"Hihhuleista" Pietarissa

Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksi artikkelia lestadiolaisuudesta Venäjällä. Ensimmäisessä kerroin lestadiolaisuuden saapumisesta Pietarin seudulle ja toisessa Pietarin vahvan lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutuksesta.  Aikomukseni on jatkaa teemaa vielä useilla artikkeleilla. Törmäsin alla olevaan artikkeliin vanhoja Päivälehden numeroita selatessani. Päivälehti (1.3.1894) lainaa Moskovskie Vedomostissa ollutta "hihhuleista" kertovaa artikkelia. Tarina näyttää olleen sekoitus enemmän fiktiota kuin faktaa.

Hihhuleista
on Mosk[ovskie] Vedomostissa  P. S:n kirje Pietarista

Kauvan ei ole siitä kuin Pietariin alkaa tunkea Suomesta ja vähitellen levitä, etupäässä tsuhnalaisen väestön keskuudessa, uusi, salaperäinen hihhulien, se on, ”iloitsevain lahko”, alkaa kirjoittaja kertomuksensa ja sanoo, että Pietarissa toimiva ”Yhdistys uskonnollissiveellisen valituksen levittämiseksi oikeauskoisen kirkon hengessä”, joka hyvin tarkkaan seuraa lahkoilmiöitä Pietarissa, on saanut selville tämän lahkon olemassa olon.

Tämä sairaalloinen protestanttisen uskonnollisen vapauden kasvannainen, jatkaa kirjoittaja, ilmestyi kolme neljä vuotta (!) takaperin Suomessa ja on jo levinnyt myöskin niiden venäjän uskoisten keskuuteen, jotka asuvat pohjoseen Sortavalasta. Kuvattuaan sitten koko pitkästi tämän lahkon hermostuneen luonteen, sen uskonnollisen optimismin, sen uskon synnittömyyteen, sen kokousten tavallisen yltiöpäisen laadun y.m. ja kerrottuaan monta juttua lahkon esiintymisestä sekä miten henkilö, joka muutamia kuukausia on kuulunut lahkoon, ruumiillisesti on hermojensa puolesta aivan pilalla, kirjoittaja panee tämän lahkon ilmestymisen ”Suomessa ilmestyneiden ruotsalaisten saarnaajain, tunnetun pelastusarmeijan etutaistelijain" yhteyteen ja kertoo miten esimerkiksi Joensuussa muuan tohtori muka käänsi uskoonsa yhdessä päivässä koko kaupungin väestön ja miten Taipaleella [tarkoittanee Taipaleen ortodoksista kirkkoa] eräs suutari sai uskonnollisen hengen vaikutuksen kirkossa ja lähti, jottei järjestystä häiritsisi, ulos, keräsi ympärilleen suuren kansanjoukon ja piti tilapäisen yltiösaarnan, kunne vaipui läheiselle penkille tainnuksiin.

Siten hihhulilahko osottaa yhtä sen uskonnollisen paisumisen puolta, joka nykyään on, asian tuntijain mukaan, vallalla Suomessa, lopettaa kirjoittaja kuvauksensa

"Ei se usko ole sen kummempi, kuin rättiukon reen kulmassa tuotu"

Kauppa- ja työmatkoilla tarttui syrjäisienkin pitäjien asukkaiden keskuuteen uusia aatteita ja uskomuksia. Tästä hyvä esimerkki on lestadiolaisuuden leviäminen Valkjärven pitäjän kyliin Karjalan kannaksella. Ns. rätinajon tuomisina oli uusi usko. Alueella oli aikaisemmin vaikuttanut ns.  hyppäjien lahko, joka sekin saapui muualta, nimittäin Inkerinmaalta. Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on se, että molemmat liikkeet, lestadiolaisuus ja hyppääjäliike, saivat kannattajia samoissa kylissä.

Valkjärven asema ennen talvisotaa

Valkjärven seurakunnassa lestadiolaisuus sai laajaa kannatusta vasta paljon myöhemmin kuin naapuriseurakunnissa eli  1890-luvulla. Papiston ensimmäinen maininta liikkeestä löytyy seurakuntakertomuksesta vuodelta 1896.[1] Valkjärven lestadiolaisuuden alkuvaiheista on kertonut luotettavantuntuisesti Antti Pulkkinen (1861 – 1934) muistelmissaan. Hänen mukaansa ensimmäinen paikkakunnalla vieraillut lestadiolaissaarnaaja oli nimeltään Lahvi. Vierailu lienee tapahtunut jo 1870-luvun puolella. Kyseessä oli mahdollisesti pihtiputaalaissyntyinen Joosef Glaf, joka asui Kangasniemellä Harjumaan kylässä. Hän liikkui laajalla alueella Itä-Suomessa  kellojen korjaajana  ja lestadiolaissaarnaajana.[2] Glaf  oli saarnannut Valkjärvellä käydessään  hyvin voimallisesti, mutta koska hän eli toisin kuin itse opetti eli julkisesti ”synneissä”, joutui lestadiolaisuus paikkakunnalla aluksi huonoon valoon. Josef Glafin  jälkeen Valkjärvelle saapui 1880-luvun alussa saarnaaja Emanuel Välikangas Viipurista. Häntä Pulkkinen kuvaa voimakaspuheiseksi mieheksi, joka pelkäämättä julisti lakia. Seuraavana saapuneiden pietarilaisten  saarnaajien Juho Mikkolan ja Heikki Kultalan seuroissa kuulijakunta joutui ”liikutuksiin”, joihin Antti Pulkkinen muistelee suuttuneensa. Pulkkisen liittyminen herätyksliikkeeseen tapahtui vuonna 1890 (nekrologin mukaan vuonna 1886). 

Useat keskeiset Valkjärven lestadiolaisvaikuttajat hankkivat talvisin elantonsa Antti Pulkkisen tavoin rättikaupalla. Heistä Antti Pulkkinen, Antti Karvanen (1847–1935) ja Mikko Ellonen (1864–1918) olivat  rättikauppamatkallaan kosketuksissa leppävirtalaisen lestadiolaissaarnaaja Vilhelm Markkasen kanssa. Markkanen sekä K. Karjalainen (luultavasti saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen Joensuusta) julistivat Pulkkiselle kolmasti ”synnit anteeksi”. Keväällä rätinajajilla oli  reen kannaksilla kotiseudulle tuomisinaan herätyksen aalto, kuten Unto Seppänen pitäjähistoriassaan toteaa.[3] Antti Pulkkinen, Mikko Ellonen ja Antti Karvanen alkoivat puhella ”löydöstään” sekä kotiseudulla että työmatkoillaan. Pulkkinen ja Ellonen toimivat saarnaajina, Karvanen osallistui liikkeen levittämiseen ”kanssapuheissa”.[4] Vaikka herätysliike oli jo 1870-luvun lopulta tehnyt yrityksiä jalansijan voittamiseksi Valkjärvellä, sai vasta paikallisten vaikuttajayksilöiden liittyminen herätykset vauhtiin. Lestadiolaisuuden paikalliset johtomiehet nousivat pian keskeisiin asemiin seurakunnallisissa ja yhteiskun-nallisissa tehtävissä. Herätysliikkeen kannatus keskittyi pitäjässä Nousealan ja Valkeamatkan kyliin. Antti Pulkkinen ja Mikko Ellonen asuivat Valkeamatkan kylässä ja Antti Karvanen Nousealassa. Nousealan tunnetuin lestadiolainen lienee kuitenkin ollut omalaatuinen kaupustelija ja riiminikkari Heikki Oinas.[5]

---

[1]Lestadiolaisia on olemassa seurakunnassa suruksi. (KA. PTA. Cf:12. Valkjärven srkert. 12.10.1896 A. Kiljander).

[2] HÄ 7 – 8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä  Karjalassa); Seppo Leivon kirje 16.2.1997. Seppo Leivon antamien tietojen mukaan Joosef Glaf oli syntynyt 1846 Pihtiputaalla,  josta muutti 1873 Kangasniemen Harjumaan kylään ja sieltä edelleen 1922 Mikkelin maaseurakuntaan.

[3] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 225, 245, 261-263, 282, 422, 645; Raittila 1967, n:o 274; Raittila mainitsee matrikkelissaan kaksi valkjärveläistä saarnaajaa; veljekset Juho Ellosen (1864 -1937) ja Matti Ellosen (1849-1930) (Raittila 1967, n:o 43). Sen sijaan  hän ei tunne Antti Pulkkista eikä Mikko Ellosta; Luukka 1964a, 181-182; Paikallinen isäntä oli todennut lestadiolaisuudesta: Ei se usko ole sen kummempi kuin rättiukon reen       kulmassa tuotu.( HYKHL/K1. Valkjärvi 3).

[4] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 245

[5]  Seppänen 1953, 245 – 246. Heikki Oinaksesta ks. Raninen 1995,  98 – 101; Antti Karvasesta ks. Partanen & Sivonen 1999, 129, 142 – 143.

Piispa Gustaf Johansson ja "Laestadiolaisuus"

 

Kolmen hiippakunnan piispana ja arkkipiispana toiminut Gustaf Johansson

Johtava suomalainen kirkkopoliittinen vaikuttaja, piispa ja teologi Gustaf Johansson1 oli aktiivinen lestadiolaisuuden arvostelija 1800-luvulla. Merkittävin panos herätysliikettä koskevaan vilkkaaseen keskusteluun oli hänen vuonna 1892 valmistunut kirjansa Laestadiolaisuus. Siinä hän esittelee Lars Levi Laestadiuksen elämänvaiheet ja opin, lestadiolaisuuden leviämisen ja herätysliikkeen opin. Kirja on koottu lähinnä pastori Aatu Laitisen toimittamista lehdistä sekä Laitisen julkaisemasta hartauskirjallisuudesta poimituista lainauksista, jotka on pitkälti irrotettu asiayhteyksistä. Lainausten avulla Johansson pyrki osoittamaan lestadiolaisuuden harhaopiksi. Kirjassa hän arvostelee lahkoksi määrittelemäänsä lestadiolaisuutta rajusti. Arvostelua sai liikkeen piirissä yleiset ”liikutukset”, synninpäästön käyttö, papiston arvostelu ja parjaaminen, hengellinen ylpeys sekä lukuisat herätysliikkeen opilliset käsitykset. Lisäksi hän syytti lestadiolaisuutta siivottomasta kielenkäytöstä. Kirjassa esitetyt väitteet kohdistuvat myös liikkeenjäsenten persoonallisiin ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin: Mielenvikaisten luku lahkossa on suuri… Ulkokohtainen siisteys on lahkossa ylenkatseen alainen… Walhe on yleinen. Gustaf Johansson syyttää lestadiolaisuutta myös siitä, että naiset saavat saarnata herätysliikkeen tilaisuuksissa.1

Piispa Johanssonin voimakas hyökkäys lestadiolaisuutta vastaan kulminoitui hänen vuonna 1892 kirjoittamassaan kirjassa Laestadiolaisuus

          Yhteenoton taustalla oli herätysliikkeen kannattajien ja piispan täysin erilaiset lähtökohdat. Gustaf Johansson oli pappilassa kasvanut teologi, joka arvosti rauhallista uskonelämää ja kristillistä tietoutta. Hän oli yksi beckiläisyyden tunnetuimpia edustajia suomalaisessa kirkollisessa elämässä. Johansson tunsi itsensä jumalallisen totuuden ja ikuisten säädösten opettajaksi. Piispana hän katsoi tehtävänään olevan vartioida näitä. Lestadiolaiset hän koki harhaoppisiksi. Niinpä heidän liikkeensä olisi saatava häviämään. Lestadiolaisuudessa korostettiin sen sijaan syvän, tunteita koskettavan  armonmurroksen merkitystä viileän tiedollisen ymmärryksen sijasta. Kun Gustaf Johansson aloitti  koko kirkollisen ja valtiollisen koneiston avulla liikkeen ankaran arvostelun, kokivat lestadiolaiset itsensä vainotuksi ”piskuiseksi laumaksi”.2

          Piispantarkastusmatkoilla Gustaf Johanssonille selvisi herätysliikkeen vahva kannatus, varsinkin maamme pohjoisosissa. Lestadiolaisuuden voimakas kirkon ja papiston arvostelu sai hänet pelkäämään laajoja kansanjoukkoja koskevan herätysliikkeen ajautumista kirkon ulkopuolelle. Vaikka Johanssonin asenne myös pelastusarmeijaan ja varsinaisiin eriuskolaisliikkeisiin oli yhtä kielteinen, koki hän pohjoisen herätysliikkeen paljon suuremmaksi uhkaksi kirkon yhtenäisyydelle. Erityishuomion häneltä saivat lestadiolaisuuden toiminnassa mukana olleet papit. Uuden huolen toi mukanaan kiihkovenäläisten Suomen autonomiaan kohdistama arvostelu sekä sen vähittäinen kaventaminen. Postimanifestin jälkeen Johanssonin toiminnassa on nähtävissä selvä muutos. Otteet lestadiolaisuutta vastaan kovenivat venäläistämistoimenpiteiden alettua. Johansson ajatteli, että vain yhtenäinen kansakunta, joka turvautui Jumalaan, pystyi välttämään tuhon. Puhdistustyön hän aloitti omassa hiippakunnassaan. Vaikka hän sai monin paikoin kuulla, että herätysliike oli maltillistumassa ja kannatus laskemassa, hänen hyökkäyksensä liikettä vastaan kovenivat. Gustaf Johansson vaati lestadiolaisilta selvää muutosta tai eroa kirkosta. Johanssonin Laestadiolaisuus onkin nähtävä tuon taistelun huipentumana.4

          Vähitellen Gustaf Johansson joutui myöntämään, että lestadiolaisuus oli kehittynyt merkittäväksi tekijäksi Suomen kirkossa. Kun Johanssonin tehtäväkenttä laajeni ja hänestä tuli koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtaja, ei hänellä ollut aikaa kiinnittää huomiota lestadiolaisuuteen. Niinpä ei 1900-luvun puolelta juurikaan löydy enää esimerkkejä Gustaf Johanssonin ja lestadiolaisuuden yhteentörmäyksistä.5

---------------

1 Gustaf Johansson syntyi Ylivieskassa 10.1.1844 rovasti Gustaf Johanssonin ja Johanna Emilia Schalinin perheeseen. Hänet vihittiin papiksi 28.3.1871, teologian tohtoriksi hän valmistui 28.5.1875, Johansson nimitettin dosentiksi 28.10.1875, määrättiin hoitamaan systemaattisen teologian professorin virkaa 17.11.1875, johon tehtävään hänet nimitettiin 2.2.1877. Kuopion hiippakunnan piispaksi hänet siirtyi 28.11.1884. Tästä tehtävästä hänet nimitettiin Savonlinnan hiippakunnan piispaksi 30.6.1896 ja edelleen Turun piispaksi ja arkkipiispaksi 4.3.1899. (Neovius  1898, 45 - 46; Neovius 1908,117). Naisten roolista lestadiolaissaarnaajina ks.  Lohi 1997b, 111 –124; http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/tutkija-kirkon-johto-torjui-lestadiolaiset-naissaarnaajat/

2 Johansson 1892, 283, 286, 291; Kouri 1970, 191 – 192.

3 Kouri 1970, 191.
4 Kouri 1970, 192 – 193.
5 Kouri 1970, 193.

---

Helsinkiä herra Hertzbergin silmin

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Helsingin Rauhanyhdistyksen  uuden seurakuntakodin vihkiäisjuhlassa 28.9.1958

Tässä kirjoitus, jonka tein joitakin vuosia sitten eräässä toisessa yhteydessä:

Kävin vierailulla kirjastossa. Kouraani sattui vuonna 2004 ilmestynyt kirja: Helsinkiä herra Hertzbergin silmin. Kyseessä on käännetty ja toimitettu teos Rafael Hertzbergin vuonna 1888 julkaisemasta kirjasta Helsingfors för tre hundra år sedan och i våra dagar. Kirjassa esitellään monen muun asian ohella Helsingissä toimivat uskonsuunnat, heidän kirkkonsa ja kokoustoimintansa. Kolme sivua käsittelee lestadiolaisuutta. Niistä näkee, onko lestadiolaisuus ja asenne lestadiolaisuuteen on 120 vuoden aikana muuttunut (Alkuperäistä tekstiä on hieman lyhennetty). Muutosta on mielestäni tapahtunut paljon, todella paljon.

Lestadiolaiset

Helsingissä on virallisen seurakunnan ohella joukko lahkoja, jotka yhdessä tai toisessa suhteessa poikkeavat valtionkirkon opista tai järjestyksestä. Näistä jäsenmäärältään suurimman muodostavat lestadiolaiset tai hihhulit. Kuten tunnettua lahko on peräisin Ruotsin Lapista, jossa 1800-luvun puolivälissä eli ja vaikutti sen perustaja, kirkkoherra Laestadius... Hän aikaansai mahtavan herätysliikkeen, jonka ilmenemismuotoina olivat samanaikaisesti uskonnollinen hurmio ja siveellisesti puhdas elämäntapa...

Paljon enemmän kuin siveellisessä katsannossa parantunut elämäntapa on liikkeen tehnyt erityisen huomatuksi hurmioitunut innostus, jota esiintyy kaikkialla, missä liike on saavuttanut jalansijaa, ja joka ilmenee huutoina, ulvomisena, hyppimisenä ja tanssimisena. Ne kuuluvat jokaiseen tärkeään lestadiolaiseen jumalanpalvelukseen, ja erityisesti etäisillä maaseutualueilla innostus usein saa hengellisen hourupäisyyden piirteet. Lahkon kannattajien saama hihhuli-nimitys onkin peräisin jumalanpalveluksen aikana päästellyistä huudoista.

Menkäämme ajatuksissamme tällaiseen erämaatuvassa pidettyyn jumalanpalvelukseen - erääseen näistä eriskummallisista yöllisistä kokouksista, joista silloin tällöin on ollut tilaisuus lukea silminnäkijäkuvauksia.

Ilma on hiostavaa, lampusta tai kynttilästä ja takkavalkeasta lankeava valo levittää kummallisia, värisyttäviä varjoja ja puolihämärää huoneeseen, joka on tungokseen asti täynnä ihmisiä.

Kuulijoissa näkyy äärimmäisen jännittynyt tarkkaavaisuus; osa heistä on liikuttunut ja tunkeutuu kiihkeästi ryhminä puhujan ympärille ja haluaa ikään kuin ahmia hänen jokaisen sanansa. Tilaisuuden puhuja on kiertävä hihhulisaarnaaja, pitkänhuiskea karjalainen, jolla on älykkäät kasvonilmeet. Näkee, että hän on tottunut hallitsemaan aiheensa ja kuulijansa. Hänen puheensa intoja palo tarttuvat kuulijoihin. Hän kehottaa heitä tunnustamaan syntinsä, varoittaa heitä raamatunlainauksin, puhuu liikuttavasti, kehottavasti, kutsuvasti, kolkuttaen heidän omatuntoaan, luvaten katuvaisille syntien anteeksiantoa, armoa ja autuuden rauhaa. Kun hän vaikenee, kuullaan syviä huokauksia, itkua ja nyyhkytyksiä, joihin siellä täällä sekoittuu raaka, kouristuksenomainen naurun-pyrskähdys muistuttaen hullujen tapaa nauraa. Saarnaaja, joka piti puheensa istuen tuvan perällä olevan pöydän ääressä, nousee ylös ja kysyy, haluaako joku tunnustaa syntinsä. Silloin äärimmilleen liikuttuneen väen joukosta nousee esiin vanha mies ja sanoo haluavansa tunnustaa syntinsä, ja nyt myös muut tungeksivat villissä huumassa saarnaajan ympärille huutaen, että he haluavat vapautua synnin ja paholaisen orjuudesta. Itkien ja valittaen he tunnustavat syntinsä, ja saarnaaja asettaa kätensä heidän päänsä päälle, antaa synninpäästön ja sanoo valavansa pyhän hengen heidän sieluihinsa. Seurankunta virittää ylitsevuotavasti riemuiten kiitoslaulun, jonka läpi kuullaan Seebaot-ja hoosianna-huutoja. Väki puristaa toistensa käsiä, puhuu kenenkään kuulematta ja kuulematta itse, keinuttaa vartaloitaan edestakaisin, syleilee toisiaan ja antaa veljessuudelmia. "Riemuittakoon, iloittakoon! Tyhjennettäköön taivaallisen mannan ja hengellisen nautinnon viini!", kaikuu saarnaajan ääni. Ihmiset huutavat, hyppivät, tanssivat, saarnaavat villissä huumassa. Ja paksu, kostea ilma ja heikosti lepattava valaistus verhoavat tämän kaiken mielikuvitukselliseen huntuun. Näin jatkuu pitkään kohti aamunkoittoa. Mutta kun päivän työt jälleen kutsuvat, jatkaa elämä entistä hiljaista, hidasta kulkuaan. Hihhuliapostolin vierailusta seudulla ei näy muuta jälkeä, kuin että joku tunnettu juomari on aloittanut raittiin elämän, joku hillitön lurjus on lopettanut kiroilun ja tappelemisen, joku jolta varas on vuosia aikaisemmin vienyt, näkee varkaan tulevan palauttamaan saaliinsa ja pyytämään anteeksiantoa Jumalan laupeuden tähden.

Tällaiset ja vastaavat kuvaukset ovat laajalle levinneitä, ja siksi astuukin tietyllä uteliaisuudella Fredrikinkatu 61:n taloon, jonka lestadiolaiset ovat Helsingissä sisustaneet kirkkosalikseen. Jumalanpalveluksien pitäminen myöhään illalla lisää vaellukseemme kaupungin laidalle jotain salaperäistä. Syyssateen kastelemina menemme läpi pimeän portin, avaamme vaatimattoman oven eteiseen ja astumme jyrkkiä portaita ylös tähän taloon, jonka pohjakerros on tiilestä. Astumme sisään heikosti valaistuun, korkeaan ja tilavaan saliin, jossa on paljaat puuseinät, lukuisia penkkejä ja valtava parvi. Kaikki.on yksinkertaista ja niukkaa. Pitkän seinän edustalla on katederi, ja pilareiden nauloissa roikkuu joitakin hattuja.

Seurakunta koostuu alimpien yhteiskuntakerrosten miehistä ja naisista miesten ollessa kuitenkin enemmistönä. Erityisen silmiinpistävää on, että useimpien kasvonpiirteet ovat rumat, lähes riutuneet. Tämä viittaa mahdollisesti siihen, että lahko saa jäsenensä etupäässä niiden joukosta, joiden elämä on kehdosta hautaan kärsimystä, puutetta ja raskasta työtä - sellainen ei suinkaan ole omiaan kaunistamaan kasvonpiirteitä.

Katederilla istuu kaksi miestä, ja heillä näyttää olevan ahdasta. Emme pysty päättelemään, mikä on toisen tehtävä. Toinen on ojentautunut selkä koukussa katederille asetettujen käsivarsiensa varaan, luo vilkkaasti tuikkivin silmin katseita paikalle kokoontuneisiin ja puhuu heille. Tuon tuostakin hän tekee kysymyksen ja saa vastauksen. Kun hän esim. on selittänyt, että ihmisen on uskottava Jumalan johdatukseen, hän kysyy, "eikö olekin niin, eikö meidän pidäkin uskoa?" ja eri puolilta seurakuntaa kuuluu vastaus: "kyllä, totta kai meidän täytyy uskoa Jumalan johdatukseen". - "No niin", sanoo saarnaaja, " niinpä meidän on uskottava", ja sitten hän jatkaa selitystään. Lopettaessaan hän kysyy, onko hän, joka ei missään nimessä halua olla olevinaan erehtymätön, ymmärtänyt sei iltamansa raamatunkohdat oikein. Tästä alkaa lyhyt, toverillinen ja lupsakas keskustelu. Lopussa ei sitten tapahdu mitään mainittavampaa, ja tilaisuus päättyy.

Muuan maalarimestari toi lestadiolaisuuden Kuopiosta Helsinkiin seitsemäntoista vuotta sitten... Nyt lahkoon arvioidaan Helsingissä kuuluvan pyöreästi 1.500 henkeä. Kannattajien määrän kasvaessa tuli tarve saada jumalanpalveluksia varten oma huoneisto, ja talon ostamiseksi perustettiin yhdistys nimeltä "Frids-föreningen", jonka säännöt on säädetyssä järjestyksessä vahvistettu. Näiden sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on aikaansaada rauhaa, raittiutta ja rehellistä elämää erityisesti niiden keskuudessa, jotka elävät paheissa. Yhdistyksen asioista huolehtii yhdeksänneuvosto, joka hallitsee ja pitää kirjaa yhdistyksen tuloista ja jakaa apua sitä tarvitseville. Viimeksi mainittuun tarkoitukseen tämä hallitus valitsee kahdeksan henkilöä, jotka kiertävät kaupunkia ja etsivät hädänalaisia. Yhdistykseen on kirjattu neljäsataa jäsentä...

Lestadiolaiset eivät muodosta erillistä lahkoa vaan katsovat kuuluvansa valtionkirkkoon. Heillä ei ole varsinaisia pappeja. Saarnata saa jokainen, jolla mielestään on siihen kutsumus ja jonka selitykset seurakunta hyväksyy. Aateveljien mielestä kaikki nämä saarnaajat ovat erityisen eteviä ja omaavat runsaat Pyhän hengen lahjat. Saarnaajien vieraillessa Helsingissä on sali uskovaisia tulvillaan.

Nya Pressenin havainnoitsija sanoo, että jos lestadiolaisuudesta sivuuttaa sen, että sen piirissä esiintyvät ajatukset, liikkeet ja pyrkimykset uskon asioissa vaikuttavat monilla tahoilla hedelmällisesti ja kertovat toimeliaisuudesta ja kehityskelpoisuudesta, niin sillä on suuri ansio ainakin yhdessä suhteessa, sen pyrkimyksessä raittiuteen. Hihhulismi on muokannut maaperää ja valmistellut mieliä siinä määrin, että nykyaikaisen raittiusliikkeen, joka jälkipolville on osottautuva erääksi aikamme kiitettävimmistä pyrkimyksistä, on tarvinnut ainoastaan lähettää kutsuhuutonsa valloittaakseen alaa kaikkialla maassamme. Hihhulit ovat ansioituneet myös eräässä toisessa suhteessa, nimittäin ottamalla käyttöön laajamittaisen maallikkosaarnaajien järjestelmän.

Kerrotaan, että lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat viettävät esimerkillisen vakavamielistä ja säädyllistä elämää. Jos näin on, sen yhteiskunnan kurjimpaan pohjasakkaan kohdistuvista pyrinnöistä ei toki ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Uskonnollisella lahkolla, jonka ponnistelut johtavat maallisen kurjuuden lieventymiseen, on oikeus saada kunnioituksemme, vaikka meille sen ulkoisissa esiintymismuodoissa onkin paljon omituista.

Lukija ehkä kysyy, eivätkö Helsingin hihhulit joudu samanlaiseen hurmostilaan, jota edellä on kuvattu. Itse asiassa emme vierailullamme saaneet nähdä mitään sellaista. Käännymme kokouksesta poistuvan vanhemman, kumaraisen työläisen puoleen. Hän pysähtyy, kuuntelee kohteliaat kysymyksemme ja vastaa, että hurmostiloja kyllä esiintyy, mutta ei kuitenkaan kovin runsaasti sen jälkeen, kun armo on antanut uskovaisille rauhan. Hän lisää vakavana, että sellaisen näkeminen on tietysti tottumattomalle kummallista, mutta uskoon kääntymätön ei voi käsittää, mitä Jumalan teot saavat synnintekijässä aikaan. Hänen katseensa kirkkaus kertoo, että hän itse syyästi tuntee sanojensa totuudellisuuden ja uskoo siihen.