Automba, Minnesota (Päivitetty 11.7.2015)

Automba, Minnesota 1916. Siirtokansan Kalenteri 1970

Minnesota pohjois-osissa on monia alueita, joissa merkittävällä osalla asukkaista on juuret Suomessa. Yksi tälläinen alue on Automba township, Carlton Countyssa. Joskus alueella on sijainnut myös pieni, suomalaisten pystyttämä ja asuttama kauppalakin. Keräsin sen vaiheista koostetta vuonna 1990 ilmestyneestä Daniel Reedin kirjasta Automba. A Study of a Finnish Timber Boomtown sekä vuosina 1970 ja 1972 Siirtokansan Kalenterissa olleista Calvin Rengon kirjoittamista lyhyistä artikkeleista.  Yritin eräänä heinäkuisena iltana muutama vuosi sitten etsiä merkkejä kauppalasta, mutta pimentynyt ilta teki aikomuksesta lopun.

Automban kauppalan rakentaminen alkoi vuonna 1910. Silloin alueelle valmistuivat Heikki Knuutilan ja Kalle Hekkalan kauppaliikkeet. Samoihin aikoihin alueella oli käynnissä suuret metsätyömaat. Seudulla toi samaan aikaa jopa kolmekin sahalaitosta. Matt Reed aloitti hotellin pystyttämisen, mutta ennen kuin se ehti valmistua, William Mäki ja Charles Jokimäki ostivat sen ja perustivat rakennukseen sekatavara- ja ruokakaupan. Kylään nousi myös Einari ja Matti Rengon kauppaliike. Lisäksi Autombaan valmistui myös ravintola, jonka Arvid Niemi muutti myöhemmin myös kauppahuoneistoksi. Kylä eli vilkasta elämää, puutavaraa välitettiin ja liiketoiminta kukoisti.

Lokakuussa vuonna 1918 riehunut suunnaton metsäpalo Pohjois-Minnesotassa hävitti tämänkin kylän kuitenkin maan tasalle. Täydellinen tuho ei kuitenkaan asukkaita lannistanut, vaan kylä rakennuksineen pystyttiin uudelleen. Metsätyömaita riitti vielä parinkymmenen vuoden ajaksi, jonka jälkeen kylän toiminta vähitellen hiipui. 1970-luvun alussa asukkaita oli enää kaksi kappaletta.

Automban apostolisluterilainen kirkko, Siirtokansan Kalenteri 1972

Automban apostolisluterilainen kirkko

Ainoa koskaan Automban alueelle rakennettu kirkko oli noin vuonna 1915 pystytetty apostolisluterilainen kirkko. Se kohosi Mäen risteykseen (Maki crossroads, SE 1/4 of section 22 R21N, T47N). Seurakunta rekisteröitiin 14.5.1917 nimellä Finnish Apostolic Lutheran Church of the Town of Automba. Perustajina olivat Andrew Perälä, John Rengo, Oscar Ketola, William Jokimäki, Alex Mattson, Chas Liimatainen, Levi Johnson, Matt Rengo ja John Karlson.

Ennen kirkon pystyttämistä seurakuntalaiset olivat kokoontuneet kodeissa seuroihin ja lauluseuroihin. Kokouspaikkoina olivat varsinkin John Rengon ja Art Jokimäen kodit. Huoneet täyttyivät vieraista, joille tarjottiin aina sekä ruokaa että kahvia. Kylän lapset kokoontuivat uteliaisuudesta seuramaan ikkunoista seuramenoa. Eräs vanhus muisteli seuroja, joissa Robert Kratari tempautui uskonnolliseen kiihkoon niin, että hän huusi ja hyppi tuolistaan toiselle puolelle olohuonetta. Vuoden 1918 suuren metsäpalon aikana muutamat seudun asukkaat olivat hakeneet turvaa kynnetyltä peltoalueelta. He näkivät, kuinka kirkko oli vielä säästynyt tulipalolta. Tuossa vaiheessa ruohopalo lähestyi kirkkoa. Vaikka he olisivat voineet suhteellisen helposti pysäyttää palon, olivat nämä liian peloissaan ja väsyneitä taisteltuaan liekkejä ja kuumuutta vastaan koko päivän. Niinpä Automban kirkko paloi heidän istuessa ja katsellessa onnettomuutta uupuneina. Vuonna 1920 paikalle pystytettiin uusi kirkko.

Saarnaaja Matti Reedin vaimo Edna, John Järvenpään tytär, piti muiden uudisasukkaiden tavoin huolen siitä, että sunnuntai oli lepopäivä. Ja kirkkomenoon oli ehdoton velvollisuus, mikäli paikkakunnalle oli saapunut pastori / saarnaaja.

Seurapuheita eivät apostolisluterilaiset saarnaajat valmistelleet. Apostolisluterilaiset uskoivat, että Jumala puhuu sananjulistajan suun kautta kuin ”kaunopuheinen puhuja”. Dan Reed muistelee,miten hänen isoisänsä Matt valmistautui saarnaansa Eagle Laken kirkossa. Isoisä ainoastaan selaili kymmenen minuuttia Raamattuaan löytääkseen sopivan kohdan, selvitteli kurkkuaan ja ääntänsä ja aloitti saarnan.

Sekä apostolisluterilainen kirkko että siellä pidetyt seurat / kirkonmenot olivat hyvin pelkistettyjä. Kirkon etuosassa oli iso pöytä, jonka edessä istui kaksi saarnaaja sekä alttarikaide ehtoollista varten. Etuosan oikeassa nurkassa oli lukkarinpenkki, josta miesryhmä johti laulua. Apostolisluterilaisen traditioon ei kuulunut musiikillinen säestys. Vasta viime vuosina kirkkoihin (tilanne n. vuonna 1970) on sallittu ja lahjoitettu urkuja häitä ja erikoistilanteita varten. Lukkarin penkissä istuvat miehet ilmoittivat veisatun virren numeron ja aloittivat laulun johon seurakunta yhtyy. Vain muutamat uudet laulut kuten ”The Old Rugged Cross” ja ”Jesus Loves Me” olivat onnistuneet murtautumaan muuten suomalaisen taustan omaavaan hymnitraditioon.

Kirkonmenoihin kuuluivat laulut, Isä meidän rukous, Herran siunaus, ja saarna, kaikki hyvin pelkistettyinä, ilman mitään liturgiaa. Kokouksia ei pidetty ainoastaan sunnuntaina, vaan niitä saatettiin pitää jopa kokonainen viikko. Seuroja oli usein kahdet päivässä, yhdet esimerkiksi klo 13.00 ja toiset illalla. Seuroihin sisältyi paljon myös muuta sosiaalista toimintaa, kuten ruokailuja keittiötiloissa ja vierailuja ystäväperheissä. Niinpä apostolisluterilaiset seurat ja kokoukset ovat samalla sekä jumalanpalvelusmenoja että sosiaalista kanssakäymistä

Apostolisluterilaiset saarnaajat matkustavat ahkerasti seuroja pitämässä kolmen osavaltion (Minnesota, Wisconsin ja Michigan) alueella. Seuroista ilmoiteltiin suomenkielisissä lehdissä kuten esimerkkisi Amerikan uutisissa. Matt Reed, joka toimi yli 30 vuotta saarnaajana / pastorina, toimitti viikon aikana useita kasteita, vihkimisiä ja hautauksia, jonka lisäksi hän saattoi olla viikon Ironwoodin alueella Michiganissa, seuraavalla viikolla Eagle Lakessa Minnesotassa ja sitä seuraavalla viikolla Menahgassa Minnesotassa. Melkein joka vuosi hän teki kaksi matkaa Chicagon alueelle, yhden Itärannikolle ja toisen Länsirannikolle. Kun Matt Reed oli nuorempi, hän saattoi pitää viisikin rippikoulua vuodessa kolmen edellämainitun osavaltion alueella. Konfirmoitavat saapuivat mailien päästä tähän viikon kestäneeseen rippikouluun

Vuoden 1970 tienoilla kirkko ei ollut enää aktiivisesti käytössä. Siinä pidettiin kirkonmenot vain kerran vuodessa. Tämä sen takia, että rakennus säilytti kirkon statuksen eikä siitä tarvinnut maksaa veroja. Toiminnan kuihtumisen taustalla olivat sukupolvien väliset ristiriidat. Vanhukset, Matt Reedin johdolla, kieltäytyivät muuttamasta seura- ym. traditioita. Heidän mielestään ”totisen Jumalan sanan” julistamista oli jatkettava. Lopulta konservatiivit seurakunnan jäsenet liittyivät Eagle Laken seurakuntaan ja käytännössä Automban seurakunta hävisi olemasta. Vuonna 1972 Siirtokansan Kalenterissa Calvin Rengo kertoi kirkon siirtyneen lopullisesti pois alkuperäisestä tehtävästään ja sitä pidettiin heinälatona. Hän pohdiskeli myös seurakunnan toiminnan loppumisen syitä seuraavasti:

Nuorillamme on omat ja ehkä erilaiset katsomukset tämän maailman menoon ja elämän tempoon nähden, eivätkä ehti tässä kiireellisessä maailman ajassa ajattelemaan niitä arvoja, joita saivat periä vanhemmiltaan ja esivanhemmiltaan. Näissäkin kuitenkin olisi paljon oppimista, jos hiljennyttäisiin hetkeksi noiden kysymysten eteen.

Televisiot murskaksi kirveellä (päivitetty 7.4.2017)

Suomalaiset ovat kautta historian olleet kirveskansaa. Joskus kirvestä on käytetty polttopuun pilkkomisen lisäksi television pilkkomiseen. Syy selviää alla olevasta blogikirjoituksestani:

Rovaniemeläinen rouva pilkotun teeveensä äärellä

Televisio, pahuuden lähde?

Monissa kristillisissä herätysliikkeissä on perinteisesti suhtauduttu varauksella kaikkiin hengellisen elämän muutoksiin oli sitten kyseessä uusi virsikirja, raamatunkäännös tai jumalanpalveluskäytänteet. Tämä epäröivän konservatiivinen asenne on ulottunut myös moniin teknisiin välineisiin, kouluopetukseen ja korkeakulttuuriin. Ensin radio ja myöhemmin televisio saivat monet uskonnolliset piirit varpailleen. Lestadiolaisuuden monissa haaroissa on television omistamiseen on suhtauduttu perinteisesti kielteisesti. Sen suurimmassa ryhmässä, vanhoillislestadiolaisuudessa, kanta vietiin kaikkein pisimmälle. Television hankkiminen johti liikkeestä erottamiseen ja monissa tapauksissa hengelliseen väkivaltaan. Kielteistä asennetta perusteltiin sillä, että tv-ohjelmat sisältävät liikaa seksiä, väkivaltaa ja ovat pääosin ”kristillisten” arvojen vastaisia.

Vanhoillislestadiolaisten televisiokiellon historiaa

Vuonna 1963 Ylivieskassa pidetyssä liikkeen keskusorganisaation Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin, että "uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin". Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat velvoitettiin etsimään "sopivat hoitajat tässäkin asiassa". Päätös ei suinkaan ollut yksimielinen. Esimerkiksi liikkeen arvostaman teologin, kirkkoherra Kullervo Hulkon kerrotaan puuskahtaneen tuolloin: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin."

Tutkijoiden mukaan televisioita hankkivat aluksi koteihinsa yleensä paikkakunnan varakkaimmat ja pisimmälle koulutetut asukkaat. Tämä koski omien havaintojeni mukaan myös lestadiolaisia. Kun television ohjelmatarjonta alkoi Etelä-Suomen kaupungeissa, myös monet lestadiolaiset hankkivat niitä. Sen sijaan maaseudulla ja varsinkin Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan syrjäkylien rintamies- ja asutustiloilla niukkuudessa eläneet lestadiolaiset suurperheet pitivät televisiota turhana kerskakulutuksena. Lisäksi televisio tulvi tietoa, joka uhkasi lestadiolaisten perinteisiä arvoja.

Television käyttö työssä ja koulutuksessa nousi SRK:ssa esille vuonna 1966^. Silloin todettiin, ettei kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta, eikä television käyttöä opetuksen apuna katsottu synniksi. Samassa kokouksessa kuitenkin kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä erottamaan sekä puhujan tehtävistä että luottamustoimista ne paikallisten rauhanyhdistysten toimihenkilöt, jotka olivat hankkineet television. Vuonna 1971 kiristi SRK vuosikokouksessaan edelleen linjaa television hankkineita liikkeen jäseniä kohtaan. Päätökseksi tuli, että television hankkineita on ”kaikessa rakkaudessa puhuteltava” kerran tai kahdesti, minkä jälkeen heitä tuli pitää "pakanoina ja publikaaneina". Joissakin rauhanyhdistyksissä ”televisiokristittyjen” erottaminen kangerteli, joten 3.7.1976 Sievin vuosikokouksessa kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä hoitamaan televisioasia loppuun. Niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka kaikista kielteisistä päätöksistä huolimatta olivat hankkineet ”sontaluukun”, tuli pitää uskonsa kieltäneinä. Tätä perusteltiin sillä, että televisioasiasta oli puhuttu jo niin paljon: "Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä."

Television käyttö opetuksessa oli aiheena SRK:n koollekutsumassa opettajien ja puhujien neuvottelukokouksessa 28.12.1978. Kokouksesta voitti entisestään tiukentunut linja. Tilaisuudessa laadittu julkilausuma julkaistiin liikkeen äänenkannattajassa Päivämiehessä (2/1979), jossa todettiin muun muassa: "Uskovainen opettaja ei opetustoimessaan peruskoulussa käytä televisiota tai opetuselokuvaa missään muodossa.” Myöhemmin, helmikuussa 1979 samassa lehdessä SRK:n johtokunnan jäsen, teologi ja opettaja Jaakko Suomala niittasi artikkelissaan ehdottoman kielteisen asenteen koulutelevisioon. Lopulta myös Kouluhallitus taipui herätysliikkeen edessä. Se lähetti kaikkiin kouluihin vuonna 1979 kirjeen, jonka mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä opetuksen apuna käytettävien televisio-ohjelmien seuraamisesta sekä elokuva- ja teatteriesityksistä. Tämä vapautus voitiin tehdä lapsen/nuoren huoltajan sitä halutessa. Tällöin oli oppilaille järjestettävä korvaavaa opetusta samasta aiheesta ryhmä- tai yksilötyöskentelynä.

Käytännössä koulutelevisiokieltoa ei koskaan toteutettu kaikkien lestadiolaisyhteisöjen piirissä. Vuonna 1983 SRK lähetti paikallisille rauhanyhdistyksille kirjeen, jossa se kumosi vuoden 1978 koulu-tv-kiellon. Joissakin rauhanyhdistyksissä asia julkistettiin tiedoksi kaikille, mutta toisissa rauhanyhdistyksissä tiedoksianto jäi joko pöytälaatikkoon tai asia käsiteltiin ainoastaan johtokunnassa.

Televisiokielteisyys alkoi vähitellen rapistua liikkeen jäsenistön keskuudessa 1990-luvulla.  Tekninen kehitys ja myös lestadiolaisuudessa itsessään tapahtuneet muutokset ovat saaneet sen aikaiseksi. 2000-luvulla televisiokiellosta on tullut eräänlainen reliikki. Kukaan ei juuri sitä noudata, eikä kukaan usko sillä olevan merkitystä itse kunkin hengelliselle elämälle. Silti liikkeen johto ja osa jäsenistöstä pitää virallisella tasolla siitä kiinni. Vanhojen päätösten absurdiutta on vaikea tunnustaa. Henkilö, joka katsoo televisio-ohjelmia säännöllisesti esimerkiksi tietokoneeltaan, saattaa silti puolustaa varsinaisen televisovastaanottimen hankkimiskieltoa. Myös muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin vanhoillislestadiolasuudessa, esiintyy edelleen voimakasta televisokielteisyyttä. Esimerkiksi esikoislestadiolaisuuden asenne televisoon on ehdottoman kielteinen.

Vaikka televisiokieltoa perusteltiin uskonnollisin argumentein, monet tutkijat ovat arvelleet taustalla olevan myös valtapoliittisia pyyteitä. Televisiokiellolla mitattiin jäsenten lojaalisuutta. Sen käyttöä oli aikoinaan myös suhteellisen helppo kontrolloida, sillä maaseudulla TV-antenni on näkyi kauas.

Siitä, millaiseen päättömyyksiin liikkeen piirissä ajauduttiin, kertoo oheiset - kieltämättä varsin raflaavat - otteet Iltasanomien artikkelista neljänkymmenen vuoden takaa (20.5.1975)

TELEVISIOT MURSKAKSI KIRVEELLÄ

Rovaniemi (Hannes Markkula) Iltasanomat 20.5.1975

— Jos omistat television ja jopa katselet sitä, et pääse taivaaseen!

Tämä on sisältönä ennen näkemättömässä tv-vastaanottimien ajojahdissa, jonka uskonnollinen liike on käynnistänyt Pohjois-Suomessa. Kirves kädessä hiiviskelevät miehet tunkeutuvat mielellään vanhusten asuntoihin, saarnaajat "tv-synnistä", kantavat vastaanottimen takapihalle — ja murskaavat sen kirveellä. Jotta teko mahdollisimman vähän tuntuisi rikolliselta, vanhalestadiolaiset saarnamiehet korvaavat vahingon tukulla sadan markan seteleitä.

Jonkin aikaa sitten käynnistetty tuhoamiskampanja on pelästyttänyt etenkin vanhuksia. Antennit on otettu pois katoilta, ullakolle tai laite on siirretty virallisesti lasten nimiin.

—   TV-haravat  on hävitettävä, laitteista   on   luovuttava, muuten joudutte  kadotukseen,  on  vanhalestadiolaisten sanoma uskovalle kevätkesällä  1975.

....

"Voisitteko ruveta uskomaan"

Leskirouva S. R, 70, Pisan kylästä, Rovaniemen eteläpuolelta on yksi tv-terrorin uhri. Eivät   antaneet olla minun rauhassa, olivat aina kimpussani, hän kertoo "käännyttäjistään". Minua  painostettiin  seuroissa käydessäni  ja   sanottiin, ettenkö voisi jo alkaa uskoon. Ainoa oikea uskonsuunta on lestadiolaisuus. Muiden uskovaisten pääsy taivaaseen on mahdotonta. Minua on  painostettu siitä saakka, kun 46 vuotta sitten muutin Keski-Suomesta näille seuduille. Mieheni eläessä kestin kaiken, nyt on vaikeampaa. Käsi pystyyn, jolla on televisio, huudettiin kerran  Muurolan seuroissa. Minä nostin ja kerroin, että katselen sellaisia mukavia ohjelmia. En tiennyt silloin uhkaavaa vaaraa.

Rovaniemeläisen television pilkkominen ylitti uutiskynnyksen
ympäri maailman. Tässä esimerkki Yhdysvaltain keskiosista.
Lähde: Chicago Tribune, May 21, 1975

Televisio murskaksi emännän kirveellä

Pian tapauksen jälkeen kaksi samassa Pisan kylässä asuvaa miestä aloitti S:n kanssa "keskustelut synninpäästöstä". Televisiosta olisi luovuttava, ilman sitä ei tule mitään. Minulle sanottiin, etten pääse taivaaseen, jos katselen televisiota. Uskonnolliset ohjelmat, Naapurilähiöt, Perhe on pahin ja suomalaiset elokuvat ovat suosikkejani, kun illalla palaan kotiin. Mutta minä haluan taivaaseen! En minä koskaan sellaista pahaa katsonut televisiosta.

Miehet eivät antaneet periksi. He vaativat S:a luopumaan televisiosta, sitten myymään sen ja lopulta — keskellä yötä — alkoivat heitellä sadan markan seteleitä Selman eteen saadakseen vastaanottimen.

— Olin väsynyt, enkä jaksanut enää vastustaa. Miehet jättivät 500 mk (myöhemmin antennista lisää 300 mk), ottivat kirveeni, irroittivat television seinästä ja veivät sen vajan taakse.  Siellä he hakkasivat kirveellä koneen ihan rikki. Naapuritkin kuulivat... Kun kyläläiset saivat tietää tapahtuneesta, he aikoivat kerätä Selmalle rahaa uuteen laitteeseen. En minä halunnut sitä muilta, menin ja ostin itse. Se maksoi 1119 markkaa. En käy enää niissä seuroissa. Kirkkoon menen kuitenkin, jos vain polkupyörällä tai postiautolla pääsen. Ajattelin muuttaa poiskin täältä. Nyt en kuitenkaan enää. Kaikesta huolimatta kiusaaminen jatkuu. Ovat kuulleet, että minulla on uusi laite ja soittelevat nyt puhelimella... 
...

Eräs Rovaniemen seurakunnan pitkäaikainen työntekijä on sitä mieltä, että tv-murskaajat ovat vanhalestadiolaisten "lapsellisen siiven edustajia". 1920-luvulla olivat tulilinjalla radiot, nyt jokainen saa kuunnella vastaanottimellaan mitä haluaa. 

 

Niin muuttuu aika ja "armoneuvot".

Politiikka ja uskonto, osa 1: Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Maassamme järjestetään pian eduskuntaavaalit. Äänestäjien suosikkina näyttää olevan lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Perinteisesti on vasemmisto lestadiolaisuudessa torjuttu ja se on koettu uhkaksi uskonnon harjoittamiselle. Onko tuo traditio edelleen voimassa nopeasti muuttuneessa ja muuttuvassa maailmassa onkin jo toinen asia. Alla lyhyt artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana on 1900-luvun alkuvuosikymmenet:

Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Lestadiolaisen herätysliikkeen kaikki haarat ottivat kielteisen asenteen sosialismiin. Vanhoillislestadiolaisen suunnan järjestäytymiskokouksessa lokakuussa 1906 todettiin sosialistien toimintaan osallistumisesta ykskantaan: Sosialistiriennoista lausuttiin yleisenä mielipiteenä, että niistä tulisi kristittyjen pysyä poissa.[1] Sosialismiin palattiin vuosien 1908, 1909, 1917 ja 1926  vuosikokouksissa. Sosialismin "pauloihin" joutuneelle nähtiin ainoana ratkaisuna Jumalan evankeliumi.[2] Sosialismi nähtiin uhkana maalliselle esivallalle. Lisäksi siinä katsottiin vallitsevan jumalankielteinen henki. Vanhoillislestadiolaisia varoitettiin tilaamasta sosialidemokraattisia lehtiä ja ostamasta edes puolueen arpoja.[3]

          On aivan ilmeistä, että työväenliike ja sosialismi herättivät kiinnostusta monien vähävaraisten lestadiolaistyöläisten keskuudessa. Paikoin on merkkejä lestadiolaisten aktiivisesta osallistumisesta työväenliikkeessä, varsinkin työväestön organisoitumisen alkuvaiheessa. Tunnetuin lestadiolainen työväenaktiivi lienee ollut Vilho (Vilhelm) Pylkkö[4] (1870 – 1926) Kotkasta. Vilho Pylkkö toimi Kotkan Työväenyhdistyksessä ollen vuosina 1897 – 1899 ja 1903 yhdistyksen sihteeri. Hän osallistui kotkalaisten edustajana Forssan puoluekokoukseen, jossa hän kuitenkin joutui wrightiläishenkisenä oppositioon.[5] Vilho Pylkkö oli puuhaamassa Kotkan ensimmäistä työväenlehteä, Itä-Suomen Työmiestä.  Hänet oli ajateltu lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi. Kotkan maistraatti ei pitänyt Pylkköä sopivana tehtävään, koska hänet oli muka havaittu anarkistiksi. Päätoimittajaksi valittiin toinen henkilö, ja lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti 2.5.1900. Lehti edusti alkuvaiheessa kirjoituksillaan kristillissosiaalista linjaa. Kirkolliset dogmit oltiin valmiita hylkäämään ja niiden tilalle haluttiin suuren natsarealaisen humaanisuusaatteet ja Jeesus-uskon ylevät periaatteet. Sosialismia julistettiin vuorisaarnan hengessä. Lehti ajoi voimakkaasti raittiusaatetta,  ja se tuki juomalakkoliikettä. Lehden linjassa heijastui ilmeisesti lestadiolaistaustaisen Vilho Pylkön kynänjälki. Itä-Suomen Työmiehen ilmestyminen päättyi jo 7.11. 1900, kun lehti julistettiin julkaisukieltoon. Koko ilmestymisensä ajan se oli kärsinyt päätoimittajan ja lehden johtokunnan välisistä ristiriidoista.[6] Vilho Pylkkö joutui sivuraiteille työväenyhdistyksen toiminnasta sen radikalisoituessa. Hänet erotettiin työväenyhdistyksestä vuoden 1904 kunnallisvaalien valmistelujen yhteydessä.[7] Myöhemmin Vilho Pylkkö ja hänen poikansa tulivat tunnetuiksi Kotkassa vaatetusalan tehtailijoina.[8]

          Koska pääosa esikoislestadiolaisista lukeutui 1900-luvun alussa työväestöön, oli luonnollista, että heidän keskuudessaan heräsi mielenkiinto työväen järjestötoimintaan. Tamperelainen Aatu Härmä tiedusteli "Lapin vanhimpien" kantaa työväestön ammatilliseen järjestäytymiseen talvella 1903 - 1904. Vastauksessaan "vanhimmat" kielsivät osallistumisen työväenyhdistyksiin.[9] Suomen esikoislestadiolaiset kokivat vuoden 1905 suurlakkotapahtumat uhkana järjestykselle. Viipurilaiset saarnaajat Antti Kolehmainen ja Aapo Marttala totesivat Lapin "vanhimmille" lähettämässään kirjeessä 18.12.1905 maailman pauhaavan niinkuin meri, joka ei tyyntyä taida.[10] Samoihin aikoihin lähetti saarnaaja Niklas Milén kielteisen arvion vallitsevasta tilanteesta: Vaikka kyllä nyt väkevästi sosialistihenki eli jumalankieltämysoppi turmelee kansaa, että näyttää kauhealta tämä aika.[11] Esikoislestadiolaisten vasemmiston torjunta muotoutui jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Sekä joukkojen liikehdintä kaduilla että suurlakko nähtiin yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttajina, ja ne herättivät huolta tulevaisuudesta.[12]

          Uusheräyksen asenne oli myös torjuva työväenliikkeeseen ja sosialidemokratiaan. Kolkuttajassa huomioitiin  tyytyväisenä vanhoillislestadiolaisten Tornion - Haaparannan kokouksessa 1909 tekemät päätökset. Sosialistinen työväenliike nähtiin kirkon- ja uskonnonvastaisena. Sen katsottiin uhkaavan yhteiskunnallista järjestystä.[13] Uusheränneitten keskusjärjestö esitti vuonna 1914 kannattajilleen vetoomuksen  

Kolkuttajassa:

Tämä nykyinen aika asettaa Herran omille erityisiä velvollisuuksia. Jumalattomuus ja suruttomuus on levinnyt laajalti yli maan. Jumalan olemassaolon kieltämysoppi uhkaa  lopettaa kansastamme viimeisenkin kunnioituksen tunteen kaikkea pyhää kohtaan.[14]

          Uusheräyksen saarnaajain kokouksessa suhtautuminen työväenliikkeeseen oli esillä vasta vuonna 1917. Tällöin kotkalainen Emil Spets esitti kysymyksen: Miten kristityn on suhtauduttava nykyiseen työväenliikkeeseen?  Herätysliikkeen asenne oli kielteinen. Emil Spetsin puheenvuoroissa nousi esille yleinen pettymys puolue-elämään. Hän katsoi puolueissa olevan enempi tai vähempi katkeruutta toisia kohtaan, ja katsoi sen vuoksi, että Jumalan lapsilla tulisi olla oma puolue. Puheenvuoroissa todettiin lisäksi, että kauhialta tuntuu nähdä uskontunnustajan kulkemassa mielenosoituskulkueissa ja vielä ehkä kantamassa punaista lippua.[15]

          Herätysliikkeen sisällä tunnettu huoli vasemmistoaatteen leviämisestä tuli esille liikkeen lehdissä. Poliittinen vasemmisto nähtiin uhkana ”kristillisyydelle”.[16] Huolimatta herätysliikkeen kaikkien haarojen kielteisestä kannasta, antoivat liikkeen yksittäiset jäsenet vaaleissa tukensa vasemmistolle. Se, että asia oli esillä useissa yhteyksissä, kertoo torjunnan tarpeesta. Vuoden 1909 vuosikokouksessa saarnaaja Kalle Helisten valitti, että jotkut vanhoillislestadiolaiset olivat liittyneet tukemaan Jumalan pilkkaajia ja äänestäneet heitä. Jouko Talonen on tutkimuksissaan löytänyt tietoja myönteisestä suhtautumisesta työväenliikkeeseen Perhosta, Kajaanista, Säräisniemeltä, Kemistä, Kittilästä, Oulunsalosta ja Pudasjärveltä.[17]

---

[1]        Vkokptk 1906, § 4.

[2]        Vkokptk 1908, 10; 1909, 31; 1917, 15 – 16; 1926, 8.

[3]        Vkokptk 1909, 14-15, 30-31.

[4]     Räätäli Vilhelm Pylkkö oli syntynyt 11.9.1870 Savitaipaleella, josta hän muutti vuonna 1887 Lappeenrantaan. Lappeenrannassa Vilho Pylkkö oli lestadiolaisella Mikko Auvisella räätälinopissa ja sai kisällinkirjan vuonna 1890. 1890-luvulla Pylkkö muutti Helsinkiin. Kotkaan hän muutti vuonna 1896 perustettuaan kaupunkiin räätälinliikkeen. Kirkonkirjat perhe siirsi Kotkaan vasta vuonna 1902  (LaKA I Bab:1, 157; Kinnunen ; Anne Partin kirje 1.11.1996).

[5]        Runeberg 1955, 282.

[6]        Paronen 1963, 217 – 218.

[7]        Runeberg 1955, 282.

[8]        Harjunpää 1989, 25.

[9]        VK II 1966, 115-116; Talonen 1993, 32-33.

[10]       SLK. Vettasjärven kok. Antti Kolehmaisen ja Aapo Marttalan kirje Ruotsin Lapin                "vanhimmille" 18.12.1905.

[11]       VK II 1966, 133.

[12]       Talonen 1993, 35.

[13]       Kolk  4/1909, 61, 9/1909, 159; 1912, 262.

[14]       Kolk 23/1914, 423-424 (Kirje lähetysystävillemme kaikkialla).

[15]   Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haaraosaston vuosikokouksesta Oulussa 15 ja 16 päivänä maaliskuuta 1917, § 4.

[16]       AS 1907, 217; SL 1922, 93 ; 1924, 30 – 31; 1939, 186 – 187.

[17]       Talonen 1979, 18 – 19; Talonen 1988a, 133-135.