Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Ylämaan Leinon kansakoulu

Leinon entinen kansakoulu kuvattuna toukokuussa 2017

Toukokuisen pyöräilyretkeni yhtenä tavoitteena oli kuvata entinen Leinon kansakoulu itärajan pinnassa Ylämaalla. Kylä kuului alkuaan Säkkijärven kuntaan, mutta kun kunnan pohjoisista kylistä muodostettiin vuonna 1929 Ylämaan kunta, liitettiin Leinon koulupiiri siihen. Leinon kylä sijaitsee Pukalusjärven luoteispäässä levittäytyen järven ja siihen laskevan Vilajoen etelä- ja pohjoispuolelle. Koulurakennus sijaitsee Leinon kylästä Ylämaalle vievän Järventauksen tien varressa. Se on tieltä parinsadan metrin päässä ja koululle on ajettava kahden maalaistalon pihapiirin sivuitse. Tämäkin koulu kohoaa pienellä harjanteella hallitsemaan eteensä avautuvaa peltomaisemaa. Komea rakennus se on edelleen ja varsin hyvässä kunnossa.

Leinon kansakoulu aloittii toimintansa lukuvuonna 1921 - 1922 vuokratiloissa. Valmistava pientenlastenkoulu toimi 1.9. - 31.9.1921. Varsinainen kansakoulu otti vastaan ensimmäiset 29 oppilasta 1.10.1921. Koulun syyslukukausi päättyi joulukuun 19. päivä ja tammikuun 11. päivä alkanutta kevätlukukautta kesti kesäkuun 1. päivään saakka. Ensimmäisenä opettajana oli Edith Grönholm, joka hoiti virkaa vuodet 1921 - 1923. Hänen jälkeensä uudeksi opettajaksi saapui Ida Aleksandra Laine (myöh. Merikallio) vuosiksi 1923 - 1925. Lukuvuonna 1925 - 1926 opettajana oli Aino Rautava ja häntä seurasi Aili Kerttu Saarinen, joka viihtyi Leinon kansakoululla edeltäjiään kauemmin eli vuoteen 1930 saakka.

Lisää kuvateksti

Kun Leinon koulupiirille saatiin oma koulurakennus vuonna 1923, käynnistyi syksyllä myös 18-viikkoinen alakansakoulu. Alakansakoulussa oli ensimmäisenä vuonna 11 oppilasta. Opettajaksi valittiin Iida Maria Hänninen, joka toimi puolet lukuvuodesta Kosken (tuleva Ylämaan kirkonkylä) alakansakoulun opettajana. Hännisen työrupeamasta Leinon koululla pitkä, sillä se kesti aina vuoteen 1946 saakka. Sotavuodet heijastuivat koulun toimintaa kolmessa eri vaiheessa. Talvisodan takia koulun toiminta oli keskeytyksessä 1.12.1939 - 31.5.1940 välisen ajan. Yläkoulu supistui keväällä vain vajaan viikon mittaiseksi (3.6. - 7.6.1940), alakoulua käytiin sen sijaan kolme viikkoa (1.6 - 19.6.1940). Lukuvuonna 1941 - 1942 yläkansakoulu ei ollut toiminnassa lainkaan ja alakansakoulun osalta se supistui 31 päivään (10.11.1941 - 16.12.1941). Lukuvuonna 1944 - 1945 koulutyö käynnistyi yläkansakoulussa 13.12.1944 ja päättyi 5.5.1945. Tämän jälkeen aloitti alakansakoulu, joka oli toiminnassa viisi viikkoa (8.5. - 15.6.1945).

Leinon kansakoulu muutettiin yhdessä Ylijärven koulun kanssa, ilmeisesti taloudellisista syistä, lukuvuodesta 1937 - 1938 alkaen supistetuksi kansakouluksi. Täysimittaiseksi Leinon kansakoulu palasi vasta sodan jälkeen eli lukuvuonna 1945 - 1946. Koulun yläluokkien opettaja vaihtui 1930-luvulla usein. Vuosina 1930 - 1932 tehtävässä oli Elsa Signe Heikkonen, vuosina 1932 - 1934 Eino Jussila ja vuosina 1934 - 1936 Martha Hallenstein. Vuonna 1936 opettajaksi saatiin Reino Laisi, joka vastasi yläluokkien opetuksesta vuoteen 1947 saakka. Tosin hän oli sotavuosina pitkiä aikoja asepalveluksessa. Hänen sijaisenaan toimivat Eino Kahi lukuvuonna 1942 – 1943 ja Vilho Merikallio lukuvuonna 1943 – 1944. Säkkijärveltä kotoisin olleen Laisin lähtöön liittyy tarina, jonka mukaan sirkjärveläiset ”ostivat” hänet opettajaksi omaan kouluunsa lupaamalla lehmälle laitumen ja talviheinät. Koulukeittolan toiminta alkoi Leinon koululla syksyllä 1943.

Leinon entinen kansakoulu seisoo loivasti kohoavalla harjanteella ja katsoo ylväänä
alhaalla levittäytyvää laajaa peltoaukeata

Koulun oppilasmäärätilastot eivät ole säilyneet kaikilta vuosilta. Alla on kokoamaani tilastoa vuosilta 1921-1945. Annetut lukumäärät ovat järjestyksessä: alakansakoulu + yläkansakoulu + jatko-opetus. Jatko-opetusta ei annettu kaikkina vuosina oppilasmäärän vähyyden takia. Kuten aikaisemmin totesin, alakansakoulu käynnistyi syksyllä 1923 ja jatko-opetus syksyllä 1925. Alakoulun oppilasmäärät puuttuvat tilastoista useana vuonna 1930-luvulla. Selitys lienee se, että 18-viikkoinen alakoulu toimi tällöin koulupiirissä kevätlukukaudella ja kouluhallituksen vaatima tilastointi suoritettiin jo syyslukukauden aikana.

1921-22	1922-23	1923-24	1924-25	1925-26	1926-27	1927-28	1928-29	1929-30
29	31	11+?	Tiedot puuttuvat	8+?+?	11+19+11	12+15+9	?+16+10	14+20+8
1930-31	1931-32	1932-33	1933-34	1934-35	1935-36	1936-37	1937-38	1938-39
14+24+0	?+26+7	9+29+0	?+29+0	10+22+12	?+22+14	15+19+11	10+20+12	7+21+11
1939-40	1940-41	1941-42	1942-43	1943-44	1944-45	1945-46	1946-47	1947-48
6+20+9	12+29+10	11+25+9	18+25+8	10+25+8	10+19+15	11+27+9	8+25+9	10+22+8

Koulutyö Leinon kansakoulussa jatkui täysimittaisena lukuyuodesta 1945 alkaen. Reino Laisin jälkeen yläkansakoulun opettajaksi saatiin Irma Kyllikki Cajander (myöh. Ahola), joka oli tehtävässä vuoteen 1954 saakka.  Hänen ohella toisena opettajana toimivat Elli Elisabet Järveläinen (1946 – 1948), Antti Erkki Pirinen (1948-1949), Helga Irenen Nieminen (1949 – 1950), Lauri Olavi Vainio (1950 – 1951) ja Aila Anita Mäkinen (myöh. Leino, 1953 – 1955). Lukuvuonna 1952 – 1953 otettiin opetuksen tasossa askel taaksepäin, kun koulu toimi supistettuna kansakouluna. Syksyllä 1954 opettajana aloitti Hilma Vilhelmina Santala. Hän oli Leinon kansakoulun opettajana vuoteen 1961 saakka. Hänen parinaan oli Lauri Sakari Vartiainen (1955 – 1956), Helvi Marjatta Ojala (1956 – 1957), Aarne Parkkali (1957 – 1958, 1959 – 1960), Saimi Koiranen (1959 – 1960) ja Sinikka Maaria Prokki (1960 – 1961). Syksyllä 1961 koulu sai uudet opettajat, kun koululle saapuivat Maire Pölönen ja Liisa Suurnäkki. Maire Pölönen opetti koulussa sen lakkauttamiseen asti. Sen sijaan toinen opettaja vaihtui vielä useita kertoja. Seija Aarrekoski oli opettajana 1962- 1963, Riitta Sahala 1963 – 1964 ja Jorma Puustell 1964 – 1965. Viimeisenä toimintavuonna Leinon kansakoulua kävi 25 oppilasta. Yksi koulussa sen loppuvuosina toiminut opettaja muisteli. "Se oli ihanaa aikaa. Aamuisin herättivät karjan kutsuhuudot ja kellojen kalkatus. Kyläläiset olivat erittäin vieraanvaraisia, ystävällisiä, puheliaita karjalaisia. Se oli kuin paratiisi".

Alla yhteenvetoa Leinon kansakoulun oppilasmääristä lukuvuosina 1948 – 1965. Oppilasmäärän vaihtelua 1950-luvulla selittää jatko-opetuksen puuttuminen joinakin kouluvuosina (1949 - 1950, 1953 - 1954, 1954 – 1955 ja 1956 – 1957).

1948-49	1949-50	1950-51	1951-52	1952-53	1953-54	1954-55	1955-56	1956-57
34	28	27	29	34	32	33	39	34
1957-58	1858-59	1959-60	1960-61	1961-62	1962-63	1963-64	1964-65
48	40	44	43	40	31	29	25

Koulun toiminnan lakattua kunta vuokrasi kiinteistöä yrityksille, kunnes sen myytiin yksityishenkilölle.

Lähteet:
Esko Gåsman. Talojen tarinoita (2008)
Pia Puntanen & Anu Talka: Ylämaan historia (1999)
Väinö Seppä: Säkkijärvi kautta aikojen (1952)
LKA. Ylämaa/Leinon kansakoulun arkisto

Niin hiljainen on kylätie..., osa 2. Pyöräretki 13.5.2017 välillä Säämälä - Rumpu - Nutikka - Villala - Hyttilä - Leino - Lahnajärvi - Säämälä

Vilajoen Leinonkoski Lahnajärven ja Pukaluksen välissä

Aittokosken patterin muistomerkin laatta

Noin viikko sitten kuvailin polkupyöräretkeäni entisen Ylämaan kunnan luoteiosan kyläteillä. Lauantaina 13.5 2017 suuntasin polkupyöräni Ylämaan koillisiin ja itäisiin kyliin. Tällä kertaa huomasin, etteivät reitin varrella olevat kylät, Säämälä, Nutikka, Rumpu, Villala, Hyttilä ja Leino, olleet nukkumassa aivan samanlaista syvää "ruususen unta" kuin pitäjän luoteiset osat. Paikoin kyläteitten varsilla oli uusia omakotitaloja ja autoliikenne oli selkeästi vilkkaampaa kuin Kirpun-, Mätön- ja Kasarintiellä. Tosin metsittymään jääneitä peltoja, hylättyjä omakotitaloja ja maalaistalojen pihapiirejä riittää tämänkin reitin varrella.

Säämälän entinen kansakoulu

Ylämaan Villalan metodistikirkko

Ensimmäisen tavoitteena oli kuvata entinen Säämälän koulu, jonka historia ulottuu jopa vuoteen 1877 saakka. Tämä iso koulurakennus lähetti viimeiset oppilaansa maailmalle vuonna 1967. Palaan koulun vaiheisiin myöhemmin erillisessä postauksessa. Seuraavana päämääränä oli vuonna 1996 pystytetty Aittokosken patterin muistomerkki. Ennen sitä oli tien varressa Nutikan tanssilava, joka seisoo hyväkuntoisena edelleen todistamassa, että tanssilavakulttuuri ei ole henkitoreissaan ainakaan Etelä-Karjalassa. Aittokosken patterin muistomerkille on selkeät opastaulut Rummuntieltä, joten se löytyy helposti. Patteri sai täysosuman 16.7.1941 ja seitsemän Luumäen Suo-Anttilasta ollutta sotilasta menetti siinä henkensä. Nimensä patteri on saanut siitä, että se koottiin sodan alussa Luumäen Aittokoskella, aivan Ylämaan rajalla. Aittokosken patterin kohtalosta löytyy lisätietoa täältä.

Villalan metodistiseurakunnan hautausmaa

Tämän jälkeen päämääränä oli Villalan kylä. Ensimmäisenä kylään saavuttuani huomioni herätti vanha kirkkorakennus, joka seisoo Villalantien, Rummuntien ja Timperintien risteyksessä, kylän keskeisimmällä paikalla. Kyseessä on Ylämaan Villalan metodistiseurakunnan kirkko. Metodistiseurakunta syntyi tänne seurauksena niistä riidoista, joita Ylämaan seurakunnan perustaminen 1917 aikoinaan aiheutti. Kirkon pihamaa on päässyt jo hieman metsittymään ja näyttää siltä, että seurakunnan toiminta on jo vuosia sitten hiipunut.  Vaikka metodistiseurakunnan toiminta on käytännössä jo kylällä loppunut, samaa ei voi sanoa seurakunnan hautausmaasta. Kävin nimittäin myös Timperintien varressa Hietamiehenkankaalla olevalla metodistiseurakunnan hautausmaalla, jonka haudoilla riitti vierailijoita tasaisena virtana. Olihan seuraavana päivän äitienpäivä. Hautausmaata käyttävät nykyisin lähiseutujen kylien asukkaat riippumatta siitä, olivatko he luterilaisia, metodisteja tai muita. Kävin vilkkaita keskusteluja hautausmaata kunnostamaan tulleiden puheliaiden entisten ja nykyisten kyläläisten kanssa. Kuulin monta mielenkiintoista tarinaa, joihin palaan myöhemmin. Kuvasin myös Villalan vuonna 2000 lakkautetun koulun rakennukset.

Villalan vanha koulurakennus

Tämän jälkeen käänsin kulkuneuvoni kohti Leinon kylää, jonne ajoin Hyttilän kylän kautta. Leinon kylällä on Lahnajärvestä Pukalukseen laskevassa Vilajoessa koski, jossa on aikoinaan ollut mylly, saha, kauppa ja jopa sähkölaitos. Korkeuseroa järvillä on 5,7 metriä. Pukaluksen itäpää onkin jo "Vennään puolel". Vilajoki haarautuu ennen koskea kahtia ja väliin jää Myllysaari. Näyttää siltä, että paikalla on aikoinaan ollut myllyt joen kummassakin haarassa, koska molemmistä koskista löytyy myllylaitteita ja -rakenteita sekä säännöstelypadot. Kiivettyäni kosken partaalta jyrkän mäen ylös saavuin Leinon kyläaukealle. Etsimäni entinen kansakoulu seisoi komeana kyläaukean reunalla olevalla mäellä halliten ryhdikkäällä olemuksellaan kylänäkymää. Leinon koulu aloitti toimintansa vuonna 1921 ja sen viimeiset oppilaat kirmaisivat kesälaitumille vuonna 1965. On sääli, että tämäkin upea rakennus jäi tarpeettomaksi. Kuvattuani komean koulun suuntasin Ylämaan hautausmaalle (josta tarinaa myöhemmin) ja edelleen Lappeenranta - Vaalimaa-tielle. Suuntana oli Lappeenranta.

Leinon entinen kansakoulu

Ajoittain matkalla tuli jopa hiki suojaisilla metsätaipaleilla auringon paistaessa ja sorateiden mäkien noustessa lähes 45 asteen kulmassa.  Mikäli haluatte nauttia vaihtelevista, kauniista kylämaisemista, jyrkkien soratiemäkien kiipeämisestä ykkösvaihteella ja mukavista keskustelutuokioista eteläkarjalaisten "kansanihmisten" kanssa, niin hypätkääpä pyöränselkään suuntana vaikka edellä nimeämäni kylätiet. Ja  muistakaa jututtaa vastaantulijoita aina kun se on mahdollista, sillä heiltä kuulette ne mielenkiintoiset tarinat, jotka puuttuvat yleensä kirjoista ja kansista :)


Tässä lisää kuvasatoa:

Nutikan tanssilava

Opasviitta Aittokosken patterin muistomerkille

Aittokosken patterin muistomerkki

Vilajoen Leinonkosken pohjoisen haaran kuohuja vanhan myllyrakennuksen kupeessa Myllysaarella

Vilajoen Leinonkosken eteläisen haaran koski Myllysaarelta kuvattuna

Jatkoa artikkeliin "Maamme koululaitoksen järkyttävin onnettomuus"

Säkkijärven Muhulahden kansakoulu

Kirjoitin aikaisemmin blogimerkinnän maamme koululaitoksen ilmeisesti järkyttävimmästä onnettomuudesta 18.5.1920. Tapahtumapaikkana oli Viipurinlahti ja uhreina Säkkijärven Muhulahden kansakoulun oppilaat ja opettaja. Aikaisemman postaukseni taustamateriaalina olivat Etelä-Savon uutisartikkelit. Etsin kirjoitukseni jälkeen käsiini Wäinö Sepän kokoaman kirjan Säkkijärvi kautta aikojen. Muistojulkaisu, joka ilmestyi vuonna 1952. Kirjassa on Muhulahden onnettomuutta käsitelty sivuilla 767 - 770. Se löytyy pääpiirteissään alla olevasta kirjoituksesta. Muokkasin ja lyhensin kirjan tekstiä, jossa en huomannut paljonkaan eroavaisuutta lehtiartikkelissa kerrottuihin tietoihin. Lisäksi kirjassa luetellaan kaikki onnettomuudessa menehtyneet ja kerrotaan hautaustilaisuudesta.
-----------

Kouluissa oli jo 1920-luvulla tapana tehdä ennen kesälomalle lähtöä virkistysretkiä joko kaupunkiin tahi maaseudulle. Keväällä 1920 olivat naapurikylien opettajat Maria Jaakkola ja Aino Sankari, jotka usein olivat saatelleet toisiaan Vilajoen ja Muhulahden välisellä tiellä, sopineet yhteisestä retkestä.

Suomenlahti oli luonut jo jääpeitteensä ja välkkyi keväisessä kauneudessaan aaltojen hyväillessä rantakallioita. Opettajat olivat päättäneet, että yhteinen retki tehdään kauniiseen Merijoisniemeen. Vilajoen lapset menivät maata myöten, koska kyseiseltä koululta johti tie suoraan perille. Reitillä Muhulahdesta Merijoisniemeen tie teki suuren mutkan, joten sovittiin, että muhulahtelaiset tulevat veneillä. Kun Muhulahden koululaiset opettajansa johdolla saapuivat rantaan, puuhaili vanha kalastaja Tuomas Hovi veneessään ja ehdotti opettajalle, ettei heidän tarvitsisi soutaa, vaan hän veisi heidät omalla suurella purjeveneellään. Opettaja ehdotti, että otettaisiin mukaan pienempi vene, ettei yhteen veneeseen tulisi liian paljon lapsia. Kokenut purjehtija vakuutti kuitenkin veneen kyllä kantavan koko joukon ja opettaja suostui tarjoukseen. Opettaja, hänen palvelijansa sekä yli 30 oppilasta sijoittuivat kahden puolen venettä ja niin lähdettiin hiljaisen tuulen puhaltaessa kohti Merijoisnientä. Muutaman kilometrin matka kului nopeasti ja lähestyttiin määränpäätä. Vähäisen matkan päässä rannasta tuli vähän kovempi tuulenhenkäys, joka kallisti vähän venettä ja ehkä loiskautti vettäkin siihen. Lapset eivät malttaneet olla paikallaan, vaan siirtyivät tuulen päältä suojan puolelle. Vene kallistui, kaatui ja kaikki joutuivat veteen. Taistelu elämästä ja kuolemasta oli lyhyt. Muutamat jo kansakoulun käyneet vanhemmat pojat seurasivat soutaen jäljessä ehtien pelastaa veneen ohjaajan ja muutamia oppilaita. Opettaja Aino Sofia Sankari, hänen entinen oppilaansa Aino Ihalainen sekä kolmekymmentä silloista oppilasta vaipuivat pohjaan. Oppilaat olivat Elna Hovi, Toini Ellida Hovi, Erkki Olavi Hovi, Lauri Hovi, Olga Hovi, Kerttu Lönnqvist, Simo Rantanen, Martta Rantanen, Aune Virsu, Aune Ester Virsu, Viljo Alahäme, Urho Hovi, Maria Ihalainen, Simo Ihalainen, Toivo Kaartinen, Vilho Hautapaakkanen, Ester Hovi, Urho Virsu, Hanna Hovi, Arvo Suni, Väinö Suni, Siviä Kautto, Martta Santapukki, Lilja Pukki, Elma Lönnqvist, Hilda Pukki, Mikko Sorvali, Toivo Kaartinen, Anna Hovi ja Ester Vilamaa.

Tieto tapahtumasta levisi nopeasti. Naaraustöihin ryhdyttiin heti, ja lääkäri kutsuttiin paikalle. Uuraasta tuli sukeltaja, joka nosti kaikki hukkuneet. Heille annettiin tekohengitystä, mutta ketään ei saatu virkoamaan. Koko maa oli järkyttynyt, ja elämä Muhulahdessa ja Santajoella näytti kokonaan pysähtyneen. Jälkikäteen heräsi kysymys, oli opettaja Aino Sankarilla aavistus tulevasta onnettomuudesta? Hän oli nimittäin muutama päivä aikaisemmin kirjoittanut muistiin näkemänsä unen. Hän kertoi, ettei hän ollut tehnyt mitään muistiinpanoja aikaisemmin itsestään, mutta nyt hän oli nähnyt sellaisen unen, joka hänen piti kirjoittaa muistiin. Unessa hänen kodissaan Hämeessä rakennettiin uutta taloa ja hän itse kulki siellä surupuvussa ja piti siitä puvusta.

Muhulahden onnettomuuden uhrien valkoiset arkut odottavat hautaanlaskemista

Muhulahden onnettomuuden uhrit haudattiin helluntaina 1920. Hautajaisia seuraamaan oli saapunut valtavat ihmisjoukot. Edellä mainitun kirjan sivulla 770 on kuvaus hautajaisista. Lainaan sen tähän lähes sellaisenaan.

Pitkä oli valkoisten arkkujen rivi, joka verkalleen lähestyi Pärttylän kautta kirkolle. »Soikaa kauniisti kuoleman kellot, saapuu lasten saatto. Kevät oli maassa ja tuomessa kukka, kun kutsui taivahan Taatto.»

Arkut asetettiin Kirkonmäellä riviin hautaan kannettaviksi. Kellot soivat. Siinä kuusien keskellä he lepäsivät, nuorena nukkuneet vainajat valkoarkuissaan seppelten verhoamina, surevan tuhatpäisen ihmisjoukon ympäröimänä. Hentoiset toverit käsi kädessä muodostivat ympärille kunniavartion. Oli kuin valkosiipisten enkelien siipien suhina olisi kuulunut päiden yläpuolella. Nukkuneiden vainajien valkea parvi siellä ylhäällä sääli murheista maata.

Hiljalleen kuin askeleitaan epäröiden siirtyy valkea saatto kukitettua tietä valkeaan hautaan, suureen, yhteiseen lepopaikkaansa. Ei tuntunut haudalta se hauta, ei ollut siinä pelon tuntua. Tuomen kukat tuntuivat kuin kutsuvan, tuoksullaan kiehtovan. Ei pudonnut hiekka kumahdellen kirstujen kansille — ei — pehmeästi, hyväillen se putosi kuin viihdyttäen. Siinä he lepäsivät kaikki kolmekymmentä opettajansa ympärillä katse kohti ikuisen auringon nousua. Sieltä siinti uusi, katoamaton kirkkauden kajastus, yhtä kirkas kuin vainajien vapautuneet henget. Moni kyynelten sumentama katse näki tuon kajastuksen, näki rakkaansa valkopuvussa, puhtain otsin. Surullinen oli valkeiden arkkujen hauta, mutta samalla liikuttavan kaunis. Kuolema, elämän portti. Ei ollut enää haudassa lasten saattoa - - se oli ylhäällä.

Silloiset pastorit Lahti ja Mäkelä toimittivat hautojen siunauksen. Kirkkaana kaikui laulu: »Onpa taivaassa tarjona lapsillekin.»

Muhulahden omnnettomuudessa menehtyneiden haudat ja hautamuistomerkki