Pitäjännimellä on monta alkuperää: Ukkoniemi, Uukuniemi, Uupuniemi

Uukuniemen vanhalla uhripaikalla, Kirkkokalliolla, sijainnut "alttarpetäjä". Maanomistaja räjäyttii petäjän dynamiitilla vuonna 1954 väsyttyään paikalla vierailleisiin "halaajiin". Tämä tapahtui siitä huolimatta, että petäjä oli kunnan rauhoittama. Kuva: Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Karjalaisen osakunnan kokoelma.

Edesmenneen Uukuniemen pitäjän nimen alkuperästä ei ole varmuutta. Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa on kylän nimenä Ukonniemi. Ruotsalaiset verokirjat 1600-luvun alussa kirjoittavat nimen muotoihin Ugoneme ja Uggonehme. Näin ollen nimi olisi kytköksissä sanaan  ”ukko”. Ukko eli Ukko ylijumala oli suomalaisten ja karjalaisten muinainen sään ja sadon sekä ukkosen jumala. Uukuniemelle pystytettiin kristinuskon syrjäytettyä pakanuuden säässynä eli ortodoksinen rukoushuone. Kirkkojen ja rukoushuoneiden rakentamispaikoiksi valittiinkin usein entiset pakanuuden aikaiset palvontapaikat. Perimätieto kertookin Papinnniemen Kirkkokallion olleen vanha jumalien palvontapaikka. Vielä 1800-luvulla paikalla on vietetty Ukon vakat-kevätjuhlaa. Vuonna 1500 nimi esiintyy asiakirjoissa muodossa Ugonime, vuonna 1611 Wguniemi, vuonna 1616 Uguniemei ja vuonna 1632 Ugoniemiby.

Toinen Uukuniemen nimen alkuperään liittyvä selitys perustuu kansantarinaan Se kertoo erään miehen uupuneen hevosineen Pyhäjärvelle ja siitä oli lähellä ollutta niemeä alettu kutsua Uupuniemeksi, josta se on muokkautunut muotoon Uukuniemi. Samaan alkuperään viittaa toinenkin kansantarina, jonka mukaan venäläiset olivat vedättäneet paiakalla tykkejä härillä, mutta härät olivat uupuneet.

Kolmas paikannimen selitys saattaa olla sana ”uuku/uiku”. Se merkitsee sorsan munituskoteloa. Sellaisilla pyydettiin keväisin sorsan munia myös Papinniemen rannasta, joka oli pitkälle Pyhäjärveen pistävänä kapeana niemenä mitä oivallisin paikka munituskoteloille.

Hurjin nimen selitys löytyy Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimilapusta. Sen mukaan pitäjässä olisi ollut ennen ilkeä ja paha pajari, joka oli kiusannut ja pieksättänyt talonpoikia. Sisälle kirkkoonkin oli tämä pajari ratsastanut hevosella. Lopulta pajarista oli tehty henkipatto. Tällöin hän oli kätkeytynyt maakuoppaan, minne takaa-ajajat olivat hänet peittäneet elävältä. Pajari oli jäänyt kuolinpaikkaansa ikuisesti uikuttamaan ja tästä olisi Uukuniemi saanut tarinan mukaan nimensä.

Lähteet:
Jaana Juvonen; Uukuniemen historia. 2009
Uukuniemen kotiseutuhistorian sarja n:o 2. Uukuniemi 1850 – 1901. Alttaripetäjän aikaa. 1995.

"Korttia en ole pelannut, en pahemmin juopotellutkaan ja yöjalassa käyntikin on jäänyt vähemmälle!"

Etelä-Saimaan otsikointia 27.7.1955

Maalaisromantiikan eräs kukkanen, yöjalassa käynti (poikien vierailu tyttöjen aitoissa), lienee jo lähes kuollutta kansaperinnettä. Se kukoisti runsaana vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä päätellen niistä lukemattomista artikkeleista, joita silloin lehdissä kirjoitettiin tätä romanttista, mutta haureelliseksi kuvattua ilmiötä vastaan. Yöjalkaperinne hiipui vähitellen sotavuosien jälkeen. Vaikka siirtolaisten asuttaminen, asevelitilojen raivaaminen ja sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vilkastuttivat huomattavasti maalaiskylien elämää, ei vanha perinne enää kiehtonut samalla tavalla kuin ennen. Lieneekö perinne elänyt sitkeimmin siihen aikoinaan nuoruudessaan vankasti vihkiytyneiden leskien keskuudessa, sillä tunnustihan puumalalainen 90-vuotias vanhaisäntä kinkereillä:

Korttia en ole pelannut, en pahemmin juopotellutkaan ja yöjalassa käyntikin on jäänyt vähemmälle.

Lemiltä 13.11.1899 läheteyssä kirjeessä nimimerkki "Pirkko"
oli huolissaan Lemin tyttöjen yöjalassa käymisestä.
Itä-Suomen Sanomat 18.11.1899

Perinne ei vielä 1950-luvun puolivälissä ollut kokonaan kuollut Etelä-Karjalassa, sillä Etelä-Saimaan heinäkuussa 1955 haastattelema Etelä-Karjalan nuorisosseuran valistussihteeri Veikko Tonteri kertoi nähneensä maakunnassa liikkuessaan unisia yöjalkamiehiä aamuisin kyläteillä siellä ja täällä. Hän väitti lisäksi, että näitä konkamiehiä oli enemmän kuin yleensä luullaan, mutta ei läheskään niin paljon kuin 20 – 30 vuotta aikaisemmin.

Muutoksen taustalla ei ollut maalaiskylien poikien lemmellinen veltostuminen, vaan yhteiskunnan tapahtuneet muutokset. 1800-luvun lopulla alkanut yhdistys- ja seuratoiminnan räjähdysmäinen kasvu tarjosi uuden väylän vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseen ja elämänkumppanin valintaan. Toinen vanhan perinteen ”tappaja” oli liikenneolojen mullistus. Teiden parantuminen ja ajoneuvoliikenteen vilkastuminen ja monipuolistuminen mahdollisti avioliittokentän huomattavan laajenemisen. Vanhoja perinteitä ravistelivat kovasti myös sotavuodet 1939 – 1945. Myös maalaisväestön keskuudessa liikkuvuus kasvoi ja valtava määrä kansalaisiamme joutui muuttamaan täysin uusille asuinsijoille. Tuo muuttoliike heilutteli paikoin hyvinkin kaavoihin kangistuneita kyläyhteisöjä.

Konkkaromantiikan ympärille liittyi muutakin paheellisuutta kuin luvattomien lemmenöiden viettäminen. Sen puitteissa tapahtui monenlaista ilkivaltaa; puupinojen kaatamisia, omenavarkauksia, veräjien aukomisia ja taloväen yöunien tahallista häiritsemistä.

Koottu käyttäen apuna mm. Etelä-Saimaa-lehdessä ollutta nimimerkki Gee:n artikkelia 27.7.1955.