Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

Kyyrölän kylänraittia 1930-luvulla
Kuva: Museovirasto

Runsas kuukausi sitten kirjoitin artikkelin venäjänkielisistä kouluista vasta itsenäistyneessä Suomessa. Silloin ihmetytti Kyyrölän koulujen puuttuminen asiasta kertovista lehtiuutisista. Niinpä oli pakko selvittää asiaa. Alla oleva artikkeli mielenkiintoisesta, ainutlaatuisesta yhteisöstä syntyi asian penkomisen ohessa.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kylänraittia 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän suomalaiskylien keskellä kukoisti aina talvisotaan saakka tiivis, venäjänkielinen ja -kulttuurinen  yhteisö nimeltään Kyyrölä.  Sen alkuvaiheet ovat sidoksissa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä vuosina 1700 - 1721 käytyyn sotaan . Sodan seurauksena liitettiin Uudenkapungin rauhassa pääosa kaakkoista Suomea Venäjän yhteyteen. Viipurin valtaukseen prikaatinkomentajana osallistunut ja Viipurin linnan komentajaksi nimitetty kreivi Grigori Petrovitsh Tsernyshev sai Pietari Suurelta lahjoitusmaana haltuunsa alueen Siestarjoelta Viipuriin saakka. Tsernyshev oli leiriytynyt joukkoineen Kyyrölän kylän seudulle vuonna 1709 ja ihastunut tienooseen. Hän siirsi sodan vuoksi alueen autioituneisiin taloihin Kostroman ja Jaroslavlin lääneistä omistamiltaan tiluksilta 20 maaorjaperhettä . Näistä kymmenen jäi Kyyrölän kylään, kuusi siirtyi Kangaspellon kylään ja neljä Parkkilaan. Tämän venäläiskolonian perustamisvuodeksi kerrotaan Aleksander Uschanoffin vuonna 1960 kokoamassa (Kyyrölän historiaa ja elämää)  käsikirjoituksessa vuosi 1726. Natalia Nikiforov-Lukjanovin käsikirjoituksen (Katoava Muolaan Kyyrölän kansa) mukaan he tulivat jo vuonna 1711, siis heti Viipurin valloituksen (1710) jälkeen. Heistä 19 tuli Kyyrölän kylään, yhdeksän Kangaspellon kylään ja sama määrä perheitä myös Parkkilan kylään.  Nikiforov-Lukjanovin mukaan he saapuivat Moskovan kuvernementin alueelta. Perimätiedon mukaan tulokkaat asettuivat asumaan entisiltä asukkailta tyhjiksi jääneisiin rakennuksiin.

Kyyrölän seudun kartta 1930-luvulta

Nämä pakkosiirretyt muodostivat seudulle omalaatuisen, suppealla alueella olevan, uskonnoltaan ortodoksisen asutuksen, joka oli joka puolelta suomalaisen asutuksen ympäröimä. Vuonna 1740 suoritetun väestönlaskun mukaan Kyyrölän venäläisyhteisössä asui jo 311 henkeä. Vuonna 1862 asukasmäärä venäläiskylissä oli jo noin 1000. Kun tsaari Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden, lahjoitusmaat silloin omistanut ruhtinas Uhtomski ajautui konkurssiin. Suomen valtio osti lahjoitusmaat 27.3.1878. Tämän jälkeen talonpojat pystyivät joko vuokraamaan tai lunastamaan viljelemänsä maat. Maanjako suoritettiin vuonna 1890, jolloin talonpojat saivat kukin 35 hehtaaria maata. Tässä vaiheessa kylissä oli jo 1882 asukasta. Väkiluku säily vajaassa kahdessa tuhannessa aina talvisotaan saakka. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin seudulle Kyyrölään vuonna 1725, toinen 1803 ja kolmas 1898. Tämä kivikirkko, johon mahtui 2000 henkeä, tuhoutui pahoin talvisodassa. Myös Kangaspellon kylässä oli pieni ortodoksinen kirkko, joka oli rakennettu puretun Kanneljärven ortodoksisen kirkon materiaaleista vuonna 1921.

Kyyröläläisen Juho Uschanoffin mainoksia oli
vuosina 1918 - 1919 lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Keskisuomalainen 30.8.1918

Kyyrölän väestö säillytti tarkkaan sekä kielensä että kansalliset tapansa. Kyyrölässä puhuttiin Moskovan seudun murteellista kansankieltä. Venäjä oli Kyyrölässä kotikielenä ja virallisena kielenä pitkään myös seurakunnallisissa ja kunnallisissa asioissa. Venäjää puhuttiin kaduilla, kaupoissa sekä virastoissa.  Kylissä asuneet harvat suomalaisperheet "venäläistyivät". He puhuivat myös hyvin venäjää ja käyttivät paikallisessa murteessaan lisäksi runsaasti venäläisiä lainasanoja.

Jumalanpalvelukset pidettiin ainoastaan kirkkoslaavilla ja kouluopetus myös aina vuoteen 1925 saakka. Kyyrölän väestö oli juurtunut kotimaahansa ja harrasti samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Kylän miehet puhuivat sujuvasti suomea, joskin hieman murtaen. He kulkivat ahkerasti ansiotyössä ja/tai valmistivat saviteollisuustuotteitaan eli ruukkuja, astioita ja kermiikkaa. Syy saviteollisuuden ja siihen liittyvän kauppatoiminnan syntyyn olivat osaltaan maanomistusolot. Kylän tilallisilla oli keskimäärin vain neljä hehtaaria peltoa. Se ei elättänyt päätoimisena, jonka vuoksi oli hankittava tuloja muualta. Joka kolmas Kyyrölän miehistä oli 1930-luvulla "savipotin valaja" ja näiden

Savenvalaja Pekka Uschanoff työn ääressä vuonna 1930.
Kuva: Museovirasto/Tyyni Vahter

"pottitehtaiden" määrän laskettiin nousseen yli 70:n talvisotaan mennessä. Saviastioita tehtiin verstaissa, joita kutsuttiin kornuiksi. Niissä thetiin töitä oman perheen voimin, kaksi, kolme henkeä kussakin. Myös perheen naisväki osallistui valmistamiseen ja valmiiden tuotteiden paketoimiseen.Kukkopillien valmistaminen oli erityisesti lasten ja naisten vastuulla. Myös naapurikylien suomalainen väestö sallistui aktiivisesti tähän "pottiteollisuuteen". He toimittivat saven ja tarvittavat polttopuut ja ostivat tukussa valmiit tuotteet. Ne mukanaan he kulkivat kauppamatkoillaan ympäri Suomea ja vaihtoivat potit hevosen jouhiin, tyhjiin säkkeihin ja luihin. Nämä vietiin tehtaisiin ja vaihdettiin rahaksi. Yleensä saviastioita tehtiin syksyllä, säiden kylmennyttyä. Kesällä kyyröläläiset kävivät usein ansiotyössä muualla. Ympäröivissa suolaiskylissä kierreltiin maalarin, kirvesmiehen, puusepän ja muurarin töitä tekemässä. Töitä riitti kaikille ja laiskureita oli vähän, sillä kylien väki oli työteliästä.

Kyyrölän talot oli rakennettu tiiviiisti tienviereen. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kunta, joka sai nimensä vasta kuntaa perustettaessa, aloitti toimintansa vuoden 1890 alussa. Alueen venäjänkielinen väestö oli 12.6.1889 anonut Viipurin läänin kuvernööriltä, että Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan alueesta muodostettaisiin erillinen kunta. Kunnan pinta-ala oli vain 52 neliökilometriä ja se muodostui itse Kyyrölän kylästä (Krasnoje Selo) sekä Kangaspellon (Novaja derevnja), Parkkilan (Parkino) ja Sudenojan (Razvoz) kylistä. Kuvernöörin myönteinen päätös saatiin 26.9.1889. Koska kunta oli asukasluvultaan pieni, ei sillä ollut aluksi muita toimihenkilöitä kuin kunnan esimies. Kuntalaisten verotaakka oli matala, vain 40 penniä veroäyriltä. Uuden kunnallislain astuttua voimaan Kyyrölään valittiin 12-jäseninen kunnanvaltuusto. Se oli venäjänkielisten hallussa lähes täysin. Esimerkiksi vuosina 1922 - 1924 valtuustossa oli vain yksi suomenkielinen jäsen. Suomi tuli kunnan viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1923.  Puoluepolitiikkaa ei näytellyt merkittävää roolia Kyyrölän kunnanvaltuustossa. Muolaan pitäjähistorian mukaan kieliryhmien välille ei syntynyt kunnallishallinnossa, eikä juuri muussakaan, riitaisuuksia. Kunnan veroaste oli matala ja kunnan asioita hoidettiin  hyvin, mikä lienee ollut syynä siihen, ettei suomenkielinen vähemmistö pyrkinyt haastamaan venäjänkielistä valtaväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanomalehtiuutiset tuolta ajalta kertovat voimakkaistakin jännitteistä. Palaan siihen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Kyyröläläisiä taloja. Kuva: Museovirasto

Kyyrölä liitettin takaisin Muolaan kuntaan vuoden 1934 alussa vastoin kyyröläläisten toiveita. Se oli tiettävästi ensimmäinen pakollinen kuntaliitos maassamme. Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kyyröläläiset muodostivat oman ehdokaslistan, joka sai läpi neljä paikkaa 29-jäseniseen valtuustoon. Kyyrölän kylä oli Muolaan kunnan keskus ja merkittävin taajama. Se levittäytyi kahden puolen Viipurista itään johtavan Kannaksen valtatien varrelle. Siellä sijaitsivat ortodoksinen kirkko ja pappila, käräjätalo, apteekki, viljavarasto, työväentalo, kansakoulu ja kasarmeja. Kangaspellon kylässä oli 384 asukasta vuonna 1939. Kylässä oli koulu, VPK:n taloa ja kolme kauppaa. Kylät oli rakennettu perinteseen venäläiseen tyyliin. Talojen takana olivat navetat, tallit, vajat, riihet, saunat ja kornut. Talot olivat tiiviisti rintarinnan kylätien varrella.  Kyyrölän kylien yksi tunnusmerkki olivat pitkien keppien päissä olevat kottaraispöntöt. Pihapiireissä ei ollut isoja puita, ainostaan sireenipensaita, pihlajia, poppeleita, kirsikka- ja omenapuita. Joka pihapiirin nurkassa oli kukkia, joista pidettiin hyvää huolta. Pöntöt piti

Näkymä Kyyrölän kirkon portille. Kuva: Museovirasto.

ripustaa keppien päihin, etteivät kissat, joita kylissä oli myös paljon päässeet tekemään tuhojaan pöntöissä. Kyyröläläisten pihapiirit oli yleensä aidattu korkella aidalla. Talojen välissä olivat kotiportit, jotka tehtiin niin korkeiksi, että niiden alta mahtui ajamaan heinäkuormalla. Talot oli rakennettu hirsistä ja niiden pienet ruutuikkunat olivat kylätielle pain. Ikkunanpielet oli koristeltu erilaisin leikkauksin ja värein. Kadonnut on tämä idyllinen kyläyhteisö suurvaltajohtajien armottoman vallanhimon seurauksena.

Vaikka historioitsija ei tulisi koskaan jossitella, niin silti... Mikäli kansakuntamme olisi onnistunut välttämään sodat ja Kannas olisi säästynyt hävitykseltä,  Kyyrölä olisi kuuluisa ainutlaatuisesta venäläisestä kulttuuristaan, erikoisista kylänraiteistaan, ortodoksisesta kirkostaan ja "pottitehtaistaan". Yksi merkittävistä Kannaksen ja Kaakkois-Suomen vetonauloista Viipurin linnan, Laatokan, Valamon, Konevitsan ja Terijoen hiekkarantojen ohella.

250 sielua

Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki Suur-Miehikkälässä pystytettiin kunnan 100-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1987.

Tämä on tarina aikakaudesta, jolloin hallitsijat lahjoittivat laajoja alueita valtakuntansa sisällä suosikeilleen, jotka saivat samalla erittäin suuren määräysvallan alueella asuviin ihmisiin. Näitä alueita kutsuttiin lahjoitusmaiksi. Lahjoitusmaa oli alue, jonka verotuksen valtio oli luovuttanut palkkioksi, eläkkeeksi tai korvaukseksi aateliselle maanherralle. Ruotsissa perinnöllisten lahjoitusmaiden jakaminen aloitettiin  Juhana kolmannen aikana 1500-luvulla.  Enimmillään lahjoitusmanttaalit muodostivat Ruotsin vallana aikana maamme alueesta   26 % vuonna 1652. Erityisen tuhoisaa lahjoitusmaiden muodostuminen oli talonpojille, jotka menettivät perinteisen omistusoikeuden viljelemäänsä maahan. Tilanteen muutti iso reduktio vuonna 1680. Tällöin  lähes kaikki lahjoitukset peruttiin.

Kun Pietari Suuri valloitti Kaakkoisen Suomen isonvihan aikana, hän aloitti uuden laajamittaisen lahjoitusmaakauden Vanhassa-Suomessa. Kannaksella ja Laatokan Karjalassa kokonaisia pitäjiä jäi nyt lahjoitusmaan omistajien vallan alle. Lahjoitusmaan verosta oli maaherralla oikeus kantaa 2/3  itselleen ja loput 1/3 jäi kruunulle. Kaikkein nöyryyttävintä talonpojille oli se, että venäläisen tavan mukaan muutamissa lahjoituskirjoissa ei puhuttu lahjoitetuista tiloista vaan "sieluista", jotka luovutettiin lahjoitusmaaherralle perinnölliseksi omaisuudeksi. Karjalan kannaksella sijainneen Pyhäjärven Taubilan lahjoitusmaalla sattuneiden rettelöiden seurauksena annettiin keisarillinen asetus, jonka mukaan lahjoitusmaaherra sai korottaa alustalaistensa veroja, mutta ei kuitenkaan "aivan mielin määrin". Samalla säädettiin, ettei lahjoitusmaatalonpoika saanut muuttaa pois tilaltaan. Näin myös kaakkoissuomalaiset talonpojat "sidottiin turpeeseen".

Miehikkälän lahjoitusmaan vaiheet

Muistomerkissä on yhtä monta kiveä kuin aikoinaan
lahjoitusmaahan liitettiin tiloja.

Yksi harvoista jatkosodan jälkeen maamme alueelle jääneistä entisistä Vanha-Suomen lahjoitusmaa-alueista sijaitsee Miehikkälässä. Suurin osa niistä jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle. Miehikkälän lahjoitusmaan luovutti Katariina Suuri venäläiselle majuri Matvei Olsujeville 24.10.1790. Lahjoitus oli ikuinen ja perinnöllinen käsittäen 250 "sielua" tiloineen ja omaisuuksineen. Alue koostui silloisen Virolahden pitäjän pohjois-osasta, Miehikkälän ja Kylmälän kylistä, joista lahjoitusmaahan kuului 16 tilaa, sekä Säkäräjärven ja Tiilikkalan kylistä kuusi tilaa. Majuri Olsujev piti lahjoitusmaan hallussaan vain kolme vuotta myyden sen syksyllä 1793 kapteeni Karl Kilchenille. Kilchen möi osan "sieluista" eli Säkäjärven  ja Tiilikkalan talot sukulaiselleen Jobst Goveniukselle. Nämä tilat saivat vapautensa takaisin jo melko pian eli 1800-luvun alkupuolella. Kilchenin kuoltua hänen leskensä möt tammikuussa 1804 jäljellä olevan lahjoitusmaan hovineuvoksetar Katarina Rehbinderille, joka oli  haminalaisen kauppaneuvos Karl Bruunin tytär. Tytär panttasi lahjoitusmaan isälleen. Bruunin suvun hallussa tila pysyikin lähes koko 1800-luvun alkupuoliskon. Bruunien aikana verorasitus pysyi kohtuullisena.

Talonpoikien tilanne vaikeutui, kun lahjoitusmaa siirtyi 1853 kuvernementtisihteeri Johan Alfthanilta perintönä hänen tyttärelleen Julielle. Tämä oli avioitunut kaartinkapteeni Apollon Alfthanin kanssa. Apollon Alfthan, Kalliokosken lasitehtaan perustaja, kiristi huomattavasti alustalaistensa veroruuvia selvitäkseen tehdashankkeen aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista. Tehtaan rakentaminen vaati runsaasti varoja. Niinpä alustalaisten veroiksi eivät enää rittäneet pelkkä raha ja maataloustuotteet, vaan talonpojilta vaadittiin nyt myös päivätöitä. Talonpojat eivät tähän tyytyneet, vaan laativat keisarille osoitetun valituskirjelmän. Senaatti, joka asiaa käsitteli, ei kuitenkaan katsonut voivansa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Välillisesti miehikkäläläisten valituksella oli kuitenkin merkitystä. Se antoi vauhtia valtiovallan toimenpiteille, joilla lahjoitusmaakysymys lopullisesti järjestettiin 1870-luvulla.

Muistomerkin laatassa olevan runon on kirjoittanut opettaja Emil Holmström

Valituskirjeen sisältö kertoo hyvin, miten raskaan verotusikeen alla lahjoitusmaatalopojat olivat Miehikkälässä. Kuudesosamanttaalin tilalta oli suoritettva vuosittain 120 päivätyötä hevosen kanssa, maksettava 24 ruplaa, luovutettva 40 seipäällistä heinää, lähes yhdeksän kiloa voita, neljä syltä halkoja,  8 000 kattopärettä, kaksi rekeä, kaksi lammasta, kaksi haravaa ja kaksi päivätyötä jokaiselta työtätekevältä hengeltä. Tämän päälle tulivat vielä tavanomaiset pitäjän virkamiehille menevät palkat ja muut pienemmät menot. Valituksen allekirjoittajat (Jakop Toikka, Antti Kurvi, Anttoon Jokimies) totesivat, ettei veroista ja veroluonteisista töistä selvitty mitenkään edes ahkeralla työllä. Suuri päremäärä selittyy valmistumassa olevan lasitehtaan katon kattamistarpeista. Seuraavana vuonna Alfthan näytti mahtinsa niskoitteleville "sieluilleen" ja ajoi Kylmälän talonpojat Antti ja Taneli Kylmälän tiloiltaan. Armottomista veronkorotuksista huolimatta suurellisen Alfthanin toiminta päättyi vararikkon 1867.

Miehikkälän lahjoitusmaan viimeinen omistaja kreivi Georg
Mengden käytti häätöuhkaa painostuskeinona neuvotellessaan
valtion kanssa lahjoitusmaansa lunastamisesta. Hän uhkasi tuoda
häädön jälkeen lahjoitusmaalle uudet asukkaat Virosta.
Uusi Suometar 18.6.1877.

Lahjoitusmaan ja lasitehtaan tiet erosivat joksikin aikaa tässä vaiheessa. Lahjoitusmaan osti vuonna 1868 konkurssihuutokaupassa Harjun kartanon omistaja maanviljelysneuvos Waldemar Baeckman, joka möi sen jo saman vuoden syksyllä hovineuvos Alexander Etterille. Etter teki kuitenkin vararikon vuonna 1870 ja lahjoitusmaa siirtyi nyt Suomen Hypoteekkiyhdistykselle. Tämä puolestaan möi sen seuraavana vuonna komissiomaanmittari J. W. Poppiukselle. Poppiuksen kuoltua hänen leskensä möi lahjoitusmaan vuonna 1873

Valtio ja kreivi Mengden pääsivät sopimukseen lahjoitusmaan
ostosta loppukesällä 1877. Mengdenin myyntitaktiikka
onnistui ja hän sai pyytämänsä hinnan = 275 000 markkaa
(nykyrahassa 1 120 000 euroa). Uusi Suometar 31.8.1877.

saksalaissyntyiselle tsaarin armeijan eversti, kreivi Georg Mengdenille. Mengden hankki myös lasitehtaat omistukseensa. Jälleen kerran Miehikkälän lahjoitusmaan omistajaksi saatiin suuruudenhullu upseeri. Tämä rakennutti itselleen suuren huvilan, eli kansan suussa Kotlahden hovin, Kotijärven rannalle, johon vdettiin rajattomasti hirisä lahjoitusmaan metsistä. Ympäröiviin metsiin raivattiin ratsastusratoja ja hiekkakäytäviä. Sinne nousi myös suuri puutarha talvilämpimine kasvihuoneineen. Päärakennus, joka oli osin yksi, osin kaksikerroksinen, käsitti 33 huonetta. Sen edessä oli pengerretty terassi, jonka edessä avautui lähteiden ja jalopuiden koristama pihanurmikko. Rakennukseeen tehtiin vesijohdotkin, mikäli mahdollisti ennennäkemättömän uutuuden, vesiklosetin. Vuonna 1877 Suomen valtio lunasti lahjoitusmaan kreivi Mengdeniltä talonpojille jaettavaksi. Sen jälkeen talonpojat joutuivat vielä lunastamaan maat itselleen pitkäaikaisten lainojen avulla. Saadaksen korkeamman hinnan Mengden oli korottanut talonpoikien veroja ja uhannut heitä häädöillä, elleivät nämä suostuisi korotuksiin. Häätöjen toimeenpanemiseksi hän uhkasi tuoda paikalle kasakkoja, "joilla on ankara käsi ja kova letti". Myytyään lahjoitusmaansa Mengden piti edelleen hallussaan Kalliokosken lasitehtaan. Sen tarina päättyi Mengdenin omistuksessa vararikkoon vuonna 1883 ja Georg Mengden hävisi historian hämärään.

Miehikkälän lahjoitusmaatalonpojille pystytettiin muistomerkki vuonna 1987 Suur-Miehikkälän kylään kunnan 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Muistomerkissä on yhtä monta kiveä kuin oli aikoinaan lahjoitusmaatiloja. Muistomerkin laatassa on opettaja Emil Holmströmin kirjoittama runo. Muistomerkin karttalinkki löytyy täältä.

Kalliokosken lasitehdas Miehikkälässä (Päivitetty 15.7.2017)

Kalliokosken lasitehtaan muistomerkki Miehikkälässä

Kaakkois-Suomi on pitkään ollut tunnettu raskaasta teollisuudestaan. Varsinkin maamme metsäteollisuutta on keskittynyt eteläisen Saimaan rannoille sekä Kymijoen varsille. Mutta on/on ollut tällä alueella myös muuta teollisuutta. Yhden tällaisen teollisuuslaitoksen muistomerkki löytyy kaikilta pääteiltä syrjässä Miehikkälän kunnan keskeltä Virojoen varresta Kalliokoskelta. Miehikkälässä toimi Kalliokosken lasitehdas vuosina 1861-1931. Tässä koostetta sen vaiheista:

Muistomerkin koristevalut ja metallityöt ovat
Veikko Krouvin ja Pekka Seppälän tekemiä

Kalliokosken lasitehtaan perusti silloinen lahjoitusmaanomistaja Apollon Alfthan. Ajatuksen tehtaan perustamisesta hän sai sukulaiseltaan Fredrik Alfthanilta. Pyrkimyksenä oli hyödyntää Miehikkälän lahjoitusmaan suuria metsiä, joilla tuolloin ei vielä ollut suurtakaan arvoa. Lasitehtaat kuluttivat silloisilla valmistusmenetelmillä suunnattomia määriä puuta. Vuonna 1860 Alfthan haki oikeuttaa lasitehtaan perustamiseen ja hänelle myönnettiin perustamisoikeus 23.1.1861. Tehtaan rakennustyöt käynnistyivät saman vuonna ja valmistuivat syksyllä. Ammattitaitoinen työväki saapui Saksasta. Tehtaassa valmistettiin pelkästään ikkunalasia. Sen valmistukseen käytettiin Laatokan hiekkaa, jota tuotiin laivoilla Pietarin kautta. Hyvälaatuinen hiekka mahdollisti laadukkaan ikkunalasin valmistuksen ja Kalliokosken ikkunalasit saivat useita palkintoja maatalous- ja teollisuusnäyttelyissä Moskovaa ja Tukholmaa myöten. Työntekijöitä ali alusta lähtien yli 30 ja vuosituotanto ylitti 5 000 ikkunalasilaatikkoa.

Lasitehdas oli toiminnassa vuodet 1861 . 1931

Vaikka lasin menekki oli hyvä, alkoivat Alfthanin rahahuolet pian haitata sen toimintaa. Kalliokosken tehdas joutui vuonna 1868 konkurssihuutokauppaan, joss sen huusi pietarilainen kauppias Maximilian Erlenbach. Erlenbachin aikomuksena oli myydä Kalliokosken lasia Pietarin liikkeestään käsin. Tehtaan isännöitsijäksi tuli Saksasta Venäjälle muuttaneen ikunalasin puhaltajan Franz Lücken. Tuotanto kuitenkin putosi eikä toiminta ollut enää kannattavaa. Erlenbach luopui toiminnasta ja möi sen Miehikkälän lahjoitusmaan silloiselle omistajalle kreivi Mengdenille 1874.  Mengdenin kaudella tehtaan isännöitsijän olivat suomalaiset Otto Karlsson ja Karl Kärkkäinen. Tehdas nousi pian entiseen maineeseensa. Karlssonin aikeena oli kouluttaa suomalaista työväkeä lasinpuhaltajiksi, mutta saksalaiset ammattimiehet uhkasivat joukkoerolla siinä tilanteessa. Niinpä ajatuksesta oli luovuttava.

Kansainvälinen työyhteisö johti
myös kansainvälisiin avioliittoihin
Haminan Sanomat 16.11.1915

Kesäkuussa 1877 tehdas paloi maan tasalle. Suomen valtio lunasti kreivi Mengdeniltä Miehikkälän lahjoitusmaat ja hänen onnistui rakentaa tehtaat uudelleen. Niinpä uusi tehdas oli käyttökunnossa jo syksyllä 1878. Suureellisesti elänyt Mengden teki kuitenkin vararikon vuonna 1883 ja lasinpuhallus pysähtyi Kalliokoskella lähes kymmeneksi vuodeksi. Karlsson ja Kärkkäinen siirsivät työväen jatkamaan lasinpuhallusta Kotkaan.

1891 lasitehtaan ostivat K.A. Sandsjoe ja J.E.Segerberg ja tehtaasta muodostettiin Kalliokoski Glasbruks Ab. Tehtaalle koitti uusi kukoistuskausi. Sen laitteita uusittiin ja tuotanto nousi vuosisadan vaihteessa 8700 laatikkoon vuodessa. Tehtaan isännöitsijäksi tuli Ruotsin kansalainen , insinööri Evald Sandelin. Tehtaan työntekijöiden välillä oli tarkka arvojärjestys. Kaikkein ylin oli isännöitsijä perheineen. Jopa isännöitsijän kuskinkin tunteneen oman arvonsa, sillä hän oli pitänyt ajaessaan hevospiiskaa ylpeästi pystyssä. Yläluokkaan kuuluivat lisäksi konttoristi ja hyttimestari ja kahdeksan puhaltajaa, joita kutsuttiin mestareiksi. Tehdas työllisti myös paikkakunnan väkeä erilaisissa kuljetustöissä. Lähikylien talolliset kuljettivat sivutyönään raaka-aineita ja lasikuormia ja lämmitystöissä sekä myös tehtaan maatilan töissä. Lasitehtaalla oli myös maatila, jossa työskenteli pehtoorin lisäksi karjakko sekä renkejä ja piikoja.


Syrjäiselle Kalliokoskelle saatiin sähkövalot jo vuonna 1914, kun Pitkäkoskeen rakennetusta pienestä voimalaitoksesta saatiin energiaa. Kylälle järjestettiin kunnollinen katuvalaistuskin. Lisäksi tehtaan työväki sai asuntoihinsa vapaan sähkövalon. Tehtaalla oli vuonna 1920 tulipalo ja toiminta keskeytyi puoleksi vuodeksi. Uusi tehdas tehtiin nyt tiilestä ja sen toiminta saatiin käyntiin vuoden 1922 alusta. Tuotanto nousi nyt voimakkaasti ja vuonna 1928 saavutettiin tuotantoennätys: 16 650 ikkunalasilaatikkoa vuodessa. Tehtaan surmaksi koitui vuonna 1926 Lahdessa alkanut koneellinen ikkunalasin valmistus. Tämä johti Kalliokosken tehtaiden varastojen kasvuun. Koneellisesti valmistettu lasi meni paremmin kaupaksi tasalaatuisuutensa takia. Kautta historiansa hyvästä laadusta tunnettu Kalliokosken tehdas joutui toteamaan, ettei sen lasi enää kelvannut kuluttajille. Niinpä viimeinen lasikuorma lähti syksyllä 1931 Taavetin asemalle. Seitsenkymmenvuotinen lasinjalostushistoria Virojen varrella Miehikkälässä päättyi.

Vuonna 1898 maassamme oli ainakin kahdeksan ikkunalaistehdasta.
Yksi niistä toimi Miehikkälän Kalliokoskella. Wiipuri 15.6.1898.

Kalliokosken tehtaiden yhteyteen perustettiin vuonna 1896 ruotsinkielinen kansakoulu. Koulu olit järjestyksessä toinen Miehikkälän kunnan alueella käynnistyneistä kouluista. Vaikka se oli tarkoitettu lähinnä lasitehtaan ruotsinkielisen työväestön lapsille, sinne otettiin myös suomenkielisiä oppilaita. Kouluajatuksen ”isä” oli tehtaan isännöitsijä Evald Sandelin, joka valittiin myös koulun johtokunnan puheenjohtajaksi. Koulu oli toiminnassa aina vuoteen 1927 saakka.

Kalliokosken lasitehtaan muistomerkki pystytettiin Miehikkälän kunnan kulttuuri- ja kirjastolautakunnan ja Pitkäkosken kylätoimikunnan toimesta vuonna 1991. Se löytyy Suumiehikkäläntien varrelta vähän ennen Pitkäkoskea. Suunnittelutyöryhmässä oli molempien tahojen edustus. Koristevalu- ja metallityöt ovat Veikko Krouvin ja Pekka Seppälän käsialaa.

Keskeinen lähde: Yrjö Varpio; Vanhaa Miehikkälää.(1987)

Post scriputum:
Pyöräilin jälleen (15.7.2017) Kalliokoskelle ja tutustuin uudestaan entisen lasitehtaan ympäristöön. Tehtaan raunioiden lisäksi alueella näyttää olevan pari asuinrakennusta tehtaan toiminta-ajalta.  Olisi hienoa, jos alueelle saataisiin opastaulu(ja), jossa kerrottaisiin lasinvalmistuksen historiasta seudulla. Tässa kuvia tehtaan raunioista sekä yhdestä asuinrakennuksesta.

Kalliokosken lasitehtaan raunioita

Asuinrakennus lasitehtaan ajalta

Päivätyövelvollisuuden päättymisestä Koitsanlahden hoviin kulunut 100 vuotta (Otteita Etelä-Saimaa-lehdestä 14.3.1958)

Olen kirjoitellut blogiini ajoittain Parikkalassa sijaitsevan Koitsanlahden hovin kohtalosta. Seuraan aktiivisesti, mitä tuolle historialliselle rakennukselle ja sitä ympäröivälle miljöölle tulee tapahtumaan. Samalla kaivelen arkistojen kätköistä hoviin liittyviä artkkeleita ja muuta materiaalia. Tässä otteita yhdestä Etelä-Saimaassa olleesta artikkelista:

Tänään maaliskuu 14 päivänä tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Koitsanlahden kuninkaankartanon alustalaisten päivätyövelvollisuus lakkautettiin.

...
Alueen talonpojat tekivät useita alotteita päivätyövelvollisuuden lopettamiseksi, mutta kaikki yritykset näyttivät toivottomilta. Vihdoin nykyisen Parikkalan pitäjän Saarenkylästä kotoisin ollut valtiopäivämies Lauri Tiainen[1] lähetti 13 muun pitäjän pohjoisosan talonpojan kanssa allekirjoittamansa anomuksen keisarille. Tätä pidettiin uhkarohkeana, josta mm. Parikkalan silloinen kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm vihastui, mutta se tuotti vihdoinkin toivotun tuloksen.

Vapauttamispäätös luettiin Parikkalan kirkossa julki jo maaliskuulla 1856 ja siinä ilmoitettiin päivätöiden päättyvän hovin vuokra-ajan loputtua puolipaastosunnuntaista vuonna 1858. Oli selvää, että vapauttamispäätös herätti pitäjäläisissä suurta riemua ja kiitollisuutta ja niinpä pidettiinkin edellä mainittuna puolipaastosunnuntaina 1858 pitäjänkokous, jossa näiden orjakahleiden katkeamisen muistoksi ja siitä tiedon säilymiseksi tuleville sukupolville päätettiin tilata kirkonkello ja rautainen kassa-arkku kirkolle. Kello, joka jatkuvasti kutsuu pitäjäläisiä jumalanpalveluksiin, painaa 25 leiviskää ja sen reunaan on valettu sanat: ”Tämä kello haettiin Parikkalaan vuonna 1858. Muistoksi sinä vuonna parikkalalaisille Armossa suodusta vapaudesta päivätyön kuormasta Koitsanlahden hoviin.”

Tästä historiallisesta tapahtumasta on tänään kulunut 100 vuotta ja sen kunniaksi soitetaan pitäjäläisten lahjoittamaa kirkonkelloa tänään klo 15 ja sen jälkeen on kirkossa lyhyt muistotilaisuus

---

[1] Lauri Tiainen oli valtiopäiväedustajana vuosina 1863 – 1864. Hän oli valtiovarainvaliokunnan jäsen.

...