Novellihenkilön jäljillä - J.H. Erkon "Paavo Holppa"

Näkymää Kurkijoen kirkonkylään

Runoilija J. H. Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui välillä ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Ongelmiin jouduttuaan uskonystävät usein pelastivat Holpan ja antoivat rötöstelyt anteeksi. Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun.

Otin tehtäväkseni selvittää, kuka tämä Paavo Holppa oikein on. Kurkijoen kirkonkirjoissa nimi on muodossa Paavo Holopainen, syntymävuodeksi on merkitty vuosi 1838. Holopaisen kirjassa kertoman perusteella oletin hänen syntymäpitäjäkseen Kiteen. Niinpä aloin penkoa Kiteen kirkonkirjoja. Sieltä löytyikin 12.7.1838 torppari Johan Holopaisen (1798 – 1868) ja hänen vaimonsa Maria Perkisen (1800 – 1857) perheeseen syntynyt Påhl-niminen poika. Påhl (nimi esiintyy myös muodossa Paul) Holopainen muutti jossakin vaiheessa Kesälahdelle, jossa avioitui Lena (esiintyy  myös muodossa Helena) Kolehmaisen kanssa, joka oli lähes neljätoista vuotta vanhempi kuin miehensä. Hän oli syntynyt 19.12.1824 Kesälahdella. Paavo Holopainen palasi avioiduttuaan takaisin kotikylälleen Kiteen Närsäkkälään. Holopaiset ottivat muuttokirjan Kurkijoelle 9.5.1865. Kurkijoen kirkonkirjoissa ei näy merkintöjä siitä, että Holopaiset olisivat asuneet muualla kuin Kurkijoen Raholan kylässä, vaikka he olivat välillä ilmeisesti pitkiäkin aikoja mm. Uudellakirkolla. Paavo Holopianen on merkitty Kiteen kirkonkirjoihin itselliseksi (inhysing), Kurkijoella sekä itselliseksi että nikkariksi.

Paavo Holopaisen isän kohtalo oli traaginen. Hän menehtyi nälkään (svält) 27.6.1868 Närsäkkälässä. Vuosina 1867 - 1868 maassamme koettiin erittäin paha nälänhätä. Vuoden 1868 keväällä ja alkukesästä nälkä ja sen seurauksena lukuisat kulkutaudit tappoivat satoja kiteeläisiä joka kuukausi. Huhtikuussa kuolleita oli jo 178 henkeä, pahin kuukausi oli toukokuu, jolloin menehtyneiden määrä oli 239 henkeä. Kesäkuussa pahin vaihe alkoi olla jo ohi, sillä Kiteellä kuoli ”enää” 147 seurakuntalaista. Vertailun vuoksi, seuraavana keväänä, eli toukokuussa 1869 Kiteellä kuoli enää 35 asukasta.

Lopuksi alla Wiipurin Sanomissa 26.1.1896 julkaistu Paavo Holopaisen muistokirjoitus. Tekstin kirjoittaja on selvästi tuntenut Holopaisen sekä Erkon kirjoittaman kirjan erittäin hyvin. Tekstin mukaan Paavo oli saavuttanut sen rauhan, jota hän oli kovasti etsinyt. Muistokirjoituksen fraasit ovat ahkerasti käytettyjä ainakin lestadiolaisuudessa.

Paavo Holopaisen muistokirjoitus.
Wiipurin Sanomat 26.1.1896

Holpan Paavo, jonka elämäkerran on runoilija J. H. Erkko esittänyt kirjassaan ”uskovainen, on vaipunut kuolon uneen Kurkijoella, yöllä tammikuun 20. päivää vasten. – Runoilija jättää hänen mainitussa kertomuksessaan pysäyspaikalle. ”Olen nyt kuin junasta kotiasemalleen pysähtynyt matkustaja, joka odottaa noutajaansa”, sanoo hän.

Noutaja on nyt tullut ja päättänyt tämän monivaiheisen, tavallaan merkillisen elämänjuoksun, jonka runoilija on niin todellisesti ja sattuvasti esittänyt teoksessaan. – ”Uskovainen on päässyt uskomisesta näkemiseen ja tuntemiseen. Väsynyt vaeltaja on laskenut kädestään matkasauvan, uupunut myrskysään kulkija päässyt haluttuun Herransa lepoon.

Nukkuos rauhassa kumpusi turpeen alla!
kepeät mullat hautaasi verhotkoon!

Toivoo nuori ystäväsi Antti.

Lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murha

Kirjoitin vuonna 2005 pienen artikkelin Anu Talkan ja Pia Puntasen kokoamaan kirjaan Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812 - 1917 (sivuilla 222 - 225). Siinä kerroin pääpiirteissään vuonna 1900 tapahtuneen lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murhan sekä sen kiihkeän ja värikkään jälkiselvittelyn. Asiaan perehtyessäni yllätti muutama asia. Ensiksikin se tavaton mielenkiinto, jota murhaa kohtaan tunnettiin. Jo tuolloin murha uskonnollisen yhteisön keskellä oli "kuumaa kamaa". Toinen yllättänyt seikka oli koko oikeudenkäynnin ja kaikkien siinä annettujen todistajalausuntojenkin yksityiskohtainen kirjaaminen lehtien, varsinkin Itä-Suomen Sanomien, sivuilla. Tänäänhän moinen ei olisi mitenkään mahdollista. Kolmas mietittänyt asia oli tuolloin Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä ollut ns. julkiripin käyttö. Siinä henkilö julkisesti, kaikkien kuullen, kertoi oman elämänsä synnit ja hairahdukset. Tällaiselle ripittäytyjälle paikalla olleet seurakuntalaiset julistivat synninpäästön. Kuitenkin ripittäytymisen kuulijoille jäi varmasti mieleen kunkin synnit ja rikokset, joita sitten kaivettiin esille ja käytettiin lyömäaseena riitojen syntyessä. Tässä tapauksessa jopa murhasyytösten perusteena. Ja kaikki tämä pääsi silloisten lehtien palstoille.

Olen lisännyt vuonna 2005 kirjoittamaani tekstiin valokuvia ja muokannut tekstiä hieman uusiksi. Murhatun Pajarin pariskunnan Wiipuri-lehdessä julkaistu muistokirjoitus löytyy täältä.

Lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murha

Lestadiolaisuus oli merkittävin herätysliike Lappeenrannan seudulla 1800-luvun lopulla. Liike levisi Etelä-Karjalaan 1870-luvun alussa rautateiden rakentajien tuomana. Voimakasta liikkeen leviämiskautta merkitsi 1880-luvun lopulla alkanut varuskunnan  rakentaminen. Rakennustyömaat houkuttelivat lestadiolaisia urakoitsijoita, muurareita ja kirvesmiehiä ympäri Suomen. Monet heistä jäivät asumaan pysyvästi Lappeenrannan seudulle. Levitessään Lapin perukoilta etelään herätti pohjoinen herätysliike aluksi vastarintaa. Saarnaajia pidätettiin ja vietiin käräjille. Paikkapaikoin sattui yhteenottoja seuravieraiden ja pilkkamielessä tulleiden häiritsijöiden kanssa. Kaakkois-Suomessa ”hihhulilaisuuden” aiheuttama sanomalehtikirjoittelu ja käräjöinti päättyivät 1890-luvulle tultaessa. Lestadiolaisuuden sananjulistus oli tullut tutuksi ja liike oli uskollinen kansankirkollemme huolimatta ”päälinjasta” poikkeavista oppikäsityksistä. Lisäksi papiston mielenkiinto suuntautui enemmän lännestä leviävien vapaakirkollisten virtausten torjuntaan. Lehdistön ja viranomaisten mielenkiinto kohdistui herätysliikkeeseen uudestaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin lestadiolaisuus hajosi neljään ryhmään: uusheräykseen, vanhoillisuuteen, esikoisuuteen ja narvalaisuuteen. Hajaannukset johtivat riitoihin rukoushuoneiden omistuksesta ja julkisiin kiistoihin lehtien palstoilla. Myös Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä oli vuosia erimielisyyksiä. Oheinen traaginen tapahtuma liittyy kyseisiin lestadiolaisuuden kuohuntavuosiin.

Itä-Suomen Sanomien uutinen Pajarien murhasta 16.10.1900

Sunnuntaina 14.10.1900 löydettiin lestadiolainen kauppiaspariskunta Heikki ja Maria (Tång) Pajari1 sekä heidän luonaan vierailulla ollut Juhana Janhunen raa’asti surmattuina Lappeen Tirilässä olevasta kodistaan.  Kyseisen päivän aamuna oli työmies Jafet Gråsten saapunut rakennusmestari Johan Ringvallin asunnolle ja kertonut Ringvallille ja paikalla olleelle hollolalaiselle Niiles Warjolalle2  käyneensä Pajarien torpalla ja nähneensä asunnon ikkunasta jonkin miehen makaavan lattialla. Hän pyysi Ringvallia sekä Warjolaa mukaansa katsomaan, ovatko Pajarit sairaana vai onko jotakin outoa tapahtunut. Tämän johdosta Johan ja Anna Ringvall, Niiles Warjola ja muutamat muut riensivät oikotietä Tirilään Pajarien torpalle. Ikkunasta he näkivät lattialla luonnottomassa asennossa olevia henkilöitä. Paikalle kutsuttiin poliisikonstaapeli Juhana Oikkonen3, joka avasi ulko-oven ja pyysi asuntoon mukaansa Johan Ringvallin ja erään toisen miehen. Asunnosta löytyivät Pajarit sekä Juhana Janhunen raa’asti surmattuina. Paikalle saapui samoihin aikoihin peltiseppä, maallikkosaarnaaja Aleksanteri Kumpulainen.4 Hän oli kuullut murhaepäilyistä ”telefoonissa” ja rientänyt paikalle yhdessä viipurilaisen kivityömies Mikko Mäkisen kanssa.5  Surmatyön jälki oli ollut niin karmaiseva, että Kumpulainen oli oksentanut palatessaan torpasta ulos.

Heikki ja Maria Pajarin hautakivi Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla

Torikauppias Heikki Pajari oli muuttanut seudulle noin kahdeksan vuotta aikaisemmin Helsingistä, jossa hän oli myös harjoittanut kauppatoimintaa. Pajari oli alkuaan kotoisin Iin pitäjän Pirttitörmän kylästä, hänen vaimonsa Kirkkonummelta. Molemmat olivat tunnettuja lestadiolaisia. Maria Pajari6 oli  liittynyt lestadiolaisuuteen viimeistään 1870-luvun alussa asuessaan Helsingissä, Heikki Pajari oli myös ollut lestadiolainen jo asuessaan 1890-luvun alussa Helsingissä. Todistajien lausunnot murhatusta pariskunnasta ovat yksimielisen myönteisiä. 1880-luvun lopussa ja 1890-luvun alussa Helsingistä muutti Lappeenrantaan lestadiolaisia rakennusalan ammattimiehiä varuskuntatyömaiden houkuttelemina. Kaupungin kasvu tarjosi mahdollisuuksia myös uusille torikauppiaille ja Pajareja houkutteli muuttamaan mahdollisesti rakennusmestari Johan Ringvall. Pajarit olivat paitsi Ringvallien lapsen kummeja ja uskonystäviä myös Ringvallin liike- ja urakointitoiminnan lainoittajia.7 Pajarit asuivat Lappeenrannan seudulle muutettuaan useita vuosia Ringvallien talossa, kunnes ostivat edellä mainitulta Jafet Gråstenilta Juho Pekkasen maalla Tirilässä sijainneen torpan.8 Pajarit harjoittivat koko ajan torikauppaa. Murhaa edeltäneenä päivänä he olivat olleet pitämässä torikauppaansa ns. Kaukaan torilla. Muina paikalla olleina torikauppiaina mainitaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa kaupustelija Paavilainen9, Hämäläisen leski, nikkari Paavo Nikolai Hyvönen10 ja vaatekauppias Asarias Häkkinen.11

Aleksanteri Kumpulainen syyttää murhasta kauppias Johan Ringvallia

Rakennusmestari, kauppias Johan Ringvall

Erään todistajan mukaan Aleksanteri Kumpulainen oli todennut heti Pajarien talosta ulos tultuaan: ”Ei murhaaja enää sisässä ole. Täällä se on!” Toinen todistaja muisteli Kumpulaisen sanoneen: ”Ei murhaaja sisässä ole vaan ulkona, yksi lampaista!” Todistaja arveli hänen tarkoittaneen  tällä Kumpulaisen kanssa samaan ”uskonlahkoon” kuuluvaa. Syytökset Ringvallia vastaan Kumpulainen oli kertonut aluksi uskonystäville ja muutaman päivän kuluttua ”oman luontonsa vakuuttamana” ilmoittanut asiasta myös kaupunginviskaali Juho Karppiselle ja nimismies Leonard Hallonbladille. Kumpulaisen syytökset jatkuivat julkisina huolimatta siitä, että useat uskonystävät nuhtelivat häntä tästä sekä kahden kesken että seuratilaisuuksissa.12 Seuratilaisuudessa olivat mm. muurari Antti Långsjö13 ja nikkari Mikko Hulkkonen14 ottaneet esille Aleksanteri Kumpulaisen ”valheet”, mutta tämä oli todennut pysyvänsä mielipiteissään. Vaikka murhateosta epäiltiin muita miehiä, Kumpulainen syytti yhä Ringvallia murhatyön taustahahmoksi. Syytökset johtivat Ringvallin vangitsemiseen ja oikeudenkäynteihin, joissa lopulta todettiin Ringvall syyttömäksi. Sen sijaan käräjäoikeus tuomitsi Kumpulaisen herjauksesta ja perättömästä ilmiannosta yhdeksi kuukaudeksi vankilaan. Viipurin hovioikeus korotti tuomiota vuoden 1901 syksyllä kolmeksi kuukaudeksi.

Johan Ringvallin kaupan mainos Itä-Suomen Sanomissa 23.10.1900

Aleksanteri Kumpulainen selitti murhan motiiviksi koston rippiasian paljastumisen takia.15 Noin vuodesta 1898 alkaen olivat erimielisyydet lestadiolaisuuden sisällä puhjenneet ajoittain avoimeksi riidaksi. Erimielisyyttä oli aiheuttanut ennen kaikkea ”uuden heräämisen” vaatimus. Monilla paikkakunnilla kokoonnuttiin riidoista huolimatta edelleen yhteisiin seuratilaisuuksii, niin myös Lappeenrannassa. Tapahtuma-aikana, lähinnä uusheräyksen sisällä syntynyt uusi suunta, narvalaisuus, oli juuri levinnyt eteläiseen Suomeen eläen kaikkein kiihkeintä vaihettaan.16 Niinpä seuroissa vaadittiin kaikilta julkirippiä, jossa jokaisen tuli käydä läpi koko elämänsä aikana tehdyt synnit. Ne, jotka eivät taipuneet julkiripin vaatimuksiin, tuomittiin vääräoppisiksi. Seurat päättyivät ripin jälkeen usein tuntikausia kestäviin liikutuksiin, ”tuhlaajapojan häihin”. Narvalaisuus jakautui melko pian kahtia ja  yllä mainitti peltiseppä Aleksanteri Kumpulainen nousi kiihkeämmän, kiivas- ja tuomiohenkisen suuntauksen johtoon.17
 

Aleksanteri Kumpulaisen talo Pallossa nykyisten Taipalsaarentien ja Liisankadun kulmassa. 

Talossa sijaitsi tapahtuma-ajankohtana Lappeenrannan lestadiolaiskristittyjen rukoushuone

Tapahtuman seuraukset

Vaikka Pajarin torpassa tapahtuneen surmatyön tekijät löytyivät aivan muualta kuin lestadiolaiskristittyjen keskuudesta, se jätti syvät jäljet sekä paikallisten lestadiolaisten väleihin että lestadiolaisuuden maineelle Lappeenrannan seudulla. Asiaa puitiin vuoden 1901 Lappeen talvikäräjillä, ainakin kolmilla välikäräjillä, syyskäräjillä sekä lopulta Viipurin hovioikeudessa. Oikeudenkäynti, istunnoissa singotut syytökset sekä todistajalausunnoissa selkeästi esille nousseet erimielisyydet olivat yleinen puheenaihe sekä lehdistössä että kaupungilla. Tapahtumat myös jouduttivat neljään osaan jakautuneen lestadiolaisyhteisön hajoamista.18 Kun Aleksanteri Kumpulainen joutui vuonna 1902 kärsimään saamaansa tuomiota, saapuivat kaupunkiin Ruotsin Lapista tulleet esikoissaarnaajat ja aikalaiskirjeet kertovat ”Kumpulaisen lauman menneen ihan sileäksi, ukko kun istuu linnassa”. Aleksanteri Kumpulaisen kerrotaan olleen myöhemmin kosketuksissa helluntailiikkeeseen ja jopa kastattaneen itsensä.19 

Johan Ringvallin kuolinilmoitus
Itä-Suomen Sanomat 2.6.1903

Kaikkein traagisin  oli tapahtumasarja kuitenkin perättömien syytösten kohteeksi joutuneelle Johan Ringvallille,20 Hänen terveytensä petti ja hän menehtyi sairauteen 30.5.1903. Daavid Hujasen laatimassa muistokirjoituksessa kerrotaan Johan Ringvallin olleen ”uskon kilvoituksessa yli 20 vuotta ja hän sai loppuaikanaan kärsiä raskaat kärsimykset maailmalta ja vihollisilta. Häntä syytettiin murhaajaksi ja oli vangittuna. Hänen vuoteen vierellä oli paljon uskovaisia ja uskottomiakin. Vainaja antoi anteeksi suurimmalle vihamiehellekin.”21 Omaisia ja ystäviä lohdutti eron hetkellä tieto siitä, että hän siirtyi ajan rajan toiselle puolelle ystäviensä ja omaistensa rakastamana ja ilman katkeruutta kärsimästään vääryydestä.

---

1 Heikki Henrikinpoika Pajari oli syntynyt 1.6.1848 Iijoella. Maria Pajari, omaa sukua Tång 5.8.1842 Kirkkonummella. Pajarit näyttävät kummiussuhteiden perusteella olleen monien lestadiolaisperheiden läheisiä ystäviä.

2 Talollinen Niiles Warjola käytti useimmin nimeä Niklas Milén. Hän oli syntynyt 30.5.1868 Orimattilassa, josta muutti vuonna 1898 Hollolaan. Asuttuaan useilla paikkakunnilla eteläisessä Hämeessä Milén muutti vuonna 1927 Lahteen, jossa hän kuoli 10.2.1930. Niklas Milén lestadiolaistui 1890-luvun puolivälissä. Saarnaajaksi hänet asetettiin melko pian ja oikeudenkäynti-pöytäkirjoista ilmenee, että Milén oli käynyt jo ennen tapahtuma-ajankohtaa saarnamatkoilla Lappeenrannassa. Niklas Milénistä tuli 1910-luvulta alkaen eräs johtavista esikoislestadiolaisuuden saarnaajista Suomessa.

3 Kyseessä on mitä ilmeisemmin talollinen Juhana Antinpoika Oikkonen (1858 – 1929).

4 Levyseppämestari Aleksanteri Kumpulainen oli syntynyt 28.1.1861 Iisalmessa. Asuttuaan Kuopiossa ja Jyväskylässä hän muutti 28.1.1886 Lappeenrantaan, jossa  hän kuoli 30.7.1926. Avioliiton Kumpulainen solmi vuonna 1885 Kuopiossa syntyneen  Amanda Lindellin kanssa.  Kummiussuhteiden perusteella voisi päätellä Kumpulaisen olleen lestadiolainen ainakin 1890-luvun alussa, saarnaajana hänet tunnetaan 1890-luvun puolivälistä alkaen. Aleksanteri Kumpulainen näyttää olleen luonteeltaan varsin kiivasluonteinen henkilö, joka joutui helposti kahnauksiin muiden kanssa. Elämäntyönään hän teki  peltiurakoita Pietarissa saakka.

5 Kiviliikkeen johtaja Mikko Mäkinen oli syntynyt 24.9.1864 Sysmässä. Hän asui 1880-luvun lopulla Hangossa, jossa kääntyi lestadiolaisuuteen. Mäkinen muutti 1890-luvulla Hangosta Viipuriin harjoittaen kaupungissa kiviliikettä. Mikko Mäkinen kuoli 30.4.1938 Viipurissa.

6 Maria Tång mainitaan vuodesta 1873 alkaen Helsingin Rauhanyhdistyksen (lestadiolaisten yhdistys) arkistossa olevassa seuratoiminnan kassakirjassa.

7 Oikeudenkäyntiasiakirjoista ja todistajalausunnoista ilmenee, että Pajarit olivat lainoittaneet mm. Ringvallien maatilanostoa Tirilästä.

8 Kauppahinta oli 350 markkaa, joka nykyrahassa on 1300 euroa.

9 Kyseessä on pikkukauppias Kalle Paavilainen (1845 - 1928), joka toi lestadiolaisuuden Mikkelin seudulle ja Juvalle. Paavilaiset muuttivat Lappeenrantaan vuonna 1893. Kalle Paavilainen toimi saarnaajana 1800-luvun puolella, mutta vuosisadan vaihteen hajaannusten jälkeen hänen saarnaajuudestaan ei ole tietoja. Mahdollisesti saarnatoiminnan katkaisi sairastuminen, sillä vuosien 1900-1909 rippikirjasta löytyy hänen kohdaltaan merkintä ”sairas, kivulloinen”.

10 Paavali Nikolai Hyvönen oli mahdollisesti myös lestadiolainen. Hänen vanhempansa myivät Pallossa sijainneen talonsa Aleksanteri Kumpulaiselle vuonna 1889. Hyvöset olivat  useiden lestadiolaisperheiden lasten kummeja. Kirkonkirjojen mukaan Hyvöset muuttivat vuonna 1899 Viipuriin.

11  Asarias Häkkinen oli myös tunnettu lestadiolainen. Muutettuaan vuonna 1895 Haukivuorelta Lappeenrantaan hän avioitui lappeelaisen Eeva Haikalan kanssa vuonna 1897.

12 Lestadiolaisten seurahuoneisto sijaitsi Aleksanteri Kumpulaisen omistamassa talossa Pallossa.

13 Muurari Antti Långsjö oli samoin kuin hänen vaimonsa Anna kotoisin Kortesjärveltä, mutta muutti Lappeenrannan seudulle vuonna 1890 Alahärmästä.

14 Kyseessä on taipalsaarelaissyntyinen saarnaaja Mikko Hulkkonen (1845 – 1932).

 15 Kumpulaisen lausunnosta käy ilmi, että Ringvallin ja Pajarin nuoruudessa tekemät ”synnit” olivat tulleet julkisiksi Pajarin ripittäydyttyä ensin Kumpulaiselle ja sitten ilmeisesti koko seurakunnalle..

16 Etelä-Suomeen liike saapui 1899 Aleksanteri Kumpulaisen tuomana.

17 Toisen narvalaissuuntauksen johtoon nousi Karl Teodor Lindström, joka  alkoi vastustaa Kumpulaisen tarkkaa muotoseikkoihin pitäytymistä synninpäästössä sekä julkiripin vaatimusta.

18 Monilla paikkakunnilla lestadiolaisuuden lopullinen hajaannus  tapahtui vasta 1911 pidetyn lestadiolaisryhmien sovintokokouksen epäonnistumisen jälkeen. Lappeenrannassa esiintyi tuossa vaiheessa ”vanhaa suuntaa”,  uusheränneitä, ja mahdollisesti kahteen ryhmittymään hajonneita narvalaisia. Liisa Castrénin vuonna 1957 ilmestyneessä Lappeenrannan historiassa vuosilta 1812 –1918 todetaan tapahtumasta seuraavaa: ”Lappeenrantaa jopa laajempiakin seutuja järkytti murhatapaus, jonka kohde oli laestadiolainen ja sitä seuraava oikeudenkäynti, missä suunnan keskeiset riitaisuudet kävivät selville ja missä myös suuresti liioitellut käsitykset sen hyväksymistä opeista lausuttiin julki mm. että yksityistä synninpäästöä olisi sovellettu maallisiin rikoksiin nähden.” (Castrén 1957, s. 533)

19 Aleksanteri Kumpulainen tapasi helluntailiikkeen Suomeen tuoneen norjalais-englantilaisen lähetyssaarnaajan Thomas Barrattin tämän ensimmäisen Suomen-matkan yhteydessä Viipurissa syksyllä 1911. Kumpulainen ei kuitenkaan koskaan eronnut evankelisluterilaisesta kirkosta ja hänellä oli 1920-luvun alussa kosketuksia myös lestadiolaiseen uuteenheräykseen.

20 Rakennusmestari, kauppias Johan Ringvall oli syntynyt 14.8.1850 Kalajoella ja avioitunut vuonna 1885 Ylitorniolla 9.9.1854  syntyneen Anna Niskan kanssa. Ringvallit muuttivat Lappeenrantaan Helsingistä kirkonkirjojen mukaan vuonna 1894, mutta he ovat asuneet seudulla jo vuonna 1891, sillä silloin heille syntyi täällä Vilho-niminen poika. Heidän ystäviään näyttävät olleen ainakin seuraavat lestadiolaisperheet: Fagerlundit, Gabriel ja Amanda Huttunen, Jaakko ja Ida Somppi, Kalle ja Maria Tenhunen, Juhana ja Liisa Oikkonen, Frans ja Johanna Sutinen, Kalle ja Amanda Koskinen sekä Pekka ja Anna Kinnunen. Ringvallin Lappeenrantaan muuton syynä näyttää olleen varuskuntarakennusten rakentaminen. Hän oli mukana useissa urakkakilpailuissa voittaen niistä joitakin. Vuoden 1900 alussa hän perusti Lappeenrannan esikaupunkialueelle kaupan, jota harjoitti kuolemaansa asti.

21 Sanomia Siionista 12 B/1903.

"Ei se usko ole sen kummempi, kuin rättiukon reen kulmassa tuotu"

Kauppa- ja työmatkoilla tarttui syrjäisienkin pitäjien asukkaiden keskuuteen uusia aatteita ja uskomuksia. Tästä hyvä esimerkki on lestadiolaisuuden leviäminen Valkjärven pitäjän kyliin Karjalan kannaksella. Ns. rätinajon tuomisina oli uusi usko. Alueella oli aikaisemmin vaikuttanut ns.  hyppäjien lahko, joka sekin saapui muualta, nimittäin Inkerinmaalta. Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on se, että molemmat liikkeet, lestadiolaisuus ja hyppääjäliike, saivat kannattajia samoissa kylissä.

Valkjärven asema ennen talvisotaa

Valkjärven seurakunnassa lestadiolaisuus sai laajaa kannatusta vasta paljon myöhemmin kuin naapuriseurakunnissa eli  1890-luvulla. Papiston ensimmäinen maininta liikkeestä löytyy seurakuntakertomuksesta vuodelta 1896.[1] Valkjärven lestadiolaisuuden alkuvaiheista on kertonut luotettavantuntuisesti Antti Pulkkinen (1861 – 1934) muistelmissaan. Hänen mukaansa ensimmäinen paikkakunnalla vieraillut lestadiolaissaarnaaja oli nimeltään Lahvi. Vierailu lienee tapahtunut jo 1870-luvun puolella. Kyseessä oli mahdollisesti pihtiputaalaissyntyinen Joosef Glaf, joka asui Kangasniemellä Harjumaan kylässä. Hän liikkui laajalla alueella Itä-Suomessa  kellojen korjaajana  ja lestadiolaissaarnaajana.[2] Glaf  oli saarnannut Valkjärvellä käydessään  hyvin voimallisesti, mutta koska hän eli toisin kuin itse opetti eli julkisesti ”synneissä”, joutui lestadiolaisuus paikkakunnalla aluksi huonoon valoon. Josef Glafin  jälkeen Valkjärvelle saapui 1880-luvun alussa saarnaaja Emanuel Välikangas Viipurista. Häntä Pulkkinen kuvaa voimakaspuheiseksi mieheksi, joka pelkäämättä julisti lakia. Seuraavana saapuneiden pietarilaisten  saarnaajien Juho Mikkolan ja Heikki Kultalan seuroissa kuulijakunta joutui ”liikutuksiin”, joihin Antti Pulkkinen muistelee suuttuneensa. Pulkkisen liittyminen herätyksliikkeeseen tapahtui vuonna 1890 (nekrologin mukaan vuonna 1886). 

Useat keskeiset Valkjärven lestadiolaisvaikuttajat hankkivat talvisin elantonsa Antti Pulkkisen tavoin rättikaupalla. Heistä Antti Pulkkinen, Antti Karvanen (1847–1935) ja Mikko Ellonen (1864–1918) olivat  rättikauppamatkallaan kosketuksissa leppävirtalaisen lestadiolaissaarnaaja Vilhelm Markkasen kanssa. Markkanen sekä K. Karjalainen (luultavasti saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen Joensuusta) julistivat Pulkkiselle kolmasti ”synnit anteeksi”. Keväällä rätinajajilla oli  reen kannaksilla kotiseudulle tuomisinaan herätyksen aalto, kuten Unto Seppänen pitäjähistoriassaan toteaa.[3] Antti Pulkkinen, Mikko Ellonen ja Antti Karvanen alkoivat puhella ”löydöstään” sekä kotiseudulla että työmatkoillaan. Pulkkinen ja Ellonen toimivat saarnaajina, Karvanen osallistui liikkeen levittämiseen ”kanssapuheissa”.[4] Vaikka herätysliike oli jo 1870-luvun lopulta tehnyt yrityksiä jalansijan voittamiseksi Valkjärvellä, sai vasta paikallisten vaikuttajayksilöiden liittyminen herätykset vauhtiin. Lestadiolaisuuden paikalliset johtomiehet nousivat pian keskeisiin asemiin seurakunnallisissa ja yhteiskun-nallisissa tehtävissä. Herätysliikkeen kannatus keskittyi pitäjässä Nousealan ja Valkeamatkan kyliin. Antti Pulkkinen ja Mikko Ellonen asuivat Valkeamatkan kylässä ja Antti Karvanen Nousealassa. Nousealan tunnetuin lestadiolainen lienee kuitenkin ollut omalaatuinen kaupustelija ja riiminikkari Heikki Oinas.[5]

---

[1]Lestadiolaisia on olemassa seurakunnassa suruksi. (KA. PTA. Cf:12. Valkjärven srkert. 12.10.1896 A. Kiljander).

[2] HÄ 7 – 8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä  Karjalassa); Seppo Leivon kirje 16.2.1997. Seppo Leivon antamien tietojen mukaan Joosef Glaf oli syntynyt 1846 Pihtiputaalla,  josta muutti 1873 Kangasniemen Harjumaan kylään ja sieltä edelleen 1922 Mikkelin maaseurakuntaan.

[3] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 225, 245, 261-263, 282, 422, 645; Raittila 1967, n:o 274; Raittila mainitsee matrikkelissaan kaksi valkjärveläistä saarnaajaa; veljekset Juho Ellosen (1864 -1937) ja Matti Ellosen (1849-1930) (Raittila 1967, n:o 43). Sen sijaan  hän ei tunne Antti Pulkkista eikä Mikko Ellosta; Luukka 1964a, 181-182; Paikallinen isäntä oli todennut lestadiolaisuudesta: Ei se usko ole sen kummempi kuin rättiukon reen       kulmassa tuotu.( HYKHL/K1. Valkjärvi 3).

[4] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 245

[5]  Seppänen 1953, 245 – 246. Heikki Oinaksesta ks. Raninen 1995,  98 – 101; Antti Karvasesta ks. Partanen & Sivonen 1999, 129, 142 – 143.

"Enkeli Gabrielin" anteeksipyyntö (Kaiku 27/6.04.1887)

Pudasjärven Jongun kylälle ilmestyi talvella 1887 "enkeli Gabriel", jota saapuivat suuret kansanjoukut kuulemaan läheltä ja kaukaa. Nopeasti uutinen levisi myös oululaiseen Kaiku-lehteen, jossa oli tammi-helmikuussa 1887 aiheesta useita kirjoituksia. Tapaus on klassinen esimerkki oli uskonnollisten kansanihmisten petkuttamisesta. Alla artikkelisarjan loppuhuipennuksena itse "enkeli Gabrielin" kirjoitus anteeksipyyntöineen. Aikaisemmat kirjoitukset linkkeinä:

Enkeli Gabriel ja hurmaava liike (Kaiku no 8, 29.01.1887)
Enkelin ilmestymisestä (Kaiku 11/9.2.1887)
Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Pudasjärven kirkko

Enkelin ilmestys (Enkelinä esiintyneen miehen selvitys ja anteeksipyyntö)

Tuo juttu, jonka lukija muistaa, on jo kutakuinkin vanha ja saisi jo unohduksiin jäädä. Seuraavalta kirjoitukselta emme ole kuitenkaan tahtoneet sijaa kieltää, koska ”enkeli” itse eli se henkilö, joka asian alkuun pani, on pyytänyt sananvuoroa. Toivomme, että juttu tähän raukeaa. Emme ota sitä mielellämme enää jatkaaksemme. Kysymyksessä oleva kirjoitus on näin kuuluva:

Koska olen vihdoin ollut tilaisuudessa lukemaan niitä kirjoituksia, kuin Kaikussa on ollut siitä ilveilystä ”enkelin ilmestyksestä”, jota pidettiin Virtalan torpassa Pudasjärven Jongun kylässä ja jonka alkaja minä valitettavasti olin, joista kirjoituksista P. M-n[1] varsinkin viimeinen kirjoitus Kaikun 15:sta numerossa ei ole asianmukainen, niin olen omaltatunnoltani vaadittu pyytämään sijaa arvoisassa lehdessänne seuraavalle selitykselle:

P.M. sanoo minun tunnustaneen aina suosineeni laestatiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen jne.  Tämä on väärä luulo, sillä minä olen, niinkuin L. sanoo kirjoituksessaan, niin kaukaa kuin muistan, ollut epäuskoinen, jumalaton mies ja olen vastustanut näitä kristityitä, joita laestadiolaisiksi haukutaan, vaikka kyllä omassatunnossani olen tuntenut väärässä olevani ja olen uskottomain edessä kristityitä toisinaan puolustanutkin.

P.M. sanoo, että kaksi laestadiolaista saarnamiestä ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi jne. Tämä ei ole oikein, mitä toiseen saarnaajaan koskee, sillä hän ei tiennyt asiasta todistaa niin eikä näin; toinen kyllä pettyi ja todisti puheeni enkelin puheeksi. – Tosi on, että Jumalan sanan selityksistä heräsi omatuntoni ja tämäkin synnillinen työ tuli minulle kauheaksi, niinkuin L. sanoo. P.M. on siinä oikeassa, että eräs nuori uskovainen, jolle ensin tunnustin petokseni, kielsi minua muille puhumasta siitä. Mutta omantuntoni tähden minä asian julkasin isolle joukolle, niinkuin L. sanoo, sillä minä puhuin siitä julkisesti kartanolla, jossa oli hyvin paljon kansaa, ja kyökissä, joka oli täynnä väkeä. Muutamat minua kielsivät menemästä pastorin tykö asiata ilmoittamaan, toiset uskovaiset kovasti minua vaativat sitä tekemään, mutta kuin minua tultiin pastorin puheelle noutamaan, niin en muista, että kukaan minua olisi kieltänyt, vaan käskettiin mennä Keinäsen taloon ja tunnustaa pastorille ja kaikille muille. Keinäsessä minua kiellettiin enään menemästä laestadiolaisten pariin, mutta kun sanoin, että omatuntoni vaati minua menemään kaikille julkaisemaan petokseni, sillä pirtissä oli vielä paljon väkeä, jotka eivät kuulleet tunnustustani ja eivät nekään kaikki uskoneet, jotka olivat sen kuulleet, niin pastorikin todisti, että se on oikein, että tunnustat asian tuntosi mukaan, kun se on näin lavealle levennyt.

Ne uskovaiset, jotka olivat tunnustukseni kuulleet, eivät enään odottaneet ”enkelin lähtösaarnaa”, niinkuin P.M. sanoo, mutta pyynnöstäni seurasivat muutamat minua Virtalan kautta Jongulle, johon heillä oli matka; ja Virtalassa oli sinä yönä huhun tähden vielä paljon kansaa kaukaakin tulleita, jotka eivät vielä olleet tunnustustani kuulleet.

En ole laestadiolaisuutta sanonut ainoaksi autuaaksi tekeväksi opiksi, niinkuin P. M-n:n ensimmäisessä kirjoituksessa sanotaan, mutta olen sanonut, että näitten uskovaisten saarna on puhdasta Jumalan sanaa; vaikka muutamia kristityitä tuomitsin ja toisia ylistin oikeiksi. En ole mikään taitava ”vatsapuhuja”, niinkuin semmoiset sanotaan osaavan selvästi puhua; mutta olen ihmisten mielikuvituksen avulla petosta harjoittanut ja suuren pahennuksen matkaansaattanut, jota sydämestä rukoilen anteeksi. L:n kirjoituksessa, joka on itse paikalla ja asian nähnyt ja kuullut, ei ole mitään valetta.

Pyydän, ettei kukaan tästä kirjoituksestani pahentuisi, sillä en ole tahtonut ketään soimata eli loukata, vaan omatuntoni vaatimus on totuuden tunnustaa ja rikokseni anteeksi anoa

Aleksanteri Parkkila

---

[1] Pudasjärven seurakunnan kappalainen Paavo Martikainen

Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Palaan jälleen enkelien maailmaan.....
-------
Keskustelu Enkeli Gabrielin ilmestymisistä, joka alkoi Pudasjärven kappalaisen Paavo Martikaisen kirjoituksesta 29.1.1887,  jatkui Kaiku-lehdessä edelleen helmikuun lopulla. Martikainen vastasi nimimerkki L:n kirjoitukseen 9.2.1887, jossa kirjoittaja pyrki etäännyttämään lestadiolaisten osuutta ilmiössä. Martikainen kiistää nimimerkki L:n väitteitä, selostaa seikkaperäisesti huijauksen paljastumista ja kertoo lestadiolaisten reagoinnista petoksen selvittyä.

Vieläkin enkelin ilmestyksestä

Tämän lehden 8:ssa numerossa kerroin hullunkurisesta tapauksesta, mikä viime kuun alkupuoleen tapahtui Pudasjärven pitäjässä Jongun kylässä, Virtalan torpassa.. Tämä kertomukseni ei näy kuitenkaan kaikki tyydyttäneen. Sillä Kaikun 11:sta numerossa astuu nyt L.  esiin muka poistamaan kirjoitukseni johdosta syntyviä vääriä käsityksiä. No, kuulkaamme nyt mitä hän lausuu ja miten hän tehtävänsä suorittaa.

L. huomauttaa ensiksi, että tuo itsellismies eli vatsapuhuja ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. laestadiolainen. Tämä huomautus on tarpeeton, sillä semmoiseksi en minäkään ole häntä kirjoituksessani esiin tuonut, vaikka – vääräin käsitysten poistamiseksi – mainittakoon, että hän tunnusti aina suosineensa laestadiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen sekä nytkin siihen kuuluu. Josko taas Paavali Ervasti, josta L. puhuu, on kieltänyt kansaa hullutuksia kuuntelemasta, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että kaksi muuta laestadiolaista saarnamiestä – vääräin käsitysten poistamiseksi olisi kyllä heidän nimensä mainittava, vaan jääköön vielä tekemättä – ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi sekä muitakin koettaneet saarnoillansa siihen uskoon johtaa ja saattaa. Se L:n muistutus, että näiden saarnain vaikutuksesta olisi itsellismiehen omatunto herännyt, niin että hän sen johdosta olisi lakannut ”tuuleen puhumasta”, ei pidä paikkaansa, jos itsellismiehen omaan puheeseen saa luottaa. ja hänpä toki tiennee omantuntonsa asiat paremmin kuin muut. Eikä mies oloaikanansa Virtalassa ennen sitä, kuin sanoi päättäneensä lakata puhumasta, ole tietääkseni, ollut tilaisuudessa kuulemaan ”uskovaisten” saarnaa kuin yhden kerran noiden saarnaajain käydessä Virtalassa, Itsellismies ei silloin ollut ruvennut puhumaan enkelinä ennenkuin toinen saarnaajista hänen määräyksestään oli pitänyt seuroja torpan pirtissä.

Mutta tämä saarna ei liene ollut herättävää laatua juuri muillekaan, koska hänellä hämmästyksen valtaamana, niinkuin itse oli ilmoittanut, ei kuulunut olleen paljon mitään sanomista, ja sitä vähemmän tuolle miehelle, jota enkeliksi kiitettiin. Kiitoksesta, vähemmästäkään kuin tämä, harva, tuskinpa kukaan lienee  herännyt synteinsä tuntoon. Ei sekään L:n väite, että mies olisi isolle väkijoukolle tunnustanut petoksensa ennen, kuin sen tunnusti allekirjoittaneelle, ole totuuden kanssa yhtäpitävää. Hän sanoi tosin tunnustaneensa petoksensa ennen tyköni tulemista, mutta ainoastaan muutamille, ja nekään eivät olleet uskoneet hänen tunnustustansa ensinkään oikeaksi. Ja sitten se seikka, että laestadiolaiset olisivat vaatineet miehen menemään minulle tunnustamaan, sepä vasta L:n kirjoituksessa peräty perätöntä on. Vaatimuksen sijasta oli päinvastoin tuotu jos joitakin esteitä miehen tyköni tulemista vastaan. Niinpä kertoivat noutajat, että laestadiolaiset olivat ilmoittaneet hänen olevan jonkinlaisessa mielenhäiriössäkin, ettei siis hänestä muka ole lähtijäksi heidän kanssansa. Päätteeksi väittää vielä L. että miehen petos tuli muka ”ilmi ensin uskovaisten kautta”. Totuuden verosta ei tämäkään tuuma voi käydä. Itsellismies kertoi kyllä petoksensa tunnustaneensa ensin eräälle lestadiolaiselle, mutta tämä oli häntä kivenkovaan kieltänyt siitä kenellekkään muulle hiiskumasta. Olipa myös joku toinen Virtalassa ilmaissut epäilyksiänsä tuota miestä kohtaan, vaan hänpä oli saanut osaksensa kovaa kohtelua uskonveljiltään, että muka uskalsi senkaltaisesta enkelistä puhua. Mutta eihän petos täten ollut vielä selväksi tullut.. Ja sitä paitsi olihan jo vuorokautta tätä ennen muut, laestadiolaisiin kuulumattomat, samaa epäluuloa lausuneet ja ilmi tuoneet. Vaan varmaksi asia kävi vasta sitten, kun mies sen itse ilmoitti, eikä ainoastaan laestadiolaisille, vaan vieläpä muillekin. Olisipa helposti voinut käydä niinkin, että tunnustus olisi jäänyt tietymättömäksi, ellei mies olisi petostansa muille tunnustanut kuin laestadiolaisille. Siihen aihetta antaa tuon yhden esimerkki, kuin myös se seikka, että sittenkin, kun mies oli asian tunnustanut allekirjoittaneelle ja vaatimukseni mukaan sen ”sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt”, eihän lestadiolaiset olleet häntä vieläkään uskoneet, mutta tahtoneet vaan asiaa toiseksi väittää. Ja olivatpa he vielä tämän tunnustuksen kuultuansa menneet Virtalaan, ja siellä koko yön koettaneet saada enkelin lupauksensa mukaan pitämään lähtösaarnansa. Ja vaikkapa se ei ollut sitä pitänytkään, kuitenkin siellä oli toinen noista saarnaajista saarnannut kansalle ja vakuuttanut sitä yhä vaan enkelin ilmestyksestä, sen puheista ja vaikutuksesta. Vaikeaa on niinmuodoin ollut laestadiolaisille luopua heitä ylistävää enkeliä uskomasta, vaikkapa asian oikea laita oli jo tietty sekä heille että muillekin.

L:n kirjoitus näkyy syntyneen yksistään laestadiolaisten puolustamiseksi, ikäänkuin minä muka olisin tahtonut heitä sortaa.. Se ei kuitenkaan ole ollut tarkoitukseni, eikä mikään muu, kuin kirjoituksessani mainitsin. Jos kuitenkin kirjoitukseni siltä näyttää, kuin L. näkyy luuloittelevan, siihen minä en voi mitään, koska seikat ovat juuri semmoiset, kuin olen kertonut. Kuinka muutoin L. on onnistunut puolustuksessansa, siitä lukija nyt itse päätelköön. Minkä verran taas ”tämä ilkeä ilveily on ollut laestadiolaisten edesottamaa, minkä verran ei, sehän selvenee myös tämän ja edellisen kirjoitukseni johdolla. Minun ynnä monien muidenkin vakuutus kuitenkin on, että ilman laestadiolaisitta koko ilveily olisi pääasiallisesti varmaankin paljaana leikki-ilveilyksenä pysynyt, vaan heidän kauttansa on se kääntynyt kokonansa toiselle tolalle ja saanut kerrassaan uskonnollisen värityksen. Mutta tämän tapauksen pitäisi kuitenkin avata ihmisten silmät näkemään, mihin joudutaan, kun Jumalan sanan ahkera viljeleminen kodeissa laimin lyödään sekä Herran huone halpana pidetään, ja sen sijaan ollaan uteliaita uutta kuulemaan, huolimatta siitä mitä tämä kuultava oikeastaan on. Oltakoon sen tähden vasta hitaammat tuon uuden kuulemisen perään, vaan sitä vastoin viriämmät tutkimaan vanhaa, Raamattuun kirjoitettua Herran sanaa ja siinä lujasti ja yksinkertaisesti kiinni riippumaan.

P.M.

Enkelin ilmestymisestä (Kaiku 11/9.2.1887)

Kaiku-lehdessä jatkui pari numeroa aikaisemmin alkanut keskustelu Pudasjärven Jongun kylän Virtalan torpan liepeillä tapahtuneista "enkeli Gabrielin ilmestymisistä" 9.2.1887. Oheisessa - mitä ilmeisimmin lestadiolaisen - kirjoituksessa myönnetään varsinkin Hetejärven lestadiolaisten tempautuneen mukaan ilmiöön. Pääpaino on kuitenkin kirjoituksessa todistaa, etteivät tapahtumat olleet lestadiolaisten "edesottamaa".

Enkelin ilmestymisestä 

Eräässä metsätorpassa Pudasjärven pitäjän rajaseudulla kirjoittaa P.M. Kaikun 8:ssa numerossa. Mainittu kirjoitus vaatii likempää selitystä vääräin käsitysten poistamiseksi.

Ensiksi on huomattava, että se itsellismies eli ”vatsapuhuja”, niinkuin senkaltatsia kuulutaan kutsu[tsutta]van, joka tuon hullutuksen vaikutti, ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. lestadialainen, vaan yksi jumalaton mies, mutta kirjanoppinut ja hyvällä ymmärryksen lahjalla varustettu, niin että taisi ilveensä taitavasti toimittaa.  – Jongun kylästä, johon Virtalan torppa kuuluu, ei moni uskovainen tullut ilvehtijää kuulemaan, syystä että Paavali Ervasti kielsi kansaa hullutuksia kuulemasta ja neuvoi tarkastamaan Jumalan sanaa. Mutta Hetejärven kylästä kokoontuivat enin osa sekä uskovaiset että uskottomat ja myös muualta paljon kansa[a].

Uskovaisten saarnain vaikutuksesta kuitenkin ilvehtivän omatunto heräsi, niin että hän lakkasi tuuleen puhumasta ja sitten isolle väkijoukolle tunnusti petoksensa, niinkuin joku uskovainen oli häntä syyttänytkin. Häntä vaadittiin myös tunnustamaan pastorille[1], sillä seurakunnan kirkkoherra[2] ei ollut siihen aikaan kotona. Samalla tultiin miestä hakemaan pastorin puheille, joka saatuaan ilmoituksen asiasta, oli tullut naapuritaloon. Hän meni siis sinne tunnustuksensa tekemään ja on myös sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt rikoksensa.

Tämä  ilkeä ilveily ei siis ole ollut n.k. lestadiolaisten edesottamaa, joskin moni heistä niinkuin muutkin tuli petetyksi siitä jotain erinomaisempaa ajattelemaan. Ja uskovaisten kautta se ensin tuli ilmi. Semmoinen sen asian laita totuudessa oli. Olkoon kullenkin varoitukseksi, että ottaa tarkka vaari jumalan sanasta, ettei jouduta eksytyksiin.

L

---

[1] Pudasjärven kappalaisena vuosina 1879 – 1905 toiminut Paavo Martikainen (1852 -1938)

[2] Seurakunnan kirkkoherrana oli vuosina 1883 – 1889 lestadiolainen Karl Abiel Heikel (1846 – 1919)

Enkeli Gabriel ja hurmaava liike (Kaiku no 8, 29.01.1887)

Vanhoja lehtiä penkoessa törmää monenlaiseen mielenkiintoiseen materiaaliin. Oululaisessa Kaiku-lehdessä oli tammi-helmikuussa vuonna 1887 kirjoituksia pudasjärvisestä enkeli Gabrielista. Törmäsin tarinaan alkuaan Michiganissa ilmestyneessä Amerikan Suomalaisessa Lehdessä ja aloin selvittää tarinan taustoja tarkemmin. Kyseessä oli loppujen lopuksi yksinkertaisten uskonnollisten ihmisten petkuttaminen. Vastaavia huijaustapauksia nousi esille samoihin aikoihin myös Karjalan kannaksella. Kun tässä tapauksessa myös seudun uskonnolliset auktoriteetit, lestadiolaissaarnaajat, saatiin jo eräänlaiseksi liikkeeksi muodostuneen ilmiön taakse, suosio oli taattu. Myös he, ainakin välillisesti, hyötyivät hurmoksesta. Enkelin ilmestykset ja niiden yhteydessä lausutut "taivaalliset" mielipiteet saivat ihmiset hätääntymään ja etsimään turvaa lestadiolaisuudesta. Lestadiolaisten vastine, joka sisälsi myös lisätietoja tapahtumien kulusta,  julkaistiin Kaiku-lehden numerossa 11/9.2.1887. Tämän artikkelin on laatinut Pudasjärven kappalainen Paavo Martikainen, jonka asenne lestadiolaisuuteen oli erittäin kielteinen. Martikainen jatkoi keskustelua 23.2.1887 vastaamalla lestadiolaisten puolesta kirjattaneelle nimimerkki L:lle.

Meidän on helppo naureskella 1880-luvun maalaiskylien asukkaiden helppouskoisuudelle ja katsella heitä pitkin nenänvartta. Kuitenkin myös me tämänpäivän ihmiset olemme helposti huijattavissa. Me jopa haluamme tulla nenästä vedetyiksi. Sitä tapahtuu toki edelleen uskonnon nimissä. Mutta myös terveysohjelmien, dieettien, ruokavalioiden, erilaisten hoitomuotojen ja monen, monen muun avulla. Ihminen on kekseliäs, tälläkin saralla.

 

Enkelin ilmestys. Tarina pudasjärvisestä enkeli Gabrielista. 

Kaikun toimitukselle

Tämän pitäjän Jongun kylässä Nuorittan joen varrella on eräs yksinäinen kruunun torppa, Virtala. Täällä tämän torpan tykönä, niin kerrottiin, oli 3 päivän iltana tässä kuussa kuulunut outo ääni, kuin jonkunkaltainen huuto metsästä, jota alussa torpan väki oli pitänyt eksyneen ihmisen hätähuutona, ja siksipä isäntä oli mennytkin metsään huutoa kohden opastamaan muka eksynyttä oikealle tielle. Hän ei kuitenkaan ketään tavannut. Ääni eteni sen mukaan kuin hän oli sitä lähenevinään, ja kuului toisinansa kokonaan toiselta suunnalta kuin mitä ennen oli kuulunut. Tuskastuneena täytyi hänen tyhjin toimin palata takaisin torppaansa. Vaan ääni ei kuitenkaan kuulumasta laannut. Se läheni torppaa, ja siinä torpan läheisyydessä kuultiin sen silloin ja eteenkinpäin varsinkin öisinä aikoina vastaavan kysymyksiin ja puhelevan kaikellaista ihmisten kanssa. Ääni kuului, vaan mitään ei näkynyt.

Näin kului viikon verran, säikähtäneen torpan väen saamatta siitä sen enempää mitään selkoa. Tulipa sitten toinen viikko, ja nyt ryhdyttiin tarkoin tiedustelemaan, kuka tämä näkymätön puhuja olisi. Vihdoin viimein monen turhan kokeen perästä onnistui muutaman tukkimiesten, jotka torpassa nyt majailivat, saada puhujan sanomaan nimensä. Hän on enkeli Gabriel, niin kuultiin sen itsestänsä todistavan. Taivaallinen lähettiläs oli niin muodoin ilmestynyt ihmisten keskelle täällä sydänmaassa, kuten muinoin Johannes Kastaja korvessa.

Sykkivin sydämin ruvettiin nyt kyselemään häneltä kaikkinaisia, tiettyjä ja tietämättömiä asioita. Tyydyttävän vastauksen antoikin hän tavallisesti useampiin kysymyksiin, ja toisiin, jotka olivat syvempää laatua, vastasi hän: ”ei ole tarpeellinen tietää”, tahi: ”ei ole annettu tietää”. Jopa saatiin myöskin selville, mitkä ihmiset ovat autuaat, mitkä kadotetut, ja missä opissa ihmiset ainoastaan voivat autuaiksi tulla. Laestadiolaisuus, niin ilmoitti enkeli, on ainoa opinsuunta, jossa ihmiset voivat sielunsa pelastaa ja ijankaikkisen elämän periä. Tämä tuli tiedoksi. Enempää ei tarvittu, kansa joutui liikkeelle. Läheltä ja kaukaa, omasta ja naapuripitäjästä rupesi kansaa tulvaamaan Virtalaan omin korvin kuulemaan enkelin puhetta, hänen selityksiänsä, vastauksiansa ja veisuansakin.

Näin tuli Virtala näyttämöpaikaksi, missä ihmiset suurin joukoin paljaan taivaan alla öisin enkeliä kuuntelivat ja puhuttelivat. Ja kaikki, mitä täällä puhuttiin ja mihin vastaukset saatiin, levisi nuolen nopeudella kansan sekaan yhä laajempiin ja laajempiin piireihin vakuutuksella, että kaikki on totta, kaikki on niin tapahtunut kuin kerrotaan. Tästä kauhu kasvoi toisissa, toisissa taas ilo ja ihastus. Ja tämä mielen kiihko lisääntyi yhä enemmän sen kautta, että kaksi laestadiolaista saarnamiestä, jotka myös olivat käyneet enkeliä kuulemassa, rupesivat nyt tavallista innokkaammin lähistössä olevissa taloissa niihin kokoontuneelle kansalle saarnaamaan, ja kehottamaan heitä pikaiseen parannukseen, koskapa nyt jo ”Herran miekka maata viilee”. Puhelemista jatkettiin tämän ohessa Virtalassa, ja suuri joukko ihmisiä uskoi sanottujen saarnaajain kanssa, että näkymätön puhuja todellakin oli enkeli Gabriel. Toiset tosin eivät häntä siksi uskoneet, vaan eivät voineet päästä selville, mikä hän oli. Häntä kuunneltiin ja tarkasteltiin, vaan kaikki turhaan.

Mielet olivat jännitetyt ja liike näytti levenevän levenemistään. Tätä ei voinut enään kukaan tyynellä mielellä katsella, vaan oli se saatava sammumaan, ja siksi oli välttämättömästi selvä saatava, kuka totuudessa tuo puhuja ja liikkeen alkaja olisi. Tätä varten läksi monioiden muiden muassa matkalle Virtalaan. Perille asti emme kuitenkaan ehtineet tulla, ennekuin jo eräässä talossa jonkun matkan päässä Virtalasta onnistuimme saamaan selvän asiasta. Tietojen nojalla, joita olimme tapahtumista Virtalassa saaneet, pidimme epäluuloa erästä tässä torpassa oleksivaa itsellismiestä kohtaan, jonka saimme käsiimme mainitussa talossa. Tämä mies tunnustikin suoraan ja avomielisesti olevansa se, jonka toimesta tuo outo ja ihmisten mielestä ihmeellinen ilmestys Virtalassa oli aikoihin saatu. Vakuuttipa hän vielä niille, jotka epäilivät hänen ei voineen sitä toimittaa, että turhaan saavat odottaa enkelin puhetta ilman hänettä. Ja niin ilmasivat muutkin, että tämän miehen läsnäolo on välttämätön, jopa enkeli ei tahtonut puhuakaan paljon muiden kanssa kuin hänen kanssansa ja kauttansa. Mutta miten sitten tämä mies puhui, että sitä ihmiset luulivat enkelin puheeksi? Viheltämällä. Vihellys – niin kutsuttu karhun matkiminen – oli se keino, jolla hän hurmasi ihmiset ja saattoi heidät kuulemaan jonkun näkymättömän hengen olevan puhumassa kanssansa:

Niinkuin kipinästä tuli syttyy, niin tässäkin alussaan vähäpätöisestä seikasta syntyi tuommoinen suuri, laajalle leviävä liike, jonka valaisemiseksi ja ehkäisemiseksi nämä rivit ovat kirjoitetut. Mutta kenen syyksi tämä hurmaava liike ja sen leveneminen on luettava? Epäilemättä suurin syy  on tuossa itsellismiehessä, tuossa vehkeilijässä, mutta raskaana taakkana sen ohessa lankee syy myös niiden niskoille, jotka hänen toimiansa, huolimatta Jumalan sanasta ja sen ilmoituksista, ovat enkelin ilmestyksenä pitäneet, sellaisena muille esittäneet ja saarnoillansa uskomaan saaneet

Pudasjärvellä 21 p. tammikuuta 1887.

P.M.