Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Luumäen Taavetin hautausmaalla

Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Taavetin hautausmaalla
Muistomerkin pystytti Luumäen työväenyhdistys vuonna 1954 tai vuonna 1956

Kotiseutupyöräilyni kohteena oli 17.9.2017 oli Luumäki. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Taavetin hautausmaa. Joskus kiinnostus kotiseudun historiaan johdattaa vähemmän kunniakkaiden historian vaiheiden äärelle. Nekin ovat kuitenkin osa menneisyyttämme. Vuoden 1918 sisällisota oli Luumäellä monen muun eteläkarjalaisen pitäjän tavoin uskomattoman julma. Kunnan alueella tapahtui punaisten vallan aikana käsittämättömiä veritekoja, jotka voittajat kostivat tarpeettoman ja järjettömän raa’asti. Tästä muistuttamassa seisoo Taavetin hautausmaan  itäisessä pohjoisnurkassa vuonna 1954 (toisen tiedon mukaan vuonna 1956) pystytetty vakaumuksena puolesta kaatuneiden muistomerkki. Aloitteen muistomerkistä tekivät SKDL:n Luumäen paikallisosastot vuonna 1946.
 

Etelä-Karjalan Luumäki oli yksi vuoden 1918 sisällissodan ensimmäisistä taistelupaikoista, kun valkoiset kaappasivat Taavetissa punaiselle matkalla olleen aselastin tammikuun 19. päivä 1918. Punaiset lähettivät Lappeenrannasta yli 200 miestä käsittäneen rankaisuretkikunnan, joka joutui taisteluun jääkäri Lauri Pelkosen johtamien valkoisten kanssa. Taistelussa kaatuivat jääkäri Pelkonen sekä yksi punakaartilainen.  Aiheesta löytyy lisää täältä.

Huolimatta siitä, että Luumäen suojeluskuntaa kuului ainakin 260 miestä, kunta oli aluksi eräänlaisessa välitilassa. Punaisetkaan eivät saaneet oikein toimintaansa käyntiin. Pidettiinpä 3.2.1918 Joukolassa ”rauhankokous”, johon osallistui molemmilta osapuolilta toistasataa henkeä. Päätettiin pitää välirauhaa seuraavaan sunnuntaihin asti, jolloin oli aikomus pitää uusi kokous. Sitä ei koskaan pidetty, sillä 9.2. paikalliselle punakaartille oli jo toimitettu aseet ja se miehitti pitäjän kiväärimiehillään.  Koko pitäjä oli tiukasti punakaartin otteessa 15.2., kun noin 50-miehinen valkoisten joukko hyökkäsi Taavetin asemalle aikomuksenaan kaapata jälleen aselasti. Vartiomiehet huomasivat avonaisella pellolla hyökkääjät. Taistelusta tuli valkoisten verilöyly. Taavetin hangille jäi 11 valkoista, joista seitsemän luumäkeläisiä. Punaiset surmasivat osan hangille jääneistä haavoittuneista valkoisista. Lisäksi yksi kuoli sairaalassa ja yksi murhattiin myöhemmin. Kalevi Kumpulainen käyttää vuonna 1992 ilmestyneessä Luumäen historiassa aikakaudesta nimitystä Punainen painajainen.

Turvattomuus punaisten vallan alla olevassa Luumäen pitäjässä kohosi huippuunsa punaisten tappion häämöttäessä. Silloin vangittiin ja pääosin surmattiin kaikki käsiin saadut suojeluskuntalaiset. Punaisen terrorin uhriksi joutui 26 pitäjäläistä. Näistä 19 tai 20 surmasivat Kouvolassa paikalliset hirmutyöntekijät. Huhtikuussa surmattiin lisäksi omassa kunnassa 4 – 5 pitäjäläistä. Luumäen surullisiin ja järjettömiin tapahtumiin kuuluu myös 21.3.1918 Huopaistenvirralla suoritettu joukkosurma, jossa tapettiin kymmenen valkoista, joukossa kaksi nuorta naista. Henkilöt olivat pyrkimässä Haminasta pohjoiseen valkoisten hallussa oleville seuduille. Tässä murhatyössä tekijät olivat luumäkeläisiä.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerki sijaitsee
edessä näkyvän Taavetin hautausmaan portin oikealla puolella

Luumäellä punaisten valta päättyi toukokuun alussa. Taavetin aseman valkoiset valtasivat toukokuun 1. ja 2. välisenä yönä. Luumäelle jääneitä punaisia kohtasi nopea ”tutkimus”, jota valkoiset kutsuivat myös lopputilitykseksi. Joitakin punaisia surmattiin kostoksi jo valloitusvaiheessa. Luumäellä kyseltiin ennen kaikkea niitä punaisia, jotka olivat olleet ampumassa ja pistämässä kuoliaaksi niitä valkoisia, jotka makasivat helmikuussa Taavetin pelloilla haavoittuneina. Pikaoikeus aloitti toimintansa nuorisoseuran talolla 9.5. Se tutki ja kuulusteli 246 henkilöä. Suurin osa vapautettiin heti. Alkupäivinä joka toinen sai kuolemantuomion, mutta pian tuomiota lievenivät. Ristin sai nimensä kohdalle kuulustelupöytäkirjaan 24 henkilöä. Ampumispaikkana oli oikeudenkäyntipaikan pohjoispuolella ollut vallinotko. Sieltä ruumiit rahdattiin lännemmäksi hiekkakankaalle. Osa siirrettiin aikanaan hautausmaalle. Luumäellä ja muualla arvioidaan ammutun yhteensä ainakin 69 punaista.

 Sotasurmat-sivuston mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyi 26 Luumäellä asunutta henkilöä. He olivat, yhtä lukuunottamatta (Kanttori Vilhem Repo), sodassa punaisten puolella. Huomattavasti luotettavamman kuvan saa hakemalla edellä mainitusta tietokannasta niiden menehtyneiden nimet, jotka olivat Luumäellä kirjoilla. Lukumäärä on pöyristyttävän suuri: 170. Menehtyneistä 37 oli valkoisten puolella ja 133 punaisten puolella.  Näistä 18 henkilön kuolinsyy on tuntematon, he ovat kadonneet tai heidät on julistettu jälkikäteen kuolleeksi.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Sisällissota 1918 ja Lappeen kansakoulut

Linnoituksessa surmattujen punaisten muistomerkki

Vuoden 1918 alkukuukausina käyty sisällissota jätti Lappeenrannan seudulle syvät jäljet. Molempien osapuolien tekemät vääryydet, julmuudet ja järjettömät veriteot myrkyttivät yhteiskunnallista ilmapiiriä pitkään. Lappee sijoittuu sodan tappiolukujen osalta maan synkimpien kuntien joukkoon. Valkoisia kuntalaisia menehtyi sodassa 26 ja punaisia 393. Sodan molemmat osapuolet syyllistyivät raakoihin sotarikoksiin. Joukkojen kouluttamattomuuden takia sodankäynti muistutti enemmänkin aseistettua kylätappelua. Kummallakaan osapuolella ei ollut käsitystä sodankäynnin normeista. Kun sotarikoksiksi luonnehdittaviin tekoihin ei puututtu, niistä tuli nopeasti sodankäyntitapa.[1] Sisällissota ei voinut olla heijastumatta myöskään kunnan koululaitokseen. Osa kouluista lopetti toimintansa pitkiksi ajoiksi helmikuun ja maaliskuun aikana, osa vasta sodan loppuvaiheessa huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa. Useat miesopettajat pakenivat valkoisten hallussa olleille alueille ja liittyivät suojeluskuntiin. Monet heistä olivat mukana – vähemmän kunniallisessa roolissa - sodan verisessä loppuselvittelyssä. Kouluissa oli myös muutamia työväenliikettä kannattavia opettajia, mutta nämä eivät näy ottaneen aktiivisesti osaa sotatapahtumiin. Kansakoulujen johtokunnista erotettiin kaikki punaisia sodan aikana tukeneet tai myötäilleet. Osa johtokuntien jäsenistä oli siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle vankileireillä tai teloitettuna. Veljesvihan seurauksena sadat koululapset olivat jäänet joko puoli- tai täysorvoiksi. Puutetta oli kaikesta, mutta ennen kaikkea ruuasta ja vaatteista. Huomattava osa koululapsista näki nälkää. Hälyttävää ravintotilannetta kuvaa Juvakan kansakoulun vuosikertomus seuraavasti:

Ruokatarpeiden saaminen [koulukeittolaan] oli hyvin vaikeaa ja paljon aikaa vievää. Sai hakea ja tiedustella kirjottamalla sekä suusanallisesti eikä tahtonut välistä mitenkään saada. Useimmat [myyjät] pelkäsivät yksikköhintojen määräämistä ja vasta yleissummaa vastaan suostuivat tavarat luovuttamaan. Ennen koulukeiton (= koulukeittolan) alkamista olivat lapset niin heikkoja, ettei työnteosta tahtonut tulla mitään, mutta koulukeiton käyntiin saatua alkoi työ sujua ja lapset vahvistua, vaikka suurimmalla osalla ei ollut mitään muuta syötävää, kuin minkä koululta saivat.
Ei ruokia valitettu, eikä tähettä jäänyt, kaiken söivät mitä suinkin sai hankituksi ja ehtimiseen kävi toisten koulujen oppilaita kyselemässä, eivätkö he saisi lähteä sieltä pois ja tulla tähän kouluun, kun täällä ruokaa annetaan.[2]

Otto Wille Kuusisen allekirjoittama  Suomen
Kansanvaltuuskunnan Valistusasiain osaston
julistus 3.2.1818 opettajille, oppilaille ja lasten
Vanhemmille

Kun työväenliikkeen perustama Suomen kansanvaltuuskunta julisti 28.1.1918 ottaneensa vallan Suomessa, se sai haltuunsa lähes koko eteläisen Suomen. Sekä Lappeenrannan kaupunki että sitä ympäröivä Lappee jäivät Kansanvaltuuskunnan hallitsemalle alueelle. Kansanvaltuuskunnan yhteyteen perustettiin kulttuurielämän johtoa varten Valistusasianosasto. Koulutoimen johtoa varten luotiin 9.2.1918 Suomen Kouluneuvosto, jonka johtoon valittiin tohtori Nils af Ursin, joka kuitenkin kieltäytyi sairauteensa vedoten. Kansaopetusosaston ylijohtajaksi nimitettiin kansakouluntarkastaja Jaakko Pärssinen. Koska af Ursin ei voinut vastaanottaa tehtävää, tuli filosofianmaisteri Jaakko Pärssisestä neuvoston puheenjohtaja. Kouluneuvosto ilmoitti ensimmäisessä kiertokirjeessään kouluille 10.2.1918 ottaneensa koulutoimen johdon käsiinsä.  Samalla lähetettiin Otto Ville Kuusisen allekirjoittama Valistusasiainosaston julistus. [3]

Suomen Kouluneuvoston kiertokirje numero 5 /
16.2.1918, jossa heijastuu tyytymättömyys
opettajien toimiin uuden vallan hyväksi..

 

Julistuksessa puhuttiin opetuksen perinpohjaisesta uudistuksesta, uskonnonopetuksen poistamisesta ja muiden aineiden opetuksen uudistamisesta. Lisäksi piti kansakoulujen johtokunnat valita uudelleen. Eräillä Etelä-Suomen paikkakunnilla ryhdyttiinkin muutoksiin. Koulukokouksissa päätettiin poistaa uskonnon opetus, muuttaa historian opetusta ja ottaa yhteiskuntaoppi oppiaineeksi. Monin paikoin opetus kuitenkin lamaantui vastoin Otto Ville Kuusisen toiveita, koska opettajat ryhtyivät lakkoon tai siirtyivät valkoisten hallitsemille alueille. Esimerkiksi Helsingin 395 opettajasta vain kolme suostui yhteistoimintaa punaisten hallinnon kanssa. Opettajien lakko oli kaupungeissa maaliskuun puoleenväliin mennessä jo lähes täydellinen, sillä 1006 opettajasta vain 34 jatkoi opetustyötä. Myös kaupunkien kansakouluntarkastajat olivat muutamaa lukuunottamatta lakossa. Sen sijaan maaseudulla tilanne oli toinen ja useimmat koulut jatkoivat toimintaansa. Tällainen oli tilanne myös Lappeella aivan sisällissodan loppuvaiheisiin saakka. Punaisen vallan romahtaessa myös Suomen Kouluneuvosto muun punaisten johdon kanssa pakeni ensin Viipuriin ja sieltä pian Pietariin.

Keväällä 1918 käydyn sisällissodan tapahtumat heijastuivat Lappeenrannan seudulla voimakkaimmin teollisuustaajamien kansakouluissa. Vähän ennen sodan alkua myönsi Luukkaan kansakoulun johtokunta paikalliselle sosialidemokraattiselle nuoriso-osastolle luvan ”ohjelmallisten viikkokokousten järjestämiseen”. Lappeenranta sekä Lappee olivat sodan alkuvaiheesta lähtien kokonaan punaisten hallitseman alueen sisällä. Niinpä Kansanvaltuuskunnan perustaman Suomen Kouluneuvoston kiertokirjeet ja päätökset saapuivat koulujen johtokunnille. Luukkaan koulun johtokunnassa kirjeet luettiin ja siirrettiin koulun arkistoon. Pöytäkirjoissa ei ole minkäänlaista mainintaa kirjeiden mahdollisesti aiheuttamista toimenpiteistä. Huhtikuun alussa päätettiin kaikilla luokilla lyhentää koulupäivä nelituntiseksi, sillä Luukkaan koulun opettajat kävivät antamassa opetusta myös Lauritsalan kansakoulussa. Koulun toiminta oli keskeytyksissä 15. – 16.2.1918, kun punakaarti majaili rakennuksessa. Koulutyö seisahtui uudestaan sisällissodan loppuvaiheessa 22.- 30.4. Sotatilanteen nopea muutos ja ”siitä johtuvat muutokset, kuten lasten pakoileminen vanhempiansa seurassa pois paikkakunnalta” estivät koulun pitämisen. Luukkaan koululla toimi kunnallinen keittola ja etupäässä sen toiminnasta seuranneiden vaikeuksien vuoksi koulun johtokunta päätti lopettaa kevätlukukauden jo 11.5. Sisällissodan jälkiselvittelyssä Luukkaan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja Emil Salmi joutui eroamaan tehtävästään. Hänen katsottiin olevan sopimaton luottamustoimeensa ”kapinaliikkeeseen osanoton takia”. Koulun johtajaopettajana vuodesta 1913 toiminut Jalmari Saarinen oli valittu sosialidemokraattien tuella syksyllä 1917 Lappeen kunnanvaltuustoon. Sodan jälkeen 3.6.1918 pidetyssä kuntakokouksessa valittiin ”äsken kukistuneeseen kapinaan tavalla tai toisella osaa ottaneiden jäsenten tilalle” yhdeksän uutta jäsentä. Yksi valtuustopaikkansa menettäneistä oli opettaja Saarinen. Hän katsoi tässä tilanteessa parhaimmaksi siirtyä pois paikkakunnalta. Anoessaan toukokuussa 1918 todistusta viranhakua varten hän sai johtokunnalta kiitettävät arviot, mikä todistanee, ettei Saarinen syyllistynyt sisällissodan aikana mihinkään laittomiin toimiin.[4]

Lauritsalan kansakoulun johtokunnassa oli työväenliikkeen kannattajilla selkeä enemmistö. Kun Lauritsalan kansakoulussa avautuivat syksyllä 1917 apuopettajattaren ja alakansakoulun opettajattaren virat, niistä ilmoitettiin vain vasemmistolaisissa Kansan Ääni ja Työmies-lehdissä[5] Lauritsalan tienoon ollessa punaisten hallussa kokoontui kansakoulun johtokunta vain kerran. Kokouksessa päätettiin kääntyä Kouluneuvoston puoleen opettaja Hannes Pulkkisen palkka-asiassa. Sodan päättymisen jälkeen vaihdettiin koko koulun johtokunta puheenjohtajaa lukuunottamatta 9.6.1918 pidetyssä piirikokouksessa. Koulun taloudenhoitaja David Thure oli kadonnut sodan loppuselvittelyissä koulun rahavarojen kanssa. Thuren mukanaan viemä summa nousi lähes 2800 markkaan. Thuren piileskellessä seudun metsissä, hänen jälkeensä jättämä omaisuus määrättiin takavarikkoon. Thure jäi lopulta kiinni syyskuun 8. päivä 1919 Kiteellä ja häneltä löytyi koulun varoja 2208 markkaa, jotka tilitettiin koululle lokakuussa.[6] Lauritsalan työväenyhdistyksen puheenjohtajana ja rahastonhoitajanakin toiminut Thure oli myös Lappeen kunnanvaltuutettu. Hänestä tuli Lappeella punaisen hallinnon keskeisiä toimihenkilöitä. Thure valittiin pitäjän järjestysasioista vastaavaksi komissaariksi ja hän oli lisäksi vallankumousoikeuden jäsen. Lauritsalan Työväenyhdistyksen historiikin mukaan hän menehtyi tammikuussa 1921 kansalaissodassa saamansa vamman seurauksena.[7]

Tammikuussa 1919 nousi johtokunnassa keskustelunaiheeksi koulun opettajien Sofia Kalanderin ja Hannes Pulkkisen toiminta. Opettaja Pulkkinen oli kuulunut Lappeen kunnanvaltuustoon vuodesta 1915 alkaen ja näyttää olleen aktiivinen valtuutettu. Pulkkinen oli erotettu Luukkaan koulun johtajan Jalmari Saarisen tavoin valtuuston jäsenyydestä kesäkuun alussa 1918 kapinaan osallistuneena. Kansakouluntarkastaja oli kehottanut seuraamaan Pulkkisen ja Kalanderin opetustunteja sekä heidän toimintaansa koulun ulkopuolella. Lauritsalan Sosialidemokraattinen Työväenyhdistys oli käynnistänyt sisällissodan jälkeen uudestaan toimintansa joulukuussa 1918. Yhdistykselle valittiin uusi johtokunta 21.12. pidetyssä kokouksessa. Johtokuntaan valittiin myös Lauritsalan kansakoulun johtajaopettaja Hannes Pulkkinen. Tämä poliittinen aktiivisuus sai työväenliikkeen edustajista puhdistetun johtokunnan ärsyyntymään. Johtokunnan jäsen D. Laakso ilmoitti ”laajoissa piireissä olevan sellaisen käsityksen, ettei opettaja Pulkkinen ole sovelias lasten opetukseen, koska hän toimii puoluemiehenä sosialidemokraattisessa puolueessa ja on taas lähtenyt työväen järjestöjä johtamaan”. Laakso totesi lisäksi, että Pulkkisen toiminnan johdosta oli pidetty kokouksia ja kirjoitettu kirjelmä. Kyseinen kokous ei kuitenkaan tehnyt asiassa mitään päätöksiä. Kaksi viikkoa myöhemmin syytökset opettaja Pulkkista vastaan uudistettiin ja yksilöitiin neljän oppilaan kurinpitoasian käsittelyn yhteydessä. Kokouksessa olivat johtokunnan jäsenten lisäksi ”omalla oikeudellaan Lauritsalan sahan konttoristi G.A. Wittenberg ja poliisi Vartiainen.” Väitteiden mukaan opettaja Pulkkinen oli antanut oppilaiden leikkiä välitunnilla punakaartilaista ja kutsua toisiaan bolsevikeiksi. Lisäksi opettaja oli kieltänyt lapsia kuulumasta suojeluskuntaan.[8]

Opettajien ja joidenkin oppilaiden välit olivat lisäksi pahoin tulehtuneet. Neljä oppilasta erotettiin 2.2.1919 pidetyssä johtokunnan kokouksessa, johon oli saapunut myös piiritarkastaja Emmanuel Suhonen.  Oppilaiden kuulustelussa nämä myönsivät haukkuneensa opettaja Pulkkista punikiksi, uhkailleet häntä pistinmiehillä ja sanoneet tämän joutuvan vielä tekemisiin kiväärin kanssa. Lisäksi he olivat tuoneet koululle ammuksia ja lyöneet opettaja Sofia Kalanderia. Oppilaat selvisivät yllättävän vähillä rangaistuksia kyseisistä vakavista rikoksista. Yksi heistä erotettiin koulusta kahdeksi viikoksi, toinen viikoksi ja kaksi selvisi ”ankaralla” varoituksella. Lievät rangaistukset  selittänee johtokunnan antipatiat molempia opettajia kohtaan. Sen sijaan piiritarkastaja Suhonen katsoi, ettei hän voi ryhtyä toimenpiteisiin opettaja Pulkkista vastaan kuultuaan johtokunnan jäsenten esittämät syytökset. Piiritarkastajan poistuttua johtokunta päätti kuitenkin toimia. Se kutsui Pulkkisen puhutteluun ja kehotti häntä eroamaan virastaan. Lisäksi opettaja Pulkkista varoitettiin toimimasta ”rikollisissa poliittisissa kokouksissa”. Hannes Pulkkinen pyysikin johtokunnan seuraavassa kokouksessa virkatodistusta viranhakua varten. Seuraavalla viikolla hän anoi virkavapautta lukuvuoden loppuun. Se myös hänelle myönnettiin. Erotodistuksen opettaja Pulkkinen sai pyynnöstä syyskuussa 1919. Myös opettajat Sofia Kalander sekä Elma Räsänen pyysivät niin’ikään virkatodistusta siirtyäkseen pois paikkakunnalta.[9]

Kaikkein kohtalokkain näyttää sisällissota olleen myös koululaitoksen näkökulmasta Rovon (Rutolan) sahalla olevalle kansakoululle.  Lukuisa määrä koulun oppilaita jäi sodan ja sen jälkiselvittelyiden seurauksena orvoiksi tai puoliorvoiksi. Koulun johtokunnan pöytäkirjoista ei löydy merkintöjä sota-ajalta. Vuosikertomuksessa sen sijaan mainitaan, että koulu oli suljettuna kymmenen viikon ajan. Kolmen päivän ajan oli opetusta antanut punaisten opettajaksi asettama työmiehen vaimo Lyydia Sipinen. Valkoiset valtasivat Lappeenrannan 26. huhtikuuta 1918. Tämän jälkeen sortavalalaisen seminaarilaisen Armas Kokon johtama ”Lentävä osasto”[10] saapui Rutolaan ja ryhtyi etsimään punaisia talo talolta. Punakaartilaisten etsinnässä oli mukana sodan alkuvaiheessa valkoisten puolelle Joutsenoon paenneen kansakoulunopettaja Onni Makkosen vaimo Aino Makkonen, joka oli ollut sotatalven ajan Rutolassa. Todennäköisesti hän ei aavistanut, mitä hänen nimeämilleen miehille myöhemmin tapahtuisi. Muutama Rutolan punakaartilaisista oli paennut Viipuriin, mutta valkoiset ottivat kylästä kiinni 47 miestä. Iitiän (Kären) koululla istunut kenttäoikeus, johon kuului Kären koulun opettaja Brynolf Hako, kuulusteli miehet 27.4. ja lähetti heidät vangittuina Lappeenrantaan vankileirille. Siellä istui varatuomari Toivo Tapanaisen johtama sotaoikeus, joka jakoi pikaisesti lähes ainoastaan kuolematuomioita. Syyksi riitti työväenyhdistyksen tai punakaartin jäsenyys. Kolmen päivän aikana 30.4. - 2.5.1918 teloitettiin Lappeenrannan Linnoituksessa ainakin 45 Rutolan miestä. Heidät haudattiin muiden teloitettujen mukana joukkohautaan, joka sijaitsi rinteessä nykyisen Etelä-Karjalan museon takana.[11]

Koulun johtokunta kokoontui tammikuun alun jälkeen seuraavan kerran 14.7.1918. Kokouksen ensimmäisessä pykälässä todettiin: Koska viime talven aikana olleen kapina johdosta oli koululta hävinnyt johtokunta, tänään pidetyssä piirikokouksessa valittiin tilalle uusi johtokunta. Pöytäkirja jätti häveliäästi kertomatta, mitä edelliselle johtokunnalle oli tapahtunut. Johtokunnan esimies, työmies August Laurikainen kuoli 5.7.1918 vankileirillä Viipurissa, koulun taloudenhoitaja ja Lappeen kunnanvaltuuston jäsen, sahatyömies Rickard Kukkonen menehtyi 13.7. Käkisalmen vankileirillä ja johtokunnan jäsen, työmies Oskar Sipinen mestattiin 5.5. Lappeenrannassa. Johtokuntaan lisäksi kuuluneiden Rutolan Työväen Osuuskaupan hoitajan Antti Päivärinnan ja Lyydia Ronkaisen kohtalo jää epäselväksi. Molemmat ilmeisesti säilyttivät henkensä, mutta heidät todettiin erotetuiksi kapinaan osaa ottaneina.[12] Kaukaan kansakoulun toiminta pysähtyi marraskuussa viikon ajaksi lakon vuoksi. Koulun toiminta seisahtui uudestaan helmikuun 24 päivästä aina lukukauden loppuun saakka sodan ja sen jälkiselvittelyjen seurauksena. Vuosikertomuksessa todetaan koulun kaikkien opettajien astuneen vapaaehtoisesti suojeluskunnan palvelukseen valkoisten puolella. Opettaja August Kärävä oli sen lisäksi keskeinen henkilö paikallisille punaisille kohtalokkaissa toimissa. Valkoisten vallattua Kaukaan kuulusteli Kärävä tehtaan ruokalaan koottuja punaisia Lappeenrannan sotilaskomendantin sijaisen Uno Sereniuksen kanssa. Osa heistä koottiin erilleen ja Serenius, yliluutnantti Inge Pipping sekä Kärävä määräsivät miehistä 21 ammuttaviksi. Nämä kuljetettiin Lappeenrannan linnoitukseen, josta heidät vietiin iltayöstä kohti Korkkitehtaan rantaa, määrättiin kahteen riviin kuopan reunalle ja ammuttiin. Kärävä oli toinen teloitusosaston johtajista ja tapatti näin joukon entisiä oppilaitaan.[13]

Sisällissodan tapahtumat lienevät heijastuneet vahvasti myös Lappeenrannan esikaupunkiasutuksen liepeillä sijainneessa Juvakan kansakoulussa. Kansakoulun arkisto paloi 19.11.1918 kokonaan. Tällöin tuhoutuvat sekä pöytäkirjat että vuosikertomukset. Myöhemmissä pöytäkirjoista ei löydy mitään mainintoja kevään 1918 tapahtumista.[14] Mustolan kansakoulun pöytäkirjoissa on vain niukkoja merkintöjä vuoden 1917 – 1918 levottomuuksista. Työmiehet Soppi ja Loiri kävivät koululla 15.11.1917 ja ilmoittivat työmiesten lakkokomitean määränneen koulun suljettavaksi. Lakkovaatimus liittyi sosialidemokraattien julistamaan yleislakkoon (14.11. – 20.11.1917).  Johtokunta päätti, että koulu avataan samaan aikaan, kun koulut avautuvat Lappeenrannassa. Tämän jälkeen koulun toiminta jatkui ilmeisesti keskeytymättä lähes sodan loppuun saakka, sillä toimintakertomuksen mukaan koulu oli keväällä 1918 suljettuna toista viikkoa sodan takia.[15] Vainikkalan kansakoulussa koulun toiminta jatkui sisällissodasta huolimatta huhtikuun lopulle saakka. Koulun johtokunta teki seuraavan päätöksen: Koska vallassa olevan punakaartin taholta ei vaatimuksia ole esitetty, koulun toiminta jatkuu niin kauan kuin saadaan rauhassa olla.  Punakaarti ei puuttunutkaan millään tavalla koulun toimintaan. Lappeen pitäjän eteläosat joutuivat huhtikuun lopulla sotatoimien piiriin ja koulun toiminta oli keskeytyksissä 26.4. – 7.5.1918. Kevätlukukausi päätettiin lopettaa 18.5. epävarman tilanteen takia.[16]

---

[1] Tikka 2006, 28 – 29; Tikka 2011, 170-171.

[2] LKA. JuvKA. Toimintakertomus 1918 – 1919.

[3] Halila 1949, 384 – 385; Rinta-Tassi 1986, 198 – 201. Sodan alettua vaativat punakaartit paikoin koulun (mm. Kären kansakoulu) keskeytettäväksi. Ks. Arponen & Tikka 1999, 165.

[4] LKA. LapKA. Ca:11. 29.7.1917, § 3; 3.6.1918, § 1; LuuKA. Ca:2. 6.1.1918, § 3; 14.3.1918, § 1; 1.4.1918, § 1; 9.5.1918, § 3; 13.5.1918, § 1; 18.6.1918, § 3.

[5] LKA. LauKA. Ca:2. 15.10.1917, § 2

[6] LKA. LauKA. Ca:2. 3.3.1918, § 4; 29.9.1918, § 2; 1.12.1918, § 1-2, 9; 14.9.1919, § 2.; 8.10.1919, § 2; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 26; Riska 1996, 113; Arponen & Tikka 1999, 295; Thuren hallussa ollut rahasumma ei ollut vähäinen, sillä Lauritsalan koulun tulo- ja menoarvion loppusumma vuodelle 1919 oli 9400 markkaa.

[7] Tikka 2011, 163.

[8] LKA. LapKA. Ca:11. 3.6.1918, § 1; Cb:3 – Cb:4; LauKA. Ca:2. 13.1.1918, § 8; 28.1.1919, § 2; 6.2.1919, § 3; 9.2.1918, § 1; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 22 – 23.

[9] LKA. LauKA. Ca:2. 2.2.1919, § 1-5; 14.5.1919, § 2; 28.9.1919, § 2.

[10] Lentävät osastot oli muodostettu pääosin koulupojista. Etelä-Savon rintamalla nuorimmat heistä olivat 12 – 13-vuotiaita. Ks. Tikka, 29

[11] Arponen & Tikka 1999, 164, 225 – 226.

[12] LKA. LapKA. Ca:11. 30.11.1916, § 11; RutKA, Ca:1. 14.7.1918, § 1; 18.8.1918, § 1-2. Vuosikertomus 1917 – 1918; Päivärinnan tapauksessa hengissä säilyminen on suoranainen ihme, sillä hän oli ollut Lappeen vallankumouksellisen kunnallisneuvoston jäsen sekä Rutolan punakaartin esikuntapäällikkö. Ks.  Arponen & Tikka 1999, 111, 164; Tikka 2011, 163.

[13] LKA. KauKA. Toimintakertomus 1917 – 1918; Arponen & Tikka 1999, 51 – 52, 205 – 206.

[14] LKA. JuvKA. Ca:1. 24.11.1918, § 1.

[15] LKA. MusKA. Ca:3. 17.11.1917, § 2; Toimintakertomus 1917 – 1918.

[16] Keskisaari 2006, 10.

-------

Monien kansakoulujen lähes häiriötön toimiminen punaisten hallussa olleilla alueilla aiheutti epäluuloja sekä opettajia että koulujen johtokunnan jäseniä kohtaan. Epäluulojen ja syytösten torjumisesta esimerkkinä oheinen Mustolan koulun johtokunnan lausunto puheenjohtajansa toimista punaisten pitäessä seudulla valtaa.

Annettiin seuraava lausunto koulun puheenjohtajan D.A. Larickin suhtautumisesta punaiseen hallitukseen. Me allekirjoittaneet Mustolan kansakoulun johtokunnan jäsenet ja opettajat todistamme täten, että Mustolan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja , rakennusmestari D. Larick, on ollessansa Lappeen Mustolan kansakoulun johtokunnassa kokonaan toiminut maan laillisen hallituksen kannattajana sekä vastustanut punaisen hallituksen kansakoulualalla esittämiä uudistuksia ja muutoksia.

LKA. MusKA. Ca:3. 22.9.1918, § 2.

---

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Joutsenossa

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Joutsenon vanhalla hautausmaalla

Elokuun alkupuolella (6.8.2015) pysähdyin Joutsenoon suuntautuneella "kotiseuturetkellä" Joutsenon kirkolla ja hautausmaalla. Kävin kirkon takana olevalla vanhalla hautausmaalla sekä valkoisten soturien muistomerkillä että sodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyneiden punaisten muistomerkillä. Sodan rintamalinjahan kulki Joutsenon pitäjän poikki, kirkonkylä ja pitäjän eteläosat olivat punaisten hallussa, pohjoisosat valkoisten hallussa. Punaisten sotilasosastojen vetäydyttyä 24. - 25.4.  Joutsenosta Lappeenrantaan ja Viipuriin, alkoivat sodan voittaneet valkoiset kostaa kokemiaan vääryyksiä. Kuten niin usein sisällissodissa, tälläkin kertaa tapahtumat karkasivat käsistä. Tosin Joutsenossa kostotoimenpiteet olivat huomattavasti vähäisempiä kuin esimerkiksi Lappeella tai Luumäellä. Aikalaismuisteloissa on sanottu sahan isännöitsijän Eero Sereniuksen huolehtineen siitä, ettei valkoista terroria juurikaan esiintynyt Joutsenon valtausta seuranneina päivinä. Valkoiset kyllä kiertelivät taloissa etsimässä punaisia ja kokosivat heidät kirkonkylän kansakoululle, josta heidät vietiin vankileireille Lappeenrantaan ja Viipuriin. Vankileireillä heistä osa teloitettiin, mutta suurinta kuoleman viikatetta niissä heilutti kuitenkin nälkä ja sen mukanaan tuomat sairaudet.

Suomen sotasurmat 1914 – 1922 kokonaisselvityksen mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli yhteensä 154 Joutsenossa kirjoilla ollutta henkilöä. Heistä vain seitsemän kuolinpaikkana oli kotikuntansa, 31:llä henkilöllä se oli Lappeenranta ja 50:llä Viipuri. Kuolinsyynä heistä kymmenellä oli ampuminen, kaatuminen 30:llä, nälkään kuoleminen vankileirillä 25:llä, sairauteen menehtyminen vankileirillä 17:llä, peräti 12 joutsenolaista mestattiin ja kolme oli kuollut vankileirillä haavoihinsa. Asuinkuntana Joutseno oli 108:lla sodassa kuolleella.

Muistomerkin on suunnitellut Einäo Räsänen ja se paljastettiin vuonna 1951

Pirjo Pentikäisen Jyväskylän yliopistossa vuonna 2000 tekemässä opinnäytetyössä Joutseno murroksessa vuosisadan alusta 1920-luvulle tulee hyvin esille, miten sisällissodassa kuolleiden määrissä on suuria vaihteluja lähteestä riippuen. Marko Tikan tutkimusten mukaan punaiset tappoivat 16 valkoista varsinaisten sotatoimien ulkopuolella, valkoiset puolestaan 14 punaista. Joutsenon työväenyhdistyksen 70-vuotishistoriikki toteaa 27 joutsenolaisen punaisen kaatuneen taisteluissa, kadonneita oli 25, ammuttuja ja vankilassa kuolleita 83.

Työväenarkistossa on Oskari Siippaisen vuosi sodan jälkeen laatima selostus tapahtumien kulusta, sekä luettelo sodan yhteydessä menehtyneistä punaisista. Oskari Siippaisen yhteenvedon mukaan vangittuina oli yhteensä noin 500 joutsenolaista, heistä 200 vapautettiin syyttömänä ja noin 300 sai jonkinlaisen tuomion. Siippainen laskee yhteensä 109 joutsenolaisen punaisen menehtyneen sodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Näistä hänen mukaansa 29 murhattiin, 19 kaatui taisteluissa, 57 menehtyi vankeudessa ja heistä 34 kuoli nälkään. Lisäksi neljä punaista kuoli vielä vankeudesta vapauduttuaan.

Kun voittaneiden valkoisten muistopatsas pystytettiin hautaumaalle jo kesällä 1920, saivat sodassa menehtyneet punaiset odottaa sitä 1950-luvun alkuun. Tämä ”Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden” muistomerkki nimeltään ”Jäähyväiset” paljastettiin vuonna 1951. Sen pystyttäjänä oli Joutsenon sankaripatsastoimikunta, jossa olivat mukana mm. Joutsenon kunnan ja seurakunnan edustajat. Patsaan on suunnitellut ja veistänyt Eino Räsänen.

Punaisten muistomerkki Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla (Päivitetty 7.6.2015)

Punaisten sisällissodan vainajien muistokivi Lappeenrannan Vanhalla hautausmaalla

Tapaninpäiväisellä kävelylenkilläni poikkesin, niin kuin usein ennenkin, Lappeenrannan Vanhalle hautausmaalle. Vanhat hautausmaat kätkevät sisäänsä monta mielenkiintoista tarinaa. Hautakivet kertovat ulkoasullaan kunkin ajan muotivirtauksista ja ihanteista. Kun ja jos on on perehtynyt paikallishistoriaan, hautakivien henkilönimet alkavat elää omaa elämäänsä hautausmaalla kävelijän mielessä. Muistin sopukoista nousevat  vainajan kanssa yhdessä koetut ilot ja surut. Julkisuuden henkilöiden hautakivien kohdalla muistuvat mieleen heidän asemansa ja roolinsa yhteisten asioiden hoitajina, urheilukilpailujen sankareina tai vaikkapa iltapäivälehtien lööppimagneetteina.

Tällä kertaa pysähdyin kuvaamaan muistomerkkiä, joka on pystytetty kertomaan yhdestä kansakuntamme  historian synkimmästä vaiheesta. Kyseessä on vuoden 1918 sisällissodassa kuolleiden punaisten sankarivainajien muistomerkkiä, joka sijaitsee keskellä Lappeenrannan Vanhaa hautausmaata. Muistokiven on pystyttänyt vuonna 1940 Lappeenrannan Työväenyhdistys. Kiveen hakatussa tektissä ovat sanat:

1918
Teitä muistaen
Lappeenrannan ja ympäristön työväestö

Muistokiven takana, matalien kuusien alla, makaa viimeisessä leposijassaan vajaat 300 punaisten puolella sisällisodassa taistellutta ja toiminutta

Muistokivestä etelään avautuu pitkä, kapeahko yhteishauta, jonka tarina on seuraava. Juuri ennen Lappeenrannasta peräytymistään järjestivät punaiset sankarihautajaiset nykyisen Kauppatorin keskellä. Kun valkoiset valtasivat kaupungin, he kaivattivat haudat ylös ja siellä olleet ruumiit siirrettiin  Vanhalle hautausmaalle. Sisällissodan aikana kaatuneita ja surmattuja punaisia oli haudattuna kuitenkin useisin paikkoihin Lappeenrannan seudulla.. Haudat olivat sekä eläinten että ihmisten tallottavina ja ne olivat usein myös matalia. Hautarauhan rikkoutumisen lisäksi tästä aiheutui myös terveydellisiä riskejä. Niinpä Lappeen sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö esitti kunnanvaltuustolle, että kunnan alueella olevat punaisten haudat aidattaisiin. Kunnavaltuuston siirsi asian terveyslautakunnun huolehdittavaksi.

Etelä-Saimaan uutinen 5.10.1920 Lappeen sosialidemokraattisen
kunnallisjärjestön esityksestä punaisten hautojen aitaamiseksi

Linnoituksen pohjoispäässä olleen toisen punaisten joukkohaudan vainajia siirrettiin Vanhan hautausmaan joukkohautaan vuonna 1942. Nämä vainajat olivat ns. valkoisen terrorin uhreja. Linnoituksessa sijaitsi yksi sisällissodan suurimmista ja pahamaineisimmista sotavankileireistä. Luettelo siellä kuolleista, joista osaa siis lepää nyt Lappeenrannan Vanhalla hautausmaalla, löytyy täältä. Näin tästä haudasta on muodostunut vajaan kolmensadan punaisten puolella taistelleen viimeinen leposija. Lappeenranta oli yksi pahimmin valkoisesta terrorista ja koston kierteestä kärsinyt paikkakunta maassamme.
Hyvä kuvan sekavista ja verisistä tapahtumista saa lukemalla Pekka Toivasen artikkelin 

PUNAISTEN JA VALKOISTEN SOTA LAPPEENRANNASSA 1918

Kävin punaisten muistomerkillä vappuaamuna 2015. Muistokivelle oli tuossa vaiheessa  (klo 11) laskettu yksittänen kukkakimppu sekä Suomen Kommunistisen Puoleen Lappeenrannan osaston kukkavihko. Vähää aikaisemmin, kun kiertelin kauempana hautausmaalla, näin kuinka muistokiven ääreen kokoontui pieni joukko. He näyttivät kaikki olevan jo eläkeiässä. Monet liikkuivat hyvin varovaisesti, kävelykeppiin tukeutuen.

Sisällissodassa 1918 kuolleiden punaisten muistokivi ja joukkohauta Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla. Muistokiven edessä SKP:n Lappeenrannan osaston laskema kukkavihko

Satoja metrejä pitkän punaisten joukkohaudan eteläpäässä on pienempi muistokivi.