Lepoharjun hautausmaa

Lepoharjun hautausmaa

Lepoharjun hautausmaalle ensimmäisenä haudatun Amanda
Haverisen hautakivi.

Pysähdyin eilisellä pyöräilyretkelläni Ilottulantien varressa olevalla lauritsalalaisten hautausmaalla Lepoharjussa, otin muutaman kuvan hautausmaan kappelista ja haastelin parin omaistensa haudalla vierailleen lauritsalalaisen kanssa. Kauppala sai oman hautausmaansa Saikkolan kylään vasta syksyllä 1955. Sitä aikaisemmin Lauritsalan vainajat oli haudattu joko Lappeenrannan hautausmaille tai Lappeen evankelisluterilaisen seurakunnan hautausmaalle Lepolassa. Hautausmaa oli saanut nimensä kirkkohallintokunnnan julistaman nimikilpailun tuloksena. Hautausmaa sijaitseeekin jääkauden muovaaman Salpauselän harjulla.

Oman kappelinsa Lepoharju sai vuonna 1961. Lepoharjun vihkiäisiä vietettiin marraskuun 6. päivä. Ensimmäinen vainaja sai viimeisen leposijansa hautausmaalla kuitenkin vasta seuraavan vuoden loppiaisena. Seurakunta lahjoitti hänelle ikuisen hautapaikan.  Vaikka Lepoharjun hautausmaalle ei ole kertynyt ikää kuin vasta vähän yli 60 vuotta, on sinne haudattu jo yli tuhat lauritsalalaista. Vuosittain hautauksia on noin 30. Hautausmaa-alue on kooltaan noin 4 hehtaaria, josta on käytössä 1,5 hehtaaria. Lisäinformaatiota Lepoharjun hautausmaasta löytyy täältä.

Lepoharjun kappeli

Alla Etelä-Saimaan uutinen 8.1.1956 ensimmäisistä hautajaisista Lepoharjun hautausmaalla. Seurakunta tarjosi ensimmäiselle haudatulle ilmaisen hautapaikan, lupasi huolehtia hautamuistomerkin hankkimisesta ja haudan ylläpidosta.

Etelä-Saimaa 8.1.1956

Rautjärven kirkko

 

Rautjärven kirkko toukokuun lopulla 2015

Toukokuun viimeisenä päivänä 2015 tekemälläni Simpeleen - Rautjärven kierroksella siirryin pitäjäntuvan ihailun jälkeen kuvaamaan komeaa kirkkoa. En ole aikaisemmin kirjoitellut juurikaan kirkkorakennuksista, joten jossakin vaiheessa sekin on syytä aloittaa. Kokosin Jyrki Matikan kirjasta Rautjärvi. Rajakunta keskeiset tiedot sekä Rautjärven kirkoista että seurakunnasta.

Rautjärven kirkko on rakennettu vuonna 1881

Rautjärven seurakunta

Rautjärven asukkaat kuuluivat aluksi Suur-Jääsken seurakuntaan ja vuodesta 1572 lähtien siitä irtaantuneeseen Ruokolahden seurakuntaan. Rautjärveläisten oman seurakunnan muotoutuminen alkoi 1600-luvun puolivälissä.Ensimmäinen kirkko rakennettiin Rautjärven rannalle vuonna 1667. Järvi antoi nimen kappeliseurakunnalle ja sittemmin itsenäiselle pitäjälle. Vuonna 1722 kappeliin mainittiin kuuluvan seuraavat kylät: Haakanala, Hallilanmäki, Hiivaniemi, Hinkkala, Hynnilä, Ilmee [ns. Rautjärven Ilmee], Kokkola, Korpjärvi, Lassila, Latvajärvi, Miettilä, Niskapietilä, Purnujärvi, Rautjärvi, Siisiälä, Uimola, Viimola ja Vähikkälä.
Oman seurakunnan perustamista rautjärveläiset anoivat vuonna 1834. Seuraavana vuonna annettu päätös oli kielteinen. Lopulta Rautjärven itsenäinen seurakunta perustettiin vuonna 1859

Rautjärven kirkko

Rautjärven nykyinen kirkko valmistui vuonna 1881. Se on järjestyksessä viides kirkko Rautjärvellä. Ensimmäisen kappelikirkon polttivat kasakat hattujen sodan aikana. Tämän vanhan ja jo rapistuneen kirkon tilalle oli rakennettu lähes valmiiksi uusi kirkko. Kasakat säästivät poikkeuksellisesti tuon keskeneräisen kirkon tuholta. Se valmistui lopullisesti vuonna 1744 pikkuvihan jälkeen. Tämä kirkko oli käytössä vain kolmekymmentä vuotta. Kappelinkokouksessa todettiin kirkon olevan huonokuntoinen ja ahdas kappelin kasvaneelle väestölle. Rautjärven kolmas kirkko valmistui vuonna 1776 tai 1777 ja se rakennettiin nykyiselle kirkon paikalle. Rautjärven seurakunnan kolmas kirkko paloi vuonna 1872. Kaikki alkoi Marian sunnuntaina 7.7.1872. Kirkolla vietettiin kihupyhää ja paikalle oli kokoontunut paljon väkeä myös oman pitäjän ulkopuolelta. Kihupyhien aikana oli kirkolla yleensä markkinameininki ja paljon väkeä paikalla. 

Rautjärven kirkko sankarihautausmaalta nähtynä

Kohtalokkaasta palosta laati lautamies ja kuntakokouksen esimies Johan Iivonen Lahdenkylästä muistorunon, joka painettiin R.A. Zilliacuksen kirjapainossa Viipurissa. Runoa myytiin 25 pennin hintaan. Kihujuhlan päätyttyä ja ihmisten jo palattua koteihinsa syttyivät kirkko ja erillinen vuonna 1815 rakennettu kellotapuli tuleen yhdeksän jälkeen illalla. Palon syttymissyy jäi arvoitukseksi. Kirkonkelloja soitettiin merkkinä hätätilanteesta. Lähikylistä, Viimolasta, Kokkolasta ja Pirholasta, saapui väkeä sammutustyöhön ja pappilasta haettiin paloruisku. Tulipalolle ei kuitenkaan voitu mitään, vaan kirkko ja kellotapuli paloivat kokonaan. Vain muutamia esineitä onnistuttiin pelastamaan kirkosta. Tulipalot eivät olleet harvinaisuus Rautjärven kirkolla. Vanha kellotapuli paloi vuonna 1847, ja pappilan tuhosi tuli 31.7.1856. Pappilan mukana paloi myös kirkon arkisto.

Tulipalon jälkeen pitäjänkokous päätti rakennuttaa nopeasti tilapäisen kirkon. Vastuun rakentamisensta, tarpeiden hankinnasta ja a rakennusmaksun keräämisestä otti lautamies ja kuntakokouksen esimies, ”runoilija”  Johan Iivonen. Tilapäinen kirkko tehtiin hirsisistä tukirakenteista ja laudoitetuista seinistä. Tämän vuoksi Rautjärven neljättä kirkkoa kutsuttiin lautakirkoksi. Lautakirkko sijaistis nykyisten talvisodan sankarihautojen paikalla.

Lautakirkko oli käytössä pitkään, koska palanutta kirkkoa ei oltu vakuutettu ja varojen keräämiseen kului aikaa. Rautjärveläiset halusivat puukirkon, vaikka viranomaisten mukaan julkiset rakennukset oli tehtävä tiilestä, harmaasta kivestä tai marmorista. Rautjärveläiset arvioivat tiilen tai kiven olevan heille liian kalliita materiaaleja, ja he anoivat poikkeusluvan puukirkolle. Viivytyksen syynä oli myös riita kirkon paikasta.  Osa seurakuntalaisista halusi uuden kirkon sijaintipaikaksi Miettilän Kasarmin kankaalla olevan lukkari Matias Warenin maan. Paikkaa perusteltiin Miettilän keskeisellä sijainnilla ja kirkonkylää paremmilla yhteyksillä. Väittely kirkon rakennuspaikasta alkoi vuonna 1873, mutta vuosien riitelyn jälkeen päädyttiin lokakuussa 1877 siihen, että kirkko rakennetaan entiselle paikalle. Arkkitehti A.J.Janssonin piirtämän  kirkon  rakennustöitä johti rakennusmestari Karl Gustav Kajander. Kirkkon tarvittavat hirret ostettiin naapuripitäjistä ja osan toivat seurakuntalaiset omista metsistään. Uusi kirkko otettiin käyttöön tarkastuksen jälkeen 25.9.1881. 

Urut kirkko sai vuonna 1925, kun sinne asennettiin Kangasalan 12-äänikertaiset urut. Kirkkorakennus korjattiin vuosina 1938 - 1939, jolloin mm. vaihdettiin kamiinat keskuslämmitykseen ja suurennettiin urkuparvea. Korjaustyön suunnitteli viipurilainen arkkitehti Juhani Viiste. Näkyvin muutos oli, että kirkko maalattiin sisältä värikkäästi. Niska-Pietilän sahan omistaja Iisakki Ahtiainen lahjoitti vuonna 1936 Eero Lehikoisen maalaaman alttaritaulun "Vanha paimen kertoo". Kirkon sisätilan värit on pyritty säilyttämään samanlaisina, kuin mihin kolmekymmenluvun remontissa päädyttiin.

Vanha hautausmaa rajanpinnassa

Selaillessani vanhoja lehtiä löytyi Etelä-Saimaasta (8.11.1962) oheinen artikkeli, joka sisälsi minulle uutta tietoa. Tiesin, että Parikkalasssa oli ollut kautta vuosisatoja pieni ortodoksinen vähemmistö luterilaisen väestön seassa. Tiesin senkin, että paikkakunnalla oli pieni ortodoksinen tsasouna, jota olin ohiajaessani käynyt ihailemassa. Sitä en sen sijaan tiennyt, että kunnan alueella oli myös vanha ortodoksinen hautausmaa. Tämä, Syrjärinteen kylässä sijaitseva hautausmaa, tulee ehdottamasti kuulumaan seuraavalla kerralla Parikkalan ohi ajaessani pysähtymispaikkoihini. Alla Etelä-Saimaassa ollut artikkeli:
-------
Parikkalan kirkolta viisitoista kilometriä etelään, lähella valtakunnan rajaa, Syrjärinteen seisakkeen kohdalla ,rajan suuntaan maantietä, matkaajaa kohtaa odottamaton näky. Vahvan kiviaidan ympäröimä hautausmaa ja siunauskappeli, jonka harjalla on tunnuksena ortodoksinen vinoristi. Kappeli on uusi ja hautausmaa hoidettu huolellisesti. Vanhojen hautamuistomerkkien välissä on ruohottumattomia uusia hautakiviä. Korkea juhlava männikkö huojuu välittömästi kiviaidan takana.

Parinsadan metrin päässä hautausmaalta löytyi Petriläisen talo Vanha emäntä Veera Petriläinen kertoilee eloisasti hautausmaan vaiheista ja kreikkalaiskatolisen uskon tunnustajista sen vaikutuspiirissä:
"Parikkalan seudut ovat olleet niitä rajamaita, joissa luterilaisuus ja ortodoksinen uskonto ovat tulleet ikään kuin vastakkain. Vanhoina aikoina Ruotsin vallan levitessä Karjalan yli sai yliotteen lännestä tullut usko Venäjän ollessa niskanpäällä levisi ja sai vahvan jalansijan kreikkalaiskatolinen uskon suunta. Suomen itsenäistyttyä lakkasivat uskonnot kilpailemasta ja julistetun uskonvapauden turvin molempia uskontoja tunnustavat ovat asuneet hyvässä sovussa naapureina kunnioittaen toistensa uskonnollisia näkemyksiä".

Emäntä Petriläinen, hänen poikansa Leo ja miniä ovat säilyttäneet isiltä perimänsä ortodoksisen uskon ja ilmeisesti sen omaksuvat jälkipolvetkin. Leo Petriläinen sanoi uskonnossa viehättävän menojen juhlallisuuden. Kauniit, hartaat menot kirkossa virittävät ihmisen sopivaan tilaan ottamaan vastaan katoamattomia arvoja. Läheisen hautausmaan olemassaolosta puhuttaessa kävi esille Petriläisen suvun hoitaneen sitä jo useiden sukupolvien aikana. Kirkon ollessa Kurkijoella, oli sinne Parikkalasta pitkä matka. Hautajaismatkat olivat hankalia, rakkaiden leposijat kaukana kotoa. Vanhat ihmiset ovat sitäpaitsi tahtoneet saada viimeisen leposijansa kauniilla synnyinseudullaan. Joskus, toistasataa vuotta sitten, oli ensimmäiset vainajat haudattu Syrjärinteeseen kelirikkojen aikana. Perimätiedon mukaan maa on vihitty myöhemmin tarkoitukseensa. Tänäkin vuonna on kaksi vanhaa paikkakuntalaista saanut leposijansa lähellä omaisiaan ja seutuja, jossa ovat elämäntynsä tehneet. 67-vuotiaan emäntä Helena Harmaisen ja 80-vuotiaan emäntä Anna Hinkkasen hautakummut ovat vielä tuoreet.

Kirkkomatkoista ja suhteesta uskontoon emäntä Petriläinen kertoi: "Hevosilla ajettiin Kurkijoelle kirkkoon. Pääsiäisyön jumalanpalvelukset ovat jääneet erityisesti mieleen kirkon ympärikäynteineen. Elokuun paasto ja rippikirkko olivat myöskin merkittäviä. Isovanhempani ja isäni noudattivat vielä paastoa tunnollisesti. Sen aikana syötiin vain kalaa ja kasviksia. Rippikirkkoaamuna ei ennen kirkkoa nautittu mitään. Ei edes teetäkään. Kirkon menojen jälkeen eväät maistuivatkin sitä paremmalle. Silloin passasi jo jyrsäistä
 porsaanpotkaakin."

Kauskilan kylän perimätietoa

Lappeen kunnan vaakuna. Sen on suunnitellut Olof Eriksson, ja se vahvistettiin käyttöön 4.2.1953.  Vaakuna sai aiheensa Kauskilan Kappelinmäellä sijainneen Lappeen suurpitäjän keskiaikaisen kirkon suojeluspyhimyksestä Pyhästä Laurentiuksesta,  joka esiintyi aiheena jo 1600–luvun alkupuolella Lappeen kihlakunnan sinetissä. Vaakunan halstari liittyy olennaisesti Pyhään Laurentiukseen tämän tunnuksena. Pyhä Laurentius kärsi marttyyrikuolemaan  rauta-arinalla polttamalla. Lappeeseen (Kauskilaan) vanhana kauppapaikkana viittaa Pyhän Laurentiuksen oikeassa kädessä olevat kolme kultarahaa.

Kauskilan koulun arkistoon tutustuessani löysin sen kätköistä alla olevan kuvauksen Kauskilan kyläseudun ja Kappelinmäen historiasta. Myöhemmin suoritetut kaivaukset ja historiantutkimus ovat osoittaneet, ettei tässäkään tapauksessa perimätieto ole puhunut täyttä palturia. Muistelosta ilmenee myöskin se voimakas taikausko, joka vallitsi vielä rahvaan parissa 1800-luvulla:

Kauskilan kylässä on ollut eräällä mäellä, jota vielä nykyisinkin kutsutaan Kappelinmäeksi, pieni puukirkko eli kappeli Sen ympärillä, eteläpuolella, mäen rinteellä on ollut hautausmaa ja vanhat ihmiset muistavat vielä siinä olleita hautakiviä ja merkkejä. Kerrotaan siinä olleen suuren kivilohkareen, johon oli hakattu vieraskielinen kirjoitus, jota kansa ei ymmärtänyt. Sitten saapui maantietä pitkin, maantie sijaitsi hautausmaan länsipuolella lähellä järven, Löytösen järven rantaa, eräs ylhäinen sotaherra, hevosella ajaen. Hän meni kiven luo ja luettuansa kirjoituksen ja nähtävästi sen ymmärrettyään, alkoi kovasti itkeä. Varmaankin hän löysi siinä jonkun sodassa kaatuneen omaisensa hautakiven muistikirjoituksineen. Kivi on sitten myöhemmin haettu Kappelinmäeltä pois ehkä johonkin muistoesineeksi.

 
Kappelinmäellä ollut kirkko kerrotaan hävitetyn venäläisten vihollisten toimesta, jotka myös ratsastivat hautausmaan ylitse ja tasoittivat sen kummut tasasaiseksi maaksi. Kirkon kello on ennen sotaa, luultavasti 1740 tai 1741 upotettu mäen alla olevaan pieneen järveen, Löytöseen. Siitä sitä on myöhemmin yritetty nostaa ja on se saatukin vedenpintaan näkyviin, mutta ei ylemmäs, ja silloin kansa on ajatellut, että vedenhaltija ei tahdo aarrettaan luovuttaa. Yleinen luulo paikkakunnalla on vielä nytkin se, että kirkon kello on vielä tänäänkin Löytösen järvessä.

Papit ovat asuneet pappilassa, joka on ollut Hanhijärven rannalla erässä niemessä. Siinä on nyt Niempelto-niminen talo, asukkaiden nimi on Partanen. Hanhijärven ja Hyyvikkään järven välillä on soinen maakaistale. Sanotaan erään papin kaivattaneen ojan kannaksen poikki ja nykyisinkin se vielä yhdistää molemmat mainitut järvet toisiinsa. Oja on niin leveä ja syvä, että siinä hyvin sopii veneellä soutamaan, en ole kuullut sillä olevan mitään erikoista nimeä. Sen sijaan on Hyyvikkään järvessä, aivan ojan suulla, suuri kivi, nimeltä Papinkivi. Se on saanut nimensä siitä, että sen lähelle on hukkunut pappi ollessaan soutamassa ja on varmaan hänkin haudattuna Kappelinmäen hautasumaahan. 


Se mäki, jolla nykyisin sijaitsee Kauskilan kansakoulu, on nimeltään Rouhkion mäki. Se on varmaan vanha taistelupaikka, sillä siinä kerrotaan olleen paljon luurankoja maantiellä ja kivilohkareitten välissä. Kylässä elää vielä sellaisia henkilöitä, jotka muistavat sen ja jotka ovat koonneet luurankoja tieltä pois ja vieneet niitä syrjempään metsään.

Kirkkokallionmäki, joka on koulusta vähän etelään, on saanut nimensä siitä, että kirkkokansa, etenkin nuoriso, on käynyt siinä kirkosta tullessaan istumassa.

Surmanmäki, joka on koulusta puolitoista kilometriä pohjoiseen, on saanut nimensä siitä, että joku talonpoika kaupungista tullessaan on jäänyt siinä kärriensä alle ja kuollut. Hänen nimensä on ehkä ollut Lipiäinen.


Vihtolan kylässä on ennen ollut vain kolme taloa, jotka ovat saaneet nimensä isännän ristimänimen mukaan. Ne ovat olleet Ermojoukko, Erjoukko ja Simojoukko. Ne ovat olleet suuria taloja ja nyt niistä on muodostunut useita muita taloja, jotka vieläkin ovat suuria ja varakkaita.

Kauskilan eli Karhun kylän vanhin talo on Karhun, nykyisin Kallionpään nimellä oleva talo. Omistajan sukunimi on nytkin Karhu.

Kansa on ollut hyvin taikauskoista. Kaikkialla on ollut haltijoita, joita on yritetty parhaan mukaan palvella. Taloissa on kasvatettu käärmeitä, jotka ovat suojelleet karjaa ja tuottaneet hyvän maito-onnen. Lypsyltä tullessaan on emäntä ensimmäiseksi kaatanut maitoa käärmeitten maitokuppiin niiden juotavaksi. Käärmeitä on ollut paljon tuvassa, saunassa, riihessä ja muissa paikoissa. Ne eivät ole tehneet ihmisille pahaa. Yön ajaksi on riputettu hienonnettua tupakaa vuoteen ympärille lattialle etteivät ne käärmeet olsi tulleet vuoteeseen. Käärmeet ovat pelänneet tupakkaa. Viimeksi on tällaisia kasvattikäärmeitä ollut rikkaassa Kaapron talossa Lappeella lähellä nykyistä Pulsan asemaa.

Sellaisilla paikoilla, johon on maahan kätketty rahaa sodan pelosta, ovat ihmiaset nähneet palavan sinisen liekin vähän maan yläpuolella Sitä on sanottu aarnivalkeaksi. Sellainen tuli on eräänä kesäiltana palanut Kauskilan kylässä nykyisen Harju-nimisen talon maalla. Se on palanut aivan äänettömästti ja hiljaa. Useat ihmiset ovat nähneet sellaisen tulen palavan etenkin matalissa notkoissa, vähän soisilla mailla. He ovat yrittäneet etsiä niiltä paikoilta maasta kätkettyjä aarteita, mutta eivät ole löytäneet, kun eivät ole tienneet taikaa tai uhria, jolla aarteenkätkijä on aarteen maahan kaivanut. Hän on voinut esim. sanoa: aarre ei nouse ylös ennekuin tämä käsi, joka sen kätkee, on kylmänä. Tai:  aarre ei nouse, ennekuin maassa on rauha. Tai: aarre ei nouse, ennenkuin pojanpoikani sen nostaa.  Se, joka ei tiedä tätä, ei löydä maasta siihen kätkettyjä aarteita, mutta joka tietää, hän löytää.

Näiden asioiden kertoja on ollut emäntä Eeva Kaipia Kauskilasta.