Samuli Paulaharjun Outokumpu vuonna 1907

Tämä pieni uutinen Savon Sanomissa 12.7.1909
antoi ensimmäisiä viitteitä siitä, että maalaiskylän
ikiaikainen elämänrytmi tulisi muuttumaan
Kuusjärven Outokummussa.

Ote yllä kuvatun kirjan takakannen tekstistä.

Kesällä 1907 Samuli Paulaharju (1875 – 1944) teki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran apurahalla kaksi kuukautta kestäneen rakennustutkimusmatkan Pohjois-Karjalaan. Rajan taaksekin ulottuneen retken tulokset olivat ainutlaatuiset: tuhat rakennuspiirrosta, sata valokuvaa, 40 arkki suullista perinnettä. Seuraavana kesänä Paulaharju täydensi tietojaan vaeltaen Joensuusta Kesälahden kautta Salmiin.
Sitkeän työn tuloksena syntyi 600-sivuinen käsikirjoitus ”Kansatieteellinen kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista.

Käsikirjoitusta ei kuitenkaan tuossa vaiheessa painettu kirjaksi Paulaharjun pettymykseksi vedoten kirjan laajuuteen ja painatuskustannuksiin. Tämä upea teos saatiin painettua lopulta vuonna 2003. Toimittamisen suoritti Pekka Laasonen ja se ilmestyi numerolla 935 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia-sarjassa.

Keväällä 1910 oltiin jo varmoja, että
löydetty kuparimalmiesiintymä oli rikas.
Karjalatar 29.3.1910

Kirjassa on muutamia kohtia, joilla on hieman  kosketuspintaa allekirjoittaneen esivanhempien vaiheisiin. Isoisäni Antti Kinnunen oli aikoinaan töissä Outokummun kuparikaivoksella, jossa hän sai kaivosmiesten ammattitaudin, kivipölykeuhkon, menehtyen siihen vuonna 1960. Isovanhempani muuttivat Kuusjärven Outokumpuun vuonna 1941 sukumme ikivanhoilta asuinsijoilta Liperistä. Isoisäni oli jo joitakin vuosia kulkenut töissä Outokummun kaivoksella polkupyörällä Liperin Komperosta. Matkaa kertyi joka päivä noin 30 kilometriä suuntaansa. Tämä kävi lopulta ylivoimaiseksi, joten hän möi sieltä pientilansa ja perhe siirtyi asumaan Outokumpu Oy:n rakennuttamaan pieneen omakotitaloon.

Samuli Paulaharju vieraili Kuusjärvellä edellä mainitulla matkallaan kesäkuun alussa 1907.  Silloin ei pian paikkakunnalle nousevista kuparikaivoksista ollut tietoakaan. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin siellä alkoivat koeporaukset, jotka johtivat kaivoksen perustamiseen ja teollisuustaajaman syntymiseen. Kaivoksen myötä Kuusjärven Outokumpuun syntyi satoja työpaikkoja, joihin värvättiin työntekijöitä kotikunnan lisäksi lähipitäjistä. Isovanhempieni tavoin sinne suuntasi myös moni liperiläinen. Heidän keskeinen ystäväpiirinsä Outokummussa koostui useista Komperosta tai sen lähiseudulta muuttaneista perheistä.

Mutta, mutta, Samuli Paulaharjun Outokumpu oli vielä rauhallinen maalaiskylä., kuten käy ilmi tähän lainaamastani kirjasta otteesta:

Oudon kummun laelle nousi pian kaivostorni.

Sysmästä (kylä Kuusjärvellä) käyn seuraavana päivänä noin kolmen kilometrin päässä Outokummun kylässä, joka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu, todellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana, äkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuoleta nousee kumpu jyrkkänä. Etäälle se näkyy jo taivaanrannalle, omituisena köyryselkänä kohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon polttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin kymmenkunta taloa on kummun rinteillä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi Junninenkin.


Vanhin talo on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan. Siinä taaskin on yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena muun muassa huomaan, että siltaliesta ovat pusketut seinän läpi. Talon neljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaita, ovat vanhassa hauskassa epäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan aittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa vaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku kirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia, yksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan aikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää kolme vanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä ynnä muita varten. Naurissiemenpönttö esimerkiksi on noin nelituumainen, viisikorttelinen pikku tykki.

Pirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko tuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:
aa-aa, aa-aa allin lasta,
pientä linnunpoikaa.

Muut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy niistäkin. On luhtiniekka-aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia…

Taipaleen ortodoksinen kirkko

Taipaleen ortodoksinen kirkko

Kesäkuun alussa Pohjois-Karjalassa viettämälläni viikolla kävin kaksikin kertaa Taipaleen ortodoksisella kirkolla ja hautausmaalla. Yritin lisäksi selvittää myös isoäidinisäni Iivana Surakan hautapaikkaa. Tällä kerralla en onnistunut hautapaikkaa löytämään. Kuvasin tuota sukuni kotikirkkoa joka kantilta. Ostin kirkkoherranvirastosta seurakunnan historian, joka on painettu jo vuonna 1991. Sen avulla perehdyin Taipaleen ortodoksisen kirkon historiaan. Tässä lyhyt yhteenveto:

Taipaleen ortodoksinen kirkko kohoaa Viinijärven ns. Kirkkosärkällä kohti taivasta

Ensimmäinen maininta Libelitsin (Liperin) kappelista löytyy vuodelta 1590 Vatjan viidenneksen verokirjoista. Liperin ortodoksisen kirkon tiedetään sijainneen 1600-luvun alussa Konttilansalmella ja ortodoksisen hautausmaan nykyisen luterilaisen hautausmaan paikalla. Tämän, todennäköisesti profeetta Elian muistolle omistetun kirkon polttivat luterilaiset vuonna 1656. Polttajat  kostivat oman kirkkonsa polttamisen ns. ruptuurisodan kahakoissa.

Luterilaiset rakensivat kirkonsa uudelleen, mutta ortodokseista merkittävä osa pakeni Tverin alueelle Venäjälle. Seudulle jääneillä ortodokseilla ei ollut tuossa vaiheessa varoja rakentaa uutta kirkkoa. Taipaleen tsasouna Viinijärven rannalla ja Taipaleenjoen partaalla muutettiin kirkoksi ja niinpä seurakuntaa alettiin kutsua vähitellen Taipaleen seurakunnaksi. Vuonna 1766 pieneksi ja huonokuntoiseksi käynyt kirkko purettiin. Samana vuonna alettiin rakentaa uutta puukirkkoa, joka valmistui vuonna 1768. Tämä kirkko paloi jo kuitenkin kesällä 1774. Välittömästi palon jälkeen alkoi uuden kirkon rakentaminen. Se valmistuikin jo seuraavana vuonna. Tämä kirkko toimi tehtävässään aina vuoteen 1906 saakka. Tällöin se purettiin ja paikalle valmistui nykyisin käytössä oleva kirkko. Mainittakoon, että sukuni kotikylässä Komperossa, joen itärannalla, tilan RN:o 2 mailla, on ollut sekä tsasouna että kalmisto. Menneisyydestä muistuttavat vielä paikannimet Ristimäki ja Papinmäki. Komperon kalmisto oli käytössä vielä 1700-luvulla.

Taipaleen ortodoksisen kirkon itäpääty

Taipaleen ortodoksisen seurakunnan nykyisen kirkon on suunnitellut sortavalalainen rakennusmestari J.O. Leander. Se on vaikutteiltaan Jugend-tyylinen ristikirkko. Kirkko rakennettiin puusta pääosin venäläisen kauppiaan Ivan Stretskovin lahjoitusvaroin. Lahjoittajan toivomuksen mukaan se pyhitettiin Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin muistolle. Temppelin praasniekkaa vietetään kyseisen ikonin juhlana, kesäkuun 26. päivänä. Kirkon vihki käyttöönsä marraskuun 9. päivänä 1906 arkkipiispa Sergei, joka toimi myöhemmin Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana.

Kirkon kellotornissa on neljä kelloa, joista yksi on saatu Konevitsan luostarin jäämistöstä. Kirkon ikonostaasi on valmistettu Pietarissa ja sen ikonit edustavat 1800-luvulle ominaista historiallis-naturalistista tyyliä. Kirkossa on tehty kaksi suurta peruskorjausta. Toinen 1950-luvulla ja toinen 1980-luvun puolivälissä. Vuoden 1990 ulkomaalauksessa kirkko sai sinivalkoisen värityksensä. Kirkon ulkoasussa kiinnittyi huomioni sen kauniisiin koristelaudoituksiin ja taidokkaisiin koristeleikkauksiin.

Komea on tuo esi-isieni kirkko ja näytti ainakin ulkoapäin olevan hyvässä kunnossa.

Taipaleen vuonna 1906 purettu kirkko

Pääovi

Yksityiskohta kirkosta

Eteläistä seinustaa

Vielä yksi näkymä