Sukuhistoriaa 4

Maria Surakka, myöhemmin Martikainen (1872-1927)

Inkeri-lehdessä oli lokakuussa 1898 (n:o 44/30.10.1898) ilmoitus kivennapalaisen Mikkel Martikaisen ja polvijärveläisen Maria Surakan avioliittoaikeista. Molemmat ilmeisesti asuivat Pietarissa, ja avioliittokuulutus annettiin kaupungin suomalaisessa Pyhä Maria seurakunnassa. Vihkiminen tapahtui 8.11.1898.

 

Maria Surakka oli syntynyt 23.10.1872, Kivennavan kirkonkirjoissa esiintyy myös syntymäaika 21.10.1871. Syntymäpaikaksi on merkitty Taipaleen ortodoksinen seurakunta. Hän vaihtoi uskontokuntaa vuonna 1906 ja hänet on merkittiin luterilaisen Pyhän Marian seurakunnan jäseneksi. Rippikirjassa on merkintä vaihtamisesta luterilaisen kirkon jäseneksi 12.4.1906.

Mikko Juhonpoika Martikainen oli syntynyt 5.9.1870 Kivennavan Linnanmäen kylässä. Muutto Kivennavalta Pietariin tapahtui ilmeisesti avioitumisen yhteydessä, mutta Mikko sekä hänen vaimonsa kulkivat koko ajan myös Kivennavan kirkonkirjoissa mukana. Vuodesta 1910 (9.3.1910) lähtien Martikaiset oli merkitty erilliseen Venäjällä oleskelevien rippikirjaan (s. 138).

Kivennavan kirkonkirjoista löytyy merkintä muutosta Helsingin pohjoiseen suomalaiseen seurakuntaan 15.4.1914. Vastaavaa merkintää ei löydyn Pyhän Marian seurakunnan asiakirjoista. Jossakin vaiheessa he ilmeisesti palasivat takaisin Pietariin. Seurakunnan asiakirjoista ei löydy merkintää poismuutosta, mikä on ymmärrettävää, sillä kaupungissa elettiin vallankumousten, nälänhädän ja sisällissodan keskellä. Paluu Kivennavan seurakunnan kirjoihin paluumuuttajina tapahtui 27.9.1920. ja perhe asui sen mukaan Kuokkalassa.

Mikko Martikaisen ammatiksi on merkitty kirkonkirjoissa kuljettaja, koneenkuljettaja, rautatien koneenkuljettaja ja veturinkuljettaja. Marian ammattia ei niissä mainita, vaan ”tittelinä” on kuljettajan vaimo. Maria menehtyi 55-vuotiaana Terijoella 27.12.1927 verensyöksyyn. Mikon elämäntaival päättyi 64-vuotiaana 14.4.1935 sokeritaudin seurauksena. Hautajaistilaisuutta vietettiin Terijoella 21.4.1935.

Martikaisen perheeseen syntyi tytär Anna 5.8.1899. Hänestä on merkintä ”pravoslavni” eli hän oli äitinsä tavoin alkuaan ortodoksi. Myös hän siirtyi luterilaisen kirkon jäseneksi vuonna 1906. Luterilaisen rippikoulun hän kävi Terijoella ja konfirmointi tapahtui 21.5.1916. Annan elämänvaiheet jatkuivat marraskuussa 1917 mahdollisesti Viipurissa. Hänen Mikko-isänsä otti Annalle muuttokirjan sinne 24.11.1917. Tämän jälkeen olen kadottanut hänen seuraavat askeleensa elämän poluilla.

Sukuhistoriaa 2

Brita Kinnunen muuttokirja Pietariin. Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkisto

Isoisäni Antti Kinnusen isällä Kalle Joosef Kinnusella oli kymmenen sisarusta. Heistä yksi, syyskuun 10. päivä 1845 Påhl Kinnusen perheeseen Liperin Käsämässä syntynyt Brita, oli haasteita pelkäämätön nuori nainen. Hän otti 17.9.1865 muuttokirjan Venäjän pääkaupunkiin Pietariin, joka veti magneetin tavoin väkeä kaikkialta Itä-Suomesta. Pietariin hän ilmestyi kuitenkin vasta maaliskuussa 1867 mukanaan yllä oleva muuttokirja.

Tuolloin ei ollut juuri minkäänlaisia keskusrekistereitä eikä tietenkään sähköistä tiedonvälitystä. Niinpä muuttokirjoja tarvittiin, sillä muuttokirjan mukana siirtyivät muuttajan tiedot tämän uuden asuinpaikkakunnan kirjoihin ja kansiin. Osa väestöstä ei tuolloin vielä osannut itse kirjoittaa eikä edes lukea. Brita näyttää olleen muuttokirjan tietojen valossa varsin kyvykäs tiedollisesti ja taidollisesti. Jos osaa ulkoa pienen Katekismuksen ja Swebiliuksen selityksen, ei ainakaan luku- ja muistikapasiteetissä ole valittamista.
Brita Kinnunen eleli Pietarissa noin viisi vuotta, kunnes paikkakunnalle saapui Suonenjoelta Savonmaalta nuorukainen nimeltä Paul Henrik Sepponen lokakuussa 1872. Nuori herra Sepponen oli muutama vuosi aikaisemmin ollut vielä Suonenjoen Kuvansin kylässä renkinä, mutta oli päättänyt lähteä "mualimalle" onneansa koettamaan. Jossakin vaiheessa he kohtasivat toisensa. Lieneekö ollut rakkautta ensi silmäykselle vai pitkän piirityksen tulosta, mutta häitä vietettiin Pietarissa 28.5.1873.
Paul Henrik eli Paavo hankkiutui Pietarissa asuessaan kultasepän oppiin. Aviopari asui suurkaupungissa kymmenisen vuotta. Viimeinen merkintä ehtoollisella käynnistä Pietarissa on joulukuulta vuonna 1883. Minne he muuttivat Pietarista, kotimaahan vai jonnekin muualle Venäjällä, on minulle - vielä - epäselvää. Eri kirkonkirjoja penkomalla löytyi lopulta muutto Suonenjoelta Viipurin maaseurakuntaan vuonna 1891. Joten he asuivat Paul Henrikin kotiseudulla ennen Viipuriin muuttoaan. Viipurissa sukunimi vaihtui Seppäseksi. Lieneekö Seppänen ollut Sepposta sopivampi nimi kultasepälle. Perhe näyttää olleen varsin varakas. Brita Kinnunen menehtyi kohtuullisen nuorena, vain 54-vuotiaana Viipurissa 26.1.1900. Paavo Seppäsen elämäntaival päättyi Viipurissa kahdeksan vuotta myöhemmin. Paavolle ja Britalle ei syntynyt omia lapsia, mutta heillä oli kasvattitytär.

Brita Seppäsen kuolinilmoitus
Wiipurin Sanomat 27.1.1900

Paavo Seppäsen kuolinilmoitsu. Wiipuri 23.1.1908.

Kun Paavo Henrik Seppäsen omaisuus huutokaupattiin vapaaehtoisesti hänen kuolemansa jälkeen, se sisälsi mm. kolme rakennusta ulkohuoneineen Viipurin Talikkalassa Raittiuskadun varrella. Yhdessä rakennuksessa oli pelkästään yksi asunto, toisessa kahdeksan asuntoa ja kolmannessa kolme asuntoa. Melkoisen omaisuuden olivat entinen renkipoika Suonenjoelta ja torpparin tyttö Liperin Käsämästä koonneet elämänsä varrella

Vasta itsenäistynyt Suomi ja venäjän opetus

Lappeenrannan venäläinen kansakoulu toimi oikealla näkyvässä puurakennuksessa,
joka sijaitsi nykyisen Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa.

Kun Suomi irtautui Venäjästä 1917, vastenmieliseksi koettu “pakkovenäjän” opiskelu pysähtyi kuin seinään. Sortovuosina suuriruhtinaskunnan autonomisten oikeuksien kaventamiseen oli liittynyt  venäjänkielen pakollisen tuntimäärien kasvattaminen oppikouluissa. Tavoitteena oli siirtyminen vähitellen laajaan venäjän käyttöön hallinnossa. Tätä päämäärää tietysti palveli venäjän opetuksen määrän kasvattaminen. Sisällissodassa Neuvosto-Venäjä tuki sekä asein että vapaaehtoisjoukoin punaisia, mikä lisäsi edelleen sisällissodan voittaneen osapuolen halua katkaista siteet entisen vallanpitäjän kulttuuriin ja kieleen. Vastenmielisyys venäjän opiskeluun mm. edellä mainituista syistä oli laajaa.

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere

Etelä-Saimaa julkaisi elokuun 9. päivä 1921 opetusneuvos Oskari Mantereen haastattelun, jossa hän selvitti venäjän opetuksen alasajoa maassamme. Filosofian tohtori Oskari Mantere (1874 – 1942) oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen kansanedustaja (1919 – 1939), jonka poliittinen ura oli mittava. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 1921, toisena varapuhemiehenä vuonna 1922, sosiaaliministerin vuosina 1922 – 1924, apulaisopetusministerinä 1924–1925, pääministerinä 1928 – 1929 ja opetusministerinä vuodet 1932–1936.  Poliittisen toiminnan ohella hänellä oli merkittävä rooli suomalaisen koulumaailman kehittämisessä. Valmistuttuaan vuonna 1899 Mantere työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Hänet valittiin koulun rehtoriksi vuonna 1901. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1915. Mantere oli vuodet 1915–1918 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja vuosina 1912–1916 Helsingin kansakoulujen tarkastajana. Vuonna Mantere siirtyi Kouluhallituksen kouluneuvokseksi, kunnes hänet valittiin vuonna 1924 Kouluhallituksen ylijohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1942 saakka. Manteretta pidettiin koulutusasioissa uudistushaluisena. Mantere kannatti edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa. Se esitti loppumietinnössään siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. ”Mantereen mallia” vastusti sekä poliittinen oikeisto että opettajakunta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen ajatuksista toteutuivat neljä vuosikymmentä myöhemmin peruskoulujärjestelmää luotaessa. Lehdelle antoi haastattelun siis mitä arvovaltaisin suomalainen koulutusasiantuntija. Kokosin haastattelusta yhteenvedon alla olevaan tekstiin.

 
Melko pian sisällissodan päättymisen jälkeen, 27 kesäkuuta 1918 poistettiin venäjänkielen opetus kaikista muista kouluista, paitsi ”laajajaksoista” lyseoista. Niissä oppilaille jäi mahdollisuus opiskella sitä kolmella ylimmällä luokalla vaihtoehtona ranskalle. Kaikilla kolmella luokkatasolla oli mahdollisuus valita yhteensä 12 viikkotuntia. Tämä johti siihen, ettei varsinaisia venäjän opettajia enää tarvittu. Valtioneuvosto määräsikin 30.7.1918 antamallaan asetuksella vakinaiset venäjänkielen opettajavirat lakkautettavaksi. Muutamat virat lakkautettiin heti syyskuun alussa 1918 ja osa syksyllä 1920. Loput viroista lakkautettiin myöhemmin, kun asianomaiset opettajat poistuivat viroistaan eläkkeelle, muihin tehtäviin tai heidän oikeutensa ns. armovuosiin lakkasi.

Suurin osa entisistä venäjän opettajista joutui lakkautuspalkalle. Niissä kouluissa, missä venäjänkielen opetusta jatkettiin, koetettiin järjestää venäjänkielen opettajille myöskin muuta opetustyötä. Yksityisissä oppilaitoksissa ovat entiset venäjän opettajat alkaneet opettaa muita aineita. Monet toimivat saksan, suomen tai ruotsin opettajina. Useat ovat venäjänkielen opetuksen lakattua alkaneet täydentää opintojaan voidakseen hakea muita opettajanpaikkoja. Osa venäjän opettajista oli siirtynyt tyystin toisenlaiselle toimialalle.

Haastateltava O. Mantereen mukaan venäjän opetuksen lakkauttaminen oli käynyt ”hyvin helposti”. Hänen mukaansa eivät entisen venäjän opettajat olleet valittaneet, ”että he olisivat joutuneet sanottavammin tukalaan asemaan, vaan tuntuivat he saaneen kaikki toimeentulonsa turvatuksi.” Haasteltava totesi lisäksi, että venäjänkielen opetus suomalaisissa kouluissa oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Hän kertoi, että  eräässä linjajakoisessa lyseossa yksikään oppilas ei valinnut enää vapaaehtoista venäjää. Tämän vuoksi ”valtioneuvosto oli pakoitettu” edellisessä kuussa muuttamaan asetusta niin, että venäjänkielen opettajan virka voidaan lakkauttaa myös linjajakoisessa koulussa. Tämä oli tapahtunut Porvoossa, jossa venäjänkielen lehtori oli siirretty lakkautuspalkalle. Lopuksi haastateltava totesi:
Rakkaus venäjänkieleen ei siis tunnu olevan suuri

Venäläisten koulujen kohtalo

Helsinki

Kuvassa keskellä venäläinen Aleksanterin poikakymnaasi, siitä oikealla
venäläinen kansakoulu, ns. Tabunovin koulu. Kuva 1890-luvulta.
Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan alkeiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1864. Kyyrölästä lähtöisin ollut kauppias Nikifor Tabunov möi seurakunnalle kolmikerroksisen kivitalon nykyisen Mannerheimin ja Lönnrotinkadun kulmasta. Vuonna 1870 tässä Tabunovin koulutaloksi nimetyssä rakennuksessa aloittivat toimintansa kolme koulua: 1. Helsingin ortodoksisen seurakunnan koulu, 2. Aleksanterin kymnaasi (poikalyseo) ja 3. Marian kymnaasi (tyttölyseo). Koulu ja sen rakennukset luovutettiin Suomen venäläisten koulujen hoitokunnan hallintaan. Rakennukset säilyivät kuitenkin seurakunnan omistuksessa. Aleksanterin kymnaasi oli maamme parhaiten varustettuja koulu ja sillä oli mm. laaja kirjasto. Myös opetus oli erittäin tasokasta. Opettajista suurin osa oli valmistunut ulkomaisista yliopistoista. Kymnaasista valmistuneet ylioppilaat jatkoivat opintojaan paitsi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa usein joko Tarton tai Pietarin yliopistoissa.

Aleksanterin kymnaasin kasvatit Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.

Suomen itsenäistymisen jälkeen maassamme toimineet Venäjän valtion ylläpitämät koulut lakkautettiin. Koulurakennukset siirtyivät valtion haltuun. Helsingissä vanhaan Tabunovin koulutaloon asettui Suomen armeija, mutta ortodoksisen seurakunnan vaatimuksesta koulutaloa koskeva takavarikointipäätös purettiin vuonna 1920 ja rakennus palautui seurakunnan omistukseen. Tabunovin alkeiskoulun toiminta käynnistyi uudelleen seurakunnan hallinnassa. Opetusministeriö hyväksyin sen kansakoulua vastaavana koulun. Vuonna 1920 vahvistetun ohjesäännön mukaan seurakunta piti yllä koulua Tabunovin kiinteistöstä saamillaan tuloilla. Vuonna 1918 koulussa oli noin 400 oppilasta. Helsingissä toimineen Aleksanterin kymnaasin toiminta käynnistyi uudelleen yksityisenä venäläisenä yhteiskouluna. Se palasi välivaiheen jälkeen perinteiseen Tabunovin koulutaloon.  Tabunovin koulutalossa oli vilkasta harrastustoimintaa 1930-luvulla Koulussa toimi näytelmäkerho, jonka kasvatteja olivat mm. pietarilaissyntyinen Feodor Drozhiskij-Tugai ja Helsingissä syntynyt Valentin Ivanoff. Heidät tunnetaan paremmin nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Aleksanterin kymnaasin kasvatteihin kuului myös säveltäjä/kapellimestari George de Godzinsky.

Kaakkois-Suomi

Samaan aikaan.  kun venäjän suomalaisissa kouluissa käytännössä lakkasi, oppilasmäärät venäjänkielisissä kouluissa kasvoivat. Karjalan kannaksella venäläislasten lukumäärä nousi pakolaisvirran seurauksena. Tällöin heräsi jopa tarve perustaa uusia venäläisiä kouluja. Karjalan kannaksella ja muualla Viipurin läänissä toimi vuonna 1921 ainakin 15 venäläistä koulua. Tässä luettelo niistä oppilasmäärineen (suluissa):

Etelä-Saimaa kertoi 4.8.1921 venäläisten koulujen edustajien kokouksesta
Viipurissa.

Viipurin lyseo (231), Terijoen reaalikoulu (168), Perkjärven kymnaasi (Likolassa, 115), Kellomäki (81), Raivolan reaalikoulu (62), Raivolan alkeiskoulu (61), Kuokkala (60), Terijoen alkeiskoulu (44), Ollila (30), Lappeenrannan koulu (24), Halila Uudellakirkolla (22), Uusikirkko (16), Hamina (13), Vihola (8) ja Mustamäki (8). Edellä mainituista kouluista kymmenen sai rahallista tukea Pariisissa toimivalta Zemgorilta (Zemsko-gorodoi komitet). Kaikkein suurimmat avustukset saivat Perkjärven kymnaasi (15 007 mk) ja Viipurin lyseo (10 272 mk ). Luettelosta puutuvat Kyyrölän venäläisen kunnan alueella toimineet venäjänkieliset koulut.

Edellä mainitun avustustahon lisäksi Punainen Risti ja Mathilda Wreden perustama Pakolaisavun rahasto auttoivat venäläispakolaisten kouluopetuksen tukemista. Vuonna 1924 maassamme oli seitsemän pakolaiskoulua, kuusi koulua paikallisten venäläisten perheiden lapsia varten sekä yhdeksän koulua, joissa oli sekä suomalaisten että venäläisten perheiden lapsia. Yhteensä näissä kouluissa oli 1260 oppilasta.  Venäläisten oppikoulujen oppilailla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opistojaan Suomessa. Niinpä monet siirtyivät jatkamaan niitä ulkomaille. Osa siirtyi myös suomenkielisiin kouluihin.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 4.8.1921, 9.8.1921.
Veronica Shenshin. Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Aleksanteri-instituutti 2008.

"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske

Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Maria Litmanen

Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.

Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.

Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Miehikkälän hautausmaalla

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten hautamuistomerkki Miehikkälän hautausmaalla

Punaisten muistomerkkissa on teksti:
Levätkää rauhassa, kunnon toverit,
muistonne elää.

Miehikkälän hautausmaalla on kaksi hautamuistomerkkiä, jotka kertovat meille itsenäisen Suomen traagisista alkuhetkistä. Ne viestivät koruttomasti siitä, ettei poliittisten ja maailmankatsomuksellisten erimielisyyksien ratkominen väkivallalla johda muuhun kuin suunnattomiin kärsimyksiin. On sanottu, että kaikkien raaimpia sotia ovat sisällissodat. Siitä klassiseksi esimerkiksi käy varsin lyhyt kansalaissotamme tammi-toukokuun välisenä aina 1918. Sodan osapuolien muistomerkkien sijoittelu hautausmaalla kertoo siitä, kumpi osapuoli vei sodassa voiton. Valkoisten uhrien muistomerkki on lähellä kirkkoa, punaisten sen sijaan selvästi taaempana, hautausmaan takaosassa. Valkoisten joukkohautaan siunatuista yksi kaatui taisteluissa, muut kuolivat järjettömien väkivallantekojen seurauksena. Punaisten joukkohaudassa olevat teloitettiin - kostoksi - sodan loppuselvittelyissä. Tässä koostetta Miehikkälän punakaartista:

Miehikkälän punakaarti

Kotkalainen Eteenpäin kertoi kunnallisen vallan
siirtymisestä Miehikkkälässä työväestölle.
Eteenpäin 16.2.1918.

Työväen järjestyskaartin perustamisessa Miehikkälään aloitteellisia olivat Pitkäkosken tehtaan työläiset. Aloitteen teki 4.11.1917 paikallinen sekatyöläisten ammattiosasto ja sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö hyväksyi sen 18.11.1917. Kansalaissodan alussa Miehikkälä oli pitkään kaukana rintamalinjoilta. Sosialistit kokoontuivat 10.2.1918 Saivikkalan työväentalolle, jossa he pitivät kokouksia kolmen päivän ajan. Näissä kokouksissa valiottiin uusi kunnanvaltuusto, kunnallislautakunta, vallankumoustuomioistuin, järjestyksenvalvojat, miliisit ja muut virkamiehet. Kunnallisen päätösvallan työväestö otti "virallisesti" käsiinsä 11.2,1918 ilman porvarillisten tahojen vastarintaa. Kunnanvaltuusto ei tiettävästi kuitenkaan pitänyt yhtään kokousta, tai ainakaan se ei jättänyt jälkeensä yhtään pöytäkirjaa. Sen sijaan työväestön nimeämä kunnallislautakunta oli aloitteellinen. Se otti esimiehensä W. Kydön johdolla haltuunsa kunnan kassan ja arkiston 1.3.1918.

Vallankumoustuomioistuimen puheenjohtajana oli Eevert Ruoppa. Se piti joitakin istuntoja, joissa sakotettiin muutamia kuntalaisia ja tutkittiin "vastavallankumouksellisia". Sen sijaan vankiloissa olleet paikalliset rikolliset vapautettiin. Nämä liittyivät pääosin punakaartiin tuoden mukanaan niihin kaikkein kelvottominta ainesta. Järjestyksenvalvojaksi valittu maanviljelijä Emil Joenpolvi varasti yhdessä virolahtelaisen virkaveljensä, valokuvaaja Ferdinand Siimeksen kanssa nimimiehen arkiston ja he kuljettivat sen Virolahdelle.

Miehikkälän vallankumoustuomioistuimeen valittiin Evert
Ruoppa puheenjohtajaksi, Väinö Kytö sihteeriksi ja jäseninä
olivat Juho Törönen, Otto Makkonen sekä Eljas Kivelä.
Yleisenä syyttäjänä oli punakaartin päällikkö Jaakko Peltola.
Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja 7.3.1918.

Ensimmäiset punakaartilaiset olivat Miehikkälässä haminalaisia, mutta ennen pitkää heitä ruvettiin värväämään myös omasta kunnasta. Punakaarti perustettiin Saivikkalassa ensimmäisen kerran 14.2.1918, mutta ilmeisesti sen toiminnan käynnistäminen takkuili pahasti. Miehikkälän punaiset näyttävät aluksi arvelleen, että he valtaamalla kunnalliset laitokset olisivat omalta osaltaan tehneet kaiken tarvittavan vallankumouksen hyväksi. Työväen lehdistön uutiset "loistavista voitoista", 15 markan päiväpalkka, agitaattorien palopuheet ja kunnan hätäaputöistä saadut lopputilit alkoivat vähitellen vaikuttaa.  Lopulta maaliskuun 12. päivä perustettiin Miehikkälään paikallinen punakaarti esikuntineen ja sen jälkeen useimmat seudun sosialisteista liittyivät siihen.

Miehikkälän punakaartin toimintaa ei aluksi saatu
käyntiin. Korpi-Jaakko 12.3.1918.

Punakaartin toiminnan käynnistyminen merkitsi rauhattomuuksien lisääntymistä Miehikkälässä. Helmi- ja maalikuun aikana oli raakuuksilta ja ryöstöiltä vältytty. Aikaisemmin oli vallankumoustuomioistuimessa ollut mukana myös miehiä, joiden inhimillisyyteen saattoi vedota. Nyt vallankumoustuomioistuin menetti merkityksensä ja ihmisten henki ja omaisuus siirtyivät punakaartin päälliköiden Jaakko Peltolan ja Eevert Sutisen mielivallan alle. Molemmilla oli aikaisemmin saatu rikostuomioita, mm. luvattomasta viinankeitosta ja jopa murhaan osallisuudesta.

Ensimmäisen verityön punakaartilaiset tekivät huhtikuun alkupuolella. Miehikkälän kirkkoherran pojat Kaarlo ja Olli Snellman haettiin punakaartin esikuntaan huhtikuun kymmenes päivä. Sen jälkeen heistä ei kuultu enää mitään. Valkoiset ilmeisesti onnistuivat sieppaamaan kaartin päällikön Peltolan puhelun Virojoelle, jossa ohjeet olivat hyytävät: Vie ne perkeleet jäälle katsomaan ruumiita ja anna sitten yhdeksänkymmentä vuotta. Peltolan suvun perimätieto (ks. alla olevat kommentit) kertoo puolestaan, että Haminan punakaartilaiset olisivat sodan jälkiselvittelyissä pyrkineet sälyttämään vastuun veriteosta aiheettomasti miehikkäläläisten ja näin ollen myös Jaakko Peltolan vastuulle. Snellmanien ruumiit löydettiin myöhemmin Virojoelta. Seuraavana päivänä haettiin maanviljelijä Taneli Hauhia, joka kuljetettiin Harjun kartanolle ja murhattiin siellä. Seuraavana päivän tapahtui jälleen murha, tällä kertaa uhrina oli talollisenpoika Einar Harju. Huhtikuun 17. päivänä vangittiin maanviljelijä Elias Kimmo ja murhattiin Virojoella. Samaan aikaan vangittiin talollisenpoika Oskar Kotonen, joka murhattiin Iitissä toukokuun 1. päivänä. Huhtikuun 23. päivänä murhasivat punaiset vielä Miehikkälässä Valkealasta kotoisin olleen kulkukauppiaan Ville Aukean. Murhatyöt eivät tähän päättyneet, vaan 29.4 surmattiin maanviljelijä Anton Eklöf Hurttalan kylän läheisyydessä. Murhien ohella kauhua paikkakunnalla herättivät lukuisat takavarikoinnit ja suoranaiset ryöstöt, joita tehtiin punakaartin nimissä. Alkuvaiheessa "takavarikoinneista" annettiin kuitteja, mutta tämä käytäntö loppui vähitellen. Osa näistä "luovutuksista" oli pelkkiä ryöstöjä, joissa ihmisiltä kiristettiin pistimillä uhaten rahaa, tavaroita ja muuta omaisuutta.

Punaisen vallan alla olevilla alueilla oli työv.
yhdistyksen jäsenkirja tae paremmasta kohtelusta.
Oheisen Pitkänkosken Työv.yhdistyksen ilm.
perusteella näyttää siltä, että näitä hankkivat
omistukseensa myös muut kuin työväenaatteen
kannattajat. Eteenpäin 14.3.1918

Huhtikuun 17. - 19. päivinä järjestettiin Miehikkälässä sotaväen pakko-otto punakaartiin. Sitä toimitti haminalainen miliisipäällikkö, entinen poliisi Helle August Bly apunaan kaksi santarmia ja paikalliset punakaartiaktiivit Emil Joenpolvi ja Matti Tylli. Pakko-ottotilaisuudessa kävi noin 550 miestä, mutta kun näiden uusien punakaartilaisten piti lähteä 20.4. kuljetettavaksi rintamalle, rivit olivatkin harventuneet runsaaseen sataan mieheen. Yksi pakko-ottoa vastustanut miehikkäläläinen palstatilallinen näki rintamalle lähdön niin toivottomaksi, että hän  hirttäytyi 19.4. Suurin osa lähtöpaikalle ilmestyneistä oli niitä sosialisteja, jotka eivät olleet aikaisemmin liittyneet punakaartiin. Monet muut siirtyivät "käpykaartiin" takametsiin nuotiotulien äärelle, havumajoihin ja luoliin.

Huhtikuun viimeisellä viikolla alkoi punaisille selvitä tilanteen toivottomuus. Toukokuun 1. päivän vastaisena yönä ilmoitti punakaartin päällikkä Jaakko Peltola Taavettiin: "Katsomme tilanteen vaaralliseksi, että olemme päättäneet poistua Miehikkälästä". Päätös pantiin toimeen kaikessa hiljaisuudessa. Toukokuun 2. päivänä pyyhkäisi Miehikkälän läpi vielä sisällissodan viimeinen mainkin, kun noinn 400-miehinen porilaisjoukko vaelsi pitäjän läpi. He tunkeutuivat Saivikkalassa asuntoihin, ryöstivät hevosia ja kaikkea mitä tarvitsivat. Kauppa Oy Vesan liike ryöstettiin ja sen kassakaappi tyhjennettiin. Jo saman päivän iltana saapuivat ensimmäiset valkoisten joukkojenVirolahdelta ja Säkkijärveltä Miehikkälään. Punainen valta pitäjässä oli päättynyt.

Miehikkälän kirkkoherran poikien, Olli ja Kaarlo Snellmanin
järjetön ja raaka murha raivostutti valkoisia ja oli varmasti
osaltaan nostamassa kostomenttaliteettia paikkakunnalla.
Uusi Päivä 11.5.1918.

Sisällissodan julmuudesta kertoo korutonta kieltään kirkkoherra
Tauben murhaan osallistuneen tunnustus. Wiipuri 3.7.1918.

Punaisen vallan kukistuttua alkoi tilinteon hetki. Miehikkälässäkään ei punakapinallisia kohdeltu silkkihansikkain. Yhteensä 87 punaisten puolella taistellutta, toiminutta tai sen valtaa kannattunutta Miehikkälässä asunutta menetti henkensä. Heistä yksi oli kirjoilla Johanneksessa, Kymissä, Valkealassa ja Taipalsaarella sekä kaksi Vehkalahdella. Tämän lisäksi kuoli kolmetoista sellaista punaista, jotka olivat Miehikkälässä, mutta joiden asuinpaikasta keväällä 1918 ei ole varmuutta. Suurin osa punaisista menehtyi muualla kuin kotikuntansa alueella. Kolmentoista Miehikkälässä kuolleen punaisen kohdalla on yhtä lukuunottamata merkintä "mestattu", joka yleensä tarkoitti ampumalla teloittamista. Teloittamiset tapahtuivat heti sodan päättymisen jälkeen toukokuun kuudennen ja yhdeksännen päivän välisenä aikana. Punakaartin päällikkö Jaakko Peltola tapasi kohtalonsa 11.5.1918 Haminassa. Punakaartiin pakko-ottoa organisoinut Matti Tylli ammuttiin toukokuussa Viipurissa vankileirillä. Punahallinnon järjestyksenvalvojaksi valitsema maanviljelijä Emil Joenpolvi ammuttiin heti sodan loputtua Viipurissa vankileirillä 7.5.1918.  Yllä mainitusta 87:stä punaisesta murhatuksi tai teloitetuksi tuli lopulta runsas neljäsosa (24).

Suurimman osan kohdalla kuolinsyyksi on merkitty kuollut vankileirillä tai  kuollut sairauteen vankileirillä.  Niinpä Miehikkälän punaisia menehtyi huomattavasti enemmän Tammisaaren vankileirillä kuin sodan jälkiselvittelyissä kotipitäjässä. Moni punakaartiin kuulunut (24) kohtasi matkansa pään lisäksi Viipurissa joko sodan loppuvaiheissa tai myöhemmin vankileirillä. Vain kolme punaista kaatui taisteluissa.

Sodan julmista seurauksista joutuivat kärsimään orvoiksi tai
puoliorvoiksi jääneet lukuisat viattomat lapset. Karjala 17.6.1918

Keitä tässä punaisten joukkohaudassa sitten lepää? Luultavasti nuo kolmetoista Miehikkälässä teloitettua paikkakuntalaista ja mahdollisesti vehkalahtelainen Matti Ala-Turkia, joka myöskin ammuttiin Miehikkälässä heti sodan loputtua.

Alla epävirallinen lista heistä (lähde: http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input )


Lähteet:
Yrjö Varpio: Vanhaa Miehikkälää (1987)

Eteenpäin 1918

Haminan Lehti 1918

Miehikkälässä toukokuussa 1918 teloitetut punaiset

sukunimi	Etunimi	Ammatti	Syntymäaika	Kuolinaika	Kirjoillaolokunta
Aapro	Wiktor Eliaksenpoika	Suutari	25.12.1883	9.5.1918	Miehikkälä
Ala-Turkia	Matti Juhonpoika	Sekatyömies	14.10.1890	9.5.1918	Vehkalahti
Hiiri	Antti Juhonpoika	Lasityöntekijä	8.8.1885	6.5.1918	Miehikkälä
Kivelä	Elias Antoninpoika	Sekatyömies	8.7.1882	6.5.1918	Miehikkälä
Koskela	Manu Eerikinpoika	Työmies	18.9.1852	6.5.1918	Miehikkälä
Mäkelä	Taneli Juhananpoika	Maanviljelijä	4.8.1885	7.5.1918	Miehikkälä
Nurmela	Taneli Tahvonpoika	Pienviljelijä	11.3.1877	7.5.1918	Miehikkälä
Paavola	Mikko Joelinpoika	Maanviljelijä	19.11.1857	7.5.1918	Miehikkälä
Pennanen	Juho Heikinpoika	Työnjohtaja	1.6.1884	6.5.1918	Miehikkälä
Rongas	Aleksanteri Matinpoika	Sekatyömies	30.10.1872	7.5.1918	Miehikkälä
Taari	Matti Antinpoika	Työmies	11.3.1890	9.5.1918	Miehikkälä
Tohmo	Taito Antoninpoika	Työmies	12.12.1894	9.5.1918	Miehikkälä
Tuhkiainen	Otto Antoninpoika	Maatyöntekijä	12.12.1896	6.5.1918	Miehikkälä
Wapalahti	Matti Mikonpoika		28.9.1891	7.5.1918	Valkeala