Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Vuoksen keskikoulu – Lappeenrannan keskikoulu - Saimaan yhteislyseo

Kesämäkeen valmistuivat uudet tilat Saimaan yhteislyseolle syyslukukauden alussa vuonna 1958. Kuva: Vanha Syltty 1998, sivu 50.

Sodan jälkeen karjalaisväestön runsas sijoittuminen Lappeenrannan seudulle lisäsi myös oppikoulupaikkojen tarvetta. Luovutetulla alueella toimineet oppikoulut etsivät samaan aikaan uutta kotipaikkaa koulutyön jatkamiselle. Yksi tällainen oppikoulu oli vuonna 1943 Valkjärvellä toimintansa aloittanut Vuoksen keskikoulu. Kannaksen keskiosassa oli vuodesta 1923 toiminut Äyräpään Pölläkkälässä Keski-Vuoksen Yhteiskoulu. Sen rakennukset tuhoutuivat talvisodassa ja koulu siirtyi pysyvästi Parkanoon. Sitä korvaamaan perustettiin Valkjärvelle valtioneuvoston asetuksella 5.3.1943 Vuoksen keskikoulu. Koulu aloitti toimintansa 1.10.1943 Valkjärven suojeluskuntatalossa ja syyslukukaudella oppilasmäärä oli 134.[1]

Entinen Saimaan yhteislyseo, nykyinen Kesämäenrinteen koulu maaliskuussa 2017

Lappeenrannan kaupunki ehdotti kouluhallitukselle kyseisen evakuoidun koulun sijoittamista Lappeenrantaan. Lokakuun 10. päivänä 1944 annetulla asetuksella tämän valtion oppikoulun siirtyminen toteutuikin. Koululle osoitettiin toimitilat Lappeenrannan lyseosta, jossa opiskelu päästiin aloittamaan vasta marraskuun 20. päivä, koska rakennus oli siihen asti sotilaiden majoitustilana. Ankaran tilanahtauden vuoksi opiskelu tapahtui vuorolukuna. Koulun nimi muuttui Lappeenrannan keskikouluksi. Ensimmäisenä lukuvuonna oppilasmäärä oli 247, joista vain 15 oli poikia. Tyttöoppilaiden suuri määrä selittyy sillä, että Lappeenrannan keskikouluun siirrettiin Lappeenrannan tyttölyseon I – III-luokkien rinnakkaisluokat. Kun Lauritsalassa heräsi vuonna 1946 hanke oman oppikoulun saamiseksi kauppalaan, yhtenä vaihtoehtona esitettiin Lappeenrannan keskikoulun siirtämistä sinne. Sekä Lappeenrannan keskikoulun johto että Lappeenrannan kaupunki vastustivat siirtoa ja lauritsalalaisten toive jäi toteutumatta.[2]

Kesämäenrinteen koulua maaliskuussa 2017

Lappeenrannan keskikoulun muuttaminen kahdeksanluokkaiseksi yliopistoon johtavaksi oppikouluksi oli esillä jo 3.5.1946 vanhempainneuvoston kokouksessa. Toisena toimintavuonna oppilasmäärä oli jo 331, joista poikia oli 46. Koulun ensimmäiselle luokalle pyrki 117 oppilasta, joista hyväksyttiin 65. Koulu toimi pitkän ajan eli vuodet 1944 - 1958 alivuokralaisena. Vuoteen 1951 oppilaitoksen tilat olivat lyseorakennuksen vanhimmassa osassa. Kun tyttölyseolle valmistui kyseisenä vuonna oma koulurakennus, sai keskikoulu sieltä käyttöönsä kuusi luokkaa ja yhteisiä tiloja erityisopetukseen. Poikien voimistelutunnit pidettiin edelleen lyseon tiloissa ja lisäksi vuokrattiin Betania-seurakunnan rukoushuonetta. Opetus tapahtui kyseisen rukoushuoneen parvekkeella. Ajoittain opetusta (esim. veistonopetus) annettiin lisäksi Lönnrotin kansakoululla.  Koulutyötä tehtiin siis pitkään tilanahtaudessa, mikä pakotti keskikoulun noudattamaan vuorolukua vuosi toisensa jälkeen. Oppilasmäärä nousi lukuvuonna 1954 – 1955 yli neljänsadan (402). Haave omasta koulurakennuksesta liikahti eteenpäin, kun Lappeenrannan kaupunki edisti rakennushanketta kaavoittamalla ja lahjoittamalla tontin Kesämäen kaupunginosasta Ristikankaankadun, Kapteeninkadun ja Lavolankadun välisestä kulmasta elokuussa 1955.  Siirtyminen keskikoulusta lukioon oli vaikeaa kieliohjelman erilaisuuden takia. 

Etelä-Saimaa uutisoi Lappeenrannan keskikoulun uuden
koulurakennuksen rakennustöiden alkamisesta 16.12.1956.

Kouluhallitus huomioi koulun laajentamisen kahdeksanluokkaiseksi, kun sille suunnitellun koulurakennuksen piirustuksia mitoitettiin 1950-luvun puolivälissä. Vuoden 1956 alussa antoi rakennushallitus arkkitehti V.J. Myyrinmaalle tehtäväksi laatia piirustukset uutta keskikoulun taloa varten. Uuden koulurakennuksen työt käynnistyivät 22.12.1956 ja sen urakoi Karjalan Rakentajat Oy. Sen harjannostajaisia vietettiin jo 17.4.1957, mutta koska rakentaminen tapahtui työllisyystyönä, oli työmaalla pakollinen tauko kesäaikana. Niinpä upouuden koulurakennuksen luovutuspäivä oli vasta seuraavan vuoden keväällä eli 29.5.1958.[3]Kannaksen Valkjärven suojeluskuntatalosta syksyllä 1943 alkanut kiertolaiselämä päättyi syyskuun alussa 1958, kun koulutyö alkoi avarassa ja ajanmukaisessa koulutalossa. Saman vuoden helmikuun puolivälissä annetulla asetuksella Lappeenrannan Keskikoulu laajennettiin asteittain kahdeksanluokkaiseksi yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Nimikin vaihtui Saimaan yhteislyseoksi. Koulun vihkiäisjuhlia, jossa vihkiäispuheen piti piispa Martti Simojoki, vietettiin 15.2.1959. 

Terho Sakin veistos "Verryttelevä" pojat" pystytettiin
vuonna 1959 alunperin koulu sisäänkäynnin luo.
Se siirrettiin myöhemmin koulun sisäpihalle,
jossa se katselee alla levittäyvää Ristikankaan
hautausmaata ja siunauskappelia.

Koulun oppilasmäärä kasvoi nyt nopeasti, kun oppilaiden enemmistö jatkoi nyt opiskeluaan omassa kouluyhteisössä ylioppilastutkintoon saakka. Lukuvuonna 1958 – 1959 opiskelijoita oli 639 ja 1960-luvun alussa jo 852. Koulun ensimmäiset ylioppilaat (32) valmistuivat vuonna 1961. Oppilasmäärä koulussa kasvoi edelleen 1960-luvulla nousten lukuvuonna 1969 – 1970 lähes tuhanteen (997). Tällöin koulussa oli 27 luokkaa. Mainittakoon, että yhden koulun lukioluokan (VIIb ja VIIIb) toimintaa seurattiin lukuvuosina 1965 – 1967 julkisuudessa varsin tiiviisti. Luokka oli nimittäin valittu Yleisradion ohjelmasarjaan ”Meidän luokka”. Ohjelman suunnittelijoina olivat toimittaja Heikki Hietamies ja luokan keskuudestaan valitsema ”komitea”. Siihen kuuluivat Sirpa Kauppi, Ritva Saarikivi, Jorma Pajunen, Kalevi Tiihonen, Arto Välimaa sekä Martti Tala. Koulun rehtorina toiminnan käynnistymisestä lähtien toiminut Elija Liljeblad siirtyi eläkkeelle syyslukukauden alussa vuonna 1974 ja hänen tehtäväänsä jatkoi lehtori Helge Räihä. Viimeisinä toimintavuosina ennen peruskouluun siirtymistä, alkoi Saimaan Yhteislyseon oppilasmäärä jo vähitellen laskea ikäluokkien pienenemisen seurauksena. Lukuvuonna 1974 – 1975 opiskeli koulussa 26 luokalla 867 nuorta. [4]

Myös Saimaan Yhteislyseossa näkyivät 1960- ja 1970-luvuilla vahvasti myös vallitsevat poliittiset virtaukset. Kun oppikouluihin saatiin lukuvuonna 1972 – 1973 kouluneuvostot, oli Saimaan Yhteislyseo paikkakunnalla ainoa, jossa suoritettiin ristiinäänestys. Tällöin sekä opettajat että oppilaat saivat äänestää sopivia opettaja- ja oppilasehdokkaita. Vietnamin sota oli käynnissä ja myös tässä koulussa siihen otettiin kantaa. Teiniliitossa olivat vasemmistolaiset virtaukset vallalla ja Vietnamin sodan ja Yhdysvaltojen vastustaminen näkyvästi esillä. Lukuvuonna 1972 – 1973 Teinikunta osallistui Päivätyökeräykseen lastensairaalan rakentamiseksi Vietnamiin. Seuraavana vuonna Teinikunta oli mukana Vietnam-viestin keräyksessä ja se järjesti Rauhan viikon. Vallankaappauksen kokenutta Chilen kansaakaan ei unohdettu, vaan sen hyväksi osallistuttiin lukuvuonna 1974 – 1975 taksvärkkiin. Mentiinpä keväällä 1975 niinkin pitkälle, että teinikunta vietti 9.5.1975 Puna-armeijan toisessa maailmansodassa saaman voiton kunniaksi ”Voiton päivää”.[5]

---

[1] Vanha Syltty 1998, 13, 19.

[2] Vanha Syltty 1998, 28; Savo-Karjala 22.2.1947. Lauritsalan oppikouluhanke; 7.3.1947. Lappeenrannan keskikoulun siirtopuuhalla Lauritsalaan ei ole asiallista pohjaa.

[3] LKA. Kaup. valt. 29.11.1954, § 245-246; 4.7.1955, § 148; Vanha Syltty 1998, 28- 38; Etelä-Saimaa 29.8.1958. Saimaan yhteislyseon juhlasalissa tilaa tuhannelle henkilölle; Sallinen 1992, 102 – 103. Herranen 1989, 269 – 270.

[4] Vanha Syltty 1998, 51; 73, 78-88: Etelä-Saimaa 15.2.1958. Lappeenrannan Keskikoulu 8-luokkaiseksi yhteislyseoksi; Sallinen 1992, 102 – 103. Herranen 1989, 270 – 272

[5] Vanha Syltty 1998, 81-85; Etelä-Saimaa 31.8.1974. Taksvärkkiä järjestellään. Kyse ei ollut pelkästään teinien ”puuhastelusta”, sillä tämän tyyppisiin, poliittisesti värittyneisiin keräyksiin osallistuivat lukuisat järjestöt. Lukuvuoden 1974 taksvärkkikeräyksessä olivat mukana Suomen Teiniliiton lisäksi SAK, Ammattikoululaisten Liitto, Iltaopiskelijain Liitto, Suomen Kauppaopiskelijain liitto, Suomen Ylioppilaskuntien Liitto, Suomen Tekniikan Opiskelijain Liitto, Suomen Sairaanhoitajaoppilaskuntien Liitto, TVK, Suomen Rauhanpuolustajat, Suomi-Chile-seura, Työväen Urheiluliitto ja ruotsinkielinen teiniliitto.

Salomon Majander - Lemin kirkkoherra

Lemin kirkoherra Salomon Majanderin (1822 - 1886) hautaristi Lemin hautausmaalla

Kootessani materiaalia aikoinani väitöskirjaani varten, kävin läpi lukemattomat määrät seurakunta- ja rovastikuntakertomuksia sekä piispantarkastuspöytäkirjoja. Aika ajoin niissä esiintyi nimi Salomon Majander. Kun kuljeskelin 26.7.2015 Lemin hautausmaalla etsimässä luodinreikiä hautakivistä, törmäsin uudestaan Salomon Majanderiin, tai oikeastaan hänen hautaristiinsä. Luodinreikiä ei siinä havainnut, mutta totesin ristin olevan taidokkaan sepän hienoa kädentyötä.

Kuka oli Salomon Majander?

Rovasti Majanderin lesken Maria Aleksandran (so. Fagerlund,
1854 - 1936) hautakivi Lemin hautausmaalla

Salomon Majanderin kuolinilmoitus.
Uusi Suometar 5.9.1886

Hän oli syntynyt 28.5.1822 Iitin Radansuussa talollinen David Matinpoika Taavilan ja Hedvig Matintyttären perheeseen. Salomon oli Loviisan triviaalikoulun oppilaana 1841 - 1842, Porvoon yläalkeiskoulussa vuosina 1842 – 1845 ja Porvoon lukiossa 1845 -1848. Ylioppilaaksi hän tuli 20.6.1848 erittäin hyvin arvosanoin (yleisarvosana Laudatur, 23 puoltoääntä). Teologian opinnot Majander suoritti ripeästi. Päästötodistuksen hän sai 9.1.1851 ja papiksi Majander vihittiin Porvoossa 29.1.1851. Papin tehtävissä hän toimi ensin Porvoossa ja sen jälkeen pitkään Valkjärvellä. Lemille Salomon Majander saapui vuonna 1863, Salomon oli ensin kymmenen vuoden ajan Helsingissä asuneen Lemin silloisen kirkkoherra Karl Gustav Strengin apulaisena ja sijaisena. Käytännössä Majander oli seurakunnan ainoa pappi Strengin ollessa Helsingissä. Vuonna 1874 Majander sitten valittiin Lemin kirkkoherran virkaan. Tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Rovastin arvonimen hän sai vähän ennen kuolemaansa vuonna 1886.

Majanderin kerrotaan olleen voimakas saarnamies, joka aloitti saarnansa Vanhasta testamentista ja päätti ne Uuteen testamenttiin. Saarnoja saattoi olla kaksi tai kolme ja ne saattoivat kestää tunninkin. Niinpä kirkossa tarvittiin välillä unilukkaria, joka herättelivät saarnan aikana torkahtaneita. Majander julkaisi myös runsaasti hengellistä kirjallisuutta. Majander avioitui varsin myöhään eli vuonna 1875. Hänen puolisonsa oli 32 vuotta nuorempi lappeenrantalaisen räätälin tytär Maria Aleksandra Fagerlund, joka oli käynyt Jyväskylän seminaarin. Hän ei kuitenkaan toiminut opettajana avioitumisensa jälkeen. Kun Salomon Majander kuoli 2.9.1886, 32-vuotias leski jäi viiden alaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi.

Kirkkoherra Majander oli monessa mukana. Hän oli laulumiehiä, edisti lemiläisten veisuuta, kannusti kansanlaulujen laulamiseen ja muihin sivistysharrastuksiin. Kun Lemille perustettiin pitäjänkirjasto vuonna 1863, sen avaamisen seuraavana vuonna toteutti kirkkoherra Majander. 1870-luvulla suunniteltiin postikonttoreita joka pitäjään, mutta lemiläiset olivat vastahankaan. He kyllä pitivät postikonttoria tarpeellisena, mutta eivät suostuneet maksamaan sen kuluja, koska Lappeenranta oli niin lähellä. Niinpä seurakunnan kirkkoherra Salomon Majander otti kulut maksettavakseen. Vuoteen 1886 asti Majander maksoi sekä sanomalehtien että yksityiskirjeiden kuljetuksen Lappeenrannasta Lemille. Sen jälkeen kunta otti kulut maksettavakseen.

Majanderien sukuhauta Lemin Hautausmaalla

"Ei se usko ole sen kummempi, kuin rättiukon reen kulmassa tuotu"

Kauppa- ja työmatkoilla tarttui syrjäisienkin pitäjien asukkaiden keskuuteen uusia aatteita ja uskomuksia. Tästä hyvä esimerkki on lestadiolaisuuden leviäminen Valkjärven pitäjän kyliin Karjalan kannaksella. Ns. rätinajon tuomisina oli uusi usko. Alueella oli aikaisemmin vaikuttanut ns.  hyppäjien lahko, joka sekin saapui muualta, nimittäin Inkerinmaalta. Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on se, että molemmat liikkeet, lestadiolaisuus ja hyppääjäliike, saivat kannattajia samoissa kylissä.

Valkjärven asema ennen talvisotaa

Valkjärven seurakunnassa lestadiolaisuus sai laajaa kannatusta vasta paljon myöhemmin kuin naapuriseurakunnissa eli  1890-luvulla. Papiston ensimmäinen maininta liikkeestä löytyy seurakuntakertomuksesta vuodelta 1896.[1] Valkjärven lestadiolaisuuden alkuvaiheista on kertonut luotettavantuntuisesti Antti Pulkkinen (1861 – 1934) muistelmissaan. Hänen mukaansa ensimmäinen paikkakunnalla vieraillut lestadiolaissaarnaaja oli nimeltään Lahvi. Vierailu lienee tapahtunut jo 1870-luvun puolella. Kyseessä oli mahdollisesti pihtiputaalaissyntyinen Joosef Glaf, joka asui Kangasniemellä Harjumaan kylässä. Hän liikkui laajalla alueella Itä-Suomessa  kellojen korjaajana  ja lestadiolaissaarnaajana.[2] Glaf  oli saarnannut Valkjärvellä käydessään  hyvin voimallisesti, mutta koska hän eli toisin kuin itse opetti eli julkisesti ”synneissä”, joutui lestadiolaisuus paikkakunnalla aluksi huonoon valoon. Josef Glafin  jälkeen Valkjärvelle saapui 1880-luvun alussa saarnaaja Emanuel Välikangas Viipurista. Häntä Pulkkinen kuvaa voimakaspuheiseksi mieheksi, joka pelkäämättä julisti lakia. Seuraavana saapuneiden pietarilaisten  saarnaajien Juho Mikkolan ja Heikki Kultalan seuroissa kuulijakunta joutui ”liikutuksiin”, joihin Antti Pulkkinen muistelee suuttuneensa. Pulkkisen liittyminen herätyksliikkeeseen tapahtui vuonna 1890 (nekrologin mukaan vuonna 1886). 

Useat keskeiset Valkjärven lestadiolaisvaikuttajat hankkivat talvisin elantonsa Antti Pulkkisen tavoin rättikaupalla. Heistä Antti Pulkkinen, Antti Karvanen (1847–1935) ja Mikko Ellonen (1864–1918) olivat  rättikauppamatkallaan kosketuksissa leppävirtalaisen lestadiolaissaarnaaja Vilhelm Markkasen kanssa. Markkanen sekä K. Karjalainen (luultavasti saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen Joensuusta) julistivat Pulkkiselle kolmasti ”synnit anteeksi”. Keväällä rätinajajilla oli  reen kannaksilla kotiseudulle tuomisinaan herätyksen aalto, kuten Unto Seppänen pitäjähistoriassaan toteaa.[3] Antti Pulkkinen, Mikko Ellonen ja Antti Karvanen alkoivat puhella ”löydöstään” sekä kotiseudulla että työmatkoillaan. Pulkkinen ja Ellonen toimivat saarnaajina, Karvanen osallistui liikkeen levittämiseen ”kanssapuheissa”.[4] Vaikka herätysliike oli jo 1870-luvun lopulta tehnyt yrityksiä jalansijan voittamiseksi Valkjärvellä, sai vasta paikallisten vaikuttajayksilöiden liittyminen herätykset vauhtiin. Lestadiolaisuuden paikalliset johtomiehet nousivat pian keskeisiin asemiin seurakunnallisissa ja yhteiskun-nallisissa tehtävissä. Herätysliikkeen kannatus keskittyi pitäjässä Nousealan ja Valkeamatkan kyliin. Antti Pulkkinen ja Mikko Ellonen asuivat Valkeamatkan kylässä ja Antti Karvanen Nousealassa. Nousealan tunnetuin lestadiolainen lienee kuitenkin ollut omalaatuinen kaupustelija ja riiminikkari Heikki Oinas.[5]

---

[1]Lestadiolaisia on olemassa seurakunnassa suruksi. (KA. PTA. Cf:12. Valkjärven srkert. 12.10.1896 A. Kiljander).

[2] HÄ 7 – 8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä  Karjalassa); Seppo Leivon kirje 16.2.1997. Seppo Leivon antamien tietojen mukaan Joosef Glaf oli syntynyt 1846 Pihtiputaalla,  josta muutti 1873 Kangasniemen Harjumaan kylään ja sieltä edelleen 1922 Mikkelin maaseurakuntaan.

[3] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 225, 245, 261-263, 282, 422, 645; Raittila 1967, n:o 274; Raittila mainitsee matrikkelissaan kaksi valkjärveläistä saarnaajaa; veljekset Juho Ellosen (1864 -1937) ja Matti Ellosen (1849-1930) (Raittila 1967, n:o 43). Sen sijaan  hän ei tunne Antti Pulkkista eikä Mikko Ellosta; Luukka 1964a, 181-182; Paikallinen isäntä oli todennut lestadiolaisuudesta: Ei se usko ole sen kummempi kuin rättiukon reen       kulmassa tuotu.( HYKHL/K1. Valkjärvi 3).

[4] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 245

[5]  Seppänen 1953, 245 – 246. Heikki Oinaksesta ks. Raninen 1995,  98 – 101; Antti Karvasesta ks. Partanen & Sivonen 1999, 129, 142 – 143.

Hyppääjät ja kuohitut

 

Valkjärven kirkko, Hyppääjäliike saapui Valkjärvelle Inkeristä vuonna 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä

Kun toistakymmentä vuotta sitten kokosin väitöskirjaani, perehhdyin siinä yhteydessä varsin perusteellisesti Karjalan uskonnolliseen elämään. Koska alue on ollut itäisen ja läntisen kristikunnan sekä taistelutanner että vuorovaikutusalue, ei se voinut olla näkymättä Karjalan uskonnollisuudessa. Alueella vaikutti aikoinaan kaksi hyvin erikoista uskonnollista liikettä. Toinen oli saanyt nimen hyppääjäliike, toinen kastraatit eli kuohitut. Ohessa molemmista liikkeistä aikoinaan kirjoittamani teksti:
--------

Uskonnollisista herätysliikkeistä levisi Viipurin lääniin ensimmäisenä pietismi 1700-luvun alussa. Herrnhutismi saapui Viipurin lääniin Baltian välityksellä. Inkerin Lempaalassa 1781 syntynyt herätys oli myös herrnhutilaispohjainen. Se levisi Suomen puolelle Kivennavalle ja Valkjärvelle kirkollisena herätyksenä. Herätys vaikutti seudulla puoli vuosisataa. Valkealan ja Savitaipaleen pitäjissä oli lisäksi 1800-luvun puolivälissä taustaltaan tarkemmin määrittele-mättömiä uskonnollisia herätyksiä.[1]

Tunnepitoisen herrnhutilaisuuden ja radikaalipietismin pohjalta syntyi Länsi-Inkerin Ropsussa hyppääjien liike. Sille oli ominaista voimakas hurmoksellisuus, joka ilmeni hyppäämisenä. Liikkeeseen lienee vaikuttanut ortodoksien keskuudessa Venäjällä esiintynyt hlystien (hlystit = ruoskijat) lahko. Siinä ilmeni sekä askeettisia että seksuaalisia piirteitä hurjine tansseineen ja hyppäämisineen. Hyppääjät olivat taipuvaisia hylkäämään muodollisen avioliiton. Hurmostilassa hyppääminen, maassa konttaaminen, sekava ääntely ja huutaminen nähtiin Pyhän Hengen läsnäolon merkkeinä. Seuroissa pidettiin puheita ja laulettiin lauluja, joita hyppääjät osittain itse sepittivät. Muita liikkeen tunnusmerkkejä olivat keskinäisenä tervehdyksenä pyhä suudelma (laina ortodokseilta hlystien välityksellä), kieltäytyminen alkoholista, kahvista ja tupakasta. Naiset korostivat asketismia ajamalla hiuksensa pois. Hyppääjäliike on nähty hlystien lahkon rinnakkaisilmiönä luterilaisessa kirkossa. Siinä oli vaikutteita myös kastraattien eli skoptsien hurmosliikkeestä. Skoptsien liike oli hlystien tavoin ortodoksisen kirkon sisällä syntynyt ääriliike.[2]

Hyppääjäliike tuli Suomeen Inkeristä vuonna 1836. Tällöin Kivennavalla vierailivat Erkki Melton kutsumina liikkeen johtajat Juhani Riikonen ja Joosef Muratta. Vierailun jälkeen miehet saivat mukaansa kivennapalaisen Matti Ronnun "oppipojakseen". Rontu lähti viikon opetuksen jälkeen veljensä Juhanin kanssa levittämään uusia käsityksiään Valkjärvelle, Muolaaseen ja Uudellekirkolle. Liikettä yritettiin monin tavoin tukahduttaa aluksi siinä onnistumatta. Hyppääjien johtajat häädettiin asunnoistaan, ja heistä Matti Rontu joutui työvankilaan vuosina 1840 ja 1850. Valkjärvelle liike saapui 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä. Hyppääjäliikettä esiintyi myös Uudellakirkolla ja Muolaassa. Liikkeen taantuminen alkoi 1850-luvulla. Laatokan-Karjalaan se levisi vuonna 1853, kun useita hyppääjä- ja kastraattiliikkeisiin kuuluneita karkoitettiin kotiseuduilleen Venäjältä. Heitä tuli esimerkiksi Jaakkimaan noin 20 henkeä.[3]

1800-luvun lopulla näyttää hyppääjäliike vähitellen sammuneen. Tosin huomaamaton toiminta jatkui Valkjärvellä vielä 1920-luvulle.[4] Kurkijoen rovastikunnasta kerrotaan vuonna 1875 hyppääjien ja kastraattien toiminnan lakanneen Hiitolan seurakunnassa ja ilmeisesti myös Kurkijoen seurakunnassa. Toisaalta Hiitolan piispantarkastuspöytäkirjasta löytyy vielä viisi vuotta myöhemmin viittaus Inkeristä tulleeseen vääräuskoisuuteen, jolla tarkoitettiin hyppääjä- tai  kastraattiliikettä. Tämän jälkeen loppuvat maininnat  Kurkijoen seudulta.[5] Jääsken rovastikunnassa esiintyi hyppääjäliikettä Kirvun seurakunnassa. Kannattajia arvioitiin olevan noin parikymmentä henkeä. Piispantarkastuspöytäkirja vuodelta 1895 kertoo seurakunnasta löytyvän hyppääjiä vielä yli kaksikymmentä henkeä. He pitivät yhteyttä "samanmielisiin" Hiitolassa. Näin ollen liike ei olisi lakannut Hiitolassa vielä 1890-luvun alkuun mennessä.[6]

Vahvimmalla alueellaan Kannaksen rajapitäjissä hyppääjäliike toimi huo-maamattomasti. Seurakuntakertomukset vaikenevat miltei tyystin sen toiminnasta. Muolaan kirkkoherra Johan Albert Tengén mainitsee vuonna 1882 hyppääjäliikkeellä olleen useita kannattajia, mutta liike oli ikäänkuin pysähtynyt.[7] Suunta mainitaan piispantarkastuksissa vain Kivennavalla vuonna 1881. Muolaan rovastikuntakertomuksessa vuonna 1889 kerrottiin, ettei hyppääjäliikkeestä kuulunut enää mitään Muolaan ja Kivennavan seurakunnissa.[8] Valkjärven seurakuntakertomukset ja piispantarkastuspöytäkirjat vaikenevat hyppääjäliikkeestä 1870-luvulta lähtien, vaikka sillä tiedetään olleen jonkin verran kannattajia 1900-luvullakin.[9]

Kastraattien (kuohittujen) uskonnollinen hurmosliike levisi Viipurin läänin alueelle Jaakkimaan Inkerinmaalta ja Venäjältä tapahtuneiden karkotusten yhteydessä vuonna 1853. Uukuniemelle liike juurtui vuonna 1866. Sortavalan seudulla kävivät kastraattien johtomiehet Juhana Riikonen ja Aukusti Lindström vuonna 1859. Kastraatteja oli Uukuniemen ja Jaakkiman lisäksi Sortavalassa, Ruskealassa ja Hiitolassa. Liike sai seuraajia lähinnä Laatokan Karjalassa. Kastraattien vaikutusta oli myös Kannaksen hyppääjäliikkeessä, ja välillä on vaikea erottaa kummasta liikkeestä on kysymys. Ensimmäisen kerran kastraatit olivat esillä Uukuniemellä vuoden 1879 piispantarkastuksessa. Sortavalan ja Uukuniemen seurakunnissa papisto seurasi kastraattien toimintaa tarkasti. Uukuniemen kirkkoherra Alexander Gustaf Walle mainitsee vuonna 1890 Sortavalan rovastikuntakertomuksessa kastraatteja löytyvän Uukuniemeltä 24 henkeä ja Sortavalasta 12 henkeä. Kolme vuotta aikaisemmin Walle oli arvellut liikkeen olevan hajoamassa ja sulautumassa seurakuntaan.[10] Vielä vuosina 1912-1916 mainittiin Jaakkiman seurakunnassa olleen muutamia vanhoja kuohittuja.[11] Liike säilyi Laatokan Karjalassa 1900-luvun puolelle saakka. Pohjois-Karjalassa ei hyppääjäliike eivätkä kastraatit saaneet jalansijaa.[12]

---

[1] Luukka 1964a, 5-19; Kansanaho 1985, 36 – 37; Talonen 1988b, 9.

[2] Kansanaho 1985, 113.

[3] Luukka 1964a, 20-24; Kansanaho 1985, 113-115.

[4] Kansanaho 1985, 115.

[5] KA. PTA. Cg 4:2. Kurkijoen rvkert. 9.4.1875; MMA. LSKA. HiiKA. II Cf. Ptptk. 23-25.6.1880 (Anders Johan Hornborg).

[6] KA. PTA. Cg 4:2. Jääsken rvkert. 6.3.1880 (K. G. Dahlgren), Cg 4:3. Kirvun srkert. 10.3.1890 (Ulrik Siegberg); MMA. LSKA. KirKA. II C. Ptptk 12-14.9.1895.

[7]  KA. PTA. Cf:8. Muolaan srkert. 26.8.1882 (Johan Albert Tengén).

[8]  KA. PTA. Cf:8. Ptptk. Kivennapa 24-25.5.1881; Cf:10. Muolaan rvkert. 9.9.1889.

[9] Vuodelta 1881 on maininta: Tietääkseni ei seurakunnassa ole mitään villioppia tällä hetkellä. (KA. PTA. Cf:8. Valkjärven srkert. 23.5.1881 [Edvard Wilhelm Leidenius]).Vuoden 1890 seurakuntakertomuksessa: Lahko-oppia ei löydy suuremmassa määrin. (KA. PTA. Cf:10. Valkjärven srkert. 23.6.1890 [A. Kiljander]).

[10] KA. PTA. Cf:9. Ptptk Uukuniemi 3-5.10.1887 (Karl Henrik Alopaeus); Sortavalan rvkert. 14.9.1887 (Anders Gustaf  Walle); Cg 4:3. Sortavalan rvkert. 22.4.1890 (Anders Gustaf  Walle); Kurkijoen rvkert. 1.4.1890 (Adol Emerik Olsoni); Luukka 1964a, 23-24.

[11] MMA. LSKA. JaaKA. II Dd.

[12] Laasonen 1971,  140 – 153.

Rätinajo

Olen viime aikoina lueskellut Sulo V. Siitosen 1980- ja 1990-luvuilla toimittamia Ruokolahden kotiseutulukemistoja. Kirjasarjassa on yhteensä kuusi osaa. Niissä on pääosin lyhyitä tarinoita ruokolahtelaisista rakennuksista, nähtävyyksistä, muistomerkeistä ja paikkakunnan asukkaista. Niitä ryydittävät Siitosen tekemät piirrokset. Myös paikkakunnan murre pääsee kirjoissa hyvin esiin ja tallennetuksi. Sulo V. Siitonen ja Ruokolahti-seura on tehnyt hatunnostonarvoisen työn kootessaan vanhat tarinat ja perimätiedon kirjoihin ja kansiin.

Tässä yksi helmi ns. rätinajosta (alussa oleva taustoitus on väitöskirjastani). Ja vieläkö joku väittää, etteivät karjalaiset ole kauppamiehiä?

Rätinajo

Karjalassa oli lukuisia pitäjiä, joissa kotiteollisuus oli merkittävä sivuelinkeino. Tunnetuin näistä oli Kannaksen Valkjärvi. Siellä valmistettiin kaikentyyppisiä ajotyökaluja, rekiä ja kärryjä. Näitä myytiin ennen kaikkea Pietariin. Puuastioistaan olivat tunnettuja Säkkijärvi, Vahviala, Virolahti ja Lappeen seutu. Kurkijoen tuotteita olivat luokit, länget ja piiskat, Uukuniemen pärekorit, Parikkalan huovikkaat. Muolaan pitäjän keskellä sijainneessa venäjänkielisessä Kyyrölässä valmistettiin erilaisia saviastioita. Tuotanto oli niin laajaa, että se vaati oman myyntiorganisaationsa. Näin syntyi omalaatuinen kulkukaupan laji, potti- ja rättikauppa, jota harjoittivat ennen kaikkea valkjärveläiset.
----
Ns. rätinajossa kauppamiehet myivät Kyyrölän saviastioita ja keräsivät sekä ottivat maksuina vastaan rättejä, lumppuja ja säkkejä. Lumput ja säkit toimitettiin Pietariin, jossa paperiteollisuus käytti niitä raaka-aineikseen. Rättimies tiesi saavansa lumppuja joka talosta, sillä asetus kielsi lumppujen hävittämisen. Ennen ostosmatkalle lähtöään rätinajajat ajoivat Kyyrölään, josta lastasivat kuormaansa savivateja, kukkopillejä, makeisia, leivonnaisia ja kaikenlaista pientä rihkamaa: Kun rättimies tuli taloon, hän toi sisälle muutamia potteja nähtäväksi. Seuraavaan tapaan hän esitti asiansa (Ruokolahdelta):

Kerätkää nyt yhtee myysyy, kaikenlaist ryysyy, syssäkkii, kyntörättii, pienii palasii, paija-alasii, tilkuu talkkuu, paimene salkkuu. Kuta mustempii, sen lystempii, kuta likasempii, sen parempii. Siit mie annan teile niistä nippii nappii, kohvkuppii, pottii ja vattii, lusikoi rautasii, savisii lautasii, kissankuppii, kukkopillii, kissanpiirakoi, orehkoi, kauruskoi, inkväärii, pastillipötköö, hokmantippoi, vanhaamiestä ja vieläkii mitä muuta miel tekköö. Taitaa miul viel vähä olla pirupaskaakii