Saaristolaiselämän kirot

Etelä-Savo 13.11.1924

Kun yleensä puhutaan saaristolaiselämän ankaruudesta ja sen kiroista, tällaisen elämänpiirin oletetaan koskevan maassamme merellistä rannikkoamme ja Ahvenamaata. Tosiasia on kuitenkin, että vastaavaa elettiin todeksi myös sisämaassa sijatsevassa Etelä-Karjalassa. Eteläisen Saimaan saaristossa asui 1920-luvulla useita tuhansia asukkaita, joiden yhteydenpitoväylä muuhun maailmaan ei suinkaan ollut maantiestö vaan vesireitit. Tämän kulkuväylän käytössä oli riskinsä. Joutsenon, Lemin, Luumäen, Ruokolahden, Savitaipaleen, Suomenniemen ja Taipalsaaren vesillä hukkui vuosittain melkoinen joukko kuntalaisia. Rahdin- ja puutavaranajo, kalastus- ja koulumatkat olivat vaarallisia syksyisin ja keväisin kelirikkoaikana. Sulavesien aikana tapahtui myös paljon onnettomuuksia. Nämä johtuivat usein joko liian raskaasta lastista tai huonokuntoisista veneistä. Lasten koulumatkat virtaavien salmien ja laajojen selkien yli koituivat joidenkin kohtaloksi. Vesistöjen äärellä asuville tarpeellinen uimataitokin puuttui monilta.

Kun selailee paikallisia sanomalehtiä, niistä löytyy vuoden mittaan useita surullisia tarinoita hukkumisista. Tässä esimerkki marraskuulta vuonna 1924:

Järkyttävä hukkumistapaus Savitaipaleella

Neljä henkeä käsittävä venekunta kulkenut Partakoskelta Kuivasensaareen, jolloin vene lähellä saaren rantaa kaatui. – Veneessä olleista hukkui kolme henkilöä, yhden päästessä uimaan rantaan. – Onnettomuuteen syynä pimeys ja raskas lasti.

Eilen illalla klo 8 aikaan lähti Savitaipaleen Partakoskelta neljä henkeä käsittävä venekunta soutamaan noin kolmen kilometrin päässä olevaan Kuivasensaareen. Venheessä olivat itsellisnainen Eeva Partanen ja talonemäntä Maria Ukkonen, molemmat kotoisin Kuivasenkylästä. He olivat olleet Partakoskella Pienenkosken myllyllä viljaa jauhattamassa. Kotimatkalle lähtiessään olivat he ottaneet veneeseen erään saarnaaja Lempiäisen, joka oli pitänyt hartaushetkiä Partakosken puolella ja oli nyt menossa Kuivasensaareen, sekä Kuivasen kylästä kotoisin olevan palvelijatar Hilma Pettisen. Venekunta pääsi pimeässä onnellisesti aina lähelle Kuivasensaarta, mutta sitten lähellä rantaa tapahtui onnettomuus ja veneessä olleet joutuivat veden varaan. Heistä kykeni Hilma Pettinen uimaan rantaan ja viemään onnettomuudesta sanan lähimpiin taloihin. Onnettomuuspaikalle saapuneet henkilöt löysivät venheen rantaan ajautuneena sekä lähistöltä Maria Ukkosen ruumiin. Eeva Partasen ja saarnaaja Lempiäisen ruumiit sen sijaan olivat kadoksissa.

Mari Ukkosta ryhdyttiin heti virvoittamaan henkiin, mutta sikäli kuin klo 9 aikaan illalla saimme kuulla. Savitaipaleen kunnanlääkäri R. Soilunen matkusti onnettomuuspaikalle illalle heti saatuaan tapahtumasta puhelimitse tiedon.

Sikäli kuin tapahtumasta illalla saaduista tiedoista voi päättää, on tämän surullisen onnettomuuden syynä ollut pimeys sekä se, että pienehkö kaksisoutuinen vene oli liian raskaassa lastissa. Siinä oli näet mainittujen neljän hengen lisäksi kahdeksan säkkiä jauhoja, vaikka tosin kaikki säkit eivät olleet täysinäisiä.

Hukkuneista olivat Eeva Partanen ja Maria Ukkonen kumpikin noin 50 vuoden ikäisiä. Saarnaaja Lempiäinen oli myöskin vanhemmanpuoleinen mies. Hän lienee kotoisin Helsingistä ja liikkunut viime aikoina Savitaipaleella hartauskokouksia pitämässä. Pelastunut Hilma Pettinen on vähän yli 20 vuoden ikäinen.

Kun puhelinyhteys Partakoskelle keskusaseman sulkemisen takia katkesi klo 9 aikaan, emme illalla onnistuneet saamaan tapahtumasta täydentäviä tietoja.

Eteläkarjalaiset paikannimet

Eteläkarjalaiset paikannimet ovat kyllä hauskoja:
Savitaipale - Suomenniemi - Lemi - Taipalsaari-alueelta löytyvät mm. seuraavat kylännimet:
Turree, Orrai(n), Koskei, Kuivainen, Pöllä, Pöllölä, Punkka, Karkaus, Lylys, Vieruva, Survaja, Laari, Puunenä, Tappura, Munne, Kaulio, Myyrä, Kuitikka, Lantta, Viiru, Jukkara, Rötkö, Ruippo, Lökänen, Taina, Hyönä, Uro, Uimi, Pesu, Jäkälä, Suni, Käyhty, Lapatto, Nio, Havo, Kinttu, Muukka, Saareks, Kuitto, Ruomi, Iitiä, Tauri, Talka, Koukku, Lairi, Mielakka, Vitsai, Sipari, Kirjamoi, Tuosa, Hyötiö. Lähes kaikki mainitut kylännimet ovat myös tyypillisiä eteläkarjalaisia sukunimiä. Erikoisuus ovat ennen kaikkea nuo tuplavokaalin kanssa iihin loppuvat paikannimet eli Orrai, Koskei, Vitsai, Solkei, Kirjamoi. Hienoa, että Etelä-Karjalan paikannimistöstä on valmistumassa Timo Rantakaulion väitöskirjatutkimus

Etelä-Karjala ja Karjalan kannas oli aikoinaan (ja osittain vieläkin) rikas ominaisuuksiin tai ulkonäköön liittyvistä, sekä eläimiin viittaavista sukunimistä tyyppiä Valkeapää, Tauti, Kurppa, Harakka, Varis, Kärpänen, Myyrä, Kirppu, Jauhosäkki, Puunenä, Siannahka, Sikiö, Kana, Kukko, Kurki, Sorsa. Osa on vaihtanut sukunimensä "hienostuneemmaksi", osa kantaa sitä ylpeänä edelleen. Niinpä minullakin on ollut ilo tavata lähes kaikkia yllämainittujen nimien kantajia. Eräällä keväisellä pyöräretkelläni, minulla oli ilo tavata herrat Hiiri ja Myyrä käydessäni Hiiren ja Myyrän kylissä.

Viikatemiehen sato oli runsas vuonna 1944 (Päivitetty 3.5.2016)

Sankarihautajaiset Lappeenrannassa 19.5.1940. SA-kuva.

Sankarihautajaiset Lappeenrannassa 19.5.1940. SA-kuva.

Suuri oli omaisten suru. Sankarihautajaiset
Lappeenrannassa 19.5.1940. SA-kuva.

Kesän 1944 torjuntataistelut antoivat pahan suoneniskun Lappeenrannan seudun miespuoliselle aikuisväestölle. Itselleni se konkretisoitui jälleen lukiessani tänään Lappeenrannan lähikuntien vuoden 1944 väestötilastoja. Tuon pelottavan, kammottavan ja surullisen ajan aistii joka kerta myös kulkiessa Lappeenrannan ydinkeskustassa. Harvassa kaupungissa sankarihautausmaa on samalla tavalla kuin Lappeenrannassa aivan keskustassa. Lisäksi tämä sankarihautausmaa on suuri, Suomen toiseksi suurin ja siihen on haudattu 1508 vainajaa.

Sankarihautausmaan massiivisuutta lisää vielä sen yhteydessä oleva Äiti – Karjala monumentti. Se koostuu kuvanveistäjä Kauko Räsäsen Äiti Karjala- patsaasta  ja sitä kolmelta suunnalta ympäröivästä, 70 metriä pitkästä graniittimuurista. Muuriin on kaiverrettu Neuvostoliitolle luovutetun Etelä- ja Keski- Karjalan sankarihautoihin haudattujen tai kadonneina siunattujen 5500 sankarivainajan nimet.

Lappeenrannassa järjestettiin sekä talvisodan että jatkosodan jälkeen suuret sankarihautajaiset, joissa suurin osa haudatuista oli kotoisin luovutetulta alueelta Karjalasta. Toukokuun 19 päivä 1940 haudattuja oli 487. Tilaisuutta seuraamassa oli lähes 10 000 henkeä. Jatkosodan jälkeen pidetty suuri siunaustilaisuus oli 30.10.1945. Tällöin maanpoveen tai kentälle jääneenä siunattiin runsaat 300 sankarivainajaa.

Lopuksi palaan takaisin alussa kertomiini väestötilastoihin. Kokosin niistä taulukon, josta ilmenee, että varsinkin Joutsenon, Lemin ja Luumäen miehet maksoivat raskaasti hengellään isänmaansa puolustamisesta. Näissä kunnissa miesten kuolleisuus oli vuonna 1944 yli kolminkertainen verrattuna naisten vastaavaan. Eikä Lappeenrannan, Lauritsalan ja Lappeen vastaava tilasto ole paljonkaan lohdullisempi. Näissä kunnissa miespuolisia asukkait kuoli yli kaksi kertaa enemmän kuin naispuolisia.

Väestömuutokset Lappeenrannassa ja sen  ympäristökunnissa vuonna 1944

	syntyneet	kuolleet/ miehet	kuolleet/ naiset	kuolleet yhteensä	muutto voitto/ tappio	Väkiluvun muutos
Joutseno	135	99	28	127	-83	-75
Lappeenranta	272	162	79	241	-26	+5
Lauritsala/ Lappee	335	251	116	367	-195	-227
Lemi	61	75	23	98	-68	-105
Luumäki	136	116	35	151	+12	-3
Savitaipale	129	91	61	152	-44	-67
Suomenniemi	37	30	18	48	+2	-9
Taipalsaari	63	59	22	81	+13	-5
yhteensä	1168	883	382	1265	-389	-486

Yllä oleva tilasto ei ole vielä koko totuus viikatemiehen sadosta, sillä se oli vielä runsaampi. Monet sotilaat olivat kadonneet sodan aikana (varsinkin kesällä 1944), mutta olivat vielä vuosia väestötilastoissa. Nämä sotilaat julistettiin kuolleeksi, kun saatiin tietoa heidän kuolemastaan joko asetovereilta tai sotavangiksi joutuneiden osalta Neuvostoliiton viranomaisilta. Vuonna 1950 julistettiin suurin osa kadoksiin jääneistä sotilaista kuolleiksi ja heille järjestettiin sankarihautajaiset. Tosin vielä 1950-luvulla palaili joitakin vangiksi jääneitä suomalaissotureita vankeudesta Neuvostoliitosta ja näin kuolleeksijulistaminen peruuntui.  Lokakuussa 1950 haudattiin Lappeenrannan sankarihautausmaalla taistelukentälle jääneenä yhdellä kertaa 26 lappeelaista sotilasta. Alla lyhyt artikkeli kyseisestä sankarihautaustilaisuudesta (Etelä-Saimaa 3.10.1950).

Sota on AINA raakaa, järjetöntä ja epäoikeudemukaista.

Valkoisten sankaripatsas Suomenniemellä (Päivitetty 22.11.2015)

Valkoisten sankaripatsas Suomenniemen hautausmaalla

Sankaripatsas pystytettiin vuonna 1929

Suomenniemelle 15.11.2015 tekemäni retken yhtenä kohteena oli paikallinen hautausmaa ja sen vieressä oleva kirkko. Suomenniemen kirkonkylää ei ole liiallinen edistysvimma päässyt pilaamaan, vaan tienoo teki edelleen kirkonkylämäisen vaikutuksen. Kylän raitilla seisoo hyväkuntoinen, vuonna 1896 perustetun nuorisoseuran talo, ja kylän peltoaukeiden keskellä näkyy vielä vanhoja maalaistalojen pihapiirejä. Ainoan poikkeuksen 1950-luvun Suomi-filmi-maisemasta tekee peltojen keskelle pystytetty Sale-myymälä.

Hautausmaalla kuvasin vuonna 1929 pystytetyn valkoisten sankarivainajien patsaan. Muistomerkki näkyy olevan erittäin hyvässä kunnossa. Sen kiveen hakatut nimet ja päivämäärät on entisöity ilmeisesti aivan äskettäin. Keväällä 1918 Suomenniemi oli koko sisällissodan ajan valkoisten hallussa. Vaikka rintamalinjat jäivät pitäjän eteläpuolelle, ei Suomenniemi säästynyt sodan kiroilta. Yhteensä 18 Suomenniemellä kirjoilla ollut sai surmansa sodassa tai siihen liittyneissä tapahtumissa. Heistä 17 on punaisten rivissä taistellutta. Valkoisista sankarihautaan haudatuista talollisenpoika Matti Solla kaatui Savitaipaleella 23.4.1918.  Kakonkylän Jussilasta kotoisin ollut Eemil Saalasti oli palaamassa kotiinsa Otavan opistosta, kun punaiset ampuivat hänet rekeen Mäntyharjun rajalla 5.3.1918. Muut Suomenniemen sankarihautaan haudatut ovat savitaipalelaisia. Taipalsaarella 15.3. kaatui torpparinpoika Eevert Mustapää, veljekset Antti Suutari, Iivari Suutari ja Robert Suutari murhattiin 2.3. Savitaipaleella, talollisenpoika Eevert Suutari kaatui kotipitäjässään 4.3. ja talollisenpoika Joonas Tiainen, joka myös kaatui kotipitäjässään 25.3.1918. Arvoitukseksi jäi minulle Bernhard Brandstack, jonka nimeä en löytänyt aluksi Sotasurmat 1918-tiedostosta. Hän löytyi sieltä lopulta nimellä Bernhard Brandstacka. Brandstack kaatui 23.3.1918 Taipalsaarella ja hänen kotikuntansa oli Lemi.

Marraskuussa 2015, kun yli 97 vuotta on kulunut sisällissodan verisistä päivistä, meidän on vaikea käsittää sitä vihan, katkeruuden ja tuskan määrää, jotka nuo tapahtumat ovat aikaansaaneet. Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se on varmasti totta, mutta ennenkaikkea olemme onnistuneet tapahtumien jälkihoidossa suhteellisen hyvin. Maailmassa on lukematon määrä esimerkkejä  vastaavantyyppisistä sisällissodista, jotka ovat jääneet mätivinä haavoina kansakuntien sisällä ja puhkeavat uudestaan ja yhä uudestaan väkivaltaisina esille.

Suomenniemi 15.11.2015: "Maitotie" ja Irja Hannosen polku

Irja Hannosen polun infotaulu

Marraskuisena viikonloppuna (15.11.2015) suuntasin matkani Suomenniemelle. Yön aikana oli satanut räntää, jota tuli vielä hieman aamullakin, mutta päivän aikana sade muuttui vähitellen pelkäksi vedeksi. Kohteina olivat ”Maitotie” sekä Irja Hannosen luontopolku.

Tikan talon pihapiiri nykyasussaan. Sähkötkin talossa näkyy jo olevan.

”Maitotie” on vanha suomenniemeläinen kulkuväylä, Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu, viralliselta nimeltään Karkauksentie. Tie (numero 14696) kääntyy valtie 13:lta Kauriansalmelta  ja seurailee Halisen kautta kymmenkunta kilometriä Kuolimon rantaa päättyen Karkauksen kylään. Se on erittäin mutkainen, mäkinen ja kaunis, todella ”wanhan hywän ajan” kylätie. Marraskuussa maisemat eivät tosin päässeet oikeuksiinsa. Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu Karkauksen maitotie lähtee Kauriansalmelta ja kulkee Halisen kautta Karkauksen kylään. Maitotie yhdistää valtatiet 13 ja 15 toisiinsa.

Teija Sopasen kokoama tietopaketti Irja Hannosesta

Irja Hannosen polku lähtee Karkauksenlahden pohjukasta, jonka etelärannalle on rakennettu parkkipaikka ja polusta kertovat informaatiotaulut. Polku on vajaat neljä kilometriä pitkä luontopolku, ja kulkee lähes koko matkan Kuituranniemen luonnonsuojelualueella (37 hehtaaria), jonka Irja Hannonen testamenttasi Suomenniemen kunnalle. Alueen puustossa ei ole tehty metsänhoitotoimenpiteitä yli 40 vuoteen. Maasto on paikoin vaativaa, mutta koska kulkua on helpotettu pitkospuilla, luokittelisin reitin helpoksi. Reitti on oiva esimerkki Suomenniemen luonnosta. Siihen kuuluvat vanha Tikan tilan pihapiiri ympärillä olevine metsittyvine peltoineen ja niittyineen, sekä vastakohtana karun kaunis Kuolimo louhikkoisine rantoineen ja Kuituran vähitellen pystyyn lahoavat metsät.  Reitillä on Kuituran taukopaikka laavuineen ja tulentekopaikkoineen.

Reitin opastusta

Irja Hannosen luontopolku avattiin Suomenniemi-päivien yhteydessä 2.7.2005. Luontopolun avasi Savitaipaleella asuva tunnettu kasvitieteilijä ja toimittaja Seppo Vuokko. Irja Hannosen luontopolun syntymisen mahdollisti Hannosen tekemä testamentti. Hän lahjoitti mittavan omaisuutensa, lähes 1,5 miljoonaa euroa, Suomenniemen kunnalle. Yhtenä ehtona oli, että kunta huolehtii suvun haudoista. Toisena toiveena oli, että Suomenniemen kunta säilyisi itsenäisenä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kunta liitettiin Mikkelin kaupunkiin vuoden 2013 alussa. Samalla vaihtui maakunta. Suomenniemi oli satoja vuosia kuulunut Karjalaan. Kuntamuutoksen jälkeen suomenniemeläiset siirtyivät savolaisiksi. Suomenniemen kunnan lopettaminen päätti myös miljoonalahjoittajan suvun haudan hoitamisen. Irja Hannonen samoin kuin hänen Eino.veljensä, olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Oheinen Teija Sopasen laatima kooste kertoo Irjasta ja Hannosen perheestä. Lisäksi täältä löytyy Irja Hannosen tunteneen kirjoittajan kuvaus Hannosen sisaruksista.

Marraskuinen suolampi on upea!

Vaikka marraskuinen päivä ei näyttänyt parhaita puoliaan matalilla riippuvine pilvineen ja ajoittaisine sadekuuroineen, ei tuloni polulle kaduttanut yhtään. Myös loppusyksyn luonto voi olla kaunis. Reitille rakennetut pitkospuut, joita oli runsaasti, olivat erittäin liukkaita. Ainoa turvallinen tapa liikkua niitä pitkin oli ”hiihtäminen”. Vaelluskengät luistivat erittäin hyvin märillä, osittain lehtien peittämillä pitkospuilla. Kävin Hannosen polun jälkeen useassa muussakin kohteessa Suomennimellä, mutta kerron niistä toisessa yhteydessä. Päätin kuitenkin palata uudestaan ensi kesänä. Aikomukseni on silloin ajaa ”Maitotie” polkupyörällä ja patikoida sekä Irja Hannosen polku, että lähellä sijaitseva Saarajärven polku ja käydä lisäksi tutustumassa läheiseen Ripatin/Karkauksen myllyyn.

Kuituran taukopaikka

Pitkospuita louhikossa

Näkymä Kuolimon rannalta

Marraskuisen kauniita Kuolimon rantoja