Simolan (kansa)koulu Lappeella

Simolan vuonna 1903 valmistunut kansakoulu kuvattuna 5.7.2015

Ensimmäinen pysähdyspaikkani pyöräretkelläni  5.7.2015 oli Simolan, Monolan, Kälvelän, Rikkilän ja Vainikkalan kylissä Simolan vanha, mutta arvokkaan näköinen kansakoulurakennus.  Kokosin koulun vaiheista jälkikäteen yhteenvedon käyttäen apunani Taavi G. Murron vuonna 1929 painettua kirjaa Lappeen pitäjän historia II sekä  usean kirjoittajan kokoamaa kirjaa Kunta kaupungin kupeessa. Lappeen historia II. Vuodet 1865 - 1966, joka ilmestyi vuonna 2011. Ja lisäksi Leena Pentikäisen Simolan kyläseudun historiasta koostamaa kirjaa Lappeen Simola. Risteysasema Pietarinradan varressa vuodelta 2005. Selasin myös vanhoja lehtiä.

Simolan koulun länsipääty

Kansakoululaitoksen luominen alkoi maassamme1860-luvulla ja ennen pitkää jokaisessa isossa suomalaisessa maalaiskylässä oli oma kansakoulu. Lappeenrantaan perustettiin ensimmäinen kansakoulu vuonna 1866, Lappeelle vuonna 1878. Toukokuun 24. päivänä1898 antoi valtiovalta asetuksen kansakoulujen perustamisesta maalaiskuntiin. Se velvoitti kunnat jakamaan alueensa kansakoulupiireihin. Lisäksi asetus edellytti, että kunnat  perustavat niin monta kansakoulua, että jokainen kunnassa asuva lapsi voi nauttia opetusta omassa koulupiirissään ilman suuria vaikeuksia. Lappeella kuntakokouksen asettaman 14-henkisen piirijakovaliokunnan esitykseen tukeutuen kuntakokous hyväksyi 15.7.1899 kuntaan kansakoulupiirijaon. Näin muodostettiin 14 koulupiiriä: Haapajärvi, Hanhijärvi, Kasukkala, Kansola, Kaukaa, Korkea-aho, Kärkelä, Mustola, Pulsa, Purala, Simola, Sipari, Taikinamäki ja Vainikkala.

Simolan koulun itäpääty

Simolan kansakouluhankkeesta löytyy ensimmäinen maininta jo vuodelta 1897. Lappeenrannan Uutisissa nimittäin kirjoittettiin 26.1.1897: Jos kerran joskus Lappeella yksikään kansakoulu perustetaan, niin Simolaan pitää myöskin saapa semmoinen laitos. Kun kerran kylässä on kapakka, totta kai kouluakin tarvitaan. Artikkelin kapakalla tarkoitettiin asemalla ollutta ravintolaa, jossa tarjoiltiin myös väkijuomia..

Kyseisellä asemalla pidettiin 17.9.1899 kokous, jossa neuvoteltiin tuloksetta kansakoulun perustamisesta. Innokkaan koulun puuhaajan kauppias Aksel J. Enckellin aloitteesta saatiin uusi kokous koolle herrastuomari Mikko Monosen taloon 18.11.1900. Kokouksessa Mikko Mononen tarjoutui lahjoittamaan kaksi hehtaaria maata koulun tontiksi puolentoista kilometrin päästä asemalta. Kokousväki piti lahjoitettua paikkaa sopivana ja päätti aloittaa koulun rakentamisen. Ratamestari Fredrik Wallenius laati koulua varten piirustukset. Ne hyväksyessään kuntakokous määräsi  kuitenkin rakennusta lyhennettäväksi kahdella metrillä ja kavennettavaksi 1,5 metrillä. Kunta varasi hanketta varten valtiolta otetun 2000 markan lainan. Koulupiiriin kuuluvat perheet velvoitettiin tuomaan rakennuspuita hankkeeseen. Puumäärä oli sidottu veroäyrimäärään. Ne, joilla ei ollut metsää, osallistuivat rakennuskustannuksiin rahallisesti.

Kutsu juuri valmistuneen Simolan kansakoulun vihkiäisiin.
Itä-Suomen Sanomat 24.9.1903

Simolan kansakoulu vuonna 1956

Koulun rakentamista viivästyttivät ajalle tyypilliset riidat koulun paikasta. Haikalan, Melkkolan ja Suomalaisen kylien asukkkaat vaativat koulun rakennuspaikan siirtämistä heidän kyliään lähemmäksi. Tätä vastustivat Kälvelän ja Rikkilän kylien asukkaat. Lisäksi Simolan aseman virkamiehet tulivat siihen tulokseen, etteivät heidän lapsensa juurikaan tätä kansakoulua käytä, vaan hakeutuvat yksityisiin oppilaitoksiin. Niinpä heidän mielestään virkamiesperheiden ei ole pakko osallistua koulun rakentamiskustannuksiin. Asemapäällikkö Wigren valitti kaikkien virkamiesten puolesta rakentamiskustannuksiin osallistumisesta kuntakokoukselle. Se hylkäsi valituksen kuten myöhemmin myös läänin kuvernööri. Monien vaiheiden jälkeen koulu valmistui syksyllä 1903. Sen vihkiäisiä vietettiin 27.9.1903 ja ensimmäiset oppilaat otettiin vastaan 30.9.

Vuosina 1903 - 1907 koulussa oli vain yksi opettaja, joista ensimmäisenä tehtävää hoiti Maria Lipponen. Vuodesta 1928 alkaen Simolassa toimi myös 36-viikkoinen alakoulu. Vuonna 1937 koululle valmistui erillinen lisärakennus, johon sijoittuivat alaluokka, veistosali, keittola sekä alaluokan opettajan asunto.

Simolan kansakoulupiirin kokous.
Etelä-Saimaa 12.10.1920

1940-luvulla Simolan koulu kärsi tilanahtaudesta suuren oppilasmäärän vuoksi ja tuossa vaihessa puuhattiin Raippoon uutta kansakoulua. Se hanke ei kuitenkaan toteutunut. Lukuvuonna 1956 - 1957 koulussa oli 102 oppilasta ja opetutyössä neljä opettajaa. Vuonna 1965 oppilaita oli 65, vuosikymmenen lopulla noin 80. Vuonna 2013 Lappeenrannan koulutoimi esitti syyskuussa 2013 Simolan koulun lakkauttamista. Suunnitelma liittyi kouluverkoston supistamisen kautta haettaviin säästöihin. Simolan koulun oppilaat olisivat siirtyneet suunnitelman mukaan Kesämäen kouluun syksystä 2015 lukien. Suunnitelma "jalostui" loppusyksyn aikana niin, että kaupunginvaltuusto teki Simolan osalta seuraavanlaisen päätöksen: Mäntylä-Vihtola alueelle kohoaa 2021-2023 uusi koulu, jos alueen asukasmäärä sitä vaatii. Kouluun sijoitetaan tilat myös Simolan oppilaille ja osalle Korkea-ahon koulun oppilaista. Eli vanha ja arvokas koulukiinteistö säilyy alkuperäisessä käytössään vielä 6 - 8 vuotta.

Simolan koulun eteläinen seinusta

Simolan koulun pihapiiriä

Vuonna 1937 valmistunut erillinen lisärakennus

Nuijamaan kirkko

Nuijamaan kirkko ja kellotapuli

Kaatuneiden muistopäivänä 17.5.2015 tekemälläni pyöräretkellä pysähdyin myös Nuijamaan kirkolle. Seisahduin toviksi Sormuskiven luona ja kuvasin myös sankarihautausmaata ja sotiin liittyvää muistokiveä. Sen jälkeen siirryin kirkon luokse. Kirkko sijaitsee vain parin sadan metrin päässä Venäjän rajasta. Nuijamaa ja sen lähellä sijaitsevat kylät kuuluivat aikoinaan Viipurin seurakuntaan. Kylät olivat varsin kaukana Viipurista. Näin ollen pappia ei näkynyt seudulla kuin aniharvoin huonojen kulkuyhteyksien takia. Niinpä seudun asukkaat halusivat perustaa oman seurakunnan ja rakentaa sille kirkon.

Nuijamaan kirkko kuvattuna sen eteläpuolelta

Asukkaiden tyytymättömyyttä tilanteeseen kuvaa hyvin rehtori A.G. Coranderin kirje 9.1.1877 Porvoon hiippakunnan piispalle.  Hän kirjoitti:  

Me palkkaamme tosin tätä nykyä neljä pappia, mutta vain kaksikertaa vuodessa me näemme jotain jälkiä heistä, nimittäin kinkereillä talvella ja voinkeruuaikana kesällä. Mutta kun nykyisin suntio yksinään on tämän jälkimmäisen toimen hoitanut, on pappien kohtaaminen supistunut yhteen kertaan vuodessa. Senpä tähden emme tuskin voi tunteä varsinkaan pitäjämme kirkkoherraa, jos hän kadulla vastaan tulisi. Kirkossa käymme tavallisesti vain kerran vuodessa, rippipyhänä. Elämme todella niin kuin lappalaiset ja pakanat ja näin tulisi varmaan jatkumaan vaikka palkattaisiin 7 pappia, jos ne kaikki pannaan asumaan Viipuriin.

Kellotapuli

Nuijamaalaisten toive toteutui lopulta vuonna 1887. Silloin saatiin valmiiksi hirsinen, tornityyppinen kirkko, joka oli rakennettu talkootyönä. Vihkimisen suoritti Porvoon hiippakunnan piispa C.H.Alopaeus neljän papin avustamana. Kirkon omisti edelleen Viipurin seurakunta. Koska seudun asukasluku oli kuitenkin vähäinen, ei omaa seurakuntaa sinne vielä tuossa vaiheessa kuitenkaan perustettu. Perustamislupa saatiin senaatilta lopulta vuonna 1903. Tässä yhteydessä siihen liitettiin myös naapuriseurakunnista rajakyliä. Nuijamaan seurakunnan ensimmäiseksi omaksi papiksi saapui  K. A. Olander.

Kirkko jatkoi elämäänsä tamän jälkeen osana Nuijamaa kirkonkylän maisemaa kesään 1941 saakka. Silloin, jatkosodan alkuvaiheissa, rintamalinjan kulkiessa heti kirkon eteläpuolella, neuvostoliittolaisten joukkojen ampuma kranaatti sytytti kirkon tuleen. Kohtalokas päivämäärä oli 30.6.1941. Myös hautausmaa kärsi tulituksessa vahinkoja. Kirkon alttaritaulu onnistuttiin pelastamaan.  Tämän jälkeen jumalanpalvelukset pidettiin vuosien ajan läheisellä koululla ja myöhemmin pitäjäntuvassa.


Jatkosodan aikana, rintamalinjan siirryttyä kauas Kannaksen itäosaan,  puuhattiin uuden kirkon rakentamista. Suunnitelmat johtivatkin niin pitkälle, että professori Lars Sonckilta tilattiin piirustukset tilavaa tiilikirkkoa varten. Nämä rakennushankkeet haudattiin, kun talvisodassa jo luovutettu osa pitäjästä (n. 2/3) kunnasta) jouduttiin antamaan jälleen Neuvostoliitolle.

Lopulta vanhan kirkon paikalle rakennettavalle uudelle, pienemmälle kirkolle tilattiin piirustukset arkkitehtitoimisto Salmio & Toiviaiselta. Kirkon suunnitteli arkkitehtipariskunta Esko ja Tarja Toiviainen. Kirkon rakentamista avustivat Kirkkoja Karjalaan-yhdistys ja Maailman Luterilaisen liiton amerikkalainen komitea. Rakennuksen harjannostajaisia vietettiin kesäkuussa 1948. Kirkko vihittiin  saman vuoden joulukuussa, toisena adventtina. Kirkon kellotapuli valmistui pari vuotta myöhemmin. Sen on valmistanut nuijamaalainen seppä Mikael Samppa. Kirkko oli rakennettu puusta ja siinä oli 300 istumapaikkaa. Neljän perusäänikerran urut valmisti Kangasalan urkutehdas. Rakennusurakoitsijana toimi Lauritsalan rakennusosuuskunta, sähkötyöt Laatusähkö ja sepäntyöt edellä mainittu seppä Mikko Samppa.

Kirkon takana olevassa puistossa on vuonna 1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki. Elis Ruokosen ideoima muistomerkki on tankkiesteesta valikoitu kivenlohkare, joka kuvaa murtunutta kirkontornia.

Nuijamaan 30.6.1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki

Tuhoutuneen kirkon muistolaatta

Leirikirkon muistoristi (Päivitetty 14.9.2015)

Leirikirkon muistoristi Leirikadun päässä vanhan urheilukentän ja Helsingintien välissä

Lappeenrannan vanhan urheilukentän viereen on pystytetty puinen ortodoksinen risti muistuttamaan paikasta, jossa sijaitsi aikoinaan ns. Leirikirkko. 1890-luvulta lähtien suomenmaalaisen tarkka-ampujaprikaatin  kesäleirit päätettiin pitää Lappeenrannassa. Näitä joukkoja varten rakennettiin vuonna 1901 pieni, vaatimaton puukirkko leirikentän ja kasarmialueen väliin. Sen  vaatimaton olemus ei kuitenkaan tyydyttänyt silloista Suomen kenraalikuvernööriä Nikolai Bobrikovia (1839-1904). Hän katsoi sen alentavan Venäjän imperiumin arvoa ja määräsi tarkastusmatkallaan  vuonna 1903 rakennettavaksi uuden ja näyttävämmän kirkon lähelle rautatieasemaa. Entinen, varuskunnan sairaalan läheisyydessä ollut leirikirkko, purettiin ja uusi rakennettiin välittömästi saman vuoden aikana. Uuden kirkon peruskivi laskettiin toukokuun 11. päivänä 1903.  Käyttöön kirkko vihittiin 17.6.1904.

Leirikirkko valmistuttuaan. Taustalla näkyvät Lappeen Marian kirkon tornit ja kellotapuli, kuvan keskellä rautatieasema.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Komea Leirikirkko kukoistuksensa päivinä.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Rakennuksen suunnitteli sotilasinsinööri M. Redjko. Paikallinen kauppias Ivan Wolkoff lahjoitti kirkkoon kullatut sipulikupolit. Kirkkosaliin mahtui noin 400 henkilöä. Leirikirkko oli Pyhän Nikolaoksen nimikkokirkko. Venäläiset pitivät Pyhä Nikolaosta valtakunnan suojelijana ja armeijan suojeluspyhimyksenä. Hänet tunnetaan maailmalla kuitenkin enemmän joulupukin esikuvana.
 

Leirikirkko ratsuväen harjoituskentän itäpäässä. Huomaa kuvassa näkyvä rautatie.
Kuva: Lappeenrannan Kaupunginarkisto

Suomen itsenäistymisen jälkeen kirkko jäi valtiolle. Ikoneista osa siirrettiin ortodoksiseen kirkkoon Linnoitukseen. Tyhjilleen jäänyt kirkko joutui "ryssänkirkkona" vandalismin kohteeksi ja rappeutui. Edustihan tämä venäläisen sotaväen kirkko kaikkea sitä, mistä juuri oli päästy irti ja mitä oli inhottu ja vihattu. Se haluttiin pois silmistä. Sanomalehti Etelä-Savo nosti kirkon purkamisen julkiseen keskusteluun artikkelissaan elokuussa 1919. Kirkko myytiin julkisella huutokaupalla kesällä 1921. Myyntiehtoihin kuului kirkon purku. Korkeimman tarjouksen teki kenkätehtailija Pekka Kinnunen. 

 

Ilmoitus Etelä-Savossa (3.5.1921) Leirikirkon purkamisesta

 

Ilmoitus Leirikirkon julkisesta huutokaupasta (Etelä-Savo 23.6.1921)

 

Etelä-Savon uutisen (12.7.1921) mukaan Leirikirkosta huusi korkeimman tarjouksen (7050 markkaa) tehtailija Pekka Kinnunen

 

Etelä-Saimaan uutisen (14.7.1921) mukaan tehtailija Pekka Kinnunen maksoi leirikirkosta vain 5050 markkaa eli 2000 markkaa vähemmän kuin Etelä-Savon mukaan.

Ylimmässä kuvassa näkyvän puisen muistomerkin pystytti Lappeenrannan ortodoksinen seurakunta vuonna 1978.

Finns in Hanna, Wyoming (in Finnish and English)

Näkymä Hannan kaupunkiin Wyomingissa
A view over town Hanna

Wyomingin osavaltion eteläosassa sijaitsee pölyinen pikkukaupunki, joka on saanut nimen Hanna. Kaupunki sijaitsee 2065 metriä merenpinnan yläpuolella kuivassa puoliautiomaassa. Seutu poikkeaa täysin siitä, mihin suomalaiset siirtolaiset olivat tottuneet kotiseudullaan.

In southern Wyoming there’s a dusty small town called Hanna. The town is located c.6800 feet above sea level in semi-arid desert. The surroundings are completely different from the Finnish immigrants’ homelands.

Kaupunki on syntynyt aikoinaan (1889) kivihiilikaivoksen ympärille. Kivihiiltä tarvittiin mm. Union Pacific-rautatieyhtiön vetureihin. Suomalaiset siirtolaiset olivat työskennelleet kaivoksilla Pohjois-Michiganissa, Pohjois-Minnesotassa sekä Pennsylvaniassa. Kun uusia ja ehkä paremmin palkattuja kaivostyöpaikkoja syntyi muillekin alueille, suomalaiset riensivät niille kokeilemaan onneaan. Näin kävi myös Hannassa. Suomalaiset rakensivat paikkakunnalle nopeasti omat haalinsa ja kirkkonsa. Syntyipä kaupungin itäpuolelle, sen rajojen ulkopuolelle paikallinen Finntown, joka sai nimen Elmo.

The town was founded (1889) around a coal mine. Coal was especially needed to power Union Pacific locomotives. Finnish immigrants had worked on mines in Northern Michigan and Minnesota, as well as Pennsylvania, and had moved to the area when new and perhaps better paid mining jobs opened. The Finns built their own churches and halls in Hanna. Also, a local Finntown, Elmo, emerged outside the town limits.

Suomalaisten haali Hannassa
The Finnish hall in Hanna

Melkoisen kuoliniskun kaupungin suomalaisyhteisölle aiheutti kaivosonnettomuus vuonna 1903. Tällöin kesäkuussa kaivoksessa tapahtui kaasuuntumisen seurauksena maanalainen räjähdys, jossa 215:sta vuorossa olleesta mainarista vain 46 säilyi hengissä. Suurin osa kuolleista oli suomalaisia ja mustia kaivosmiehiä.

A major blow to the local Finnish community was the mining accident of 1903. The June accident was an explosion caused by mine gas, and resulted in the death of all but 46 of the 215 miners working their shifts. Most of the deceased were Finnish or African-American.

Hannan hautausmaa portteineen
Hanna cemetery gates

Paikallisena oppaana toimi Bill Klemola
My local guide, Bill Klemola

Vierailin kaupungissa vuonna vuonna 2007. Tapasin silloin suomalaistaustaisen kaupunginvaltuutetun Bill Klemolan, jonka kanssa kiertelin mm. kaupungin hautausmaalla. Seudun kaivoksissa menehtyi vuosikymmenten kuluessa satoja kaivosmiehiä. Heille on pystytetty Hannan hautausmaalle muistopaasi, johon on hakattu heidän nimensä. Paaden nimiä lukiessa ei jää epäselväksi se, että suomalaiset mainarit muodostivat merkittävän osan onnettomuuksissa menestyneistä.

I visited the town in 2007, meeting a local city council member Bill Klemola, who accompanied me on a tour of e.g the town’s cemetery. Hundreds of miners perished in mining accidents in the area’s mines in its golden era. A memorial has been erected for them with each of their names carved on stone. When reading the names it becomes clear that Finns were the ones hardest hit in the accidents.

Kaivosonnettomuuksissa menehtyneiden muistopaasi / A memorial for the mining accident's victims

Hannan suomalaisten uskonnollisista tarpeista vastasi alussa mm. pastori Henry Tanner Lead Citystä, joka tässä Amerikan Suomalaisessa Lehdessä (no 47, 21.11.1890) julkaistussa ilmoituksessa kertoo lähtevänsä matkalle Wyomingin suomalaisten keskuuteen ja käyvänsä matkalla mm. Hannassa.
The Hanna Finns religious needs were met by reverend Henry Tanner from Lead City, who in an article in Amerikan Suomalainen Lehti (no. 47 11/21/1890) informs that he is going on a trip to meet the Wyoming Finns, with a stop in Hanna as well.

Ps. PALAAN UUDESTAAN HANNAN SUOMALAISTEN KOHTALOIHIN KUN EHDIN!!!