Luumäen Huopaistenvirran joukkomurha maaliskuussa 1918

Huopaistenvirran joukkomurhan uhrien muistomerkki on pystytetty vuoden 1961 lopulla.

Luumäellä Taavetista Savitaipaleelle vievän tien varressa, Huopaistenvirran pohjoisrannalla on muistomerkki, jonka luona olen pysähtynyt useita kertoja.  Tällä luonnonkauniilla paikalla Kivijärven vedet purkautuvat Alakivijärveen. Maaliskuun lopulla 1918 Huopaistenvirran luonto todisti veristä tapahtumasarjaa, jonka muistoksi edellä mainittu muistomerkki on pystytetty. Savitaipalelainen historioitsija Pentti Pylkkö on kirjassaan Punainen viima kuvannut murhenäytelmää perustaen kirjoituksensa kirjallisuuden ohella lukuisiin kuulustelupöytäkirjoihin ja myöhemmin koottuihin haastatteluihin. Vaikka perimätiedossa ja kuulustelupöytäkirjoissa olisikin raakuuksien liioittelua, olivat tapahtumat joka tapauksessa Savitapaleen ja Luumäen välillä maaliskuussa 1918 hyytävän karmaisevia.

Haminan Lehti 14.5.1918

Pitkin kevättalvea 1918 kulki punaisten hallussa olleilta alueilta Etelä-Suomessa yksittäisiä  henkilöitä sekä ryhmiä pohjoiseen rintamalinjan yli valkoisten puolelle. Monet pakenijoista kulkivat Luumäen ja Savitaipaleen kautta koht Mäntyharjua ja Suomenniemeä. Liikkuminen tapahtui syrjäseutujen kautta, usein luotettujen oppaiden ja kyyditsijöiden vieminä. Usein siirtyminen onnistui hyvin, mutta joskus se päättyi kohtalokkaasti. Näin kävi Haminan seudulta liikkeelle lähteneelle ryhmälle, johon kuului kaksi naista ja kahdeksan miestä. Tämä oli kulkemassa Sianpää-nimellä tunnettua salaista etappitietä Luumäen ja Savitaipaleen kautta Mikkeliin. Ylittäessään Helsinki – Pietari-rataa joukko jätti jäljet, jotka huomasi ratavartija Vihtori Metso. Hän ilmoitti havainnostaan Kaitjärven asemalla majaa pitäneille punaisille.  Taavetin punakaarti hälytettiin ja sieltä lähti Arvid Ahon johtama osasto takaa-ajoon.  Punaisia piilossa olleen suojeluskuntalaisen Matti Pukin takaa-ajoryhmä tavoitti Lennusjärvellä maaliskuun 20. vastaisen yönä. Haminasta tulossa ollut ryhmä otettiin heti perään kiinni Kaulion kylässä. Heidät vietiin Taavetin asemalle punakaartin esikunnan kuulusteltavaksi ja teljettiin sen jälkeen kylmään rautatievaunuun odottamaan kuljetusta. Vangituille kerrottiin, että heidät viedään Savitaipaleelle. Sitä heille ei sanottu, että punakaartin esikunta oli määrännyt heidät murhattaviksi kuljetuksen aikana.

Huopaistenvirralla
surmattujen sippolalaisten
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Kuljetus Savitaipaleelle tehtiin kahdessa erässä. Kolme vangituista oli sijoitettu 30-miehiseen punaisten kuljetuskolonnaan, joka lähti 20.3. iltapäivällä kohti Savitaipaletta. Savitaipaleen kirkonkylälle asti kaksi heistä ei koskaan saapunut. Haminalainen Eugen Makonin surmattiin Savitaipaleella Kierikkomäessä, Juopperin ja Lapaton kylien välillä, ja vehkalahtelainen Antti Jaakkola Kylliälän ja Lyytikkälän kylien välillä Tikan puodin eteläpuolella. Ruumiit heitettiin ojaan ja niiden peitoksi potkittiin lunta. Punaisten sanitäärit hakivat myöhemmin ruumiit ja ne haudattiin Savitaipaleelle. Tämän vankien kuljetuserän kolmas valkoinen vanki oli Manu Saareks. Hän oli vangittuna kaksi ja puoli viikkoa, mutta sai lopulta palata kotiinsa. Saareks oli lähtenyt kuljettamaan valkoisten puolelle pyrkivä kotoaan Luumäen Saareksiinkylästä.

Vankien toinen kuljetuserä, johon kuului kaksi naista ja kuusi miestä, lähti kohti Savitaipaletta 21.3. aamuyöllä kello kaksi. Yhtä vangituista, Luumäen suojeluskunnan jäsentä Matti Pukkia juoksutettiin hangessa paljain jaloin aina Huopaistenvirralle saakka. Retkue saapui Huopaistenvirran sillalle aamulla kello puoli viisi. Saattuetta johtanut seppä Arvid Aho antoi sillalla pysähtymismerkin ja sanoi: ”No, pojat!”.  Hän nousi reestä, kiersi sen sivulle, ja ampui molemmat reessä istuneet naiset yhdellä laukauksella.  Kaikissa muissa reessä istuneet punaiset tekivät vangeilleen samalla tavalla. Surmattuaan vangit punaiset ryöstivät heiltä vaatteita, kenkiä, korut ja arvoesineet. Ryöstösaaliseen kuului kaksi lompakkoa, joissa oli yhteensä 32 000 markkaa. Sitten ruumiit heitettiin virtaan. Perään ammuttiin vielä laukauksia, kun joissakin ammutuissa ilmeni elonmerkkejä.

Helmi Husgafvelin ja
Nikolai Jaffen
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Edellisen kanssa ristiriidassa ovat muutamat kuulustelupöytäkirjat, joista ilmenee, että molemmat naispuoliset uhrit olisi ensin raiskattu, sen jälkeen poltettu kuumilla raudoilla ja kidutettu ennen tappamista.  Huopaistenvirtaan heitetyt ruumiit löydettiin vasta 11.5.1918. Kaikilla miespuolisilla uhreilla oli pistimien jälkiä sekä päässä että harteissa.  Erityisen raa’asti oli kohdeltu Matti Tynystä, jonka hartiat olivat kuin seula. Yhdeltä uhrilta oli koko pääkallo murskattu. Aini Lainio oli surmattu ampumalla. Helmi Husgafvelin alaleuassa oli ruhjevamma ja hänen päällystakkinsa molemmat rintapielet olivat riekaleina. Hän oli todennäköisesti taistellut hengestään raiskaajiensa kynsissä.  Läheisestä Monolan kylässä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan Matti Pukki olisi jäänyt käsistään roikkumaan Huopaistenvirran sillan laitaan. Punaiset hakkasivat hänen rystysiään kiväärin perällä, kunnes Pukki irroitti otteen ja putosi veteen. Kaulion kylän perimätietö kertoo, että Pukin käsi olisi hakattu hänen roikkuessaan sillanpielessä kiinni.

Savitaipaleella eivät punakaartilaisten tekemät raiskaukset suinkaan jääneet yksittäistapauksiksi. Kirkonkylällä punakaartilaiset järjestivät tansseja pappilassa. Kun paikkakunnan tytöt eivät niihin saapuneet, heitä haettiin mukaan väkisin pistinten avulla. Tansseista tytöt vietiin navettaan ja raiskattiin.

Taavetin suojeluskunta nimesi murhan tekijöiksi 11 punaista. Osa joukkomurhan tekijöistä sai pikatuomion (Haminan Lehden mukaan [11.11.1920] kuolemantuomio viidelle osallistuneelle) heti punaisten vallan luhistuttua. Osa tuomittiin parin seuraavan vuoden aikana. Marraskuun lopulla 1920 pidetyillä Savitaipaleen välikäräjillä entiset punakaartilaiset Johan Alfred Kolkka Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko Jyrkilä Kymistä saivat elinikäisen tuomion. Heistä Kolkka tunnusti murhanneensa Antti Jaakkolan, mutta väitti Jyrkilän pakottaneen hänet siihen. Muuten syytetyt syyttelivät murhista toisiaan ja kiistivät itsen niitä tehneensä. Veripellot-kirjassa mainitaan, että surmaamiskäskyn olisi antanut Haminan punajohtaja Jaakko Uski puhelimitse.

Eugen Makoninin ja Antti Jaakkolan murhasta
saivat elinkautistuomion Johan Alfred Kolkka
Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko
Jyrkilä Kymistä. Etelä-Saimaa 2.12.1920

Patsaan Huopaistenvirralle pystyttivät vuoden 1961 lopulla vainajien omaiset. Tähän he saivat Luumäen seurakunnalta 10 000 markan avustuksen. Patsaasta huolehti patsastoimikunta, jonka jäsenet olivat siirtyneet kesällä 1965 jo ”tuonilmaisiin”. Tämän jälkeen muistomerkistä otti vastuun paikkakunnalta poismuuttanut entinen asemapäällikkö Eino Jäkälä.

Joukkomurhien uhrit olivat:

Antti Jaakkola, 21-vuotias ylioppilas Vehkalahdelta
Eugen Makonin, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Eino Hauhio, 18-vuotias kirjapinon oppilas Haminasta
Helmi Husgafvel, 25-vuotias tuomiokunnan kirjri Haminasta
Nikolai Jaffe, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Einari Kattelus 18-vuotias talollisen poika Sippolasta
Aino Lainio, 24-vuotias lakitieteen ylioppilas Haminasta
Matti Pukki, 30-vuotias talollisen poika Luumäeltä
Hugo Purho, 21-vuotias talollisen poika Sippolasta
Matti Tynys, 21-vuotias hevosmies Vehkalahdelta

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Alkeiskoulu 1814 - 1843

Juhani Ahon apestaan August Fredrik Soldanista (1817 - 1885) vuonna 1901 kirjoittamassa elämäkerrassa Aatteiden mies on lyhyt kuvaus Lappeenrannan alkeiskoulun kurinpidosta ja hurjistakin opetusmetodeista. Epämieluisat muistot eivät estäneet lahjakasta kruunuvouti Carl Gustaf Soldanin poikaa hankkimasta laajaa yleissivistystä. Insinööriupseerin ja kemistin koulutuksen saanut kosmopoliitti asui myös Venäjälllä, Saksassa, Ranskassa, Englannissa, Ruotsissa ja Norjassa. Lisäksi Soldan asui pitkään myös Yhdysvalloissa (1849 - 1858). Suomeen hän palasi vuonna 1859 asuttuaan ulkomailla 37 vuotta. Vuonna 1860 Soldan valittiin rahapajan johtajaksi, jossa tehtävässä hän oli kuolemaansa saakka. 

Lappeenrannan kaksiopettajainen ja kaksiluokkainen piirikoulu muutettiin yksiluokkaiseksi alkeiskouluksi vuonna 1814. Piirihallinnon ja linnoituksen lakkauttamisen seurauksena Lappeenrannan asema oli muuttunut. Sen sijaan Haminassa ja Savonlinnassa piirikoulut jatkoivat kaksiluokkaisina. Koulutuksen järjestämiskomitean mielestä oli parempi, että läänissä oli muutamia hyvinvoivia kouluja kuin useita oppilaspulassa kituvia pikkukouluja. Alkeiskoulun kuluista vastasi valtio, mutta kaupungin piti tarjota opettajalle vapaan asunto. Alkeiskouluun tullessa oppilaiden oli osattava lukea ja kirjoittaa. Opetusohjelmaan kuuluivat uskonto, laskento, saksa, venäjä, latinan alkeet, maantieto, piirustus ja kaunokirjoitus. Opetus tapahtui saksaksi, mutta sen lisäksi koulussa käytettiin ruotsia, venäjää ja ehkä suomeakin.

Koulun opettajat vaihtuivat usein 1810-luvulla. Keväällä 1814 sitä hoiti A. F. Ahlberg, joka siirtyi sittemmin hatuntekijäksi Haminaan. Syyspuolella toimi opettajana 18-vuotias Lemin maanmittarin poika Emanuel Fiathan, joka menehtyi marraskuussa keuhkotautiin. Häntä seurasi luutnantti Johan Haweman, joka oli tehtävässä lukuvuoden loppuun 1817. Lukuvuonna 1817 – 1818 tehtävää hoiti postimestari C. H. Londen ja seuraavana lukuvuonna hänen veljensä Fredrik Londen. Vakinainen ja pätevä opettaja koululle saatiin 6.6.1819  jolloin opettajaksi tuli Anders Johan Saelan (1795 – 1841). Hän hoiti seuraavasta keväästä alkaen myös kehruuhuoneen saarnaajan virkaa. Hän oli vuonna 1795 syntynyt papinpoika Antreasta. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1816. Saelan hoiti opettajaan tehtävää uskollisesti aina vuoteen 1836, jolloin hänet nimitettiin Jämsän kirkkoherraksi. Saelanin tulo merkitsi koulun lähentymistä muun Suomen koulumuotoihin ja läheisiä suhteita kirkkoon.

Alkeiskoulussa opettajia oli siis ainoastaan yksi. Kurinpito ja opetustapa saattoivat toisinaan olla hyvinkin yksioikoisia. Juhani Ahon vuonna 1901 kirjoittamassa Suomen rahapajanjohtajan August Fredrik Soldanin elämäkerrassa tämä muisteli opettajaansa Anders Johan Saelania seuraavasti:

Lappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa kuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä ja päänkoputuksella. Kun ei poika voinut oikein ääntää saksalaista sch-äännettä, paukutettiin hänen päätään pöydän laitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi taipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopuksi kasvoi niin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kantaa kouluun.

Lappeenrannan alkeiskoulu toimi saksankielisenä 1814 - 1842, jona aikana siellä opiskeli noin 200 oppilasta. Vuonna 1842 koulun nimi muuttui ala-alkeiskouluksi ja opetuskieleksi vaihtui ruotsi. Sellaisena se vaikutti useita vuosikymmeniä pääasiassa vanhaa opetussuunnitelmaansa noudattaen. Koulun valvojan, rovasti Stråhlmanin kertomuksen mukaan vuonna 1824 oli koulussa 20 oppilasta. Heistä useimmat olivat paikallisten virkamiesten poikia. Myös kaupungin venäläisten asukkaiden pojat kävivät alkeiskoulua. Vuonna 1827 oppilaita oli enää vain 15. Yhteensä Lappeenrannan alkeiskoulussa oli oppilaita vuoteen 1842 mennessä 225. Tämä tarkoittaa keskimäärin kahdeksaa oppilasta vuosittain. Pojat olivat iältään seitsemästä vuodesta hieman toiselle kymmenelle.

Vuonna 1843 annettu lukio- ja koulujärjestys yhtenäisti Vanhan Suomen ja muun Suomen koululaitokset.  Uudet oppikoulumuodot tulivat olemaan ala- ja yläalkeiskoulu sekä lukio. Tyttökoulujen perustaminen herrasväen tyttärille sallittiin. Ala-alkeiskoulu tuli olemaan vaatimaton perustietoja opettava koulu. Se oli ainoa koulu pikkukaupungeissa ainoa ja suuremmissa kaupungeissa kansanopetuskoulun ja ylempien oppikoulujen pohjakoulun välimuoto. Yläalkeiskoulu oli neliluokkainen, entisten triviaalikoulujen työn jatkaja. Oppikoulu pysyi edelleen kirkon alaisena.   Uudistuksessa pyrittiin vähentämään latinan ylivaltaa ja lisäämään luonnontieteiden opetusta. Hyvistä aikeista huolimatta uudistus osittain epäonnistui. 

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Normaalikoulu

Venäjän keisarinna Katariina II käynnisti Venäjällä koulu-uudistuksen, jonka vaikutukset heijastuivat Lappeenrantaankin

Venäjän keisarinna Katariina II tapasi vuonna 1780 Itävallan keisarin, jolloin keskustelun aiheena olivat myös kouluasiat. Vierailu johti siihen, että keisarinna päätti ottaa Venäjällä käyttöön samanlaisen koulujärjestelmän, joka oli astunut voimaan Itävallassa vuonna 1774. Hän asetti sitä valmistelemaan vuonna 1782 koulutoimikunnan. Vuonna 1783 annettiin kouluasetus, joka täsmensi koulupolitiikkaa Itämeren maakunnissa ja Viipurin kuvernementissä. Venäläisen koulutoimikunnan sijaan perustettiin niitä varten erityinen saksalainen keskusvirasto, kouluhallitus. Yleisvaltakunnallisen koulujen perustamisohjelmaan kuului, että kuvernementin pääkoulusta käsin oli avattava pieniä kouluja muihin kaupunkeihin. Kuhunkin piirikuntakaupunkiin oli uuden koululain mukaan asetettava koulun johtaja ja tarkastaja. Lappeenrannassa ei sellaista tosin ollut ilmeisesti koko 1700-luvun lopulla lainkaan.

Saksalainen kouluhallitus lähetti jo vuonna 1786 Vanhan Suomen koulujen uudistussuunnitelman. Sen mukaan Viipurin pääkouluun tulisi viisi, Haminaan kolme ja Käkisalmeen yksi tai kaksi luokkaa. Sen sijaan Lappeenrannassa ja Savonlinnassa koulut jäisivät vain alkeisoppilaitoksiksi. Kun koulut seuraavana vuonna käynnistyivät, Lappeenranna koulu toteutettiin, ei suinkaan alkeisoppilaitos vaan 2-luokkainen pieni koulu.

Lappeenrannalle tämän normaalikouluksi nimetyn koulumuodon käynnistyminen oli edistysaskel verrattuna pedagogiokauteen. Koulun oppilasmäärä kasvoi, opettajia oli kaksi kuten luokkiakin. Lappeenrannan normaalikoulu aloitti toimintansa 29.3.1788. Normaalikoulun käynnistyminen merkitsi opetuskielen muuttumista. Kun pedagogioissa kielenä oli ollut suomi ja ruotsi, opetus tapahtui nyt saksaksi ja venäjäksi. Koululaki määritteli tarkasti opetuksen sisällön. Opetustunteja oli viikossa 30. Lappeenrannan normaalikoulun toiminta oli edellisten koulujen tapaan katkonaista ja opetus välillä laadutonta. Vuosina 1788 – 1805 koululla oli seitsemän eri saksanopettajaa ja yhtä monta eri henkilöä venäjän opettajana. Vuonna 1803 kouluun saatiin ahkera ja taitava pedagogi, kun tehtävään ryhtyi antrealaisen maanmittarin poika Jakob Aleksander Stråhlman.

Normaalikoulun oppilasmäärä vaihteli melkoisesti. Vuonna 1788 koulussa oli 35 oppilasta, vuonna 1797 oppilaita oli 14, vuonna 1801 heitä oli 30 (joista puolet tyttöjä)  ja vuonna 1805 oppilasmäärä oli 38 (tyttöjä 13).  Kouluun hakeutuneet oppilaat olivat pääosin virkamiesten ja alempien porvariryhmien jälkeläisiä. Poikaoppilaat tulivat huomattavasti useammin porvarikodeista, kun taas tyttöoppilaat olivat useimmiten virkamiesperheistä.

Lappeenrannan normaalikoulu sijoitettiin todennäköisesti aluksi vuonna 1782 uudestaan rakennettuun pedagogion huoneistoon ja myöhemmin valtion vuonna 1797 rakennuttamaan koulutaloon. Se sijaitsi linnoituksen pohjoisosassa sen pääkadun länsipuolella.  Kaupungille määrättiin koulumaksuksi aluksi 210 ruplaa, mutta vuonna 1802 maksu oli noussut jo 575 ruplaan.  Saksan opettajan palkkaan meni 275 ruplaa, venäjän opettaja sai 200 ruplaa ja sata ruplaa varattiin muihin menoihin. Lappeenranta selvisi kuitenkin hyvin nousseista maksuista, kun sen sijaan Savonlinnalla ja Käkisalmella oli suuria vaikeuksia.

Lappeenrannan normaalikoulussa antoi saksanopettaja opetusta lukemisessa, raamatunhistoriassa, historiassa, latinassa, katekismuksessa, kirjoituksessa, kieliopin ja laskennon alkeissa. Opiskelijoille teroitettiin ihmisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja opetettiin siis myös jonkinlaista yhteiskuntaoppia. Sitä varten oli erityinen oppikirjakin, jonka terveysopillisessa osassa muun ohella käsiteltiin myös sukupuoliasioita; sisälsipä kirja ohjeita siitäkin, kuinka oli käveltävä, seisottava, tervehdittävä ja pukeuduttava. Kyseinen kirja oli lapsille erittäin vaikeatajuinen.

Katariina II:n pystyttämää koululaitosta on arvosteltu ankarasti. Itä-Suomen koulujen erikoistuntija Mathias Akiander totesi, että siinä toimineet opettajat olivat yleensä heikkoja ja heidän opetusmenetelmänsä puutteellisia.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Lastenkoulut eli pedagogiot

Kokkolan pedagogiotalo on tiettävästi kaupunkiemme vanhin koulurakennus
ja profaani puurakennus. Se rakennettiin porvariston päivätöinä 1695-1696

Ruotsin valtakunnassa alettiin kiinnittää huomiota kansanopetukseen vakavammin 1600-luvulla. Varsinkin papisto teki tarmokkaasti työtä yleisen lukutaidon levittämiseksi maahamme. Lukutaidon levittäjinä ja valmistuslaitoksina ylemmille kouluasteille toimivat myös ne pedagogiot eli lastenkoulut, joita perustettiin maamme pikkukaupunkeihin varsinkin Kristina-kuningattaren hallitusaikana. Tällainen perustettiin myös Lappeenrantaan. Oppiaineena niissä olivat lukeminen, katekismus, virsilaulu, kirjoituksen, laskennon ja ehkä myös latinan alkeet. Opetuskielenä Lappeenrannan pedagogiossa oli aluksi suomi, mutta se muuttui myöhemmin todennäköisesti ruotsiksi.  Koulutyö alkoi jo kello 5 aamulla ja se kesti, useammassa erässä, 7 - 8 tuntia päivässä.

Lappeenrannan pedagogion ensimmäisistä opettajista on säilynyt joitakin hajatietoja. Vuonna 1654 opettajana oli kaupunkilaisten arvostama hiljainen ja kunnollinen Jonas Stabäck. Hänelle ei aluksi maksettu vakinaista palkkaa, vaan hänen oli yritettävä tulla toimeen lasten vanhemmilta saaduilla vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Niitä kertyi liian vähän, joten vuonna valitti asiasta vuonna 1663 raastuvanoikeudelle. Raastuvanoikeus määräsikin opettajan palkaksi kaksi taalaria vuodessa jokaiselta opetettavalta lapselta. Mutta tätäkään summaa ei aina ilmeisesti maksettu, tai oppilaita oli koulussa vähän, koska Stabäckin taloudellinen tilanne pysyi heikkona. Niinpä hänen täytyi lopulta siirtyä muihin tehtäviin.

Stabäckin seuraajista tunnetaan nimeltä Mikael Barthold ja Johannes Fabricius. Viimemainitun valitti vuonna 1680 raastuvanoikeudessa, etteivät oppilaiden vanhemmat maksa hänelle opettamisesta mitään. Vanhempien vastineesta ilmeni, että opettajan palkaksi oli jokunen aika aikaisemmin myönnetty Lappeen pitäjästä kertyvät teinirahat. Tämän lisäksi he olivat maksaneeet hänelle myös lisäpalkkaa. Palkanmaksuun he eivät enää kuitenkaan suostuneet, koska Fabricius löi laimin virkansa hoidon. Niinpä raastuvanoikeus jätti Fabriciuksen valituksen huomioimatta. Teinirahoja kannettiin vuoden 1624 valtiopäiväpäätöksen perusteella 6 äyriä talolta köyhien oppilaiden koulunkäynnin avustamiseksi. Näin kerätyt varat joutuivat kuitenkin usein aivan muihin tarkoituksiin.

Kun Lappeenrannan kaupunginoikeudet lakkautettiin vuonna 1683, jatkoi täkäläinen pedagogio silti edelleen vaatimatonta toimintaansa. Sen ylläpidosta huolehti nyt Lappeen seurakunta. Muutos ei millään tavalla parantanut pedagogion opettajan taloudellista asemaa, vaan hänen elatushuolensa jatkuivat.  Fabriciuksen jälkeisistä pedagogion opettajista ei tiedetä juuri muuta kuin heidän nimensä. Vuonna 1690 toimi opettajana Pietari Tornander, neljä vuotta myöhemmin Johannes Harmonius, vuonna 1697 Grels Ripsander ja vuosina 1701—1705 Henrik Hordiander.

Kun Viipuri kukistui vuonna 1710, joutui Lappeenrantakin sodan jalkoihin. Huomattava osa kaupunkia tuhoutui ja koulun toiminta taukosi pitkäksi aikaa. Vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 alkoi kaupungin uusi rakentaminen. Vuonna 1726 sai pedagogio uuden huoneiston. Se rakennettiin raatihuoneen kanssa samaan rakennukseen. Samalla se aloitti toimintansa Olaf Wångin johdolla. Hänen seuraajakseen tuli vuonna 1729 Fabian Oleander, joka pari vuotta myöhemmin siirtyi Säkkijärven kappalaiseksi.

Vuonna 1732 siirtyi Savonlinnasta Lappeenrantaan triviaalikoulu. Sen käyttöön luovutettiin pedagogion ja sen yhteydessä sijaitsevan raatihuoneen huoneistot. Triviaalikoulun siirto Lappeenrantaan lopetti yli  vuosikymmeneksi pedagogion toiminnan. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä triviaalikoulun alimmalla annettiin samantapaista alkeisopetusta kuin pedagogiossakin.

Triviaalikoulun historia jäi Lappeenrannassa kuitenkin lyhyeksi. Se kesti vain kahdeksan vuotta. Syynä olivat jälleen kerran valtiollisten olojen muutokset. Koulu lopetti toimintansa ns. hattujen sodan aikana. Kun sen seurauksena myös Kymijoen itäpuoliset alueet joutuivat Venäjän valtaan, menetti Lappeenranta saamansa triviaalikoulun.  Niinpä kaupungin vanha pedagogio virkosi vuonna 1745 uudestaan henkiin. Tosin opetus alkoi siellä vasta seuraavana vuonna. Opetus tapahtui aluksi kämneritalossa.  Opettajan tehtävää hoiti porvoolaissyntyinen Karl Petterberg apupapin viran ohella vuosina 1747 – 1748. Vuosien 1742 ja 1743 teinirahoilla sille rakennettiin uusi huoneisto entiselle paikalle vuoden 1741 palossa tuhoutuneen tilalle. Tämä tapahtui tosin vasta 1750-luvun alkupuoliskolla. Siihen asti koulua pidettiin kämneritalossa.
Koulutiedot ovat tältäkin ajalta varsin puutteellisia. Oppilasmäärä pysytteli 20 - 30 vaiheilla Vuosina 1748 - 1753 tehtävää hoiti ylioppilas Mathias Severin, lappeenrantalaisen ajurin poika.  Hänen jälkeensä opetuksesta vastasi turkulaisen porvarin poika Anders Bethulin vuosina 1754 - 1759. Viimemainittu vihittiin papiksi ja muutti Valkealaan kappalaiseksi. Seuraava opettaja, jääskeläinen Sven Warell oli toimessa vuosina 1760 - 1764, jolloin häntä seurasi opettajana lappeenrantalaissyntyinen Kaarle Johan Langell vuosiksi 1764 - 1769

Seuraavaksi tehtävään valittiin kymiläissyntyinen Nils  Mellberg. Hän oli tehtävässä vuosina 1769 – 1773, jolloin konsistori erotti hänet heikon opetustason, liian kovan kurinpidon ja tehtävien laiminlyönnin takia. Mellbergiä seurasi opettajana papiksikin vihitty hattulalaissyntyinen Pietari Laurstedt, joka toimi Lappeenrannan pedagogion opettajana vuodet 1773 - 1780. Tämän jälkeen koulussa ei ilmeisesti ollut lainkaan opetusta kahteen vuoteen koulutilojen kehnouden ja opettajan puuttumisen vuoksi. Koulun viimeiset opettajat olivat lappeenrantalaissyntyinen Abraham Langell vuosia 1782 - 1784  ja taipalsaarelaissyntyinen Henrik Magnus Wahrenberg. Vuonna 1785 koulussa oli 20 oppilasta. Lappeenrannan pedagogion pitkäaikainen ja välillä keskeytynyt toiminta lakkasi vuonna 1787, kun uudet koulumuodot astuivat sen tilalle.

Koulurakennuksen vaiheet ovat mielenkiintoisia. Vaikka uusi koulutalo oli valmistunut 1750-luvun alkupuolella, se oli huonossa kunnossa jo seuraavalla vuosikymmenellä.  Niin vaadittiin taas uuden koulutalon rakentamista. Se valmistui kesällä 1771. Rakennus tuli maksamaan runsaat 232 ruplaa. Vain kolmen vuoden kuluttua se jouduttiin purkamaan, koska sen paikalla asemakaavassa oli päävartio. Koulun purkamiseen ryhdyttiin keväällä 1774 ja se pystytettiin nyt esikaupunkiin. Rakennuksen siirron jäljiltä se oli kuitenkin keskeneräisenä huonossa kunnossa. Jällen kerran koululle rakennettiin uusi rakennus 1780-luvun alussa. Sekin osoittautui heikkokuntoiseksi.  Miten minusta alkaa tätä kirjoittaessa tuntua siltä, kuin tässä olisi jotakin hyvin, hyvin, hyvin tuttua.