Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Lappeenrannan suomalaisen yhteiskoulun syntyvaiheet

Marraskuinen näkymä entisen reali- ja porvarikoulun rakennukseen, joka pitää nykyisin sisällään Lappeenrannan lyseon lukion

Aleksanteri II:n hallituskaudella 1860-luvulla puhalsivat maassamme aikaisempaa vapaamielisemmät virtaukset, jotka johtivat moniin uudistuksiin. Valtiopäivätoiminta käynnistyi vuonna 1863, lehdistössä käynnistyi kieli- ja kulttuuripoliittinen keskustelu ja elinkeinoelämän vapautuminen alkoi. Ilmapiiri mahdollisti myös koululaitoksen uudistamisen. Koulutoimi erotettiin kirkon valvonnasta vuonna 1869 ja sille perustettiin oma ylihallitus. Oppikoululaitoksen toiminnan järjestämiseksi säädettiin 8.8.1872 koulujärjestys, jonka mukaan oppikouluja olivat 4- ja 7-luokkaiset lyseot, 2- tai 4-luokkaiset reaalikoulut sekä 4-luokkaiset tyttökoulut. Seurasi kiihkeä väittely uusien oppikoulujen linjavalinnoista. Suomenmieliset kannattivat klassista opetussuunnitelmaa, ruotsinmieliset reaalilinjaista. Lopulta senaatti antoi 23.8.1883 asetuksen, joka sisälsi erinäisiä muutetuita määräyksiä alkeis-oppilaitoksista Suomessa. Varsinaiseksi oppikouluksi määriteltiin 8-luokkainen lyseo, jonka pääasiallisimpana tarkoituksena on tieteellisen sivistyksen perustaminen, jota Yliopistossa enemmän kartutetaan. Lyseoita oli kahta tyyppiä, klassisia lyseoita ja reaalilyseoita. Lyseoiden rinnalle voitiin perustaa 2- tai 4-luokkaisia alkeiskouluja. Niiden tarkoituksena oli vastata lyseoiden alimpia luokkia tai valmistaa oppilaita ammattikouluihin.

Ilmoitus yksityislyseon lukuvuoden alkamisesta.
Lappeenrannan Uutiset 14.8.1885

Lappeenrannassa oli poikien ala-alkeiskoulu lakkautettu 1874 toivossa, että paikkakunnalle saataisiin uuden koulujärjestyksen mukainen suomenkielinen oppikoulu. Siksi täällä myös ripeästi järjestettiin poikien alkeisopetus perustamalla poikakansakoulu samana vuonna. Valtiovallan toimenpiteiden viipyessä kaupungin johtomiehet ryhtyivät omatoimisesti puuhaamaan oppikoulua. Maaliskuussa 1878 pormestari Robert Albert Schogsterin johtama "koulukomitea", johon kuuluivat hänen lisäkseen rovasti Johan Matias Hackzell, kihlakunnantuomari J. S. Holmberg, kruununvouti Johan Holm sekä tohtorit Hjalmar Ilmoni ja Johan Isak Björkstèn, jätti kaupunginvaltuustolle esityksensä oppikoulusta. Valtuustoa pyydettiin anomaan senaatilta 4-luokkaista reaalikoulua tai täydellistä 7-luokkaista poikalyseota sekä perustettavalle koululle luokkakohtaista valtionapua. Lisärahoitukseksi kaupungin Anniskeluyhtiö lupasi vuosittain 7000 markkaa. Kaupungilta toivottiin 1500 markan vuotuisavustusta ja kouluhuoneistoa lämpöineen sekä vahtimestarin palkkaamista. Valtuusto hyväksyikin ehdotuksen kokouksessaan 8.3.1878. Samoihin aikoihin kaupunkiin puuhattiin myös ”ylempää tyttökoulua”. Joukko Lappeenrannan ja Lappeen asukkaita anoi vuonna 1877 kaupunginvaltuustolta sen perustamista. Valtuusto lähettikin opettaja Juho Pelkosen ja kapteeni L.F. Cederhvarfin kaupungin edustajina Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoukseen anomaan Wilken testamenttivarojen käyttämistä kyseiseen tarkoitukseen. Tavoitteena oli Wilken koulun muuttaminen tyttökouluksi ja sen siirtäminen Lappeenrantaan. He eivät kuitenkaan onnistuneen yrityksessään. Kokouksen kielteisen päätöksen syynä kerrottiin olleen haluttomuus siirtää suomenkielistä koulua pois Viipurista.

Ilmoitus alkeiskoulun lukuvuoden alkamisesta:
Lappeenrannan Uutiset 27.8.1886

Senaatti suostui yksityisen suomenkielisen neliluokkaisen poikalyseon perustamiseen. Koulun toiminnan oli määrä alkaa yhdellä luokalla syyskuun alussa 1879. Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin kahdesta hakijasta maisteri Paavo Salonius. Palkkaa hän sai vuodessa 3000 markkaa ja lisäksi 500 markkaa vuokrarahaa. Oppikoulu sijoitettiin Raatihuoneenkadun varrella olevaan rouva Elise Fontellin taloon, joka myöhemmin ostettiin valtiolle keisarintaloksi. Koulun aloittaessa 2.9. siihen ilmoittautui 15 oppilasta. Heistä kymmenen oli Lappeenrannasta, kaksi Lappeelta ja Joutsenosta ja yksi Taipalsaarelta sekä Lemiltä. Lukukauden kuluessa kouluun tuli vielä neljä oppilasta lisää. Oppilaiden vuosimaksuksi oli asetettu 40 markkaa. Koulun oppilasmäärä oli toisena kouluvuonna 22, kolmantena 28, neljäntenä 43 ja viidentenä jo 60. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin J.S.Holmberg, kehruuhuoneenjohtaja Oskar Leistén, tuomari A.E. Adler. Kouluun palkattiin toinen opettaja toisena lukuvuonna ja kolmas opettaja vuonna 1882. Koulun rehtorina toimi matematiikan ja luonnonhistorian opettaja Gustaf Adolf Wangel vuosina 1881-1887. Maisteri Salonius erosi koulusta vuonna 1883 ja hänen tilalleen valittiin maisteri F.O. Manninen. Syksyllä 1884 opettajaksi tuli maisteri Carl Gustaf Swahn, jolla tuli olemaan merkittävä rooli opettajan työn ohella sanomalehtimiehenä ja kunnallisena sekä valtiollisena vaikuttajana. Kun koulu oli muuttumassa vuonna 1883 neliluokkaiseksi, anoi kaupunki valtionapua 1500 markkaa luokkaa kohden. Lisäksi kaupungin ja sen anniskeluyhtiön antamien avustussummien määräksi arvioitiin 8000 markkaa. Koululle hankittiin lisävaroja mm. iltamilla, joilla olikin hyvä menestys kaupunkilaisten keskuudessa. Valtionapuanomuksessa koululla oli kuitenkin huono onni ja kaupunki joutui yksin jatkamaan koulun kustantamista. Osa kaupungin ja sen anniskeluyhtiön johdosta katsoi, ettei koulu voi toimia ilman valtiovallan tukea. Keväällä 1886 käytiin vilkasta keskustelua koulun kohtalosta. Koulun johtokunnan puheenjohtajan rovasti Nordströmin sekä 23 kaupunkilaisen vetoomukset käänsivät vielä päättäjien mielipiteet ja koulu sai vuoden lisäaikaa. Myös lehtien palstoilla velloi keskustelu koulun kohtalosta vilkkaana. Niissä väitettiin ilmeisen tarkoitushakuisesti koulun kustannukset oppilasta kohden huomattavasti todellisia suuremmiksi. Yksityislyseon toiminta lopetettiin keväällä 1887, jolloin toiminnassa oli varojen puutteen vuoksi enää III luokka, ja kaikki neljä oppilasta saivat päästötodistuksen.

Uutinen opettaja Kalle Oittisen koulurakennussuunnitelmista
Lappeenrannan Uutiset 27.11.1885

Uudessa senaatin antamassa asetuksessa vuodelta 1883 luvattiin, että Lappeenrantaan perustetaan 2-luokkainen valtion alkeiskoulu 1884. Kaupunginvaltuusto tahtoi aloittaa koulun toiminnan heti molemmilla luokilla, mutta siihen viranomaiset eivät suostuneet. Valtion ylläpitämän koulun ensimmäinen luokka aloitti siis vuonna 1884. Koulun opettajaksi valittiin maisteri K.R. Weijola, joka vuonna 1885 määrättiin koulun rehtoriksi. Ensimmäisellä luokalla pojille annettiin opetusta uskonnossa, suomen ja ruotsin kielessä, maantiedossa, historiassa ja matematiikassa sekä harjoitettiin kaunokirjoitusta, laulua ja voimistelua. Toisella luokalla tulivat edellisten oppiaineiden lisäksi kasvi- ja eläinoppi sekä vieraina kielinä venäjä ja saksa. Lappeenrantalaiset eivät olleet tyytyväisiä alkeiskouluunsa, jota pidettiin liian pintapuolisena oppilaitoksena, joka ei ollut varsinainen oppikoulu eikä kansakoulukaan. Koulusta puuttui kokonaan tärkeäksi nähty latinan opetus, joka sai useat oppilaat siirtymään ensimmäisen kouluvuoden jälkeen jatkamaan opintojaan esimerkiksi Viipuriin. Lisäksi koulu ”on ollut pakoitettu ottamaan sisään niin huonosti valmistetuita oppilaita”. Niinpä ensimmäisenä kaksivuotisen koulun läpäisi keväällä 1886 vain kolme oppilasta. Oppilasmääräkään ei kohonnut suureksi yksityislyseon lakkauttamisesta huolimatta. Lukuvuonna 1886 - 1887 oppilaita oli 18, joista 12 ensimmäisellä ja kuusi toisella luokalla. Seuraavana vuonna oppilaita oli yksi vähemmän, kymmenen oppilasta ensimmäisellä ja seitsemän toisella luokalla. Lukuvuonna 1889 – 1890 oppilaita oli enää 13. Vuonna 1886 valtio vuokrasi opettaja Kalle Oittisen rakennuttaman koulutalon, jossa opiskelivat aluksi sekä yksityislyseon että alkeiskoulun pojat ja myöhemmin 1890-luvulla Reaali- ja porvarikoulun oppilaat. Talo sijaitsi Kutojan- ja Kyllikinkadun kulmatontilla. Viimeisenä lukuvuonna 1891 – 1892 koulussa oli enää kymmenen oppilasta. Näistä pääosa siirtyikin jatkamaan seuraavana vuonna aloittaneessa porvarikoulussa. Alkeiskoulu jäi lopulta lyhyeksi välivaiheeksi yksityislyseon ja porvarikoulun välissä. 

Opettaja Kalle Oittisen rakennuttama koulutalo, jossa opiskelivat noin
kymmenkunta vuotta aluksi sekä yksityislyseon että alkeiskoulun pojat
ja myöhemmin 1890-luvulla Reaali- ja porvarikoulun oppilaat.
Kuva: Lappeenrannana kaupunginarkisto

Oppikoulukysymys oli jatkuvasti kaupunkilaisten pohdittavana 1880-luvun viimeisinä vuosina. Lappeenrannan Uutiset aloitti vuoden 1885 lopulla keskustelun tyttöjen saamisesta mukaan vähäisestä oppilasmäärästä kärsivään yksityislyseoon. Kun Senaatti oli myöntänyt Maarianhaminan alkeiskoululle luvan ottaa kouluun myös tyttöoppilaita, nosti Lappeenrannan Uutiset artikkelillaan 2.11.1886 jälleen esille tyttöoppilaiden mukaan saamisen sekä alkeiskouluun että yksityislukioon. Helmikuun 5. päivä 1887 pidettiin kokous, jossa pohdittiin tyttöjen pääsyä alkeiskouluun. Näin saataisiin luokkien oppilasmäärä suuremmaksi. Kokouksessa ilmeni syvä epäluulo kaupunginvaltuustoa kohtaan. Epäiltiin, että asiasta ei tulisi mitään, jos valtuusmiehet, jotka ovat osoittaneet erinomaisen kyvyn kouluasioiden hävittämisessä, saisivat asian käsiinsä. Asia otettiin kuitenkin myös valtuuston käsittelyyn, joka teki samana vuonna senaatille samansuuntaisen anomuksen ja pyysi lisäksi koulun laajentamista kahdella luokalla. Senaatin vastaus viipyi koulun aktiivisten puuhaajien mielestä luvattoman kauan ja se saatiin vasta 15.5.1889.  Siinä ehdotettiin ns. uusmallisen porvarikoulun perustamista alkeiskoulun tilalle. Päätöksessä edellytettiin, että kouluylihallitus kysyy valtuuston mielipidettä koulun muuttamisesta neliluokkaiseksi. Paikallinen sanomalehti Lappeenrannan Uutiset liputti voimakkaasti ehdotuksen hyväksymisen puolesta. Asiaa valmisteli syksyn 1889 aikana parikin toimikuntaa, johon kuuluivat rehtori Weijola, maisteri Gustaf Magnus Cederhvarf, insinööri W. Grönlund, tehtailija Matti Rynén, vankilajohtaja Gustaf Adolf Wahlström ja kamreeri H. Studd. Toimikunta puolsi neliluokkaista yhteiskoulua, missä opetettaisiin ruotsia, saksaa, venäjää, kirjanpitoa ja käsitöitä. Käsitöissä ja voimistelussa tyttöjä ja poikia opetettaisiin erikseen. Porvarikoulun pohjakouluksi esitettiin kansakoulua. Osa kaupungin johtomiehistä vastusti voimakkaasti koulun perustamista. Lappeenrannan Uutiset kuvasi vastustajien perusteluja seuraavasti:

”Syy, miksi koulua vastustettiin [oli] selvä vaikka se tosin oli kiedottu viattomuuden säästäväisellä hunnulla, Sen voisi lyhyesti tulkita neljätuntisesta keskustelusta seuraavalla tavalla, Porvareille ja talonpojille ei muuta koulua ole tarvis kuin kansakoulu. Siitä menkööt he suutariksi ja räätäliksi, sepiksi ja korsteenin puhastajiksi, muuta oppia he eivät tarvitse”.

Uutinen neliluokkaisen porvarikoulun perustamisesta
Lappeenrantaan. Lappeenrannan Uutiset 25.6.1892

Kaupunginvaltuusto päätti lopulta kiivaassa nelituntisessa kokouksessaan 3.12.1889, "että sellainen 4-luokkainen koulu kaupungissa on tarpeen, sitä varten myös uhrata korkeintaan 1500 markkaa vuodessa kahdeksana vuonna, vaan pyytää valtiolta yhtä pitkäksi ajaksi kannatusta 3000 mk luokkaa kohti eli yhteensä 12000 mk vuodessa ja tarpeellinen kalusto ilmaiseksi". Senaatti teki 22. kesäkuuta 1892 päätöksen Lappeenrannan alkeiskoulun muuttamisesta Reaali- ja porvarikouluksi, jolle taattiin valtionapu kymmeneksi vuodeksi. Valtuusto valitsi elokuun 22. päivänä 1892 "kuusi miehisen valiokunnan koulun alkuunpanemista järjestämään ja kaupungin puolesta ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa kuin asianhaarat voivat aihetta antaa. Tämän komitean puheenjohtajaksi valittiin Maisteri C.G. Swan ja jäseniksi M. Rynen, J. Pelkonen, K.R. Weijola, K. Oittinen ja J.L. Bruun". Kolmessa päivässä suoritettiin tärkeimmät ratkaisut, jotka valtuusto siunasi kokouksessaan 25.8.1892. Uusi koulu aloitti toimintansa 9.9.1892.  Opettajiksi palkattiin alkeiskoulun opettajat K.R. Weijola rehtoriksi ja C.G. Swan kollegaksi (lehtori). Tyttöjen voimistelua, käsitöitä ja saksaa opetti neiti Elli Swan, poikien voimistelun opettamisesta vastasi kansakoulunopettaja Juho Markkula ja laulunopetuksesta kansakoulunopettaja Anni Nevalainen. Vahtimestariksi valittiin 11 hakijasta matami Härkönen. Koulun oppilaat maksoivat sisäänkirjoitusrahaa 10 ja lukukausimaksua 20 markkaa. Vähävaraisten perheiden lapset saivat maksuista vapautuksen. Oppilaita kouluun ilmoittautui odotettua enemmän, yhteensä 35. Heistä 22 (13 poikaa ja 9 tyttöä) aloitti ensimmäisen ja 13 oppilasta (8 poikaa ja 5 tyttöä) toisen luokan.

Porvarikouluun ilmoittautui syksyllä 1892 yhteensä
35 oppilasta. Lappeenrannan Uutiset 3.9.1892

Lappeenrannan Reaali- ja porvarikoulu jakoi ensimmäiset päästötodistukset oppilaille keväällä 1896.  Jo koulun alkuvaiheessa havaittiin, ettei koulun pääsyvaatimuksena voinut vielä olla kansakoulun oppimäärän suorittaminen. Koska kansakoulun käyminen oli vielä seudulla vähäistä, otettiin oppilaita ensimmäiselle luokalle entisen alkeiskoulun pääsyvaatimusten perusteella. Kaupunginvaltuusto anoi 4.4.1893 kouluun viidettä luokkaa ja sille valtionapua. Senaatilta lupa saatiin ja 3000 markan vuotuinen avustus syyskuussa 1893. Tavoitteena oli kehittää koulu vastaamaan reaalilyseoiden keskikoulua, jonka lukusuunnitelmassa oppikurssit päättyivät viidenteen luokkaan. Lappeenrannan kaupunginvaltuuston esityksen uudeksi ohjesäännöksi senaatti hyväksyi 29. elokuuta 1894. Näin Reaali- ja porvarikoulusta tuli 5-luokkainen, päästötodistuksia jakava oppikoulu. Samalla tutkinnon suorittaneille nuorille avautuivat jatko-opiskelu-mahdollisuudet ylioppilastutkinnon suorittamiseksi. Tuossa vaiheessa lähin jatko-oppilaitos oli Viipurin suomalainen reaalilyseo. 

Ilmoitus reaali- ja porvarikoulun
urakkahuutokaupasta.
Lappeenrannan Uutiset 5.6.1895

Kaupunginvaltuusto käsitteli oman koulutalon hankkimista uudelle koululle jo vuonna 1894. Silloisen koulutalon uusi omistaja kauppias Christian Haikala oli valmis laajentamaan taloa ehdolla, että koulutilat vuokrataan kymmeneksi vuodeksi 2500 markan vuosivuokralla. Valtuusto päätti kuitenkin 1.4.1895, että kaupunki rakentaa koululle kaksikerroksisen kivitalon viidennen kaupunginosan tontille numero kaksi. Rakennuspiirustukset teki rehtori Weijolan lanko, kuuluisa arkkitehti Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne, 1864 – 1946). Pyydetyt urakkatarjoukset ylittivät kustannusarvion (60 000 markkaa) reilusti. Lainaa koulua varten otettiin 100 000 markkaa. Kesäkuussa 1895 urakkatyö oli annettu viipurilaiselle rakennusmestari L. Kronholmille. Koulun piti valmistua jo vuoden 1896 syksyyn mennessä, mutta sen vastaanottotarkastus tapahtui vasta 29.7.1897.  Koulun vihkiäisiä vietettiin 19.9.1897. Jo ennen uuden koulutalon valmistumista valmistuivat porvarikoulun ensimmäiset oppilaat. Viidennen luokan päästötodistuksen saivat keväällä 1896 Maria Backman, Ihanelma Swan, Rauha Oittinen, A.E. Marttinen, Pekka Haikala, Arvid Uljas ja Väinö Bruun. 

Koulun oppilasmäärä oli koko ajan voimakkaassa kasvussa, mutta vain harva lappeenrantalaisnuori sai mahdollisuuden jatko-opintoihin toisella paikkakunnalla. Tämän epäkohdan poistamiseksi ryhdyttiin toimiin koulun laajentamiseksi yliopistoon johtavaksi oppilaitokseksi. Koulun lukusuunnitelma vastasi reaalilyseoiden ja yksityiskoulujen vastaavien luokkien oppimääriä, mutta koulun nimi poikkesi niistä. Senaatti vahvisti johtokunnan anomuksen nimen muutoksesta 8.11.1899. Näin Lappeenrannan reaali- ja porvarikoulusta tuli uudessa ohjesäännössä Lappeenrannan yhteiskoulu. Vuoden 1900 huhtikuussa koulun johtokunta esitti kaupunginvaltuustolle 5-luokkaisen yhteiskoulun laajentamista 8-luokkaiseksi, yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Ehdotuksen perusteluissa johtokunta totesi:

"Vaatimukset tietopuolisen sivistyksen suhteen ovat siinä määrin yhteiskunnassa kasvaneet, että tällaisesta oppilaitoksesta päästötodistuksella varustetun oppilaan on peräti vaikea löytää itselleen toiminta-alaa, jatkamatta opintojaan joko täysiluokkaisessa reaalilyseossa tai jossain ammattikoulussa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista useammalle, tämän koulun köyhästä kodista lähteneelle oppilaalle, ja niissäkin, joilla on varoja ja tilaisuutta, vaikuttaa siirtyminen oppilaitoksesta toiseen haitallisesti opintojen tasaiseen ja yksijaksoiseen edistymiseen".

Lappeenranna Reaali- ja porvarikoulun julkisivu valmistuomen jälkeen:
Rakennus oli tuolloin siis vielä kaksikerroksinen.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Syyslukukauden alussa vuonna 1900 otettiin jo oppilaat kuudennelle luokalle, vaikka senaatilta saatiin virallinen lupa vasta 12.9.1900.  Seuraava huolenaihe lappeenrantalaisilla oli valtionavun saaminen laajentuvalle oppikoululleen. Kaupungin taloudellinen panostus koulun hyväksi oli merkittävä. Esimerkiksi vuonna 1906 koulun menoarvio oli 42 000 markkaa, josta valtionapua oli 20 000 markkaa. Kaupungin osuutta voidaan pitää jopa kohtuuttomana, kun vertaa sitä koko Lappeenrannan taksoitukseen, joka oli yhteensä vain 46 000 markkaa. Kouluhallitus myönsi joulukuussa 1902 yhteiskoululle luvan "päästää täydellisen oppimäärän suorittaneet oppilaansa Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon". Ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin osallistui keväällä 1903 Lappeenrannan yhteiskoulun kahdeksan kokelasta. Heistä kaksi hylättiin, mutta toinen heistä suoritti tutkinnon seuraavana syksynä. Parhaiten kokelaista menestyi Ida Maria Kotilainen. Hän sai päästötodistukseensa kiitettävät arvosanat. Muut ylioppilaat olivat A.W. Bruun, U.W. Bruun, W.Rynén, Aleksandra Torvinen ja Sievä Wohlonen.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kesäsiirtolatoiminta (Päivitetty 12.7.2016)

Koska monilla kaupunkilaislapsilla ei ollut mahdollisuutta viettää kesää luonnon helmassa, heräsi ajatus tämän mahdollisuuden tarjoamisesta koululapsille Tanskassa 1800-luvun lopulla.  Ajatus levisi Tanskasta myös Suomeen, jossa ensimmäisenä kesäsiirtolatoiminnan aloitti Turun kaupunki vuonna 1889.

Lappeenrannassa vastaava toiminta alkoi vuonna 1906, jolloin johtokunta pyysi sitä varten määrärahoja kaupunginvaltuustolta ja Anniskeluyhtiöltä. Valtuusto myönsikin siirtolaa varten 800 markkaa (3540€). Eri luokkatasoilta valittiin 20 koululaista, jotka opettaja Alma Ainasojan johdolla pääsivät kesäleirille. Leiriä pidettiin, kuten seuraavanakin kesänä, Oikkosen talossa Taipalsaaren Kattelussaaressa. Kesällä 1908 leiripaikkana oli J. Nisosen taloon Taipalsaarella. Vuosina 1909 ja 1910 siirtola toimi edelleen Taipalsaarella, Eva Rehusen talossa Rehulassa. Alma Ainasoja vastasi siirtolan toiminnasta noin kymmenkunta vuotta. Kesäleiritoiminta oli pitkään eteläkarjalaisten viinanhimon varassa, sillä se sai rahoituksensa pääosin Anniskeluyhtiön voittovaroista. Vuodesta 1913 lähtien myönsi Kouluhallitus kesäsiirtoloille 50 prosentin valtionavun, mikä helpotti siirtolatoiminnan rahoittamista.  Vuonna 1914 päätettiin, että kaikille kesäsiirtolaan tuleville lapsille suoritetaan kaupungin kustantamana lääkärintarkastus. 1910-luvulla siirtolaa pidettiin vuosien ajan Taipalsaaren Pääskyniemessä K. Luonteen huvilalla.

Vuonna 1916 valtuusto ei myöntänyt avustusta kesäsiirtolaa varten, koska sen käytössä ei enää ollut Anniskeluyhtiön voittovaroja. Kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat sekä koulun vuosikertomukset vaikenevatkin vuosina 1916 - 1919 kesäsiirtolatoiminnasta. Ilmeisesti levottomat olot sekä kaupunginisien kitsaus keskeyttivät toiminnan. Helmikuun alussa vuonna 1920 lahjoitti kenkätehtailija Pekka Kinnusen vaimo Anna Kinnunen 3000 markkaa Lappeenrannan kansakoulun vähävaraisten oppilaiden kesän aikana maalle majoituksesta aiheutuviin kustannuksiin. Valtiolta saatiin avustusta 2461 markkaa. Lisäksi johtokunta pyysi valtuustolta 5000 markan avustusta. Valtuustolta saatiinkin syksyllä 1920 Anniskeluyhtiön voittovaroista 4347 markkaa ja niinpä kesäsiirtolatoiminta voitiin jatkaa. Neljän vuoden tauon jälkeen vietti yhteensä 26 lasta kesäänsä kauppias Jooseppi Kaarnan omistamassa Pääskyniemen huvilassa Taipalsaaren Kopinsalmella. Kesäsiirtolan ohjaajana toiminut nuori opettaja Elli Varttinen kuvasi kesäsiirtolan toimintaa seuraavasti:

Ilmoitus Lappeenrannan kansakoulujen kesäsiirtolasta.
Itä-Suomen Sanomat 16.6.1910

Kesäkuun 17. päivänä 1920 läksimme Lappeenrannasta "Koski"-laivalla Taipalsaaren Kopinsalmelle. Kaksikymmentä kalpeata kansakoululasta, suurin osa orpoja, oli menossa kesäisille kunnaille, veden partaalle voimistumaan. Mitä ruokajärjestykseen tulee, saivat lapset hyvää, voimakasta ja hyvin valmistettua keittoruokaa kaksi kertaa päivässä ja illaksi voileivät maidon tahi piimän kera.

Virkistäytymisen ohella kesäsiirtolatoiminnan keskeisenä tarkoituksena oli parantaa köyhyydessä ja yksipuolisen ravinnon varassa elävien, usein aliravittujen lasten, yleiskuntoa. Kauppias Jooseppi Kaarna vuokrasi tämän jälkeen Pääskyniemen huvilaansa kesäsiirtolatoimintaan aina vuoteen 1931 saakka.  Kansakoulun johtokunta palkkasi yhden koulun opettajista ohjaajaksi ja keittäjän talouspuolen hoitajaksi. Valtionavun saaminen edellytti sekä toimintakertomuksen että tiliselvitysten laatimista. 1920-luvulla kesäsiirtolaoppilaiden määrä vaihteli 20 - 28 välillä. He olivat siirtolassa kuusi viikkoa. Esimerkiksi vuoden 1927 talousarviossa kesäsiirtolatoimintaan varattiin 7000 markkaa, joka oli vajaat 1,4 % kansakoulujen kokonaismenoista.

Kesäsiirtolan päiväohjelmaan kuuluivat aamuherätykset ja nukkumaanmenoajat. Yhteisten aterioiden lisäksi oppilaat keräsivät puita metsästä ja pilkkoivat niitä keittäjälle ja saunan lämmitykseen. myös siivoustoimet kuuluivat leiriläisten päiväohjelmaa. Edellä mainittujen toimien lisäksi aikaa jäi runsaasti uimiseen, ongintaa, retkeilyyn ja syyskesällä marjojen poimintaan. Kesällä 1932 siirtolatoiminnan pitopaikaksi vaihtui Taipalsaaren Kirvesniemessä Ala-Nihtilan talo ja siirtola toimi kahdessa kuuden viikon vuorossa. Paikan vaihduttua lasten määrää voitiin kasvattaa, kesällä 1932 heitä oli 70, seuraavana kesänä 80. Kesällä 1934 lasten määrä oli jo 123, ja siirtola toimi kolmessa neljän viikon vuorossa. Vuonna 1937 kesäsiirtolan toiminta siirtyi Taipalsaaren Juntulaan Turusen veljesten omistamaan taloon. Siellä yhteensä 118 lasta vietti kesää kahdessa kuuden viikon vuorossa.  Lapsien terveyttä seurattiin kesän aikana tarkasti ja heille tehtiin lääkärintarkastus sekä ennen siirtolaan menoa että sieltä palattua. 

Välirauhan kesä 1941 alkoi kesäsiirtolatoiminnan kannalta jälleen suotuisasti. Helluntain aattona 54 poikaa siirtyi jo perinteiseksi siirtolapaikaksi muodostuneeseen Taipalsaaren Juntulaan, joka oli saatu 4000 markan korvauksella leiritoiminnan käyttöön. Poikien oli tarkoitus olla kuusi viikkoa, jonka jälkeen sama määrä tyttöjä saapuisi myös kuudeksi viikoksi. Melko pian kesäsiirtolan toiminta piti kuitenkin keskeyttää alkaneen liikekannallapanon ja siviiliväestön evakuoinnin takia. Alkanut jatkosota teki kesäsiirtolan toiminnan mahdottomaksi. Seuraavana kahtena kesänä siirtolatoimintaa voitiin taas jatkaa vakiintuneesti Juntulassa.

Kesäksi 1944 oli kansakoulujen kesäsiirtolatoimintaa varten vuokrattu aikaisemmista vuosista poiketen vapaaherra von Knorringin huvila Luumäen Kiviniemeltä Kivijärven rannalta. Toukokuussa uutisoi paikallinen sanomalehti tulevan kesä siirtolatoiminnasta iloisen optimistisesti: Kesäsiirtoloissa vietetään tänä kesänäkin aurinkoisia ja huolettomia päiviä. Toisin kävi. Kesäsiirtola pääsi tosin aloittamaan 1. päivä kesäkuuta 60 pojan ja kahden ohjaajan voimin, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 muutti nopeasti suunnitelmat. Alkoi siviiliväestön evakuointi ja huvila otettiin puolustusvoimien käyttöön 21.6.1944. 

Sotavuosien jälkeen kesäsiirtolan toimintapaikka vaihtui usein. Ensin jatkettiin kesällä 1945 Kiviniemen huvilassa, seuraavana kesänä oltiin Taipalsaarella Rehulan kansakoululla. Kesällä 1947 palattiin Taipalsaaaren Juntulaan. Seuraavana kesänä siirryttiin Lemin Kantturaniemeen Puolustusvoimilta vuokrattuihin parakkeihin. Siirtolaan haki kyseisenä kesänä yhteensä 290 lasta, joista voitiin sijoittaa 105. Kantturaniemessä toiminta jatkui vuoteen 1953 saakka. Kesällä 1952 lapset olivat siirtolassa kolmessa vuorossa ja mukana oli yhteensä 145 lasta. 1940- ja 1950-luvuilla kesäsiirtolassa lapset oppivat myös työntekoon virkistäytymisen ohella. Ohjelmaan kuului veden kantoa, puiden pilkkomista ja kantamista ja saunan lämmittämistä. Kesäsiirtolatoiminnan suunnittelu oli pitkään hyvin lyhytjänteistä. Usein siirtolan paikasta ja vuokrasta keskusteltiin kansakoulun johtokunnassa vasta keväällä ja paikan löytyminen oli usein hankalaa. Vuonna 1949 oli oman kesäsiirtolan hankkiminen kaupungille niin pitkällä, että sille oli laadittu arkkitehtitoimistolla suunnitelmat. Hanke kuitenkin hautautui. Kesällä 1952 kesäsiirtolan opettajana toiminut Toivo Haavisto antoi kriittistä palautetta kaupungin virkamiehille ja poliittisille päättäjille:

Kansakoulujen kesäsiirtolatoiminta Lappeenrannassa on jatkunut vuodesta toiseen ylimenokauden merkeissä. On eletty vuokralaisena ja odoteltu aikaa parempaa. Näin ollen puutteellisuus ja tilapäisratkaisut lyövät leimansa koko toimintaan. Kun kesäsiirtolatoiminta on erittäin tärkeätä eikä ajan parantumisesta ole tietoa, niin luulisi kaupungin johtoelimillä olevan keinoja oman ja tarkoituksenmukaisen kesäsiirtolan aikaansaamiseksi nykyiselläänkin. Siihen on pystyneet pienemmätkin kunnat.

Edellisen kesän riemuja  kesäsiirtolassa muisteltiin vuoden 1964 Opinsaunassa

Kesäksi 1954 siirtolan paikka vaihtui jälleen. Toiminta siirtyi Savitaipaleen Pöksänlahteen, jossa kesäsiirtola toimi nyt ensimmäistä kertaa omaksi hankitussa ja ”tarkoitukseen erinomaisesti sopivassa” paikassa. Lappeenrannan kaupunginvaltuusto oli hyväksynyt vuoden 1953 viimeisessä kokouksessaan kiinteistökaupan, jossa Mauri ja Ilse Hiltuselta oli ostettu 85 aarin määräala Kuolimon rannalta rakennuksineen. Kesäsiirtola-alue laajeni seuraavana kesänä, kun Lappeenranta osti edellisen kiinteistön vieressä sijainneen runsaan hehtaarin alueen rakennuksineen Väinö ja Aune Hjerpeltä 1,1 miljoonan markan kauppahinnasta. Tontilla sijaitsi 1940-luvulla alkuaan sotilasmajoitukseen rakennettu tilava asuinrakennus ja talousrakennuksia. Lappeenrannan kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupan 27.6.1955.

Näin ylistävillä sanoilla kuvasi Kansan Työ-lehden toimittaja juuri hankittua kesäsiirtolaa 23.7.1955: 

Elinvoimaisten mäntyjen katveessa, niemessä, minkä vieressä Pöksänlahti vastaanottaa Kuolimojärven joskus jopa vihaiset mainingit, on paikka, missä suveksi koulujensa ukset sulkeneet Lappeenrannan kansakoululapset viettävät unohtumatonta kesäkautta. Tähän ympäristöön sopii mainiosti lastensa itsesä vierailleen – tässä tapauksessa lehtemme edustajalle – virittämä laulu ”Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee.

Savitaipaleen luonnonkaunis Pöksänlahti on nyt vasta toista kesää Lappeenrannan kansakoululaisten kesäsiirtolan tyyssijana. Siirtolan päärakennus, aikaisemmin puolustuslaitoksen upseerirakennuksena palvellut, väillä yksityisten hallussa ollut ja nyttemmin kaupungin omistukseen hankittu muodostaa yhdessä upean saunan, oivan hiekkarannan, veden ja kumpuilevan, houkuttelevan maaston kanssa kokonaisuuden, mille saa hakea vertaa.

Etelä-Karjala-lehti julkaisi 15.7.1984  ”Historian ensimmäiset"
Pöksän Uutiset.

Pöksänlahden tiloissa Lappeenrannan kansakoulujen kesäsiirtola toimi aina vuoteen 2004 saakka. Toiminta siirtolassa jatkui vuosikymmenet vilkkaana. Sekä 1950- että 1960-luvuilla kesäsiirtolassa oli kolme vuoroa ja lasten määrä oli runsaat kaksisataa. Esimerkiksi kesällä 1959 yhteensä 224 oppilasta ja kesällä 1966 heitä oli 240. Pöksänlahden rakennuksiin tehtiin pieniä korjauksia ostamisen jälkeen. Pysyvän luvan kesäsiirtola sai kouluhallitukselta vuonna 1962, jolloin siirtolassa tehtiin myös korjaustöitä. 1960-luvun alussa

oli kaupungilla suunnitelmia myös toisen kesäsiirtolan hankkimisesta. Esillä oli kiinteistön osto

Lemiltä Lahnajärven rannalta, mutta lopulta päädyttiin Pöksänlahden kesäsiirtolan laajentamiseen. Vuonna 1963 Pöksänlahteen saatiin pallokenttä ja valtuusto hyväksyi siirtolan

laajentamissuunnitelmat. Seuraavana kesänä Pöksänlahteen pystytetty uusi majoitusrakennus oli valmiina ja kesäsiirtolaan voitiin nyt ottaa kaikki (227) halukkaat lapset.
1970-luvulla siirtolassa siirryttiin ensin nelivuoro-, sitten viisivuoro- ja lopulta kuusivuorojärjestelmään Samalla ohjaajien määrää lisättiin. Kun esimerkiksi vuonna 1967 siirtolassa oli neljä ohjaajaa, heitä oli vuonna 1972 viisi ja lisäksi palkattiin erillinen yövalvoja. Vuonna 1974 siirryttiin käytäntöön, jossa siirtolassa oli johtaja, apulaisjohtaja, neljä – viisi ohjaajaa sekä yövalvoja. Tämä käytäntö säilyi koko kesäsiirtolan lopun toiminta-ajan. 1990-luvulla leireillä siirryttiin seitsenviikkojärjestelmää, jolloin viikon pituisille leireille otettiin kullekin 50 lasta. Tulijoita olisi kuitenkin ollut vuosittain hieman enemmän (noin 400). Kesäsiirtolaa hyödynsi vuosina 1972 – 1973 myös Kuusankosken kauppala. Tällöin esimerkiksi vuonna 1973 kesäsiirtolassa oli 137 kuusankoskelaista lasta sijoitettuna 282:n lappeenrantalaisen lapsen joukkoon.


Pöksänlahden pohjukkaan rakennettiin uusi saunarakennus 1980-luvulla. Vuonna 1993 siirtolaan pystytettiin vielä uusi leirihenkilökunnan majoitusrakennus, jonka yhteydessä oli tyttöjen ja poikien käymälätilat. Kyseisenä vuonna kesäsiirtolassa oli kuuden jakson aikana yhteensä 354 lasta ja nuorta. Pöksänlahteen oli lisäksi 1990-luvulla rakennettu koulutoimen kustannuksella seikkailu- ja elämysrata. Monipuolista, luonnonkauniilla paikalla sijainnutta kesäsiirtolaa hyödynsivät keväisin ja syksyisin varsinaisen siirtolakauden ulkopuolella myös monet yhdistykset ja paikallinen yliopistokin. Lisäksi yläkoulut järjestivät siellä seitsemäsluokkalaisten ryhmäytymispäiviä. Kun koulutoimi etsi syksyllä 2003 säästämiskohteita, yhtenä vaihtoehtona koulujen lakkauttamisen ohella nousi Pöksänlahden kesäsiirtolan toiminnan lopettaminen.  Kesäsiirtolatoiminta oli pitkään lakisääteistä, mutta tämä velvollisuus poistui vuoden 1991 alussa. Lappeenrannassa tämä ei silloin vielä johtanut, kuten monissa muissa kunnissa, kesävirkistystoiminnan alasajoon. Vuonna 2004 Lappeenrannan kaupungin leirikeskusten kehittämistyöryhmä teki selvityksen kunnan omistamasta kolmesta leirikeskuksesta. Tämä johti siihen, että Lappeenranta luopui Pöksänlahden kesäsiirtolasta. Viimeinen siirtolakesä vietettiin Pöksänlahdessa vuonna 2005. Runsaan viiden hehtaarin alue rakennuksineen myytiin Savitaipaleen kunnalle 3.10.2005. Kauppahinta oli 330 000 euroa.

Karkean arvioni mukaan Pöksänlahden kesäsiirtolassa vietti sen toiminta-aikana kesäviikkojaan lähes parikymmentä tuhatta lasta ja nuorta. Vaikka osallistuminen muuttui 1990-luvun alussa maksulliseksi, se ei osallistumishalukkuutta vähentänyt. Esimerkiksi vuonna 1994  leireille haki noin 600 lasta ja nuorta. Kesäsiirtola näyttää olleen paikallisten sanomalehtien lempilapsi, sillä joka kesä ne kirjoittivat uskollisesti sen toiminnasta. Ilmeisesti se aito yhdessäolon ja kesäleikkien riemu, joka näkyi ja kuului joka kesä Pöksänlahdessa, puhutteli usein niin kyynisiä toimittajiakin.
Tässä näytettä:

Lasten riemua Kuolimon kaislikossa
Murheet jätettiin kaupunkiin
Voi sitä elämisen riemua, jonka kaupungin lapset tuntevat päästessään viettämään lomaansa maalle.
Silmät, korvat auki ahmitaan luontoa ja pyritään saamaan päivistä irti kaikki mahdollinen. Pöksänlahdella Savitaipaleella viettävät lomapäiviä Lappeenrannan kaupungin kesäsiirtolan lapset ja jo kolmas ryhmä polskuttelee tältä kesältä Kuolimon kaislikossa. Murheet on jätetty kaupunkiin ja elämästä nautitaan täysin vedoin...