Ilomantsin Virmajärvi - Euroopan Unionin mannerosan itäisin piste

Kuuman kesän kääntyessä loppua kohden on aika palata blogikirjoitusten pariin. Vierailin Euroopan

Suomen itäraja ennen talvisotaa Virmajärven kohdalla.

Unionin mannerosan itäisimmällä pisteellä Ilomantsin Virmajärvellä 31.7.2018. Se sijaitsee 70 kilometriä idempänä kuin Venäjän entinen pääkaupunki Pietari. Raja on ollut  kyseisellä paikalla jo vuodesta 1617 alkaen. Ennen talvisotaa raja kaartui Virmajärveltä jyrkästi itään, osittain jopa koilliseen, talvisodan jälkeen vuonna 1940 sijaan Moskovan rauhansopimuksen seurauksena lounaaseen. Virmajärvi kuuluu Koitajoen vesistöalueeseen ja on mittaamattomien erämaiden keskellä.  Tehometsätalous on kuitenkin tuonut metsäautotiet maamme syrjäsimpiinkin kolkkiin. Metsäautoteitä alettiin seudulle rakentaa 1950- ja 1960-luvuilla. Niinpä Virmajärven rannalle pääsee nykyisin hyvin autolla. Virmajärven rantaan on vuonna 1996 rakennettu katselupaikka, joka on rajattu pois rajavyöhykkeestä. Tämän vuoksi rajatulla alueella liikkumiseen ei tarvita rajavyöhykelupaa. Katselupaikalla käy vuosittain noin 2 500 vierailijaa.

Koitajoen alueen historiaan ja nähtävyyksiin voit tutustua lähemmin täällä.

 Näkymia Virmajärveltä.

Uukuniemen sankarihaudat ja muistomerkki

Uukuniemen sankarihautausmaa

Uukuniemen suuren ja komean kirkon vieressä, kirkkotarhan sisällä, on 1500 neliömetriä käsittävä sankarihautausmaa-alue. Sinne on haudattu Uukuniemen pitäjän 206 talvi- ja jatkosodan sankarivainajaa. Runsaan kuudentuhannen asukkaan pitäjän väestöstä veivät mainitut sodat ennenaikaiseen hautaan siis runsaat kolme prosenttia eli reilusti enemmän kuin maassamme keskimäärin. Sankarihautausmaan muistomerkki on puhuttelevan yksinkertainen risti, joka seisoo graniittijalustalla. Jalustasta löytyvät sanat "Rauha teille". Muistomerkin on valmistanut Lauritsalan kiviveistämö. Sen kustannukset olivat 1 500 000 markkaa. Varat sankaripatsaaseen kokosivat seurakunnan lisäksi manttaalikunta, Uukuniemen kunta ja Uukuniemen entinen sähköyhtiö.

Taustalla talvi- ja jatkosodan, edessä
vapaussodan sankarivainajien muistomerkki

Lyhensin oheen artikkelin sankaripatsaan paljastusjuhlista (Etelä-Saimaa 13.9.1950);

Sankaripatsaan paljastusjuhlat pidettiin syyskuun 10. päivä 1950. Silloin Uukuniemen suuri kirkko oli ääriään myöten täynnä juhlakansaa. Paikkakuntalaisten lisäksi kirkkoon oli saapunut runsaasti myös entisiä uukuniemeläisiä, naapurikuntiin, Pohjanmaalle ja Uudellemaalle evakoiksi siirtyneitä. Juhlat alkoivat kirkossa jumalanpalveluksella. Varsinainen paljastusjuhlakin oli siirrettävä kirkkoon runsaan sateen takia. Sankaripatsaan luovutti seurakunnalle sankaripatsastoimikunnan puolesta maanviljelijä Aimo Siitonen. Seurakunnan puolesta patsaan otti vastaan kirkkoherra Ilmari Saukkonen ja juhlapuheen piti opettaja Toivo Heikkinen. Musiikki- ja runoesitysten jälkeen tilaisuus päättyi seppelten laskuun. Tilaisuuden jälkeen oli seurakunnan järjestämä kahvitarjoilu sekä yleisölle että kutsuvieraille. Lopuksi kirkossa järjestettiin vielä yhteinen hartaushetki.

Uukuniemen kellotapuli

Uukuniemen kellotapuli

Uutinen Uukuniemen kellotapulin palosta 3.6.1849.
Borgå Tidning 13.6.1849.

Morgonbladet kertoo 10.4.1854 , että uusi kirkko (tosiasiassa
peruskorjattu kirkko) valmistuu tulevan kesän aikana.
Kellotapulin arvioidaan valmistuvan vuoden loppuun mennssä.
Lisäksi kerrotaan, että pitäjässä oli syntynyt edellisenä vuonna
104 lasta, joista ei yksikään ollut avioton.

Uukuniemen kirkon läheisyydessä, Pyhäjärven rantaan vievän tien toisella puolella, seisoo seurakunnan kellotapuli. Se on rakennettu 1850-luvulla samassa yhteydessä, kun seurakunnan kirkossa tehtiin perinpohjaiset korjaustyöt. Seurakunnan laatima esite kirkosta ja kellotapulista kertoo jälkimmäisen valmistuneen vuonna 1853. Aikakauden sanomalehdet toteavat kuitenkin kellotapulin valmistuvan vasta vuoden 1854 lopulla. Kirkon peruskorjaus toteutui rakennusmestari Juho Theodor Tolpon johdolla. Lieneekö kellotapuli hanen kynänjälkensä tuotoksia?

Edellinen kellotapuli oli palanut täydellisesti kesäkuun 3. päivä 1849 salamaniskun sytyttämässä tulipalossa. Tulipalossa tuhoutuivat myös kellotapulin kellot. Nykyiset kellot 26 metriä korkeassa tapulissa ovat vuodelta 1860 ja 1875. Talvisodan rauhanteon jälkeen rajalinja kulki aluksi kellotapulin ja kirkon välissä. Neuvostoliittolaiset valitsivat silloin esikuntansa tukikohdaksi kellotapulin. Mikäli rajalinja oli jäänyt kyseiselle paikalle, kellotapulirakennus ei luultavasti olisi saanut jäädä paikalleen, vaan se olisi purettu nopeasti. Onneksi rajalinja siirtyi parisen kilometriä idemmäksi ja kellotapulikin säästyi.

Moskovan rauhan (1940) rajalla

Miettilästä Ilmeelle vienyt tie Variksenkylässä katkesi tässä kohden
maaliskuussa 1940, tosin vain vajaaksi puoleksi vuodeksi

Imatralta Rautjärven Miettilän kautta Simpeleelle johtavan Niskapietilän museotien varrelta löytyy lukuisa määrä mielenkiintoisa rajaseudun historiaan liittyviä paikkoja. Monelle niistä on pystytetty kiitettävästi opastauluja, muistomerkkejä ja -kiviä. Jos kierrät museotien polkupyörällä (lämpimästi suosittelen), sinulla on mahdollisuus kaikessa rauhassa nauttia kauniista maisemista, mäkisistä teistä ja pysähtyä ihailemaan vanhoja rakennuksia sekä tarinoimaan paikallisten asukkaiden kanssa.

Miettilän kylän keskeltä haarautuu pikkuvihan muistokiven vierestä tie Variksenkylälle. Se tie vei aikoinaan Ilmeelle, joka oli yhdessä Miettilän kanssa ennen talvisotaa Rautjärven kunnan keskeisiä taajamia. Parin kilometrin jälkeen, pitkässä alamäessä on Korisevanojan notkoa ennen tien oikealla puolella muistokivi, jossa lukee teksti:

Moskovan rauhan raja kulki tästä 13.3.-1940 – 30.8.1940.

Tässä meni jo valmiiksi hakattu rajalinja
keväällä ja kesällä 1940.

Mikä on tämän muistomerkin tarina?  Löysin selitystä tästä Timo Pulkkisen vuonna 2008 tekemästä pro gradusta ”Missä se raja kulkee. Moskovan rauhansopimuksen rajojen synty ja seuraukset.  Lopullisen rajalinjan vedossa neuvostoliittolaiset tulkitsivat rauhasopimuksen karttaan tussilla piirrettyä rajalinjaa vahvasti ja tiukasti kotiinpäin vetäen. Niinpä he vaativat Enson luovuttamista itselleen, vaikka se suomalaisten tulkinnan mukaan olisi kuulunut reilusti Suomen puolelle kuuluvaan alueeseen. Suomalaiset olivat jo taipuneet Enson luovuttamiseen, kun toukokuun puolivälissä 1940 venäläinen valtuuskunta ehdotti vielä Enson pohjoispuolella olevalta Pelkolan alueella pientä rajamuutosta. Enson tehtaiden vedensaanti oli sidoksissa alueella olevaan vesitorniin, ja neuvostoliittolaisten halusivat liittää senkin alueeseensa. Vastineeksi tarjottiin noin 18 neliökilometrin aluetta Konnun – Myrän seudulta Nuijamaalta. Näin muodostui itärajaamme ns. Myrän mutka.  Suomalaiset pyrkivät hyödyntämään uutta tilannetta ja yrittivät saada isomman korvauksen. He esittivät korvaukseksi mm. noin 85 neliökilometrin laajuista aluetta Ilomantsin Koitajoelle. Tätä vastapuoli piti kuitenkin kohtuuttomana. Tässä ”iltalypsyssä” Suomi sai kuitenkin alueita Miettilästä, ilmeisesti noin kahdeksan neliökilometriä Vilkon - Variksenkylän alueelta. Näin rajalinja siirtyi idemmäksi pari kilometriä Miettilän kohdalla.

Muistomerkin laatn teksti.

Raja ylitti silloisen Miettilästä Ilmeelle johtaneen tien muistomerkin kohdalla. Lähistölle ennättivät neuvostoliittolaiset rakentaa vartiotornin, jonka he räjäyttivät vetäytyessään tältä linjalta loppukesästä 1940. Entinen wirkaweljeni Willimies on ehtinyt vierailla paikalla jo ennen minua. Hän on onnistunut kaivamaan muistomerkistä tietoja. Niiden mukaan se on yksityishenkilöiden pystyttämä ja muistolaattaa olivat kiinnittämässä oman kylän miehet Eino Kiiveri, Eero Varis ja Erkki Vehviläinen.