Tuokiokuvia Viipurista 17. - 18.6.1944

Viimeinen siviili poistumassa käsirattailla tavaroitaan kuljettaen Viipurista 20.6.1944. SA-kuva

Viipurilaiset seisoiva vakavalla hetkellä uskollisina paikoillaan loppuun saakka. Siviiliväestö, joka arveli olevansa jollain tavalla hyödyksi, pysyi kaupungissa siihen saakka, kunnes tuli käsky lähteä.

Vielä viimeisenä päivänä, kun sanomalehti Karjalan toimitus oli vielä auki, saapuivat lehdenkantajat toimistoon tiedustelemaan lehden jakamista, vaikka olosuhteet olivat silloin jo vakavat. Viimeisenä asiakkaana saapui vanha rouva tuomaan poikansa kuolinilmoitusta:

Sotamies S. .... kuollut kenttäsairaalassa .... kaivaten ....

Autiota Viipuria 18.6.1944. SA-kuva

Äiti ojensi käsikirjoituspaperia ja selittää kirjoittaneensa siihen säkeistönkin, jos se sopisi. Säe osoittautui seuraavaksi 

Voi maailmaa pahennusten tähden...

Se oli piste sanomalehti Karjalan toimitukselle Viipurissa sillä kertaa...

Lauantaina, kesäkuun 17. päivän iltana, oli siviiliväestö suurin piirtein jättänyt kaupungin. Vain neljä päivää, mutta sinä aikana ehti tapahtua paljon.

Viipuri 18.6.1944. SA-kuva

Muistelija totesi lopuksi:

Me uskomme, että koittaa päivä, jolloin me kaikki kokoonnumme jälleen omaan kaupunkiimme ja saamme rauhassa työskennellä kukin sarallamme.

Tuokiokuvia Viipurista 15.6.1944

"Ilo pintaa, vaik syvän märkänis". Kannaksen evakoita Viipurin tienoilla. SA-kuva

Omaisuus on pakattu. SA-kuva

Evakuoitua karjaa Viipurin lähellä. SA-kuva.

Kuorma-autot kuljettivat loppumattomana virtana ammuksia
joukoillerintamalle. Paluumatkalla lastina oli Kannaksen
evakoiden omaisuutta.

Suomalaiset joukot perääntyivät Kannaksella, osa hallitusti, osa paniikin vallassa. Kaupungin läpi kulki tasainen virta pakenevia evakoita. Järkyttävin näky oli ensimmäinen kuorma.  Kannakselainen talous hevoskärryillä; heteka, viljasäkkejä ja pari vaatenyyttiä. Tämän kaiken yllä vanha isäntä, vaimo ja lapsia. Perässä kulki pari lehmää ja koira. Tuntui kostealta silmanurkassa ja täytyi katsoa muualle. Sittemmin meni monta, monta kuormaa. Autoja, hevosia, lehmiä, loppumattomasti lehmiä. Silmä sieppaa muutamia näkymiä. Äidin, joka kuorman päällä suojelee peltilevyllä pientä lastansa sateessa... Vanhan miehen hevosen kanssa, joka ei suostu lähtemaan pommisuojaan, koska hevosen on jäätävä kadulle. "Kuollaan yhdessä, jos niin on sallittu"... Mummon, joka sauvaansa nojaten tekee evakkotaivaltaan, mutta jonka katse on luja kuin teräs.

Ei kuulunut itkun tyrskettä ja valitusta, päinvastoin. Nauru helähtää silloin tällöin, puhutaan leikkiä. Viipurilainen, joka seisoo tien vieressä katselmassa, saa rohkaisevan sanan. Optimistinen suurpiirteisyys on kannakselainen "salainen ase" , jolla he ovat ohittanee jo kärsimykset, jotka ovat ylittäneet miltei inhimillisyyden rajat. Sillä aseellaan he tulevat edelleen selviämään, sen uskomme, muodostukoonpa heidän kohtalonsa millaiseksi tahansa.

Oli käynyt selväksi, että käsittämätön vääryys oli jälleen kohdannut Kannasta ja sen asukkaita. Viipurilainen kauppamies pisti liikkeensä kiinni ja alkoi sääliä kokoon tavaroitaan. Virastot lopettivat toimintansa hyvässä järjestyksessä ja yksityiset pakkasivat tärkeimmän omaisuutensa. Ei hätäilty, sillä ei oltu ensimmäistä kertaa näissä puuhissa. Otettiin omaisuus alas hyllyiltä ja seiniltä, pengottiin varastot ja punnittiin tavarain arvo. Käytiin katsoomassa mitä naapuriin kuului ja kuulosteltiin tilannetta yleensä. Naiset unohtivat olevansa heikkoja, sillä nyt ei ollut aikaa eikä tilaisuutta turvautua miehiseen tukeen. Raskaat kantamukset kohosivat olkapäille ja ihme - ne eivät painaneet.

Kansan Työ 16.5.1944

Käärittiin ja nyöritettiin, kärrättiin ja kannettiin. Pantiin nimilaput pakkauksiin, ja kun käsky kävi , jätettiin kaikki Herran huomaan. Jos osuu kohdalle auto, joka korjaa, niin kiitetään hyvää onnea. Jos ei, niin sittenkään ei surra. Viipurilainen, jos kuka, ymmärtää, että nyt on kysymyksessä suuremmat asiat kuin joku maallinen omaisuus, jonka saattavat varkaatkin varastaa ja ruoste raiskata ellei sota tuhoa. Eivätkä huonekalutkaan ole tärkeitä. Katsotaan, että ensin tulevat viljat, liha ja rasva turvaan. Sillä elämän täytyy jatkua yhtäkaikki.

Edellisenä yönä vihollinen oli pommittanut rajusti kaupunkia. Hyökkäviä koneita oli ollut peräti 150. Ammusjuna oli saanut osuman ja palavasta ja räjähtelevästä junasta lentäviltä sirpaleilta piti hakea suojaa pommi- ja sirpalesuojista. Tappiota tuli myös siviiliväestölle. Myöhemmästä käytännöstä poiketen (ks. esimerkiksi Simolan pommitukset) sanomalehdet uutisoivat vielä lyhyesti tästä tuhoisasta hykkäyksestä.

Ammusjuna räjähtää, Viipuri 15.6.1944. SA-kuva

Ammusjuna räjähdyspilvi toisesta kuvakulmasta, Viipuri 15.6.1944. SA-kuva

Kapteeni Harle ja palavat rautatievaunut, Viipuri 15.6.1944.. SA-kuva

Lappeenrantaan tyttö- ja poikalyseot 1939

Leiri, Lönnrotinkatu, Yhteiskoulun ja Lönnrotin kansakoulun rakennukset; kuvattu Nikolainvalleilta.
Kuva: Lappeenrannan museot.

Lappeenrannan Yhteiskoulun jalkapallojoukkue vuonna 1946.
Kuva: Lappeenrannan museot

Ratkaisuna lyseon kasvaviin tilaongelmiin pohdittiin 1930-luvulla joko lisärakennuksen rakentamista tai tyttölyseon perustamista. Valtio toteutti 1930-luvulla vuosittain koulussa vain välttämättömät korjaustyöt. Eduskunnan sivistysvaliokunta tutustui Lappeenrannan oppikoulutilanteeseen kevätlukukaudella 1938 ja totesi tilanteen huonoksi. Hieman myöhemmin vieraili Lappeenrannan Yhteiskoulun johtokunnan puheenjohtajan, kansakouluntarkastaja Taavi G. Murron johtama lähetystö selittämässä Lappeenrannan oppikoulutilannetta opetusministeri Uuno Hannulalle. He esittivät myös toivomuksen, että valtio ottaisi Lappeenrannan Yhteiskoulun hallintaansa. Hannula lupasi tehdä asian eteen voitavansa, ”mikäli asianhaarat siihen aihetta antavat”. Opetusministeriössä oltiin suopeita lappeenrantalaisten toiveille. Niinpä sSeuraavan vuoden tulo- ja menoarvioon esitettiinkin varoja hankkeelle. Eduskunta hyväksyikin kaksi miljoonaa markkaa koulutalon laajentamiseen ja korjaamiseen. Korjauksen yhteydessä koulurakennus sai kolmannen kerroksensa, yli 30 tulisijaa poistui ja lämmityksestä huolehti kaksi uutta keskuslämmityskattilaa. Ratkaisu paikkakunnan oppikouluoloihin tapahtui lopulta 10. päivänä maaliskuuta 1939. Se perustui lappeelaisen kansanedustajan Elias Tukian vuonna 1938 tekemään toivomusaloitteeseen, jossa ehdotettiin vuoden 1939 budjettiin määrärahaa tyttölyseota varten. Tasavallan Presidentti antoi asetuksen Lappeenrannan yhteislyseon muuttamisesta asteittain poikalyseoksi lukuvuoden 1939 - 1940 alusta lähtien. Samassa esittelyssä otettiin Lappeenrannan yksityinen yhteiskoulu valtion huostaan. Siitä muodostettiin asteittain Lappeenrannan yhdeksänluokkainen tyttölyseo. Yhteiskoulun olemassaolo oli ollut välillä uhattuna, kun vuonna 1937 suoritetussa tarkastuksessa todettiin koululta puuttuvan välttämättömiä opetustiloja. Tällöin Lappeenrannan kaupunki oli tullut apuun ja järjesti koululle lisätiloja mm. Taikinamäen koululta.[1]

Siirtoväen lasten asema koulussa [lyseo] on monessa suhteessa vaikea, ja siksi koettaa koulun opettajakunta parhaansa mukaan helpoittaa heidän koulunkäyntiään. Useimmat näistä siirtoväkeen kuuluvista ovat menettäneet kaiken omaisuutensa, ja siksi tuottaa esimerkiksi uusien kirjojen hankkiminen heille voittamattomia vaikeuksia. Kesällä järjestettiin koulussamme kirjakeräys, mutta se ei tuottanut niin hyvää tulosta kuin olisi toivottu. Ja nyt on kaikki kirjat jaettu. Siksi koulu vetoaa jälleen kaupunkilaisiin ja pyytää heitä vielä kerran käymään läpi kirjastonsa. Etelä-Saimaa 3.8.1940

Poikalyseon toiminta ei alkanut suotuisissa merkeissä. Koulun laajennus ja korjaustyöt olivat syyskuun alussa niin pahasti kesken, että opiskelu voitiin aloittaa vasta 6.9.1939. Rakennustöiden lopputarkastus pidettiin 7.10.1939 ja vajaa viikko myöhemmin lähestyvä talvisota heijastui koulun toimintaan. Koulurakennus otettiin puolustuslaitoksen käyttöön 12.10. ylimääräisten kertausharjoitusten takia. Lukukauden työtä jatkettiin uudestaan 15.11. alkaen. Sodan alkaminen tuli kuitenkin yllätyksenä kouluyhteisölle. Abiturientit olivat Arvo E. Vennon historiantunnilla, kun kuultiin ilmahälytyssireenien soivan. Koululaiset laskettiin koteihinsa. Yläluokkien pojat kuuluivat suojeluskunnan poikaosastoon, ja he lähtivät aiemmin määrättyihin tehtäviinsä. Myös tytöillä oli omia maanpuolustuksellisia tehtäviä. Lappeenrantaa pommitettiin toisena sotapäivänä, jolloin koulupojat tulittivat kivääreillään kirkon valleilta matalalla lentäviä pommikoneita. Koulurakennus oli puolustuslaitoksen käytössä seuraavaan syksyyn asti. Koulu oli sotilaiden majoituspaikkana, siirtoväen huoltopisteenä ja sotilassairaalana. Koulurakennus selvisi pommitukset ikkunoiden särkymisillä ja putkivaurioilla. Yksi pommi putosi puisen voimistelurakennuksen nurkalle. Kouluhallituksen suunnitelmissa oli typistetyn kevätlukukauden järjestäminen oppikouluissa touko-kesäkuussa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut koulukiinteistöjen ollessa edelleen muussa käytössä. Huhtikuun lopulla opetusministeriö päätti, että oppikouluissa koulutyötä jatketaan vasta 1.8.1940 alkaen. Abiturientit, joita oli 26, saivat lukion päästötodistukset toukokuun lopussa 1940. Heidät julistettiin ylioppilaiksi ilman kirjoituksia ylioppilaiksi Lappeenrannan kirkon seurakuntasalissa. Muille luokille järjestettiin Lappeenrannan oppikouluissa tiivistetty kevätlukukausi 1.8. - 23.9.1940. Oppilaat Heikoimmat oppilaat jätettiin luokalleen kertaamaan oppimaansa ja muut siirrettiin ehdoitta seuraavalle luokalle. Lyseon lehtorin Toivo Lehtovaaran mukaan oppilaat eivät poteneet motivaatio-ongelmia, vaan olivat innolla ”juonessa” mukana. Varsinainen syyslukukausi aloitettiin vuonna 1940 lokakuun alussa. Luovutetun Karjalan oppikouluista siirtyneet oppilaat nostivat oppilasmäärän 552:een. Heitä siirtyi koulun oppilaiksi varsinkin Viipurista ja Terijoelta. Opetustilat riittivät, koska laajennuksessa oli koululle saatu uusia luokkatiloja.[2]

Välituntinäkymä Taikinamäen koulun pihalta. Lappeenrannan
tyttölyseon tunneista merkittävä osa pidettiin Taikinamäen
koululla ennen oman koulurakennuksen valmistumista
vuonna 1951. Kuva: LKA.

Lappeenranta evakuoitiin kaksi kertaa jatkosodan aikana, ensin kesällä 1941 ja uudestaan niin’ikään kesällä 1944. Lyseot avasivat ovensa sotavuosina myöhään, vasta loka-marraskuussa. Lukuvuonna 1941 – 1942 oli lyseon opettajista 4 ja oppilaista 46 suorittamassa asepalvelustaan. Koska koulurakennus oli osittain puolustusvoimien käytössä, alkoi koulu syksyllä keskikoululuokkien osalta vasta 3.11. ja lukioluokilla 1.12. Heinäkuun alussa vuonna 1944 Lappeenranta pakkoevakuoitiin, jolloin keskeisin koulun irtaimisto ja opetusmateriaali siirrettiin Loimaalle. Tarkoitus oli aloittaa Lappeenrannan lyseon toiminta sikäläisen yhteiskoulun yhteydessä. Majoitusvaikeuksien vuoksi tämä ei näyttänyt kuitenkaan onnistuvan ja niinpä koulun toimintaa oltiin jo keskeyttämässä. Välirauhan solmiminen syyskuussa 1944 peruutti kuitenkin suunnitelmat. Vaunupulan vuoksi koulun kalusto saatiin hitaasti takaisin Lappeenrantaan ja puolustusvoimat luovuttivat käyttämänsä tilat vasta marraskuussa. Vain kahdeksas luokka pääsi aloittamaan marraskuun alussa, muut lukioluokat 13.11 ja keskikoululaiset aloittivat syyslukukauden 20. marraskuuta. Kesän kiivaissa taisteluissa menehtyi tai katosi viisi koulun oppilasta. Lyseo joutui jakamaan opetustiloja sekä tyttölyseon että Lappeenrannan keskikoulun (Vuoksen keskikoulu) kanssa vielä vuosia sotien jälkeen.[3]

Naamiaisasuisia tanssijoita Yhteiskoulun 60-vuotisjuhlissa.
Kuva: Lappeenrannan museot/Wolkoffin museo.

Tilanahtaus lyseon koulurakennuksessa kesti 1950-luvun alkuun asti, jolloin tyttölyseo sai oman rakennuksensa. Oppilasmäärä oli noin 1000:n oppilaan paikkeilla ja luokkia oli vuosittain 27 - 28. Kokonaan omaan käyttöönsä lyseo sai koulurakennuksensa syyslukukauden 1951 alusta lähtien. Luokkahuoneiden tarve oli kuitenkin edelleen lukion monien linjojen takia niin suuri, että koulutalo alkoi käydä ahtaaksi. Nimestään huolimatta poikalyseo hyväksyi sotien jälkeen oppilaikseen muutamia tyttöoppilaita. Valtioneuvosto velvoitti koulun hyväksymään tyttöjä lukion alkavalle luokalle syksyllä 1950. Nämä oppilaat tulivat pääasiassa Lappeenrannan keskikoulusta, josta tytöt eivät päässeet erilaisen lukusuunnitelman takia tyttölyseon lukioon. Sodanjälkeisinä vuosina ei voitu joka vuosi järjestää opetussuunnitelman mukaista poikien veistonopetusta ennen vuotta 1948. Tällöin saatiin Lönnrotin kansakoulun veistoluokka vuokrattua muutamaksi viikkotunniksi. Syksyllä 1960 Lappeenrannan lyseosta tuli nimensä mukainen kahdeksaksi seuraavaksi vuodeksi. Lyseossa opiskelivat noina vuosina pelkästään pojat. Tyttöjen jäädessä pois oli lyseossa 628 poikaa ja 20 luokkaa. Valtion toivottiin rakentavan iäkkäälle, ahtaudesta kärsivälle opinahjolle uuden koulurakennuksen. Tässä petyttiin ja koulu sai rahoituksen ainoastaan mittavaan peruskorjaukseen vuosina 1959 – 1960.[4]

---

[1]

Strengell 2009, 12; Etelä-Savo 2.4.1938. Eduskunnan sivistysvaliokunta vieraili Lappeenrannassa. 14.4.1938. Opetusministeri suhtautui suopeasti Lähetystöön, joka ehdotti Lappeenrannan Yhteiskoulun ottamista valtiolle; 9.6.1938. Lappeenrantaan perustettavan uuden oppikoulun huoneistokysymys; 16.6.1938. Valtuusto hyväksyi uuden oppikoulun huoneisto ja tonttikysymyksen; 20.8.1938. Uusi valtion oppikoulu Lappeenrantaan; 11.3.1939. Valtion poika- ja tyttölyseot Lappeenrannassa ensi syksystä lähtien. 5.9.1939. Upea ”tietolinna” pian valmis; Herranen 1989, 268; Sallinen 1992,

[2]

Ohela 2009, 36-37; Etelä-Saimaa 16.4.1940. Oppikoulujen aloittamisen esteenä monet vaikeudet; 27.4.1940. Oppikoulujen työkausi alkaa vasta elokuun 1 päivänä; 25.5.1940. Uusia ylioppilaita nimitettiin Lappeenrannan lyseossa 26; 3.8.1940. 715 oppilasta Lappeenrannan oppikouluissa; 21.9.1940. Kaksikuukautinen lukuvuosi päättyy Lappeenrannan oppikouluissa tänään. Lukuvuoden 1940 – 1941 oppilasluettelon mukaan koulun oppilaista 107:llä oli kotikuntana luovutetun alueen kunta. Heistä 33 oli Viipurista ja 23 Terijoelta. Lappeenrannan lyseon kertomus vuodelta 1940 – 1941.

[3] Lappeenrannan lyseon vuosikertomukset 1941 – 1945. Sallinen 1992, 20 – 22. Taisteluissa surmansa saivat 6. luokan oppilas Pauli Imeläinen, 7. luokan oppilas Eero Serenius, 8. luokan oppilas Heikki Vartiainen. Lisäksi 8. luokan oppilas Jorma Mustonen katosi taisteluissa ja 6. luokan oppilas Raija Tulkki sai surmansa työvelvollisuutta suorittaessaan Elisenvaaran aseman pommituksessa kesäkuussa 1944.

[4] Sallinen 1992, 23 - 24