Syyspohjan sotavankileiri Ruokolahdella

Syyspohjan sotavankileirin hautamuistomerkki

Vierailin eilisen (27.8.2016) pyöräilyretken yhteydessä Syyspohjan vankileirin hautausmaan muistomerkillä. Muistomerkki osoittautui erittäin hankalaksi löydettäväksi. Kahdet ensimmäiset paikallisilta saamani ajo-ohjeet kyllä neuvoivat paikan suunnilleen, mutta vaikka pyörin aivan oikealla alueella, en onnistunut ensin sitä löytämään. Vasta metsätietä pitkin saapunut paikallinen mökinomistaja saattoi minut muistomerkille.  Tässä ajo-ohjeet (Imatran suunnasta saapuen), jos joku aikoo käydä paikalla: Käänny Puumalantieltä (tie nro 62) parisataa metriä ennen Utulaan ja Kyläniemeen vievän tien risteystä oikealle, Töntintielle. Aja sitä noin 800 metriä: Vasemmalla on laaja hakkuuaukea. Kun tie kääntyy oikealle ja hakkuualue päättyy, jää hautamuistomerkki ehkä noin sata metriä Töntintieltä vasemmalle sivuun hakkuuaukean reunaan, mutta jo metsän keskelle. Töntintieltä sitä ei käytännössä ainakaan kesäaikaan näe, koska hauta-alue ja muistomerkki ovat notkossa.

Lähikuvaa muistomerkistä

Jatkosodan aikana 1941–1944 suomalaiset joukot saivat kiinni noin 64 000 neuvostosotilasta. Heistä runsaat 19 000 menehtyi sotavankeuden aikana. Määrä on kansainvälisesti vertailtuna melko suuri. Sotavangeille perustettiin kymmeniä leirejä, joista yksi sijaitsi Ruokolahden Syyspohjassa Vehkajärven itärannalla. Siellä oli sopivasti valmiina Salpalinjan rakentajien majoitukseen pystytettyjä parakkeja.  Sotavangit jaettiin eri kategorioihin heidän sotilasarvojensa, etnisten taustojensa mukaan ja poliittisten näkökantojen mukaan. Syyspohjaan sijoitettu vankileiri numero 3 perustettiin 2.7.1941 Huittisissa. Se liitettiin 19.9.1941 Sotavankileiri 6:en ja perustettiin uudelleen 3.11.1941 Ruokolahdella. Ruokolahden Syyspohjasta leiri siirtyi 23. - 28.6.1944 Vaasan lähelle Laihialle, jossa se lakkautettiin 25.11.1944. Kuljetus tapahtui Syyspohjanlahdesta hinaajan vetämillä proomulla Varkauteen ja sieltä edelleen Vaasan lähelle Tuovilaan. Syyspohjan leiri oli poliittisten sotavankien leiri, jonne oli koottu Päämajan valvontaosaston seuloma ideologialtaan kaikkein punaisin vankiaines. Joukossa oli politrukkeja, kommunistipuolueen jäseniä ja nuorisoliittolaisia sekä puna-armeijan upseeristoa. Leirillä oli myös jonkin verran naisvankeja. Leiri koostui neljästä parakista (toisen tiedon mukaan leirillä oli 20 parakkia). Leiri tuli tunnetuksi tiukasta kurista sekä huonosta ravintohuollosta.

Tässä vielä yksi kuvakulma hautamuistomerkille

Syyspohjan leirin kapasiteetiksi oli laskettu 500 vankia, mutta ilmeisesti missään vaiheessa määrä ei noussut niin suureksi. Suurimmillaan leirin vankimäärä oli syyskuun puolivälissä 1941, jolloin leirillä oli 371 vankia. Tällöin leiri toimi vielä Huittisissa. Toukokuun lopulla 1942 leirillä oli 232. Tämän jälkeen vankiluku laski ja oli 18.7.1942 enää 163 vankia. Vankiluvun laskua selittää ainakin osittain vankien menehtyminen. Nimittäin vuonna 1942 sotavangeista menehtyi 91 eli runsas kolmannes. Yhteensä vankileirillä menehtyi 104 sotavankia, joista neljä teloitettiin. Tosin jotkut lähteet mainitsevat paikalle haudattujen  määräksi 92 ja muistomerkkiin heidän yhteismääräksi on lyöty 163. Vangit menehtyivät tauteihin, jotka pääsivät leviämään huonon ravintohuollon takia. Tämän jälkeen vankiluku pysyi runsaassa 200:ssa aina syksyyn 1944, jolloin vankimäärä kohosi yli 300:n. Suomalaiset luovuttivat Syyspohjan vankileiriltä saksalaisille 292 neuvostoliittolaista sotavankia, heidän joukossaan oli juutalaisia sotavankeja. Heidän kohtalonsa oli luovutuksen jälkeen karu. Leirin komentajana toimi koko Syyspohjan kauden ajan luutnantti L. K. Holopainen. Vankimäärään nähden leirillä oli vahva vartiointi. Esimerkiksi 26.5.1942 leirillä oli vankilahenkilökuntaa yhteensä 110 henkilöä, neljä upseeria, kahdeksan aliupseeria, miehistöä 84 henkilöä ja lisäksi 14 lottaa.

Ruokolahtelainen Sulo V. Siitonen on kotiseutulukemistossaan (Ruokolahti. Kotiseutulukemisto VI. 1997) kertonut Syyspohjan vankileiristä  mm. seuraavaa: Leirin vangit oli jaoteltu isovenäläisiin, vahemmistökansallisuuksiin ja suomensukuisiin sotavankeihin.  Heimovangit palvelivat leirillä suutareina ja muissa luottotehtävissä. Vankien joukkoon oli sijoitettuna myös valevankeja, joiden tehtävänä oli seuloa sopivaa vankiainesta mm. vakoilutehtäviin. Leirin huolto oli miltei olematonta. Perusmuonana oli vankien itse keittämä heinäsoppa. Talousupseeri toimitti siihen myös lihaa, lähinnä hevosten teurasjätteitä, myöhemmin myös perunoita. Vangeilla ei ollut peseytymismahdollisuutta ja he olivat alkperäisessä vaatetuksessaan. Saunominen sallittiin vain heimo- ja luottovangeille. Luottovangeilla oli oikeus hankkia lisäravintoa tunkioilta, joilla he innokkaasti tonkivatkin.  Naisvankeja oli Siitosen mukaan parikymmentä. Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan kaikki olivat huomattavan kauniita. Heidän siisti pukeutumisensa ja taidokkaat tukkalaiteet herättivät huomiota. Naisten joukossa oli taiteilijoita, mm. oopperalaulajia. Henkilökunnan illanviettotansseissa soitti miesvankiorkesteri, jonka kitara ja balalaikkaesityksiä muisteltiin myöhemmin taiturimaisiksi. Neuvostoliittolaiset koneet pommittivat leiriä vuonna 1943 saamatta kuitenkaan aikaiseksi merkittävää vahinkoa.

Kesäkuun 7. päivänä 1943 onnistui muutaman vangin houkutella joutsenolainen vartijansa sotamies Tuure Edvard Tillaéus hieman sivummalle. He yllättivät tämän äkkirynnäköllä ja tappoivat hänet. Vangit saivat haltuunsa myös Suomi-konepistoolin, ja pakenivat suuntana itä. Alkoi kiivas karkureitten etsintä, josta löytyy Erkki Huhtasen seikkaperäinen selostus täältä:

Sotavankien poistuttua Syyspohjan parakit ottivat tukikohdakseen päämajan kaukopartiomiehet, mutta se on sitten jo eri tarina

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 15: Muukonniemi

Muukonniemen koulu, maaliskuu 2015

Tämäkertaisena postauksena on jälleen Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, nyt järjestyksessä numero 15 eli Muukonniemen koulu. Koulua ei olla tosin vielä lakkautettu, vaan se toimii edelleen, muttei varsinaisessa kiinteistössään. Oppilaat nimittäin kuljetetaan joka aamu Joutsenoon koulukiinteistön sisäilmaongelmien takia. Edellinen koulupäivitys esitteli Lamposaaren koulua, jossa vierailin samana päivänä maaliskuun alkupuolella, jona pysähdyin kuvaamaan komeaa Muukonniemen koulua. Vanha koulurakennus on todella upea, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Sen lisäksi se sijaitsee hienolla paikalla, Saimaaseen pistävässä niemessä, keskellä kauneinta Järvi-Suomea.

Muukonniemen koulurakennus sijaitsee osoitteessa Muukonniementie 88,
Melkonniemessä, Hartikanlahden ja Mielonlahden välissä

Muukonniemen – Lamposaaren alueelle puuhattiin kansakoulua jo vuonna 1910. Seudun lapset olivat käyneet Mustolan kansakoulua vuoden 1905 syksystä alkaen. Matka sinne oli kuitenkin pitkä ja vaikeakulkuinen. Mustolan kansakoulun piirikokoukselle jätettiin anomus koulun perustamisesta Lamposaareen vuonna 1910. Anomus hylättiin piirikokouksessa 27.2.1910. Samaan aikaan puuhattiin kansakoulua Lauritsalaan. Tämä hanke toteutuikin vuonna 1911. Matka Lauritsalankin kansakouluun oli kuitenkin edelleen hankala varsinkin kelirikon aikana.

Muukonniemen molemmat koulurakennukset  maaliskuisessa kuvassa,
vasemmanpuoleinen rakennettu vuonna 1923, oikeanpuoleinen vuonna 1998.

Vuonna 1919 Lamposaaren, Utrasaaren sekä Hirvisaaren asukkaat perustivat Wahlin sahan isännöitsijan K. J. Långin johdolla toimikunnan, joka vaati kansakoulua sekä Lamposaareen että Muukkoon. Esitys koulujen perustamisesta toimitettiin kansakoulujen piirijakotoimikunnalle. Nyt pyrkimykset tuottivat tulosta ja niinpä vuonna 1920 hyväksytyssä Lappeen kunnan kolmannessa piirijakosuunnitelmassa mainittiin vihdoin Muukkolan koulupiiri. Aluksi suunniteltiin kahta koulua, toista saareen ja toista mantereelle. Koulun rakentamisesta lankeavat suuret kustannukset saivat kuitenkin saarilla asuvat taipumaan ainoastaan yhden, mutta suuremman koulun rakentamiseen ja tällä kertaa mantereelle. Lappeen kunnanvaltuusto oli myötävaikuttanut saarikoulun hylkäämistä, eväämällä vuonna 1921 toistamiseen rakentamisanomuksen. Koulupiiri koostui viidestä kylästä (Laihia, Saikkola, Hartikkala, Muukkola ja Ilottula) sekä kolmesta saaresta (Lamposaari, Utrasaari ja Hirvisaari).

Yksityiskohta vuonna 1923 rakennetusta koulusta

Koulun sijaintia ratkomaan valittiin toimikunta, johon kuuluivat opettaja Taavi Pantzar, isännöitsijä

K.J. Lång ja tarkastaja Taavi G. Murto. Paikaksi valikoitui Saimaaseen pistävä niemi, joka näkyi selkeästi myös Lamposaareen, josta merkittävä osa koulun oppilaista saapui. Kunnanvaltuusto hyväksyi toimikunnan ehdotuksen, vaikka osa mantereella asuvista talollisista vaati koulun rakentamista noin kaksi kilometriä mantereelle päin.

Kaunis ovikokonaisuus Muukonniemen koulurakennuksessa.

Niinpä tammikuun alussa 1923 Lappeen kunta osti talollinen Antti Penttilältä 1,5 hehtaarin (toisen tiedon mukaan kahden hehtaarin) maa-alueen koulun paikaksi. Kauppahinta oli 20 000 markkaa. Kunnan puolesta kauppakirjan allekirjoittivat Elias Tukia ja J. R. Malin. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi sahan isännöitsija K.J. Lång, taloudenhoitajaksi maanviljelijä Juhana Turkia ja jäseniksi työn johtajat Aukusti Topra ja H. Haave sekä työmiehet Edvard Manninen ja Frans Ruokokoski .  Jo samaisen tammikuun ensimmäisessä kokouksessaan johtokunta hyväksyi arkkitehti Toivo Salervon tekemät  kolmeopettajaisen koulun rakennuspiirustukset. Rakennustoimikuntana toimi koulun johtokunta joka antoi kivijalan teon Wille Hämäläisen urakaksi ja puurakenteet urakoi Juhana Ruokonen.

Muukonniemen koulurakennus Hartikanlahden jäältä kuvattuna

Kesällä 1923 julistettiin koulun johtajaopettajan, naisopettajan ja alakansakoulun opettajattaren virat haettavaksi. Hakijoita oli peräti 51. Valituiksi tulivat opettajapariskunta Väinö ja Lyyli Puurunen Lapualta yläkouluun ja opettaja Ida Kotiranta Lappeenrannasta alakouluun. Ida Kotiranta teki pitkän päivätyön Muukonniemen opettaja. Hän oli virassa aina vuoteen 1949 saakka. Koulutyö alkoi 28.9.1923 kahdessa vuorossa rakennuksen keskeneräisyyden takia ja kalusteiden puuttumisen takia. Ensimmäisenä lukuvuonna oppilaita ilmoittautui kouluun yhtyeensä 130. Koulun vihkiäisjuhlaa vietettiin 27. tammikuuta 1924. Koulun pitkäaikaisia opettajia ovat olleet Ida Kotirannan lisäksi Saima Salervo, Aili ja Matti Suorsa, Liisa Valtonen, Mirja ja Hannu Kyyrä, Maija ja Niilo Sinkko sekä Arja Pelkonen.

Etelä-Saimaan (2.2.1924) uutiskuva Muukonniemen koulun vihkiäisistä 27.1.1924

Olen poiminut rehtori Jukka Korpelan laatimasta koulun 75-vuotishistoriikistä joitakin mielenkiintoisia tapahtumia ja yksityiskohtia kouluvuosien varrelta:
- Alkamisvuodesta 1923 lähtien johtokunta avusti vähävaraisia oppilaita vaatteiden hankkimisessa . Ensimmäisenä kouluvuotena avustettiin 25 oppilasta 5000 markalla .
- Vuonna 1925 perustettiin suuren oppilasmäärän takia toisen alakoulunopettajan väli-

aikainen virka.
- Vuonna 1927 koulu oli viikon suljettuna tuhkarokkoepidemian takia.

- Vuonna 1929 oppilasmäärä oli kohonnut 180 oppilaaseen ja johtokunta päätti vastustuksesta huolimatta siirtää osan oppilaista Mustolan kouluun.

- 1930 -luvun vaihteessa muutama oppilas oli pois koulusta ja kulki kerjuulla. Tästä antoi koulun

johtokunta varoituksen kyseisten lasten vanhemmille.
- Ruokailu oli alkuaikoina vapaaehtoista ja maksullista, aterian hinta 50 penniä ateria. Tosin johtokunta myönsi vähävaraisille lapsille ilmaisen aterian.

- Vuonna 1935 pidennettiin hiihtoloma yhdeksänpäiväiseksi kurkkumätätapausten vuoksi.

- Koulun kaikkien aikojen oppilasmääränhuippu saavutettiin vuonna 1937, jolloin koulun kirjoissa oli 205 oppilasta jatkokoululaiset mukaanluettuina.

 - Talvisodan aikana koulutyö oli keskeytettynä viideksi kuukaudeksi, koska koulurakennusta tarvittiin sotilasmajoituksen tarpeisiin.

- Syyslukukaudella 1941 ei ensimmäinen luokka opiskellut lainkaan opettajapulan vuoksi.

- Vuonna 1943 pidettiin hallituksen määräyksestä helmikuussa kahden viikon hiihtoloma polttopuiden säästämiseksi.

- Vuodesta 1947 koululla on ollut terveydenhoitaja.

- Vaikka Lamposaaressa aloitti vuonna 1947 toimintansa kaksiopettajainen kansakoulu, oli Muukoniemeen perustettava viides opettajan virka vuonna 1948 suuren oppilasmäärän takia.

- 1950-luvun alussa koulun johtokunta tunsi (valittaen aina kouluhallitukseen asti) huolta pienten repunkantajien koulutiestä. Koulutie oli nimittäin sopimaton ja jopa vaarallinen kulkiessaan läpi erään talon karjahaan, jossa hevosetkin kirmailivat laitumella.

Muukonniemen kansakoulu kuvattuna 1950-luvun puolivälissä.
Lukuvuonna 1956 - 1957 koulussa oli 165 oppilasta.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

- 1950-luvun suuret ikäluokat nostivat oppilasvahvuuden jälleen kahdensadan pintaan ja laajentuneen Mustolan koulun lisäksi Muukon aseman seudulta pakkosiirrettiin 30 lasta Partalan

kouluun. Asiaa ei auttanut edes 76 oppilaan vanhemman vastustuskokous, josta lähetystö vei kirjelmän kouluhallitukseen asti vuonna 1960.

- 1960- luvun lopulla kansakoulu muututtui kuusivuotiseksi ja oppikoulun siirtyvien määrä kasvoi. Tästä seurasi oppilasmäärän lasku, joka johti viidennen opettajaviran lakkauttamiseen vuonna 1968.

- Vuonna 1975 koulun nimi muuttui Muukonniemen kansakoulusta Muukonniemen ala-asteeksi.

- 1980- ja 1990-luvuilla oppilasmäärä liikkui sadan molemmin puolin (vuoden 1998 alussa 96 oppilasta).

- Lisärakennus, jossa on liikuntasali, teknisentyön luokka ja väestösuoja, valmistui vuonna 1998. Samassa yhteydessä vanhan koulurakennuksen molemmat päädyt, entiset asunnot, muutettiin normaaleiksi perusluokiksi.

Muukonniemen koulu vuonna 1965.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Muukonniemen koulu 2000-luvulla.
Muukonniemen koulun henkilökuntaa ja oppilaita alkoivat 2010-luvulla vaivata huonosta sisäilmasta johtuvat terveysongelmat. Nämä nousuivat esille varsinkin syksyllä 2013. Lopulta ajauduttiin tilanteeseen, jossa koulun oppilaat opiskelevat Joutsenossa, lakkautetun Joutsenon lukion jäljiltä jääneissä tiloissa. Sinne oppilaat kuljetetaan joka päivä. Tällaisena tilanne jatkunee, kunnes vuoden 2017 alussa valmistuva Pontuksen koulu korvaa Kanavansuun, Mustolan ja Partalan koulut Muukonniemen lisäksi.

Vuonna 1998 valmistunut lisärakennus

Vuonna 1998 valmistunut lisärakennus

Pontuksen kaivanto (Päivitetty 15.4.2017)

Pontuksen kaivannon muistopaasi

Kierrokseni 1.11.2014 jatkuu...
Soskuan neuvostosotilaiden hautausmaan jälkeen pyöräreittini kulki Soskuan sululle ja Saimaan kanavan itäistä reunaa pitkin edelleen seuraavalle sululle, eli Mustolaan. Vaikka kuvasin Mustolan tienoita tälläkin kertaa, palaan näihin kohteisiin myöhemmin, sillä koko Saimaan kanava, sen miljöö ja sulut ansaitsisivat oman bloginsa.

Välillä on hyvä käydä pohjalla, vaikka Pontuksen kaivannon...

Pontuksen kaivannon muistopaasi on Muukontien varressa kaivannon reunalla

Niinpä nostan seuraavaksi käsittelyyn Mustolan sulun jälkeisen pysähdyspaikkani eli Pontuksen kaivannon, jota kansa kutsuu nimellä Pontuksen kanava. Kanavaa siitä ei tullut - onneksi. Nimittäin, mikäli Salapausselän harjanteen puhkaisuyritys olisi onnistunut, seuraukset olisivat olleet melkoinen katastrofi. Vuoksi ei olisikaan Vuoksi, vaan Saimaan vesistön vedet purkautuisivat Suomenlahteen suoraan "Pontuksenjokea" pitkin. Paikalle syntyneeseen "Pontuksenkoskeen" olisi varmaankin rakennettu maamme suurin voimalaitos. Olisiko se tuonut sitten runsaasti energiaa käyttävän puunjalostusteollisuuden lisäksi esimerkiksi terästehtaan, kuten kävi Imatralle? Ja Imatra olisi jäänyt pahaiseksi kyläpahaseksi Ruokolahden leijonan metsästysmailla?

Näkymä Pontuksen kaivantoon Muukontieltä

Pontuksen kaivanto sijaitsee noin kahden kilometrin päässä nykyisen Saimaan kanavan suulta. Kaivanto on antanut nimensä myös kaupunginosalle, jota kansa kutsuu Pontukseksi. Kaupunginosan virallinen nimi on kuitenkin Laihia, joka juontuu paikallisesta suvusta ja tilannimestä. Tarina ei kerro ovatko laihialaiset yhtä saitoja kuin ne kuuluisat Vaasan kyljessä asuvat.

Kansan Työ 1.10.1957

Saimaan ja Suomenlahden yhdistävästä vesiväylästä haaveiltiin jo 1400 -1500 -luvuilla, kun Viipurin ja Olavinlinnan päällikkönä oli Erik Bjelke, mutta kaivaminen pysähtyi kallioseinämään. Seuraava yritys tapahtui yli sadan vuoden päästä, kun Ruotsin kuningas Kaarle IX määräsi amiraali Pentti Severinpoika Juustenin työhön. Paikalliset talonpojat joutuivat kaivaustyömaalle töihin kuninkaallisen käskykirjeen määräyksestä. Työt aloitettiin Lapveden ja Juustilan välillä vuonna 1607. Juustenin yllättävä kuolema keskeytti työt. Tämä Pontuksen kaivanto näkyy edelleen selkeästi maastossa noin puolen kilometrin pituisena, 10 -16 metriä leveänä ja enimmillään yhdeksän metriä syvänä kaivantona.

Kaivannosta käytetty nimi viittaa kuuluisaan Pontus de la Gardie´n (1520 -1585), joka oli merkittävän sotapäällikön ja sankarin maineessa Karjalassa. Todellisuudessa hänellä ei ole mitään tekemistä kaivannon kanssa. Hänen nimiinsä on liitetty runsaasti muitakin edistyksellisiä asioita Suomessa.

Pontuksen kaivannon muistopaaden laatta

Kaivannon reunalla Muukontien varressa on sille pystytetty neljä metriä korkea muistomerkki. Sen pystytti vuonna 1957 Lappeenrannan Kilta, joka lahjoitti muistopaaden Lauritsalan kauppalalle paljastustilaisuudessa. Tilaisuuden avajaispuheen piti Lappeenrannan killan puheenjohtaja Uuno Ruotzi. Lauritsalan kauppalan kiitospuheenvuoron piti kauppalavaltuuston puheenjohtaja Hugo Pöljö, joka lupasi kauppalan pitävän muistomerkitä hyvää huolta. Muistomerkkihankkeen "isä" oli aktiivinen kansanperinteen kerääjä ja kotiseutumies, maanviljelijä Ferdinand Laihia. Hän kertoili tilaisuudessa jopa vuosisatojen taakse ulottuvaa perimätieto Pontuksen kaivannosta ja sen ympäristöstä. Muistomerkin paljastusjuhlaa vietettiin 29.9.1957. Lahjoituksia muistomerkkiä varten antoivat Lauritsalan kauppala ja maanviljelijä Ferdinand Laihia.
Muistopaaden laatassa on teksti:

Etelä-Saimaa 5.8.1972

Yhdistääkseen Viipurin ja Savonlinnan vesitiellä määräsi kuningas Kaarle IX amiraali Pentti Juustenin kaivattamaan tämän ns. Pontuksen kaivannon. Lappeen miehet aloittivat työn kesällä 1607 ja keskeytyi se syksyllä 1608.

Tämäkään muistomerkki ei kuitenkaan saanut olla rauhassa ilkivallalta, vaikka sen ei luulisi ketään ärsyttävän.  Vain 15 vuotta muistomerkin pystyttämisen jälkeen sen muistolaatta oli revitty irti ja rosvottu. Koska messinkinen laatta on helposti tunnistettavissa, laittoi pakallislehti Etelä-Saimaa siitä etsintäkuulutuksen. Tarina ei kerro löytyikö laatta jostakin, vai jouduttiinko teettämään uusi.

Vanhoja lehtiä lukiessani sattui silmääni myös alla oleva  artikkeli Saimaan Sanomista (no 119/1976), joten kuvasin sen. Artikkeli sisältää myös sosialidemokraattien vaalipropagandaa :) Nimittäin edessä olivat kunnallisvaalit.  Ollos hyvä!