Neuvosto-Karjalan 15-vuotiselta taipaleelta

Arkistojeni aarteisiin kuuluu teos nimeltä Neuvosto-Karjalan 15-vuotiselta taipaleelta. Tämä 93-sivuinen kirjanen on painettu New Yorkissa vuonna 1935. Kirjan kustantajana oli Finnish Federation Inc, joka kuului amerikansuomalaisten kommunistijärjestöjen ryppääseen. Keskeinen suomalaiskommunistien järjestö, The Finnish Workers' Federation of the United States, perustettiin vuonna 1927 ja rekisteröitiin New York City:ssä vuonna 1932. Se oli poliittinen, mutta myös kulttuuri- ja opetualalla toimiva organisaatio, joka aktiivisesti tuki radikaaleja ammattiyhdistyksiä, farmareiden liittoja, osuustoimintaliikkeitä sekä työttömien liittoja. Vuonna 1941 Finnish Worker's Federation liittyi valtakunnalliseen kommunistijärjestöön nimeltä International Worker's Order. Tuo järjestö kuitenkin lakkautettiin 1950-luvun alussa, mutta järjestöjen toiminta jatkui edelleen paikallispiirien johdolla.

Lehtisen taustan avaamiseksi lienee tarpeen esitellä hieman käsitettä Neuvosto-Karjala

Neuvosto-Karjalan historiaa

Terveiset toveri Stalinilta

Kun vuonna 1917 Venäjästä itsenäistynyt Suomi oli käynyt verisen sisällissodan, heräsi Suomessa halu liittää itärajan takana olevia sukulaisheimojen asuttamia alueita Suomen yhteyteen. Varsinkin monissa Suomeen rajautuvissa kunnissa sekä Aunuksessa että Vienan-Karjalassa esiintyi myös paikallisen väestön keskuudessa toiveita liittymisestä Suomeen. Nämä pyrkimykset epäonnistuivat, kun Suomesta saapuneet vapaaehtoisjoukot ja paikalliset bolsevikkeja vastaan aloiteut kansannousut epäonnistuivat. Rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa Suomi luopui vaatimuksistaan karjalaisten asuttamaan Itä-Karjalaan, mikäli Neuvosto-Venäjä järjestää alueelle itsehallinnon.

Ennen kuin Venäjän ja Suomen väliset rauhanneuvottelut Tartossa alkoivat, antoi yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea   asetuksen Karjalan työkommuunin perustamisesta Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle kesäkuussa 1920. Runsaasti suomalaisia punaisia (yli 5000) oli paennut Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle, ja monet heistä nousivat johtaville paikoille Itä-Karjalassa. Heistä Edvard Gyllingistä tuli Itä-Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtaja eli  käytännössä pääministeri. Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Karjalan Työkommuunin nimi muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi vuoden 1923 heinäkuussa. Vuonna 1929 Wall Streetin pöärssiromahduksesta alkaneen pulakauden seurauksena kymmenettuhannet työttömiksi jääneet, tai taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset Suomessa ja Pohjois-Amerikassa uskoivat kommunistijärjestöjen propagandakutsuun. Kutsun taustalla ei ollut pelkkä  hyväntahtoisuus, vaan myös taloudellisen hyödyn tavoittelu. Nimittäin samaan aikaan oli Neuvostoliitossa huutava pula ammattityövoimasta ja ensimmäisen viisivuotissuunnitelman tavoitteet olivat kovat. Kommunistien kutsuviesti oli: Tulkaa rakentamaan Karjalaan työläisten paratiisia, jossa poissa on työttömyys ja pula, ja jossa kaikista työläisistä pidetään hyvää huolta.

Teoksen sisälehti

Ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia Amerikasta ja Kanadasta saapui Venäjälle jo pieniä määriä 1920–luvun alussa. Neuvosto-Karjalan johto värväsi ammattitaitoisia amerikansuomalaisia työläisiä työhön Karjalaan Moskovan suostumuksella vuodesta 1931 alkaen. Tavoitteena oli työn tuottavuuden lisääminen metsäteollisuudessa, joka oli Neuvosto-Karjalan tärkein talousala. Lisäksi tahdottiin saada kansallista eli siis suomalaista ainesta Neuvosto-Karjalan työläisväestöön. Neuvosto-Karjalaan muutti pelkästään vuosina 1931–1935 noin 6 000 amerikansuomalaista.

USA:n ja Kanadan suomenkielisen kommunistisen lehdistön aloittama laaja propagandakampanja pohjusti ja edisti värväämistoimintaa. Nämä siirtolaiset uskoivat vilpittömästi uudenlaisen yhteiskunnan ja vapaan työn mahdollisuuksiin. Tätä uskoa vahvisti pettymys Amerikassa vallitsevaan talousjärjestelmään Wall Streetiltä alkaneen talouslaman aikana. Amerikansuomalaiset uskoivat saavansa Neuvosto-Karjalasta mielekästä työtä  ja he halusivat mukaan rakentamaan parempaa tulevaisuutta eli sosialismia. Siirtolaisten työsopimukset tehtiin heidän kanssaan yleensä kahden vuoden ajaksi, mutta suurin osa heistä  ajatteli jääväänsä Neuvostoliittoon lopullisesti. Siirtolaiset lähtivät Neuvostoliittoon perheineen ja he toivat mukanaan koneita, kalustoa ja valuuttaa. Neuvosto-Karjalan johto perusti vuonna 1931 New Yorkiin ja Torontoon värväyskonttorit. Niiden toiminnan organisoi suomalainen kommunisti Matti Tenhunen ja hänen vahvan roolinsa takia New Yorkin konttoria kutsuttiinkin "Tenhus-Matin staapiksi."

Matkailumainos kirjasen sivuilta

Neuvosto-Karjalan värväys kohdistui nimenomaan ammattitaitoiseen työvoimaan. Lähtijän piti saada paikallisen kommunistisen työväenyhdistyksen suositus. Lisäksi häneltä vaadittiin valmiutta sosialismin rakennustyöhön ja uskollisuutta neuvostovallalle. Amerikansuomalaisten perustamia kolhooseja olivat mm. Hiilisuo lähellä Petroskoita, Säde Aunuksessa ja Vonganperä Uhtualla. Eniten amerikansuomalaisia asui Petroskoissa, Kontupohjassa sekä Äänisenrannan ja Prääsän piireissä.

Kuten jo yllä mainitsin, tapahtui laajaa muutto Neuvosto-Karjalaan myös Suomesta 1930-luvun alkuvuosina Myös tähän muuttoaaltoon vaikutti propagandakampanja, jota Neuvosto-Karjalan johto ja Suomen kommunistit harjoittivat ulkomaisten työläisten värväämiseksi. Noin 12 000—15 000 loikkaria siirtyi Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1930—1934. Suomesta tullleita loikkareita ei kohdeltu suinkaan yhtä hyvin kuin Pohjois-Amerikasta saapuneita kommunisti. Suomesta tulleet joutuivat aluksi turvallisuuspalvelun OGPU:n tarkastusleireihin. Sieltä heidät myöhemmin määrättiin työhön Neuvostoliiton eri alueille tai GULAG:in pakkotyöleireille (valtionrajan luvattomasta ylityksestä rangaistiin kolmen vuoden vankeustuomiolla). Vuoden 1932 jälkeen suuri osa rajaloikkareista jätettiin työhön valtakunnanrajasta kaukana oleville Karjalan ja Leningradin alueen seuduille. He asuivat erikoistaajamissa OGPU:n valvonnassa, eikä heillä ollut henkilöpapereita. He eivät saaneet poistua luvatta työ– ja asuinpaikaltaan. Lisäksi heidät määrättiin aikaisemmasta työkokemuksestaan huolimatta usein raskaaseen työhön rakennuksille, metsä– tai vuoriteollisuuteen.

Proletaarinen luokkataistelutervehdys

Kirjasen tehtävä

Kirjasen tehtävänä on kuvata paitsi Neuvosto-Karjalan "menestystä" 15 olemassaolovuoden aikana, luoda alueesta myönteinen kuva niille vasemmistolaisille amerikansuomalaisille, jotka olivat jääneet asumaan uudelle mantereelle. Siinä tehtävässä alkoi ollakin sarkaa, sillä pettyneiden siirtolaisten paluuvirta oli jo käynnissä. Suurelle osalle heistä palaaminen ei onnistunut. Tuhansien kohtalona oli kuolla joko teloitettuna ja nääntyneenä tauteihin ja nälkään vankileirien saaristossa. Kun kirjanen ilmestyi vuonna 1935, tuuli oli jo kääntynyt.  Neuvosto-Karjalan johtajan Edvard Gyllingin suomalaisia suosinut kansallisuuspolitiikka tuomittiin kommunistisen puolueen Karjalan aluekomitean kokouksessa tammikuussa 1935. Saman vuoden lokakuussa hänet ensimmäisessä puhdistusaallossa erotettiin tehtävistään Karjalassa yhdessä Kustaa Rovion kanssa. Vallasta syrjäytettyä Neuvosto-Karjalan johtoa syytettiin "puolueenvastaisesta nationalistisesta toiminnasta" ja "lähentymisestä porvarilliseen Suomeen". Gylling siirrettiin Moskovaan Maailmantalouden instituutin tieteelliseksi työntekijäksi, ja siinä tehtävässä hän toimi vuosina 1935–1937. Hänet vangittiin heinäkuussa 1937 ja teloitettiin 14.6.1938. Kaksi kolmasosaa Karjalan suomalaisista joutui vainojen uhreiksi suuren terrorin aikana. Noin neljä tuhatta heistä ammuttiin vuosina 1937—1938. 

Kirja sisältää seuraavat artikkelit:

Neuvosto-Karjalan kartta

Neuvosto-Karjalan kartta

Sisällöltään sosialistista. Lainaus toveri Stalinilta

Lukijoillemme. Kirjan toimitus

Neuvosto-Karjala 15-vuotias. Eero Haapalaisen katsaus Neuvosto-Karjalan 15-vuotiseen taipaleeseen.

Karjala - laulujen maa. Yrjö Sirolan artikkeli Karjalan vahvasta osuudesta suomalaisessa kansallisessa kulttuurissa, mutta luokkataisteluhengessä

Bandiittien hyökkäys Neuvosto-Karjalaan. Eero Haapalaisen artikkeli ilkkuva artikkeli suomalaisten vapaaehtoisten sotaretkistä Vienassa ja Aunuksessa

Suomen porvaristo ja Neuvosto-Karjala. Asser Salon artikkeli, josta muuten löytyy Kiimasjärven "sankarin", toveri Toivo Antikaisen lausumana:
Neuvostoliitto ei halua yhtään tuumaa lisää maata, koska sitä on aivan riittämiin.

Petroskoi - sosialistiseki Neuvosto-Karjalan pääkaupungiksi. Petroskoin kaupunkineuvoston puheenjohtajan Verner Forsteni esittely kaupungistaan.

Tulinen vallankumoustervehdys kanadasta

Kaksi tietä. Nimimerkki Iivon vertailua sosialistisen Karjalan ja fasistisen Suomen välillä.

Kontupohja, Karjalan uusi teollisuuskeskus. Kontupohjan paperitehtaan ensimmäisen johtajana Hannes Järvimäen artikkeli kaupungista ja sen tehtaista

M.I.Kalin karkotettuna Aunuksessa. N. Seletski

Mahtava voima. Kollektiivitalous "Kulttuuri". Vik Krause

Tieteellinen tutkimustyö Karjalassa. S.A. Makarjev

Koski ja kylä. O. Johanssonin propagandistinen artkkeli kosken valjastamisesta:
Koski lakkasi olemasta. Kylä muuttui sosialistiseksi
Toinen viisivuotinen. J. Tihisen ylistysruono viisivuotissuunnitelmalle

Karjalan vesivoimalähteet. A. Usenius

Stalinin kanava. V.Vuokon ylistys Stalinin kanavalle.

Karjalan metsärikkaudet sosialistisessa rakennustyössä. Matroosan metsätypunktilta.  Arvo Lehdon artikkeli amerikansuomalaisten kansoittamasta metsätyömaakeskuksesta
Tukkimiesten mietteitä. J. Hannulan artikkeli Kanadan tukkityöläisten lähetystön vierailusta. mm. Matrosan metsätyöpunktilla.

Oi, katsokaa. O. Johanssonin pateettinen runo Karjalalle

Ulkolaiset työläiset Karjalan sosialisessa rakennustyössä. Katso artikkeli alla

Syvän vaon kyntäjät. Eemeli Parraksen artikkeli amerikansuomalaisten Säteen kommuunista Aunuksessa

Hiilisuon raivaajat. Lauri Luodon ja O. Johanssonin artikkeli Hiilisuon neuvostotilasta, jonka kantajoukon muodostivat Amerikasta ja Suomesta tulleet.

Neuvosto-Karjalan nainen sosialismia rakentamassa. Siina Urpilainen

Meidän Kalevalamme. Gennadij Fisch

Näin käytti tsarismi Karjalan aluetta. N. Vinogradov

Karjanhoidon kehttäminen Neuvostoliitossa

Karjalan kantele. Viktori Gudkov

Työläisten joukkokontrolli. G.F. Solodij
"Antaa nakertajien nakertaa". Nimimerkki K.A.S:n kolumni ei-kommunistista työväenliikettä vastaa. Sapiskaa saavat Raivaaja-lehti, Industrialisti-lehti, tuplajuulaiset (IWW) ja Oskari Tokoi

Karjala kansalaissotien ja interventsion kohteena L. Letonmäki

Miten työskennellään Vilgan punktilla. Hannes Juvosen kirjoittama Petroskoin lähellä olevan, amerikasuomalaisten miehittämän, Vilgan metsätyömaan kuvaus.

Juhlasointuja. Jalmari Virtasen juhlaruno 15-vuotisjuhlaan

Taide ja kirjallisuus Neuvosto-Karjalassa. Eemeli Parras

Kuvaamataide Neuvosto-Karjalassa. Hannes Pulkkinen

Maailman suurin suksitehdas. S. Kankaanpää

Sanomalehdistön ja kirjallisuuden kustantaminen Neuvosto-Karjalassa. Matti Tenhunen

Proletariaatin diktatuuri on demokratian korkein muoto. N. V. Arhipov

Poimin lopuksi näytteeksi yhden kirjasen artikkeleista. Ollos hyvä!

Ulkolaiset työläiset Karjalan sosialistisessa rakennustyössä

Edvard Gylling

KARJALA sai ennen riittävästi työvoimaa laajan Neuvostomaan muilta alueilta. Mutta kun sosialistinen rakennustyö laajeni ja jokaisella alueella alkoi kuumeinen uuden luominen, kuivui se virta, jota myöten Karjala oli aikaisemmin saanut tarvitsemansa työvoiman.

Samaan aikaan kuin myrskyisästi nousi ja vyöryi rakennustyön mahtava aalto yli avaran maamme, alkoi kaikissa kapitaalin maissa syvin finanssi-, teollisuus-, kauppa- ja maatalouskriisi, mitä historia tuntee. Proletaareja kymmenmiljoonin joutui vaille työtä, vaille asuntoa, ruokaa ja vaatteita. Näiden tapahtumien seurauksena alkoi vastaaviin Neuvostoliiton laitoksiin saapua porvarimaiden eri kansallisuuksiin kuuluvilta työläisiltä ja korkeamman teknillisen sivistyksen omaavilta henkilöiltä kyselyjä: onko mahdollista siirtyä Neuvostoliittoon, josta työttömyys oli poistettu? Myöskin Neuvosto-Karjalan toimihenkilöt saivat ulkomailta: Yhdysvalloista, Kanadasta, Ruotsista ja Suomesta samanlaisia kyselyjä.

Karjalaan siirtymistä haluavien suurin osa oli metsä-, rakennus- ja muun puutyöalan työläisiä sekä automekaanikkoja ja konemiehiä; joukossa oli pienfarmareita ja maataloustyöläisiä. Kyselykirjeisiin vastattiin myönteisesti sekä järjestettiin näiden tänne siirtyvien työläisten työpaikkoihin sijoittelut.

Nyt on kulunut 5 vuotta, kun tämä ulkolaisten työläisten Neuvosto-Karjalaan tulo alkoi.

Neuvosto-Karjalan johtoa ja kommunistisen
ihanneyhteiskunna rakentajia

Erittäinkin on ulkolaisia metsätöissä. Metsätyöt muodostavatkin Karjalan valtavimman tuotantoalan.

Matroosan hakkuualueelle sijoittautui ensimäinen Kanadasta tullut metsätyöjoukko v. 1930—31 sesongin alussa. Se joutui tekemään paperipuita. Tulos oli tällä hakkuukaudella noin 1,000 kiintokuutiometriä miestä kohden (5-7 kiintokuutiometriä päivässä). Parhain tulos oli 1400 kiintokuutiometriä. Sen hakkasi Pohjois-Ontariosta tullut toveri Svante Luopa.

Näitä tuloksia pidettiin silloin korkeimpina saavutuksina. Mutta seuraavina hakkuukausina alettiin toteuttaa brigaadijärjestelmää. Se kohotti tuotantoa. Otettiin myös käytäntöön sosialistinen kilpailu ja iskuruus. Parhaimpia palkittiin eri tavoilla. Työn tuottavaisuus kohosi entisestä kaksinkertaiseksi. Niinpä esimerkiksi toveri M. Aaltosen 3-miehinen brigaadi viime hakkuukautena teki 3,274 kiintokuutiometriä tukkeja ja paperipuita ja ajoi puut yhdellä hevosella traktoritien varteen. Monet muut brigaadit lähentelevät tätä saavutusta. Niin on tehnyt esim. Vilgan punkti, jota voimme pitää Matroosan "nuorempana veljenä". Neljä vuotta sitten oli punktin tehtävänä hakata ja ajaa 32,000 kiintokuutiometriä. Viime talvena oli suunnitelma jo 107,000 kkm. Se täytettiin ja ylitettiin.

Etumaiset tukkityöläisten brigaadit hakkaavat jo miestä kohti 12—16 kkm päivässä. Kilpaillessa huipputuloksia saavuttaneet toverit pääsevät 27—29 kiintokuutiometriin.

Neuvosto-Karjalan johtoa

Töiden mekanisoinnin johdosta alenevat tuotantokustannukset. Esimerkiksi Vilgajoen uittokustannukset ovat alentuneet 2 viime vuoden aikana 64 kopeekkaa kkm kohti. Lososinassa, Internationalessa, Tumbassa, Luusalmella ja Uhtualla ovat tulokset jokseenkin samalla tasolla.

Nämä tulokset on saavutettu siten, että töihin on sovellutettu sosialistiset työmetoodit, jollaisia ei ole missään kapitalistimaassa. Työtä tehdään uusiaikaisilla työvälineillä ja koneilla. Samalla kun kapitalistimaista tulleet tukkityöläiset ovat mukanansa tuoneet työtottumuksensa, ovat he ammattitaitoaan opettaneet karjalaiselle kollektivistille, joka nyt hyvällä menestyksellä kilpailee ulkoatulleen työvoiman kanssa.

Rakennustyöalalla ovat kapitalistimaiden entiset työläiset olleet tavallaan pioneereja uusien menetelmien käytäntöönotossa ja työnlaadun parantamisessa. On rakennettu ennentuntemattomia "amerikalaisia" lautataloja, termoliittirakennukset on myöskin huomattu käytännöllisiksi; ne ovat neuvostokeksintöä. Ulkoatulleiden muurarien ja rapparien työtavat ovat nopeuttaneet työtä ja huomattavasti alentaneet kustannuksia. Mainittakoon vielä, että varsinkin Amerikasta tulleet työläiset ovat mukanaan myös tuoneet erilaisia työkoneita, jotka rakennustöitä tehdessä ovat nyt käytännössä.

Vastuunalaisille paikoille rakennustöiden johdossa on Neuvosto-Karjalassa asetettu ulkomailta tulleita työläisiä. Mainitsemme muutaman esimerkin. William Suikkanen on nyt Petroskoin kaupungin rakennustrustin johtajana ja tämän trustin II piirin johtajana on toveri Lauri Wax, joka työläisnostokkaasta on kohonnut tärkeiden töiden johtoon. Petroskoin suuremmat rakennukset kuuluvat näet tälle piirille nykyään. Tunnetuksi ovat tulleet myös sellaiset iskurit kuin rappari toveri Ranta-aho, joka keskimäärin täyttää suunnitelmat yli 200%, toverit Savenius, Paavo Honka, Juho Koski, A. Jokinen, J. Viitala, M. Aalto, y.m. Kontupohjassa ulkoatulleet rakennustyöläiset ovat myöskin kunnostautuneet, paitsi suurten yhteiskunnallisten ja asuinrakennusten alalla, myöskin tehdasrakennuksilla.

Kapitalistimaista tulleet automekaanikot, sorvarit ja mestarit ovat olleet mukana rakentamassa Petroskoin auto- ja traktorikorjaustehdasta. Nyt on Karjalassa jo yli 500 autoa ja noin 200 traktoria. Lisäksi kaikenlaisia, moottoreita ja muita koneita. Näiden kunnossapitäminen kysyy huomattavan määrän ammattimiehiä ja perusremontit sitäpaitsi vaativat erikoista tehdasta, jota varten on mainittu Petroskoin remonttitehdas.

Karjalan eri piireissä toimivat konetraktoriasemat kollektivistien palveluksessa, metsänhakkuujärjestöillä on eri piireissä omat korjaamonsa, samoin muilla talousjärjestöillä. Karellessin huomattavimmat korjausverstaat ovat Matroosassa, Vilgassa, Losovinassa ja Internationalessa, jotka yhdessä Petroskoin verstaan kanssa kantavat vakavan vastuun sekä metsätyösuunnitelmien ajallaan toteuttamisessa että varustelun ja matkustajaliikenteen säännöllisessä toiminnassa.

Keksintätyössä ja ratsionalisoimistehtävissä ovat ulkoatulleet työläiset kilpailemassa toisten kanssa. Lankkutiet tukinajoa varten, autojen käyttäminen tukkikuormain vetäjinä sekä auton peräkärryjen vakiinnuttaminen liikenteessä on suoritettu etupäässä ulkolaisten työläisten esityksen perusteella. Keksintätyötä kaikin tavoin koetetaan edistää. Sitä varten on olemassa koko Neuvosto-Karjalaa käsittävä Keksijäin liitto, jonka puheenjohtajana nyt on toveri Gylling. Kullakin työmaalla on keksijäyhdistyksensä. Hyväksytyistä keksinnöistä ja ratsionaliehdotuksista annetaan palkinnot.

Kulttuuri- ja valistustyöhön osallistuvat ulkolaiset työläiset innolla. He myös erilaisilla kursseilla, kokouksissa ja neuvotteluissa ottavat oppia ja antavat kokemuksiaan toisten tietoon. Heidän lapsensa käyvät neuvostokoulua ja on jo monia näistä korkeammissa oppilaitoksissakin. Näin me näemme sosialistista yhteiskuntaa rakentamassa myöskin kulttuurialalla  eri  maiden  työläiset,  kokoontuneina  Neuvosto-Karjalaan.

"Olemme saavuttaneet menestyksiä siksi, että meillä on ollut oikea puolueen johtava linja ja olemme kyenneet organisoimaan joukot tämän linjan toteuttamiseksi, puhumattakaan siitä, että ilman näitä ehtoja meillä ei olisi niitä menestyksiä, jotka meillä nyt on ja joista me oikeudella ylpeilemme," lausui toveri Stalin puolueen XVII edustajakokouksessa. Tämä lausunto soveltuu myöskin Neuvosto-Karjalan oloihin, missä kapitalistimaista tulleet työläiset raatavat rinnan paikallisten työläisten kanssa ja kohottavat puolueen ja sen johtajan toveri Stalinin johdolla talouttamme sekä kulttuuritasoamme.

Kapitalistimaista tulleista, vielä monessa asiassa pikkuporvarillisia käsityksiä omaavista työläisistä, joilla kuitenkin on rehellinen vallankumouksellinen innostus, kasvaa samalla uusia ihmisiä, kuten toteaa m.m. eräs Amerikasta tullut toveri Hannula: "Opimme sosialististen työmuotojen valtavan salaisuuden. Me olemme siirtymässä sosialistisen yhteiskuntaihmisen kandidaateiksi."

LEO LEINO

Lapin oloja tutkimassa. Gratangsbotn, Tysfjord (Etelä-Saimaa 29.9.1921. Eliel Lagercrantz)

 

Læstadianernes bedehus i Gratangsbotn
(de førstefødte) / Esikoislestadiolaisten Gratangsbotnin rukoushuone

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella. 

Toisaalla olen blogikirjoituksissani koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Finmarkin sivistysoloista, jossa hänen keskeinen teemansa on lestadiolaisuus ja sen vaikutus paikallisväestöön. Ohessa hänen kertomuksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista. Lagercrantzin kuvaus on hyvin ristiriitainen. Gratangsbotnin lestadiolaisuudesta hän luo synkän kuvan. Hän kuitenkin näkee lestadiolaisuuden parempana vaihtoehtona kuin seudun toisen vahvan aatteen eli sosialismin. Sen sijaan Tysfjordin lestadiolaisuudesta kirjoittaa Lagercrantz paljon myönteisemmän arvion. Molemmissa paikoissa lestadiolaisuudesta oli vallalla sen läntinen versio eli esikoislestadiolaisuus. Olen poiminut artikkelista lestadiolaisuuteen liittyvät asiat.

Paikka, jossa asuin lähinnä Lyngenistä lähdettyäni, oli siinä määrin ikävä, että lähtöni tuntui pelkästään masentavalta. Sen nimi oli Gratangsbotn, ja sijaitsi pienen, ahtaan vuonon pohjukassa, joka alinomaan oli Atlannin sumujen peittämänä. Mutta pimeyden peittoa ylläpiti edelleen pimeä vuodenaika, jolloin aurinko ei nouse.

Ja tuntui siellä henkiselläkin taivaalla olevan pimeyttä yltäkyllin, joskin juuri tällä alalla oli käynnissä ankara taistelu kahden henkisen verivihollisen välillä, joilla molemmilla oli täällä edellytyksensä, mutta joita riittämätön sivistys ei opettanut kansaa yhtäaikaisesti ymmärtämään. Nämä henkiset virtaukset olivat toiselta puolen Narvikista tuleva sosialismi ja toiselta puolen Lapin kansallisuskonto, lestatiolaisuus. Etelän sosialismia vastaan on lestatiolaisuus täällä asettanut ankarimman muotonsa: länsilestadiolaisuuden, äärettömän suvaitsemattomuuden. Toiselta puolen sosialismi tunkeutuu mieliin sillä verrattomalla voimalla, joka sillä on niihin, joille maailman hyvä etupäässä on aineellista laatua. Finmarkissa olin tutustunut lapsen sielunelämän kannalla oleviin ihmisiin: avosydämisiin ja onnellisiin. Gratangsbottenin väki oli verratava elämän ensi ristiriitojen eteen ajettuun nuorisoon, siihen aikaan, jolloin sen mieli on enimmän itseensä sulkeutuneena. Minun mieleni ei vähimmässäkään määrin lämmennyt lestatiolaisesta autuus- ja kirousopista, joka kieltää kaiken persoonallisen ihmisarvon, vaikka asian vuoksi olinkin hartaushetkissä mukana hoilaamassa virsiä, kahdeksantuntisia saarnoja kuulemassa, itkemässä ja tunnustamassa. Tein se vain senvuoksi, että narvikilainen bolsevismi minua inhoitti vielä enemmin. Sainkin etevimmältä saarnamieheltä lähtiessäni todistuksen ja suosituskirjelmän Tysfjordin lappalaisille näytettäväksi osotteeksi oikeauskoisuudestani...

Læstadianernes bedehus i Gratangsbotn (de førstefødte) / Esikoislestadiolaisten Gratangsbotnin rukoushuone

Tysfjordiin tulin pikku moottorialuksella.... Päästyäni lähimpään asumukseen kokoontui rannikkokylän koko väestö minua tutkimaan... Näytin nyt passejani ja papereitani kylän vanhimmalle ja käskin hänen lukea ääneen kaikki suosituskirjel mäni. Lestatiolaisen saarnamiehen todistusta luettaessa huomasin asiani varmistuvan, sillä heti Tysfjordin saarnamies, ihmisystävällinen, rehti Anders Kurrak tuli luokseni kättelemään ja sanoi lapiksi: ”Sinä saat asua minun talossani”.

... Nämä lappalaiset ovat Ruotsin Jokkmokista tänne siirtyneitä porolappalaisia, jotka nykyisin ovat poronomistajia, kalastajia, halonhakkajia ja pienviljelijöitä. He ovat kaikki lestaatiolaisia, pohjaltansa kunnollista, vakavaa, porvarillismielistä etten sanoisi aristokraattista väkeä. Heistä ei löytänyt turhuutta eikä ylpeyttä joskohta itsetietoisuutta ja mitä kauneinta kansallishenkeä. Koko kylän elennässä oli jotakin juhlallista ja arvokasta, mikä mielessäni nyt tekee jälkeenpäin sen vaikutuksen kuin olisivat kaikki päivät siellä olleet pyhäpäiviä.

Lagercrantz jatkoi kertomustaan Etelä-Saimaassa 1.10.1921 seuraavasti (jälleen olen poiminut vain lestadiolaisuuteen liittyvät asiat):

 ... Isäntäni (Anders Kurrak) oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, lyhytkasvuinen, eskimolaisen näköinen - kaikki asukkaat täällä käyttivät nahkapukuja. Hän oli monta kovaa kokenut eläen sekä työmiehenä että kalastajana, sitten nainut rikkaasti, pystyttänyt talon, vaurastunut ja päässyt saarnamiehen kunniaan. Hän oli opettajanani koko ajan ja täytti tämän toimensa älykkäästi ja maltillisesti. Vaimo oli nuorempi, sievä ja hiljainen - hänestä ei suuria tietänyt, mikä on vaimon kunniaksi. Poika, yhdeksänvuotias, oli iloinen veitikka, joka talon rengille järjestämillään kompastuksilla ylläpiti talon hilpeätä henkeä...
 

Politiikka ja uskonto, osa 1: Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Maassamme järjestetään pian eduskuntaavaalit. Äänestäjien suosikkina näyttää olevan lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Perinteisesti on vasemmisto lestadiolaisuudessa torjuttu ja se on koettu uhkaksi uskonnon harjoittamiselle. Onko tuo traditio edelleen voimassa nopeasti muuttuneessa ja muuttuvassa maailmassa onkin jo toinen asia. Alla lyhyt artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana on 1900-luvun alkuvuosikymmenet:

Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Lestadiolaisen herätysliikkeen kaikki haarat ottivat kielteisen asenteen sosialismiin. Vanhoillislestadiolaisen suunnan järjestäytymiskokouksessa lokakuussa 1906 todettiin sosialistien toimintaan osallistumisesta ykskantaan: Sosialistiriennoista lausuttiin yleisenä mielipiteenä, että niistä tulisi kristittyjen pysyä poissa.[1] Sosialismiin palattiin vuosien 1908, 1909, 1917 ja 1926  vuosikokouksissa. Sosialismin "pauloihin" joutuneelle nähtiin ainoana ratkaisuna Jumalan evankeliumi.[2] Sosialismi nähtiin uhkana maalliselle esivallalle. Lisäksi siinä katsottiin vallitsevan jumalankielteinen henki. Vanhoillislestadiolaisia varoitettiin tilaamasta sosialidemokraattisia lehtiä ja ostamasta edes puolueen arpoja.[3]

          On aivan ilmeistä, että työväenliike ja sosialismi herättivät kiinnostusta monien vähävaraisten lestadiolaistyöläisten keskuudessa. Paikoin on merkkejä lestadiolaisten aktiivisesta osallistumisesta työväenliikkeessä, varsinkin työväestön organisoitumisen alkuvaiheessa. Tunnetuin lestadiolainen työväenaktiivi lienee ollut Vilho (Vilhelm) Pylkkö[4] (1870 – 1926) Kotkasta. Vilho Pylkkö toimi Kotkan Työväenyhdistyksessä ollen vuosina 1897 – 1899 ja 1903 yhdistyksen sihteeri. Hän osallistui kotkalaisten edustajana Forssan puoluekokoukseen, jossa hän kuitenkin joutui wrightiläishenkisenä oppositioon.[5] Vilho Pylkkö oli puuhaamassa Kotkan ensimmäistä työväenlehteä, Itä-Suomen Työmiestä.  Hänet oli ajateltu lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi. Kotkan maistraatti ei pitänyt Pylkköä sopivana tehtävään, koska hänet oli muka havaittu anarkistiksi. Päätoimittajaksi valittiin toinen henkilö, ja lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti 2.5.1900. Lehti edusti alkuvaiheessa kirjoituksillaan kristillissosiaalista linjaa. Kirkolliset dogmit oltiin valmiita hylkäämään ja niiden tilalle haluttiin suuren natsarealaisen humaanisuusaatteet ja Jeesus-uskon ylevät periaatteet. Sosialismia julistettiin vuorisaarnan hengessä. Lehti ajoi voimakkaasti raittiusaatetta,  ja se tuki juomalakkoliikettä. Lehden linjassa heijastui ilmeisesti lestadiolaistaustaisen Vilho Pylkön kynänjälki. Itä-Suomen Työmiehen ilmestyminen päättyi jo 7.11. 1900, kun lehti julistettiin julkaisukieltoon. Koko ilmestymisensä ajan se oli kärsinyt päätoimittajan ja lehden johtokunnan välisistä ristiriidoista.[6] Vilho Pylkkö joutui sivuraiteille työväenyhdistyksen toiminnasta sen radikalisoituessa. Hänet erotettiin työväenyhdistyksestä vuoden 1904 kunnallisvaalien valmistelujen yhteydessä.[7] Myöhemmin Vilho Pylkkö ja hänen poikansa tulivat tunnetuiksi Kotkassa vaatetusalan tehtailijoina.[8]

          Koska pääosa esikoislestadiolaisista lukeutui 1900-luvun alussa työväestöön, oli luonnollista, että heidän keskuudessaan heräsi mielenkiinto työväen järjestötoimintaan. Tamperelainen Aatu Härmä tiedusteli "Lapin vanhimpien" kantaa työväestön ammatilliseen järjestäytymiseen talvella 1903 - 1904. Vastauksessaan "vanhimmat" kielsivät osallistumisen työväenyhdistyksiin.[9] Suomen esikoislestadiolaiset kokivat vuoden 1905 suurlakkotapahtumat uhkana järjestykselle. Viipurilaiset saarnaajat Antti Kolehmainen ja Aapo Marttala totesivat Lapin "vanhimmille" lähettämässään kirjeessä 18.12.1905 maailman pauhaavan niinkuin meri, joka ei tyyntyä taida.[10] Samoihin aikoihin lähetti saarnaaja Niklas Milén kielteisen arvion vallitsevasta tilanteesta: Vaikka kyllä nyt väkevästi sosialistihenki eli jumalankieltämysoppi turmelee kansaa, että näyttää kauhealta tämä aika.[11] Esikoislestadiolaisten vasemmiston torjunta muotoutui jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Sekä joukkojen liikehdintä kaduilla että suurlakko nähtiin yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttajina, ja ne herättivät huolta tulevaisuudesta.[12]

          Uusheräyksen asenne oli myös torjuva työväenliikkeeseen ja sosialidemokratiaan. Kolkuttajassa huomioitiin  tyytyväisenä vanhoillislestadiolaisten Tornion - Haaparannan kokouksessa 1909 tekemät päätökset. Sosialistinen työväenliike nähtiin kirkon- ja uskonnonvastaisena. Sen katsottiin uhkaavan yhteiskunnallista järjestystä.[13] Uusheränneitten keskusjärjestö esitti vuonna 1914 kannattajilleen vetoomuksen  

Kolkuttajassa:

Tämä nykyinen aika asettaa Herran omille erityisiä velvollisuuksia. Jumalattomuus ja suruttomuus on levinnyt laajalti yli maan. Jumalan olemassaolon kieltämysoppi uhkaa  lopettaa kansastamme viimeisenkin kunnioituksen tunteen kaikkea pyhää kohtaan.[14]

          Uusheräyksen saarnaajain kokouksessa suhtautuminen työväenliikkeeseen oli esillä vasta vuonna 1917. Tällöin kotkalainen Emil Spets esitti kysymyksen: Miten kristityn on suhtauduttava nykyiseen työväenliikkeeseen?  Herätysliikkeen asenne oli kielteinen. Emil Spetsin puheenvuoroissa nousi esille yleinen pettymys puolue-elämään. Hän katsoi puolueissa olevan enempi tai vähempi katkeruutta toisia kohtaan, ja katsoi sen vuoksi, että Jumalan lapsilla tulisi olla oma puolue. Puheenvuoroissa todettiin lisäksi, että kauhialta tuntuu nähdä uskontunnustajan kulkemassa mielenosoituskulkueissa ja vielä ehkä kantamassa punaista lippua.[15]

          Herätysliikkeen sisällä tunnettu huoli vasemmistoaatteen leviämisestä tuli esille liikkeen lehdissä. Poliittinen vasemmisto nähtiin uhkana ”kristillisyydelle”.[16] Huolimatta herätysliikkeen kaikkien haarojen kielteisestä kannasta, antoivat liikkeen yksittäiset jäsenet vaaleissa tukensa vasemmistolle. Se, että asia oli esillä useissa yhteyksissä, kertoo torjunnan tarpeesta. Vuoden 1909 vuosikokouksessa saarnaaja Kalle Helisten valitti, että jotkut vanhoillislestadiolaiset olivat liittyneet tukemaan Jumalan pilkkaajia ja äänestäneet heitä. Jouko Talonen on tutkimuksissaan löytänyt tietoja myönteisestä suhtautumisesta työväenliikkeeseen Perhosta, Kajaanista, Säräisniemeltä, Kemistä, Kittilästä, Oulunsalosta ja Pudasjärveltä.[17]

---

[1]        Vkokptk 1906, § 4.

[2]        Vkokptk 1908, 10; 1909, 31; 1917, 15 – 16; 1926, 8.

[3]        Vkokptk 1909, 14-15, 30-31.

[4]     Räätäli Vilhelm Pylkkö oli syntynyt 11.9.1870 Savitaipaleella, josta hän muutti vuonna 1887 Lappeenrantaan. Lappeenrannassa Vilho Pylkkö oli lestadiolaisella Mikko Auvisella räätälinopissa ja sai kisällinkirjan vuonna 1890. 1890-luvulla Pylkkö muutti Helsinkiin. Kotkaan hän muutti vuonna 1896 perustettuaan kaupunkiin räätälinliikkeen. Kirkonkirjat perhe siirsi Kotkaan vasta vuonna 1902  (LaKA I Bab:1, 157; Kinnunen ; Anne Partin kirje 1.11.1996).

[5]        Runeberg 1955, 282.

[6]        Paronen 1963, 217 – 218.

[7]        Runeberg 1955, 282.

[8]        Harjunpää 1989, 25.

[9]        VK II 1966, 115-116; Talonen 1993, 32-33.

[10]       SLK. Vettasjärven kok. Antti Kolehmaisen ja Aapo Marttalan kirje Ruotsin Lapin                "vanhimmille" 18.12.1905.

[11]       VK II 1966, 133.

[12]       Talonen 1993, 35.

[13]       Kolk  4/1909, 61, 9/1909, 159; 1912, 262.

[14]       Kolk 23/1914, 423-424 (Kirje lähetysystävillemme kaikkialla).

[15]   Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haaraosaston vuosikokouksesta Oulussa 15 ja 16 päivänä maaliskuuta 1917, § 4.

[16]       AS 1907, 217; SL 1922, 93 ; 1924, 30 – 31; 1939, 186 – 187.

[17]       Talonen 1979, 18 – 19; Talonen 1988a, 133-135.