Pannajulistus Terijoella

Lappeenranta 100/3.9.1912

Sattuipa jälleen vanhoissa lehdissä eteeni artikkeli, joka antaa näkökulmaa ajankohtaisiin keskusteluihin nyky-Suomessa.

Pannajulistus Terijoella

”Wetsh. Wremja” kertoo, että Terijoella oikeauskoisen kirkon seinälle on viime sunnuntaina naulattu seuraava ilmoitus:
Suomen arkkipiispan siunauksella ilmoitetaan: Katsoen siihen, että väliaikaisesti Terijoella asuvat porvarit Josep Masurow ja hänen vaimonsa Ewdokia ovat itsepäisesti päättäneet pysyä aikomuksessaan luopua ainoasta oikeasta oikeauskoisesta Kristuksen opista ja ovat siirtyneet evankelilaisten kristittyjen (lutherilaisten) lahkoo, tämän johdosta ja varoitukseksi muille, mainitut henkilöt julistetaan kirouksen alaisiksi (Gal. 1:8 – 9) Herramme Jeesuksen Kristuksen, apostoleille sekä heidän laillisille seuraajilleen ja piispoille (”minkä te sidotte täällä maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa”, Math. 18:16 – 19, Johanneksen 20:23 ja ”ken ei tottele kirkkoa olkoon pakana ja maankulkia, Math 18:17) antaman vallan nojalla ja erotetaan he Herramme Jesuksen Kristuksen yhteydestä sekä ikuisesta pelastuksesta, siksi kunnes he korjautuvat ja palaavat oikeauskoisuuteen. Amen.
Kirkon rovasti Petr Potashev.

-----

Jehovan todistajien eli kansainvälisen
raamatuntutkijain seuran keskeinen
toimihenkilö oli 1910-luvulla insinööri
Kaarlo Harteva (von Haartman), joka
oli ulottanut kolportööritoimintansa vuonna
1912 myös Lappeenrantaan. Tätä uskon-
suuntaa kutsuttiin maassamme pitkään myös
hartevalaisuudeksi.
Lappeenranta-lehti 19.11.1912

Tämä uutinen julkisesta häpeästä ja tuomiosta uskontokunnan vaihtamisen takia saattaa kuulostaa nykypäivän ihmisestä varsin uskomattomalta. Kuitenkin esimerkiksi Jehovan todistajat käyttävät tänäänkin aika pitkälle samoja metodeja kuin ortodoksinen kirkko 1900-luvun alussa. Jehovan todistajien keskuudesta lähteneen tilannetta pahentaa vielä täydellinen eristäminen entisen uskonyhteisön jäsenistä ja jopa omasta perheestä. Muutama päivä sitten (4.11.2015) Turun Sanomissa oli artikkeli otsikolla Turvapaikanhakijoita kääntyy kristityksi.
Uskontokunnan vaihtaminen saattaa artikkelin mukaan olla uhka fyysiselle terveydelle ja jopa hengelle. Niinpä käännynnäisiä vastaanottava tahokin tuntuu olevan lausunnon perusteella, jos ei nyt aivan peloissaan, niin ainakin tosi, tosi varovainen.

Tässä lainaus artikkelista:

Kääntymistä harkitsevat ovat pääosin irakilaisia, mutta joukossa on myös pari syyrialaista. Sama ilmiö on jo aiemmin havaittu Saksassa. Kirkko on ohjeistanut seurakuntia suhtautumaan asiaan hyvin varoen.
–  Me emme halua antaa mielikuvaa, että käytämme hädänalaisia ihmisiä hyväksi, perustelee Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän diakoniajohtaja Teemu Hälli.
– Yhteiskuntarauhan ja uskonnonvapauden takia me emme myöskään halua näyttäytyä muslimeille tahona, joka aktiivisesti yrittää käännyttää heitä, hän kertoo.
Islamin jyrkin tulkinta pitää uskosta luopumista kuolemalla rangaistavana rikoksena.– Kyllä tällainenkin tulkinta on olemassa, vahvistaa Siirtolaisuusinstituuttia johtava uskontotieteilijä Tuomas Martikainen.
– Yleensä seurauksena on sulkeminen yhteisön ulkopuolelle, kertoo asiaan itse arkielämässään perehtynyt turkulaismies, kuvaavaa kyllä nimettömänä.
Hän tuntee henkilökohtaisestikin ihmisiä, jotka eivät uskalla kääntymyksensä vuoksi edes käydä entisessä kotimaassaan. Osalla suhteet perheeseen ovat katkenneet.
Turussa kääntymistä harkitsevien kerrotaan olevan yhteisönsä reaktioista erittäin peloissaan.

Piispa Gustaf Johansson ja "Laestadiolaisuus"

 

Kolmen hiippakunnan piispana ja arkkipiispana toiminut Gustaf Johansson

Johtava suomalainen kirkkopoliittinen vaikuttaja, piispa ja teologi Gustaf Johansson1 oli aktiivinen lestadiolaisuuden arvostelija 1800-luvulla. Merkittävin panos herätysliikettä koskevaan vilkkaaseen keskusteluun oli hänen vuonna 1892 valmistunut kirjansa Laestadiolaisuus. Siinä hän esittelee Lars Levi Laestadiuksen elämänvaiheet ja opin, lestadiolaisuuden leviämisen ja herätysliikkeen opin. Kirja on koottu lähinnä pastori Aatu Laitisen toimittamista lehdistä sekä Laitisen julkaisemasta hartauskirjallisuudesta poimituista lainauksista, jotka on pitkälti irrotettu asiayhteyksistä. Lainausten avulla Johansson pyrki osoittamaan lestadiolaisuuden harhaopiksi. Kirjassa hän arvostelee lahkoksi määrittelemäänsä lestadiolaisuutta rajusti. Arvostelua sai liikkeen piirissä yleiset ”liikutukset”, synninpäästön käyttö, papiston arvostelu ja parjaaminen, hengellinen ylpeys sekä lukuisat herätysliikkeen opilliset käsitykset. Lisäksi hän syytti lestadiolaisuutta siivottomasta kielenkäytöstä. Kirjassa esitetyt väitteet kohdistuvat myös liikkeenjäsenten persoonallisiin ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin: Mielenvikaisten luku lahkossa on suuri… Ulkokohtainen siisteys on lahkossa ylenkatseen alainen… Walhe on yleinen. Gustaf Johansson syyttää lestadiolaisuutta myös siitä, että naiset saavat saarnata herätysliikkeen tilaisuuksissa.1

Piispa Johanssonin voimakas hyökkäys lestadiolaisuutta vastaan kulminoitui hänen vuonna 1892 kirjoittamassaan kirjassa Laestadiolaisuus

          Yhteenoton taustalla oli herätysliikkeen kannattajien ja piispan täysin erilaiset lähtökohdat. Gustaf Johansson oli pappilassa kasvanut teologi, joka arvosti rauhallista uskonelämää ja kristillistä tietoutta. Hän oli yksi beckiläisyyden tunnetuimpia edustajia suomalaisessa kirkollisessa elämässä. Johansson tunsi itsensä jumalallisen totuuden ja ikuisten säädösten opettajaksi. Piispana hän katsoi tehtävänään olevan vartioida näitä. Lestadiolaiset hän koki harhaoppisiksi. Niinpä heidän liikkeensä olisi saatava häviämään. Lestadiolaisuudessa korostettiin sen sijaan syvän, tunteita koskettavan  armonmurroksen merkitystä viileän tiedollisen ymmärryksen sijasta. Kun Gustaf Johansson aloitti  koko kirkollisen ja valtiollisen koneiston avulla liikkeen ankaran arvostelun, kokivat lestadiolaiset itsensä vainotuksi ”piskuiseksi laumaksi”.2

          Piispantarkastusmatkoilla Gustaf Johanssonille selvisi herätysliikkeen vahva kannatus, varsinkin maamme pohjoisosissa. Lestadiolaisuuden voimakas kirkon ja papiston arvostelu sai hänet pelkäämään laajoja kansanjoukkoja koskevan herätysliikkeen ajautumista kirkon ulkopuolelle. Vaikka Johanssonin asenne myös pelastusarmeijaan ja varsinaisiin eriuskolaisliikkeisiin oli yhtä kielteinen, koki hän pohjoisen herätysliikkeen paljon suuremmaksi uhkaksi kirkon yhtenäisyydelle. Erityishuomion häneltä saivat lestadiolaisuuden toiminnassa mukana olleet papit. Uuden huolen toi mukanaan kiihkovenäläisten Suomen autonomiaan kohdistama arvostelu sekä sen vähittäinen kaventaminen. Postimanifestin jälkeen Johanssonin toiminnassa on nähtävissä selvä muutos. Otteet lestadiolaisuutta vastaan kovenivat venäläistämistoimenpiteiden alettua. Johansson ajatteli, että vain yhtenäinen kansakunta, joka turvautui Jumalaan, pystyi välttämään tuhon. Puhdistustyön hän aloitti omassa hiippakunnassaan. Vaikka hän sai monin paikoin kuulla, että herätysliike oli maltillistumassa ja kannatus laskemassa, hänen hyökkäyksensä liikettä vastaan kovenivat. Gustaf Johansson vaati lestadiolaisilta selvää muutosta tai eroa kirkosta. Johanssonin Laestadiolaisuus onkin nähtävä tuon taistelun huipentumana.4

          Vähitellen Gustaf Johansson joutui myöntämään, että lestadiolaisuus oli kehittynyt merkittäväksi tekijäksi Suomen kirkossa. Kun Johanssonin tehtäväkenttä laajeni ja hänestä tuli koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtaja, ei hänellä ollut aikaa kiinnittää huomiota lestadiolaisuuteen. Niinpä ei 1900-luvun puolelta juurikaan löydy enää esimerkkejä Gustaf Johanssonin ja lestadiolaisuuden yhteentörmäyksistä.5

---------------

1 Gustaf Johansson syntyi Ylivieskassa 10.1.1844 rovasti Gustaf Johanssonin ja Johanna Emilia Schalinin perheeseen. Hänet vihittiin papiksi 28.3.1871, teologian tohtoriksi hän valmistui 28.5.1875, Johansson nimitettin dosentiksi 28.10.1875, määrättiin hoitamaan systemaattisen teologian professorin virkaa 17.11.1875, johon tehtävään hänet nimitettiin 2.2.1877. Kuopion hiippakunnan piispaksi hänet siirtyi 28.11.1884. Tästä tehtävästä hänet nimitettiin Savonlinnan hiippakunnan piispaksi 30.6.1896 ja edelleen Turun piispaksi ja arkkipiispaksi 4.3.1899. (Neovius  1898, 45 - 46; Neovius 1908,117). Naisten roolista lestadiolaissaarnaajina ks.  Lohi 1997b, 111 –124; http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/tutkija-kirkon-johto-torjui-lestadiolaiset-naissaarnaajat/

2 Johansson 1892, 283, 286, 291; Kouri 1970, 191 – 192.

3 Kouri 1970, 191.
4 Kouri 1970, 192 – 193.
5 Kouri 1970, 193.

---

Arkkipiispa

Tapanani ei ole ollut sotkeutua Suomen evankelisluterilaisen kirkon riitoihin eikä ottaa kantaa kirkon linjauksiin. Tällä kertaa teen poikkeuksen koskien kirkon johtajan arkkipiispa Kari Mäkisen toimintaa. Organisaation johtajana hän on mielestäni omilla toimillaan VAIN pahentanut tunteikasta tilannetta. Kyseessä on siis perjantaina eduskunnan hyväksymään kansalaisaloitteeseen liittyvä arkkipiispan kommentointi. Eduskuntahan antoi 28.11.2014 äänin 105 - 92 tukensa avioliittolain muutokselle.

Arkkipiispa Kari Mäkinen tuki  aloitetta melko suoraan ennen äänestystä tapahtuneilla julkituloillaan mm. täällä ja täällä (alkuperäinen facebook-päivitys). Aloitteen tultua hyväksytyksi on arkkipiispa Mäkinen jatkanut tuen osoitustaan  ja todennut (facebook-päivitys) iloiten:
Tiedän miten paljon tämä päivä merkitsee sateenkaariväelle, heidän läheisilleen ja monille muille. Iloitsen täydestä sydämestäni heidän puolestaan ja heidän kanssaan.
Käyty keskustelu on ravistellut myös kirkkoa myönteisellä tavalla. Minusta näyttää siltä, että tässä osat ovat kääntyneet. Yhteiskunta saarnaa nyt etiikasta, jossa ei puolusteta instituutioita ja periaatteita vaan ihmisiä. Sellaista saarnaa kirkko tarvitsee.

Eduskunnan äänestyksen jälkeen on Suomen evankelisluterilainen kirkko menettänyt tuhansia jäseniään. Eilen eronneiden määrä oli yhden vuorokauden aikana noin 5100 Iltasanomien uutisoinnin mukaan ja vauhti ei ole juurikaan hidastunut tänään.  Eroajina ovat ennen kaikkea kirkon konservatiiviset jäsenet, jotka ovat suivaantuneet arkkipiispan toimintaan asiassa. Tähän tulokseen ovat tulleet asiantuntijat ja sama heijastuu eronneiden omissa kommenteissa. Nämä ovat niitä, jotka ovat olleet kirkollisesti aktiivisimpia ja kirkon perinteitä vahvasti puolustavia jäseniä. Jos ja kun tämä osa kirkon jäsenistöstä äänestää jaloillaan, kirkon olisi syytä todella huolestua. Omaan nilkkaan ampuminen on suurta typeryyttä. Tämän erobuumin on siis aiheuttanut nimenomaan arkkipiispa Kari Mäkinen lausunnoillaan, ei niinkään eduskunta. En usko, etteikö arkkipiispa ole ollut tietoinen siitä, mihin hänen lausuntonsa johtavat. Onko kyseessä siis tahallinen toiminta, jolla ajetaan konservatiiveja lähtemään kirkosta ja sen päätöksenteosta, jolloin tietyt päämäärät saavutetaan?

Seuraavaksi taistelu siirtyy kirkon sisälle, kuten paikallinen sanomalehti Etelä-Saimaa totesi pääkirjoituksessaan 29.11.2014. Jos arkkipiispa aloittaa avoimen liputuksen homo- ja lesboparien kirkollisen vihkimisen puolesta (kuten hän ilmeisesti tulee tekemään), suurin osa kirkollisista herätysliikkeistä tulee eroamaan kirkosta ja sadattuhannet jäsenet jättävät sen samalla. Instituutiojohtajia tämä ei näy juurikaan huolettavan. Nimittäin silloin, kun se eletään todeksi, he nauttivat jo huonosti ansaittua ruhtinaallista eläkettä ruhtinaallisena maksetun palkkauskauden jälkeen. Niinpä kymmenen vuoden kuluttua alle puolet suomalaisista kuuluu enää evankelisluterilaiseen kirkkoon ja toiminnan alasajo on kiivaassa vauhdissa. Satoja kirkollisia kiinteistöjä saa pilkkahintaan tai ilmaiseksi maaseudulta. Kaupunkien keskustoissa ne menevät edelleen hyvin kaupaksi: moskeijoiksi, ravintoloiksi ja asunnoiksi. Samalla alkaa keskustelu siitä, onko ristilippu maamme symbolina aikansa elänyt.

Sitä odotellessa, muistakaa nauttia upeasta suomalaisesta luonnosta!!!