilliseen partiotoimintaan ja innostui samoihin aikoihin myös urheilusta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Lyseosta keväällä 1926 ja aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot kuitenkin viivästyivät, kun Koivuneva toimi järjestötehtävissä, mm. SNMKY:n urheiluliiton sihteerinä vuodesta 1930. Näissä tehtävissä hän sai vaikutteita kansainvälisen NMKY:n piiristä vierailemalla mm. Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1920–1930-kukujen vaihteessa. Tämä kaikki etäännytti hänet heränneistä ja kiinnitti hänet NMKY:hyn ja sen toiminnallisuutta korostavaan kristinuskonnäkemykseen. Koivuneva kuitenkin pettyi SNMKY:n piirissä harjoitettuun urheilutoimintaan ja erosi kaikista SNMKY:n ja SNKL:n tehtävistään 1930-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen hän jatkoi teologiset opintonsa loppuun ja suoritti erotutkinnon teologisesta tiedekunnasta joulukuussa 1933. Papiksi hänet vihittiin Viipurissa 3.1.1934.

Pappisuran alussa Koivuneva hoiti lyhytaikaisia pappistehtäviä eri puolilla Viipurin hiippakuntaa. Vuonna 1936 tuomiokapituli määräsi Koivunevan Viipuriin tehtävänään hiippakunnan nuorisotyö. Samana vuonna Koivuneva avioitui ja hänet määrättiin Säyneisen seurakuntaan vt. kirkkoherraksi.. Talvisodassa Koivuneva oli lyhyen aikaa rintamapappina, mutta loukkaantui ja palasi seurakuntatyöhön. Säyneisten papinvaalissa 6.9.1942 Koivuneva hävisi vastaehdokkaalleen ja joutui jättämään Säyneisen seurakunnan.

Tämän jälkeen tuomiokapituli määräsi Koivunevan Koivistolle Suomenlahden pohjukkaan. Koivuneva muisteli myöhemmin runsaan vuoden kestänyttä ajanjaksoaan Koivistolla rannikon kalastajien, laivanrakentajien ja viljelijöiden parissa yhdeksi elämänsä parhaista jaksoista. Niinpä Koiviston jättäminen kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vyöryessä ja evakkotielle joutuminen merkitsivät Koivunevalle aineellista ja henkistä kriisikokemusta. Koivuneva kulki evakkomatkan alkuosan (250 kilometriä) monien muiden koivistolaisten tavoin jalkaisin kujettaen mukanaan kahta lehmäänsä. Evakkotaipaleen fyysiset ja henkiset rasitukset, traagiset ja koomiset sattumukset sekä monimuotoiset kohtaamiset merkitsivät Koivunevalle ainutkertaista, järisyttävää kokemusta. Myöhemmin hän muisteli evakkotaivaltaan valtavana elämyksenä. Samalla se lähensi häntä seurakuntalaisiinsa. Yhteinen evakkomatka seurakuntalaisten kanssa syvensi kirkkoherran ja seurakuntalaisten välejä entisestään. Se, että kirkkoherra jakoi seurakuntalaistensa kanssa evakkomatkan rasitukset, loi hänelle legendaarisen maineen. Evakkomatkan jälkeen
Koivuneva kulki jatkuvasti koivistolaisevakkojen keskuudessa, ensin Lounais-Suomessa ja siirtoväen lopullisen sijoittamisen jälkeen eri puolilla Suomea.

Kun hän huomasi, ettei voi ahkerasta kulkemisestaan huolimatta pitää yhteyttä kaikkiin seurakuntalaisiinsa, Koivuneva perusti loppuvuodesta 1944 Koiviston Viesti -nimisen lehden perustamiseen koivistolaisten yhdyssiteeksi. Lehti muodostui alusta asti tärkeäksi tiedonvälittäjäksi koivistolaisevakkoja koskeneissa asioissa. Ratkaisuna uskonnolliseen kriisiinsä kääntyi Mauno Koivuneva kesällä 1945 vanhoillislestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaisten kanssa hän oli ollut kosketuksissa tiiviisti koko Koivistolla toimimisensa ajan.

Sodan jälkeen Koivuneva toimi vuosina 1945–1951 evakkopappina. Tämän jälkeen hän siirtyi Haapavedelle viralliseksi apulaiseksi (1951–1952) ja sieltä Utajärven kirkkoherraksi (1953–1971). Utajärvellä Koivuneva muistetaan persoonallisena pappina, joka samaistui, kuten Koivistolla osaksi tavallisia seurakuntalaisia. Fyysisestä kunnostaan Koivuneva huolehti koko elämänsä ajan. Se ilmeni vielä yli 80-vutiaana kymmeniä kilometrejä pitkinä jalkaisin tehtyinä taipaleina.

Koivuneva tunnettiin vanhoillislestadiolaisten lehden Päivämiehen pakinoitsijana nimimerkillä ”Paimenpoika”. Lisäksi hän toimi myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen toimitusneuvoston puheenjohtajana. Jäätyään eläkkeelle Koivuneva muutti ensin Oulunsaloon (1971–79), sitten Nurmijärvelle (1979–85) ja viimeksi Helsinkiin (1985–1989).

 

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Valtakunnalliset kansakoulujen suurjuhlat 1950

Etelä-Savon uutisotsikko suurjuhlista 31.5.1950

Toukokuun lopulla vuonna 1950 vietettiin Lappeenrannassa valtakunnallisia kansakoulujen suurjuhlia. Helluntainpyhinä järjestettyyn suurtapahtumaan osallistui yhteensä 30 000 henkeä. Lappeenrannan pääkatuja koristivat lippurivistöt ja juhlakoristelut. Paikalle olivat saapuneet myös markkinamiehet myyntikojuineen. Lappeenrantaan toivat junat, bussit ja laivat noin 4000 kansakoulujen oppilasta ympäri maata aina Lapin perukoita myöten. Kaupungin jatkokoululle oli koottu oppilastöiden näyttely. Ajan tavan mukaan suurjuhlat alkoivat 1. helluntaipäivänä jumalanpalveluksilla Lappeen ja Lappeenrannan evankelisluterilaisissa kirkoissa sekä Lappeenrannan ortodoksisessa kirkossa. Jumalanpalveluksen jälkeen siirryttiin Lappeenrannan sankarihautausmaalle, jossa kouluneuvos Arvo Vartia piti puheen kaatuneille sankarivainajille. Haudoille laskettiin tämän jälkeen suurjuhlien seppele. Kello 13 alkoi Kimpisen urheilukentällä yksi suurjuhlien pääohjelmanumeroista, nimittäin koulujen väliset urheilukilpailut. Näihin osallistui yli 3000 tyttöä ja poikaa. Osallistujien lisäksi paikalla oli yli 2000 katsojaa.

Linnoituksen kesäteatterissa käynnistyi klo 18 kansakouluväen kevätjuhla Uudenmaan Rakuunarykmentin soittokunnan soittaessa Sibeliuksen Finlandian. Tämän jälkeen ohjelmassa oli monia musiikki-, lausunta-, tanssi-  ja kuoroesityksiä. Tässä joitakin poimintoja:
- Lappeenrannan jatkokoulun tytöt esittivät kepeitä kansantanhuja opettaja Irma Niemisen johdolla

- Lappeenrannan opettajayhdistyksen poikajoukkue esitti K.Sirenin joholla reipasta telinevoimistelua.

- Oppilas Eeva Porvali lauloi H.Klemetin ”Kevätlaulun” ja Teppo Jalkasen ”Laulavan tytön”
- Lauritsalan kansakoulun oppilaat esittivät ”Nukketanssin”.
- Kaukaan kansakoulun tytöt esittivät opettaja Helvi Helkala johdolla vannevoimistelua.
-Armilan kansakoulun tytöt esittivät opettaja Sirkka Liiran sommitteleman ja ohjaaman ”Neekeritanssin”. Viimemainittu esitys sai valtavat aplodit ja se toistettiin.
Juhla päättyi opettajakuoron lauluesitykseen, jota johti kansakouluntarkastaja Väinö Knuutinen. Iltajuhlaan oli yleisöä ahtautunut 1500-paikkaiseen teatterin noin 3000 henkeä.

Toisena juhlapäivänä marssivat koululaiset tihkusateessa Kimpisen urheilukentälle, jossa ohjelmassa oli tervehdys- ja juhlapuheiden sekä musiikkiesitysten lisäksi tyttöjen voimisteluesitys, johon osallistui peräti 1400 tyttöä. Tämän jälkeen seurasivat edellisen päivän yleisurheilukilpailujen loppukilpailut. Ohjelma jatkui vielä tyttöjen tanhuesityksillä, kuoroesityksillä ja 1200 pojan yhteisellä voimisteluesityksellä.  Suurjuhlien ohjelmaan kuuluivat myös retket Lappeenrannan lähiympäristöön. Suosituimpia niistä olivat risteilyt Saimaan kanavalle ja vierailut Imatran kuohuville koskille.

Kansakouluväen suurjuhlat onnistuivat erinomaisesti. Armilan kansakoulun tyttöjen esittämä ja opettaja Sirkka Liiran ohjaama ”Neekeritanssi” oli niin suuri menestys, että tytöt vaadittiin uusimaan esityksensä seuraavana kesänä Jyväskylässä pidetyillä suurjuhlilla. Onnistuneet suurjuhlat innostivat Lappeenrannan kouluväen järjestämään jokakeväiset paikalliset kansakouluväen kevätjuhlat Linnoituksen kesäteatterissa. Tämä perinne alkoi vuonna 1952 ja kesti aina vuoteen 1968 saakka.

Kannaksella tavataan!

Euroopan ylle nousivat yhä uhkaavammat sodan pilvet keväällä 1939. Myös Suomessa tajuttiin, että maamme on varauduttava entistä varmemmalta näyttävään sotaan linnoittamalla ennen kaikkea itärajaamme. Itärajalla painopiste oli Karjalan kannaksella. Vapaaehtoiset linnoitustyöt käynnistyivät 4. kesäkuuta 1939 ja ne jatkuivat aina lokakuuhun asti. Vapaaehtoistöitä tehtiin yhteensä noin 50 000 työviikkoa. Linnoitustöihin osallistui 60 – 70 000 vapaaehtoista miestä ja noin 2500 naista. Talkoojoukot työskentelivät noin 3000 miehen voimin viikon jaksoissa.

Karjalan kannakselle oli rakennettu 1920-luvun alussa ranskalaisten asiantuntijoiden ohjauksessa ensimmäiset puolustuslaitteet. Puolustuslaitteiden rakentamista jatkettiin koko ajan, mutta työ eteni hitaassa tahdissa. Vuoteen 1939 mennessä oli saatu valmiiksi 66 korsua 150 kilometrin matkalla.

Kesällä 1938 oli Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa syntynyt ajatus linnoittaa Karjalan kannasta lisää. Suojeluskunnat ottivat tehtävän omakseen ja ne organisoivat toiminnan. Puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi AKS:n tarjouksen. Niukkanen asetti 3. huhtikuuta 1939 toimikunnan laatimaan suunnitelmaa vapaaehtoisen työvoiman käytöstä linnoitustöissä.

Kesän linnoitustöissä palkattu työväki ja armeijan joukko-osastot tekivät erikoistöitä, kuten betonirakennelmia. Vapaaehtoisten päätehtäväksi tuli panssariesteiden rakentaminen. Kannaksen lisäksi töitä tehtiin Laatokan koillispuolella ja rannikkolinnakkeilla. Vapaaehtoisjoukon ruokahuollosta vastasi pääosin Lotta Svärd-järjestö.

Vapaaehtoistyöt päättyivät lokakuussa 1939, mutta töitä jatkoivat ylimääräisiin (kertaus)harjoituksiin (YH) kutsutut reserviläiset. Näin syntynyt, Mannerheim-linjaksi kutsuttu puolustuslinja, koostui mm. 606 konekivääripesäkkeestä ja korsusta, 136 kilometrin pituisesta panssariestelinjasta ja 331 kilometristä piikkilankaesteitä. Puolustuslinjalla oli tärkeä merkitys siinä, että Neuvostoliitto joutui ottamaan Suomen valloitusaikeissaan aikalisän.

Mielenkiintoista oli huomata, että Lappeenranta oli tässäkin asiassa edelläkävijöiden joukossa. Toukokuun alussa, 5.5.1939 ilmestyneessä Etelä-Savo-lehdessä, lappeenrantalaisia kutsuttiin Kannaksen linnoitustöitä käsittelevään kansalaiskokoukseen, joka oli samalla vapaaehtoisten värväystilaisuus otsikolla Parempi kaivaa kuin katua!

Samaisen lehden mukaan (Etelä-Savo 6.5.1939) mukaan maamme ensimmäinen vapaaehtoisten värväystilaisuus. Taoahtuma pidettiin Lönnrotin kansakoululla 5.5.1939. Vapaaehtoisia ilmoittautui toista sataa. Lappeenrantalaiset vapaaehtoiset olivat lisäksi ensimmäisten joukossa 4.6.1939 käynnistämässä Kannaksella linnoitustöitä.

Matkustusrajoitukset talvisodan kynnyksellä 23.10.1939

Löysin alla olevan uutisen talvisodan alla 23.10.1939 voimaan astuneista matkustusrajoituksista Etelä-Savo-lehdestä (26.10.1939). Artikkelissa on kartta matkustusrajoitusalueista. En muista sitä nähneeni aikaisemmin.

Toinen maailmasota oli alkanut 1.9.1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, johon Neuvostoliitto liittyi 17.9.1939 hyökkäämällä idästä puolalaisten selustaan. Pian 23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropp-sopimuksen solmimisen jälkeen jo aikaisemmin Neuvostoliiton Suomelta vaatimat alueluovutukset saivat lisävauhtia. Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan. ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, joista ensimmäinen oli 12.–14. lokakuuta, Maassamme oli käynnistetty ylimääräiset kertausharjoitukset, jotka toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa 9. lokakuuta 1939 perustettiin muun muassa suojajoukot ja joitakin Neuvostoliiton-rajan lähialueiden divisioonia. Toisessa vaiheessa 14.10 alkaen perustettiin ja keskitettiin loput kenttäarmeijasta. Baltian maat olivat alistuneet Neuvostoliiton kiristykseen ja luovuttaneet puna-armeijalle satamia, lentokenttiä ja muita maa-alueita sotilastukikohdiksi. Suomi oli valitsemassa toisen tien. Tien, joka vaati suuria uhrauksia, mutta joka osoittautui viisaaksi ratkaisuksi.

Muhamettilaiset suunnittelevat lapsilleen omauskoista kansakouluopetusta. (Etelä-Savo 1.8.1933)

Maassamme elettiin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa lapuanliikkeen terrorin aikaa. Kommunisteja tai sellaiseksi kuvilteltuja, sosialidemokraatteja ja jopa maltillisia oikeistolaisia kyydittiin, pahoinpideltiin, uhkailtiin ja pakotettiin eroamaan luottamustoimistaan. Yliopistosta yritettiin tehdä pelkästään suomenkielistä ja  Saksassa valtaa nousseen Adolf Hitlerin ihailu ei sunkaan ollut harvinaista. Niinpä on yllättävää löytää juuri tuolta ajalta oheisenlainen, positiivinen artikkeli Etelä-Savo-lehdestä pienestä uskonnollisesta ja kielellisestä maahanmuuttajavähemmistöstä.

Minulle oli uutta artikkelissa se,
1. että jo noinkin kauan sitten puuhattiin maahamme koulua, jossa uskonnonopetus olisi ollut islaminopetusta. 2. Toinen yllätys oli islaminuskoisten tataarien määrä 1930-luvun alussa  Lappeenrannan seudulla
 

M.m. Lappeenrantaan 2 kk. kestävä haarakoulu. Täällä oppivelvollisia 24. Koko maassa muhamettilaisia 650 henkeä.

Saatuaan kuulla, että Suomessa asuvat muhamettilaiset ovat viime aikoina innokkaasti yrittäneet saada järjestetyksi lapsilleen heidän äidinkielensä ja uskontonsa opetusta omissa kansakoulujamme vastaavissa oppilaitoksissa, kääntyi edustajamme asiassa Suomen muhamettilaisen seurakunnan puheenjohtajan B. Shamaledtinin puoleen pyytäen häneltä yksityiskohtaisia tietoja hankkeesta. Herra Shamaledtin lausui tällöin:

- Suomen muhamettilaiseen seurakuntaan kuuluu nykyisin 650 henkilöä. Olemme tänne saapuneina saaneet nauttia täysiä kansalaisoikeuksia ja harjoittaa omaa uskontoamme. Kuulumme turaanilaiseen kansanheimoon, johon uskontunnustuksemme pääkansakin, turkkilaiset, kuuluu. Sortovuosina oli n.s. kagaaleilla läheinen kosketus tataarilaisiin kansoihin. Suomen itsenäistyttyä herpaantui tuo kosketus. Kuitenkaan ei pidä unohtaa, että Suomella on hyvin lämpimiä ystäviä Turkissa y.m. ja että Suomen ulkomaankaupalle olisi hyvin edullista saada syntymään suhteita myös näiden maiden kanssa. Suomessa toimiva Turan-yhdistys työskentelee mainittujen kansojen lähentämiseksi.

- Muhamettilaisen seurakunnan varoissaan olevat jäsenet ovat koettaneet voimiensa mukaan avustaa heikommassa asemassa olevia seurakuntalaisia sekä taloudellisesti että henkisesti. Uskontomme opetusta on näihin asti annettu seurakunnan puolesta, mutta nyttemmin on pyrkimyksemme saada opetus järjestetyksi entistä tehokkaammalla tavalla. Suomen voimassa oleva uskonnonvapauslaki myöntää vapautuksen uskonnonopetuksesta muihin kuin koulun uskontokuntaan kuuluville lapsille ja lisäksi antaa mahdollisuuden saada omaa uskonnonopetusta, mikäli vähintään 20 samaan uskontokuntaan kuuluvaa sitä pyytää. Kun meillä on maassa n. 150 oppivelvollista lasta, on herätetty kysymys uskontomme opettamisesta eri aineena lapsillemme. Olemme valmiit tekemään asian hyväksi uhrauksia. Tarkoituksemme on aikaansaada kansakouluja, joissa rinnakkain valtakunnan pääkielen kanssa opetetaan turkin kieltä, Turkin historiaa, sen kansallislauluja ja ennen kaikkea uskontoa, jota n. 350 miljoonaa ihmistä maapallolla uskoo ja kunnioittaa. Lisäksi kuuluisivat oppiaineisiin kaikki muut, joita nykyinen oppivelvollisuus edellyttää.

- Mikäli varoja saadaan kokoon, aloittaa ensimmäinen koulu aluksi vain uskonto aineena toimintansa Helsingissä. Ensi vuoden syyskuusta lähtien toimii koulu täydellisenä kansakouluna. Jos valtiovalta suhtautuu piakkoin jätettävään anomukseemme suosiollisesti – olemme jokseenkin kaikki Suomen kansalaisia – perustamme myöhemmin kouluja Helsingin ohella Tampereelle ja Turkuun, joissa annetaan suunnitelman mukaan opetusta 6 ½ kuukautta sekä ns. haarakouluja Lappeenrantaan, Terijoelle ja Hyvinkäälle, joiden kurssiaika olisi vuosittain 2 kuukautta. Helsingin koulun oppilasmäärä olisi 27, Tampereen 30, Turun 22, Lappeenrannan 24, Terijoen 22 ja Hyvinkään 21.

Viipurlaist avio-onnee

Vanhoja lehti lukiessa törmää monenlaisiin uskomattomiin elämäntarinoihin ja sattumuksiin. Tässä yksi esimerkki heinäkuulta vuonna 1934 (Etelä-Savo 21.7.1934). Lehdessä oli kyllä sivukaupalla tarinaa Ruotsin kruununprinssin Gustaf Adolfin vierailusta Lappeenrannassa, ynnä muuta vähemmän mielenkiintoista. Mutta tämä kuvaamani uutisjuttu oli lehden mielenkiintoisin.

Ilmeisest sulhol tul hätä, ko hää huomas aamul Viipuris, ett kukkaa ei oltkaa laittamas aamupallaa ja evväit.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten. (Etelä-Savo 22.9.1928)

Taikinamäen vanha koulurakennus, entinen pappila keväällä 2015

Viime päivinä on paikallisessa sanomalehdessä ollut useita artikkeleita Taikinamäen ”vanhasta pappilasta”. Rakennus on toiminut pappilan lisäksi ainakin kansakouluna sekä tyttölyseon ja musiikkiopiston opetustilana. Vuonna 1928 Lappeen Taikinamäen kansakoulu juhli 50-vuotista taivaltaan. Tässä yhteydessä julkaistiin Etelä-Savo-lehdessä 22.9.1928 koulun ensimmäisten oppilaiden joukkoon kuuluneen taloustirehtööri J(ooseppi) Kaarnan muistelu kouluvuosistaan. Alla kyseinen artikkeli keskeisiltä osiltaan, väliotsikot allekirjoittaneen.

Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten

Taikinamäen kansakoulun vanha rakennus oli seisonut nykyisellä paikallaan jo 50 vuotta vuonna 1928

Artikkelinsa alkuosassa Kaarna kertoo mm. , miten hän ”joutui” olemaan koulun ensimmäisiä oppilaita, ja hän jatkaa:
 

Sanoin, että jouduin olemaan. Kyllä se niin on, ettei, kuten nykyään, pojalta itseltään juuri kysytty, haluatko mennä kouluun vai etkö. Minun on vaikeata muistaa niitä päiviä ja hetkiä, jolloin kotonani asiaa pohdittiin enempää kuin tarkalleen kouluaikaisia tapahtumiakaan  - onhan siitä kulunut jo niin monta ajast’aikaa. Sen kuitenkin muistan, että isäni eräänä kauniina päivänä tuli kotiin Lappeenrannasta kertoen Lappeen kirkossa pidetyn kokouksen, missä itse läänin kuvernööri Oker-Blom oli korkeassa persoonassaan saapuvilla. Tässä kokouksessa oli käsitelty kysymystä kansakoulun perustamisesta paikkakunnalle ja olivatkin pitäjän valistuneimmat miehet olleet asiaan niin innostuneet, että se sai onnellisen ratkaisun.

Taloustirehtööri J. Kaarna

Isäni Pekka Kaarna oli myös nähtävästi peräti innostunut koulujuttuun, koska hän ilman muuta eräänä päivänä ilmoitti pojallensa, että nyt olisi lähdettävä Lappeenrantaan ja ruvettava koulumieheksi. Koska nuoria miehiä aina uutuus viehättää – ja tämä olikin vasta uutta – niin enemmittä mietiskelyittä seurasin määräystä. Tähän vaikutti ka osaltaan neljäs käskykin. Kun matka kotoa kouluun oli pitkä, täytyi minun kuten monen muunkin, ottaa asunto kaupungista ja vain loma-ajat vietimme kotonamme.

Koulutyöhön heti ensimmäisenä päivänä

Koulun alkajaispäivä oli maanantai, sen muistan, samoin kuin senkin, että opettajamme teki meihin heti alkajaisiksi hyvin voimakkaan vaikutuksen. Alkajaisjuhlallisuuksia ei silloin ollut, ne pidettiin muistaakseni parisen viikkoa myöhemmin. Päivä alkoikin siten täyden työn merkeissä. Aamurukouksen, joka oli meistä kaikista varsin juhlallinen, päätyttyä siirrettiin tyttöoppilaat omaan luokkaansa. Me poikaoppilaat taas jäimme omaamme, joka oli suurempi ja jota käytettiin myös juhla- sekä rukoussalina. Aapiskirjat otettiin esille ja niin alkoi toimintansa Taikinamäen koulu.

Itse koulunkäynti on, kuten kaikki tietävät, sellaista säännöllisiä raiteita kulkevaa ja rauhallista työtä, että siitä harvoin jää yksityiskohtia mieleen. Minäkään en muista, että mitään erikoisempaa olisi tapahtunut, kuin että jokunen poikaviikari sai silloin tällöin pienen nipistyksen kolttosistaan. Rangaistukset eivät muuten olleet ensinkään ankarampia kuin nykyisin, mutta varmaa myös on, ettei silloin kurinpitoa tarvittukaan läheskään niin paljon kuin nyt. Oppilaat olivat yleensä erittäin tottelevaisia ja opettajan sanaan luotettiin kuin muuri.

Koulutarkastajan vierailu merkkitapahtuma

Merkkitapahtumia olivat koulun tarkastukset. Aluksi toimittivat niitä pitäjän papit, mutta muutaman vuoden perästä tuli jo oikea tarkastaja, jonka nimeä en enää muista. Pappien tarkastuksesta pysyy mielessäni Lappeen rovastin Mateus Hackzellin käynnit. Hänellä oli tavallisesti vain yksi knoppikymys, jonka hän pojille asetti ja se kuului: ”Pojat, sanokaapas mistä suoloja saalaan?” Koska vanhemmat pojat olivat tästä kysymyksestä jo ennakolta kertoneet nuoremmille, niin oli luonnollista, että kaikki tiesivät, mistä ”suoloja saalaan”.

Tappelut eivät olleet harvinaisia

Koulutyö alkoi tavallisesti klo 9 aamulla ja päättyi muistaakseni klo 5 illalla, ollen välillä kuitenkin parin tunnin ruokailuloma. Uskonnolla oli tärkeä sija lukujärjestyksessä ja sitä olikin muodossa tai toisessa kaksikin tuntia päivässä. Vapaa-ajat käytettiin sekä lukemiseen että kaikenlaiseen poikain voimainkoitteluun. Tappelut eivät silloinkaan harvinaisia. Kaupungin kansakoululaiset, jotka pitivät itseään herraskaisina, löylytettiin silloin tällöin ja sehän ei ollut ihme, koska me olimme vanhempia. Muistaakseni oli minimi-ikärajana kouluun päästessä silloin 10 vuotta. Väestön yleinen mielipide ei ollut alunperinkään koulua vastaan, päinvastoin pikemmin. Lapsia alettiin yhä runsaammin käyttämään kansakoulussa ja nopeasti Taikinamäen koulun oppilasmäärä kasvoi. Huvittavalta tuntuu nyt jälkeenpäin, että silloin kansakoulu oli hyvinkin usean silmissä ainakin yhtä suuri oppilaitos kuin nykyisin yliopisto. Vähintäinkin otaksuttiin pojista tulevan pappeja.

Kuten jo mainitsin, ei koulusta ja koulunkäynnistä ole jäänyt paljonkaan muistiin, mutta sitä enemmän muistelevat kaikki Taikinamäen koulun ensimmäiset oppilaat opettajiansa. Siihen aikaan oli meillä kaksi opettajaa, poikien opettajana Kalle Oittinen, kansanvalistaja ja valtiopäivämies, ja tyttöjen opettajana nti Aleksandra Grönroos. Kummastakin on sanottava, että he olivat harvinaisen kyvykkäitä opettajia.

Kalle Oittinen – opettaja Jumalan armosta

Kalle Oittisesta, joka oli tietysti meitä poikia lähellä, tahtoisin mainita pari sanaa. Hän oli opettaja Jumalan armosta. En ole eläessäni tavannut sellaista persoonallisuutta kuin hän oli. Jokainen sana, joka tuli hänen huuliltaan, jokainen kasvojen ilme ja koko hänen majesteetillinen olemuksensa sai aikaan sen, että oppilaat suorastaan pakosta joutuivat hänen opetuksensa lumoihin. Hänen puhetapansa oli vakuuttavaa ja varmaa ja esityksensä elävää, joten se vei mukaansa kaikkein välinpitämättömimmätkin. Ollen vielä syvästi uskonnollinen ja elämäntavoiltaan puhdas, teki hän oppilaisiinsa läpi heidän elämänsä kestävän syvän vaikutuksen. Sitä antaumusta, millä hän oli kutsumukseensa ryhtynyt, kuvastaa selvästi myös hänen harras huolenpitonsa oppilaistaan heidän jo päätettyään koulunsa. Hän nimittäin piti omalla ajallaan ja ilman mitään maksua paremmille oppilailleen jatkokoulua ja vuosikausia jälkeenkinpäin avusti heitä itseopiskelun tiellä. Niinikään hän seurasi tarkoin entisten oppilaiden elämäntapoja ja koetti isällisesti hairahtuneita ohjata oikealle tielle. Erinomainen kasvattaja ja erinomainen kansalainen oli Kalle Oittinen. Siksipä entiset oppilaansa häntä suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella muistelevatkin

Kuvaus matkalta Ruijan suomalaisten keskuudessa vuonna 1933

En ole viime aikoja juurikaan penkonut uskonnollisuuteen liittyviä aiheita, mutta aika ajoin niitä pullahtaa esiin muita tietoja etsiessäni. Etelä-Savo-lehdessä oli 15.7.1933 artikkeli, jossa vapaakirkollinen lähetti Väinö Välkiö kertoi kokemuksistaan Ruijan-matkalta. Välkiö kuvaa kielellisiä, uskonnollisia ja myös taloudellisia oloja. Elettiinhän tuolloin pulavuosia. Ruijassa uskonnollista elämää sävytti sekä suomalaisten kveenien että saamelaisten keskuudessa vahvasti lestadiolaisuus. Sitä on pidetty voimakkaasti eksklusiivisena uskontona, joka sulkee pois muut kristinuskon haarat. Välkiön haastattelusta muodostuu toisenlainen, sterotypiat kumoava kuva. Tässä otteita hänen haastattelustaan:

Suomalaiskyliä, joissa suomalaisten lisäksi on vain muuan norjalainen, joku opettaja ja kauppias ovat Annijoki, Pykeia, Näätämö, Kallijoki sekä osittain Taana ja Alattio. Näissä on suomen kielen taito parhaiten säilynyt. Vesisaaren kaupungissa on suurin suomalaisasutus eli noin 2000 asukkaasta yli puolet suomalaisia. Vesisaaressa on mm. suomalainen kirjasto, saarnamies Möllerin perustama, ja on sillä varsin huomattava määrä arvokkaita teoksia.

Kirjallisuuteen nähden harrastetaan etupäässä vain hengellistä kirjallisuutta. Laestadiuksen ja Lutherin postillat ovat enin levinneitä. Monin paikoin näkee myös Samuli Paulaharjun kirjaa Ruijan suomalaiset, jonka asiallisuutta kiitellään. Suomalaisia sanomalehtiä leviää nykyisin vain muuan, mutta sen sijaan uskonnollisia, varsinkin laestadiolaisten lehtiä leviää runsaasti.

Väestön uskonnollinen harrastus on erikoisen huomattava. Nimenomaan laestadiolaisuus on levinnyt runsaasti näille seuduille ja heillä on – samoin kuin jossakin määrin kirkollisella sisälähetysseuralla – omia rukoushuoneita. Saarnamiestä tullaan kuulemaan peninkulmienkin päästä. Sain useissa tapauksissa vapaasti käyttää sekä laestadiolaisten rukoushuoneita että kansakoulutaloja hartaustilaisuuksiini, ja yleensä laestadiolaiset suhtautuivat myötämieleisesti järjestämiini kokoustilaisuuksiin.

Norjan Lapin lähetysseura tekee näillä seuduilla huomattavaa valistustyötään. Seuralla, joka äsken täytti 45 vuotta, on useita vanhainkoteja, sairashuoneita ja sairaanhoitajattaria, jotka toimivat lappalaisten keskuudessa.
Pääasiallisesti Tornionjokilaaksosta siirtyneet asukkaat ovat yleensä siistejä, ja vieraanvaraisia. Kun väestö tiesi minun liikkuvan saarnamatkoilla, sain maksutonta avustusta kaikkialla. Mitä kansallisuustietouteen tulee, on käsitys Suomesta heikkoa, joskin suurella mielenkiinnolla ja lämmöllä muistellaan kotimaan oloja

Naispappeja Ruotsiinkin (Etelä-Savo 13.2.1919)

Etelä-Savo 13.2.1919

Sattuipa vanhoja lehtiä selatessani jälleen mielenkiintoinen uutinen silmääni. Uutisessa kerrotaan, että Ruotsin valtiopäivien toisessa kamarissa oli nostettu keskusteluun niiden hallitusmuotoon kirjattujen esteiden poistaminen, jotka estivät naisia pääsemästä valtion virkoihin. Varsinkin naisten pääsy papinvirkoihin Ruotsin evankelisluterilaisessa kirkossa oli tämän aloitteen päämääränä.

Mikä tässä uutisessa sitten oli yllättävää? Se, että Ruotsissa oltiin noinkin varhain asiassa liikkeellä. Naispappeushan toteutui luterilaisissa kirkoissa vuosikymmeniä myöhemmin. Noh, joissakin luterilaisissa kirkoissa se ei ole toteutunut vieläkään. Tanskassa ensimmäinen nainen vihittiin papiksi vuonna 1948 ja Ruotsin luterilaisessa kirkossa  vuonna 1958. Suomen luterilaisessa kirkossa naispappeus hyväksyttiin vasta vuonna 1986.

Tähän hyvä muistaa, että roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksy edelleenkään naispappeutta, samoin ei ortodoksinenkaan kirkko. Moskeijoissa naiset rukoilevat eri tilassa kuin miehet puhumattakaan että he toimisivat niissä saarnaajina. Sen sijaan juutalaiset suuntaukset ortodoksijuutalaisa lukuunottamatta hyväksyvät myös naisrabit synagoogassa.