Mosse, Volga, Pobeda - laatuautoja Neuvostoliitosta

Moskvitsh 402 oli myyntimenestys Suomessa vuonna 1956

Etelä-Saimaa 25.7.1956

Neuvostoliitossa valmistetut laatuautot hallitsivat vielä vuonna 1956 ylivoimaisesti suomalaista autokauppaa. Lehtiuutisten mukaan autoja myytiin maassamme vuoden alkupuoliskon aikana 11 640 ja näistä lähes 4 000 oli valmistettu "suuressa ja mahtavassa". Neuvostoliittolaisia autoja myytiin enemmän kuin Englannissa, USA:ssa, Ranskassa ja Ruotsissa valmistettuja ajoneuvoja yhteensä. Itäblokissa valmistettujen autojen osuus oli jopa yli 46 %. Länsiautojen maahantuonti oli tiukasti säännösteltyä, mikä selittää itäblokin maissa valmistettujen merkkien suuren suosion. Länsiautoilla olisi ollut huomattavasti tarjontaa suurempi kysyntä. Tämä johtikin sitten monenlaisten petollisten hämärämiesten ilmestymiseen autokauppiaiksi. Niistä lisää joskus myöhemmin.

Allekirjoittanut on ollut kerran Moskvitsh Skandinavian kyydissä, jopa etupenkillä. Tätini mies tuli meille esittelemään uutta autoaan. Niinpä lähdettiin esittelyajolle. Se päättyi parin kilometrin jälkeen  kolariin. Mossen keula painui kasaan kuin haitari, mutta meille autossa olleille ei käynyt kuinkaan. Sen sijaan Mossen puskuri teki pahaa jälkeä sen eteen ajaneissa moottoripyöräilijöissä. Isoveljensä kyydissä moottoripyörän takatuhdolla istunut oli luokkatoverini. Kymmenvuotiaan pikkupojan silmiin piirtynyt näkymä kolaripaikalta ei poistu mielestäni koskaan. Sen sijaan Mosse poistui kolarin jälkeen autuaammille automaille.

Aira Huuskonen, lappeenrantalainen naisdesantti

Kiinni jäänyt desantti saattoi säästää henkensä ryhtymällä yhteistyöhän suomalaisten tiedusteluviranomaisten kanssa. Kuvassa Lohijoelle pudotettu desantti, inkeriläinen Laukkanen nimeltään, mukanaan olevalla radiolähettimellä ottamassa yhteyttä Venäjälle. Käkisalmi 1942.02.11. SA-kuva

Lueskellessani Atso Haapasen kirjaa Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939 - 1944 löysin sivuilta 260 - 263 tarinan lappeenrantalassyntyisestä 21-vuotiaasta naisdesantista. Kokosin naisdesantin tarinan pääpiirteet yhteen alla olevaan artikkeliini. Täältä löytyy lisäksi laatimani laajempi katsaus kyseiseen kirjaan.

Kolme desanttia Äänislinnan seudulle

Heinäkuun 9. päivän välisenä yönä 1942 livahti kolme desanttia suomalaisten miehittämälle alueelle Itä-Karjalassa. Heistä vanhin oli Eino Ilmari Matikka, joka oli siviiliammatiltaan metsätyöläinen. Matikka oli kotoisin Äänisenrannan piirin Pienen-Mussalon kylästä.. Toinen desantti oli Veijo Kalevi Luoto, sahatyömies Sorokan kaupungista. Kolmas oli urheiluvalmentaja Aira Annikki Huuskonen, joka oli kotoisin Äänislinnan kaupungista. Hän toimi puna-armeijassa radistina.

Desantit tuotiin lentokoneella Ison-Mussalon järvelle. Tehtävänä oli oleskella Äänisjärven, Maasjärven ja Lohijärven välisellä alueella ja hankkia tietoja Äänislinnan kaupungista. Toimeksiantona oli selvittää suomalaisten sotilasosastojen vahvuuksia, asemia ja muita sotilaallisia kohteita. Lisäksi piti hankkia asiakirjoja, joiden avulla siviilit saisivat oleskella kaupungissa. Matikka ja Luoto olivat suomalaisessa asepuvussa, Huuskonen siviilipuvussa. Desanteilla oli pistoolit ja käsikranaatteja, radio ja yhteensä 5000 markkaa rahaa.

Raaka kaksoismurha

Desantit toimivat tehtävässään raa’asti.  Eino Matikka otti Äänislinnan kaupungissa Irina Poljakov-nimisen vanhuksen ja Tatjana Denisovin oleskelulupakirjat, jonka jälkeen hän katkaisi puukolla molempien naisten kaulat, jotteivat nämä ilmoittaisi asiasta suomalaisille. Kun Huuskonen ilmoitti tapoista radiolla venäläisille, nämä olivat tyytyväisiä. Kiinnijäämisen estämiseksi ampumista oli käsketty välttää.

Kaikki kolme desanttia jäivät kuitenkin kiinni. Matikka pidätettiin 10.8.1942, Huuskonen 11.8., molemmat Polovinnoje-järven seudulla. Luoto otettiin kiinni 20.8. hänen yrittäessään neuvostoliittolaisten puolelle Syväri-joen eteläpuolella Salmijärvellä.

Matikka sai vakoilusta ja kahdesta murhasta kuolemantuomion. Hänet teloitettiin 24.10.1942.  Luoto ja Huuskonen tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Luoto, joka ilmoitti sukunimekseen myös Karjalaisen, oli syntynyt Oulussa 17.3.1924. Neuvostoliittoon hän meni salaa vuonna 1933 ilmeisesti vanhempiensa mukana. Luoto vapautettiin 1.10.1944. Sekä Huuskonen että Luoto säilyttivät henkensä nuoren ikänsä takia. Huuskonen aloitti myös yhteistyön suomalaisten tiedusteluviranomaisten kanssa

Naisdesantti vaihtaa puolta

Huuskosta kuulustellessa suomalaiset päättivät suomalaiset aloittaa sanomien vaihdon venäläisten kanssa Huuskosen välityksellä. Tarkoituksena oli houkutella venäläisiä lähettämään lentokoneita hakemaan partiota joltakin järveltä. Huuuskonen siirtyi nyt suomalaisten palvelukseen. Hän kirjoitti suomalaisten laatimia sanomia partion tiedustelutietoina. Viestitys onnistui hyvin ja puna-armeija muonitti muutaman kerran kiinnisaatua partiota aavistamatta mitään. Lopullisena juonena houkuteltiin puna-armeijaa hakemaan kahta muka kiinniotettua suomalaista upseeria Säpsäjärven rannalta. Tämä onnistuikin 28.8.1942, kun kaksi Shavrov Sha-2 lentovenettä saapui heitä noutamaan. Kyseiset koneet saatiin ehjinä ja niitä voitiin käyttää pyörillä varustettuna myös maakoneina. Koneet siirrettiin onnistuneen petkutuksen tuloksena Suomen ilmavoimien käyttöön.

Mikä liittää tämän hurjan ja monivivahteisen tarinan Lappeenrantaan?

Desantti Aira Huuskonen oli syntynyt 8.12.1921 Lappeenrannassa ja muuttanut vanhempiensa mukana 10-vuotiaana Neuvostoliittoon. Hän oli anonut vapaaehtoisena pääsyä puna-armeijaan. Hänestä tuli näin 21-vuotiaana entisen isänmaansa petturi. Petos ei jäänyt yhteen kertaan, vaan hän petti myös uuden asuinmaansa. Tuskinpa hänellä oli muuta vaihtoehtoa. Aira Huuskonen vapautettiin vankeudesta 28.9.1944. Palautettiinko hänet Neuvostoliittoon, jossa maanpetturilla lienee ollut edessä vain yksi kohtalo? Vai siirtyikö hän joidenkin muiden puolta vaihtaneiden tavoin länteen?  

Vilunkia Taavetin asemalla (Lappeenranta-lehti 7.12.1912) [Päivitetty 11.11.2015]

Tein elokuun alussa 2015 pyöräretken Luumäellä, jossa yhtenä pysähdyskohteena oli Helsinki-Pietari-radan varressa olevat asemarakennukset. Bloggasin sen jälkeen koosteen Taavetin aseman vaiheista. Myöhemmin syksyllä käydessäni läpi vanhoja Lappeenranta-lehden vuosikertoja törmäsin oheiseen artikkeliin. Tarina on kyseiselle ajalla (1910-luku) tyypillinen. Tuon ajan sanomalehtiä lukiessani olen hämmästellyt sitä, miten yleisiä artikkelissa kuvatun tapaiset kavallukset ja petokset olivat rehellisten suomalaisten keskuudessa. Tuon tuostakin lehdissä oli uutisia kavalluksista, petoksista ja kirjanpitorikoksista rautateiden, pankkien, kauppaliikkeiden, vakuutusyhtiöiden, kaupunki- ja maalaiskuntien rahaliikenteessä. Esimerkiksi Taipalsaaren ja Savitaipaleen kunnan varoja käyttivät 1910- ja 1920-luvuilla kunnan rahakirstunvartijat omiin liiketoimiinsa. Edellisessä tapauksessa syyllinen joutui kolmeksi vuodeksi "tiilenpäitä lukemaan", jälkimmäisessa tapauksessa, aikansa "julkkis" ja kansallissankari, pakeni uudelle mantereelle.....
Ja tarina jatkuu... Nimittäin edetessäni Lappeenranta-lehden vuosikertaan 1913, löytyi Taavetin asemalta lehtiuutisen mukaan toinenkin varoja omaan taskuunsa kavaltanut virkamies. Tässä tapauksessa epäilty oli aseman sähköttäjä Toivo Muttonen. Valokuva lehtiuutisesta löytyy oheisen artikkelin jälkeen.

Alla lupaamani artikkeli:

Lappeenranta-lehti 7.12.1912

Vaillinki Taavetin asemalla

Kuten viime numerossamme mainitsimme, vangittiin Taavetin v. t. asemapäällikkö O. Hacklin (Otto Fredrik Hacklin, 1873 - 1926)  tiistaina postikassassa tavatun vaillingin takia.

Lisäselvitykseksi voimme mainita, että jo viiime kuun 17 päivänä kävi Viipurin postikonttorista eräs postivirkamies tarkastamassa Taavetin aseman postitilejä y.m. ja huomasi heti laskiessaan postikassaa varoja kavalletun lähes 1000 markkaa. Vähän myöhemmin tunnusti v.t. asemapäällikkö Hacklin, että on vielä viemättä kirjoihin Miehikkälästä tulleita postirahoja noin 1000 markkaa, joten vajaus nousi lähes 2400 markkaan. Nyt annettiin Hacklinille aikaa joku päivä täyttää tämä vaillinki, mutta ei Hacklin ole tuonut rahoja. Liikennetarkastaja määräsi ensin virkaa tekeväksi asemapäälliköksi linjakirjuri E. Pinomaan.

Että kassanvajaus on tullut, ei ole mikään ihme, sillä koko kesän on Hacklin juopotellut ja matkustellut. Jo useita viikkoja sitten tiedettiin, että asemalla oli vajaus noin 800 markkaa, mutta peitettiin se lainvaroilla.. Taavetin asemalla on ollut epäsäännöllisyyksiä jo pitkin kesää, postiosotuksia on pidätetty eikä ole lähetetty eteenpäin menemään, saattaen täten useille vahinkoa vekseleitä maksaessaan y.m. muita maksuja. Useita postiosotuksia on täten pidätetty Taavetin asemalla parikin viikkoa.

Mitäs minä sanoin...

Olen varmaan ikävystyttänyt joitakin pitkillä historiallisilla vanhoista lehdistä ja arkistoista kootuilla kirjoituksillani. Nyt lupaan olla lyhytytsanainen.

Selatessani vanhoja blogikirjoituksiani ja peilatessani niitä kirjoitusten jälkeisiin tapahtumiin, en voinut todeta muuta kuin:

Mitäs minä sanoin!

Tämä koskee esimerkiksi Fennovoima-kirjoitustani. Koko tuosta surkuhupaisen traagisen koomisesta tapahtumasarjasta oli hyvä yhteenveto kolme päivää sitten Iltalehdessä. Olli Ainola oli koonnut tarinan siitä, miten Fortumista tuli Venäjän ja  Putinin panttivanki.
Mieleen on noussut myös Ainolan artikkelissakin nousseiden seikkojen ohella sana lahjonta. Rosatomin lukuisista ulkomaisista hankkeista on aikaisemmin paljastunut asiatonta rahaliikennettä eli lahjontaa. Viimeisin kohu koskee Ukrainaa.

Hesarin joinsuulainen turbobloggari Janne Riiheläinenkin näkyy olevan allekirjoittaneen kanssa samoissa aatoksissa.

Elokuun lopussa kirjoitin myös Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin moninkertaisesta petoksesta, johon länsimaatkin osallistuvat, ja jonka seurauksena tuhannet ja tuhannet ihmiset tulevat menettämään henkensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on loppumaton sisällissota. 
Eikä edessä näy olevan kuin eskaloitumisen tie.

"Enkeli Gabrielin" anteeksipyyntö (Kaiku 27/6.04.1887)

Pudasjärven Jongun kylälle ilmestyi talvella 1887 "enkeli Gabriel", jota saapuivat suuret kansanjoukut kuulemaan läheltä ja kaukaa. Nopeasti uutinen levisi myös oululaiseen Kaiku-lehteen, jossa oli tammi-helmikuussa 1887 aiheesta useita kirjoituksia. Tapaus on klassinen esimerkki oli uskonnollisten kansanihmisten petkuttamisesta. Alla artikkelisarjan loppuhuipennuksena itse "enkeli Gabrielin" kirjoitus anteeksipyyntöineen. Aikaisemmat kirjoitukset linkkeinä:

Enkeli Gabriel ja hurmaava liike (Kaiku no 8, 29.01.1887)
Enkelin ilmestymisestä (Kaiku 11/9.2.1887)
Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Pudasjärven kirkko

Enkelin ilmestys (Enkelinä esiintyneen miehen selvitys ja anteeksipyyntö)

Tuo juttu, jonka lukija muistaa, on jo kutakuinkin vanha ja saisi jo unohduksiin jäädä. Seuraavalta kirjoitukselta emme ole kuitenkaan tahtoneet sijaa kieltää, koska ”enkeli” itse eli se henkilö, joka asian alkuun pani, on pyytänyt sananvuoroa. Toivomme, että juttu tähän raukeaa. Emme ota sitä mielellämme enää jatkaaksemme. Kysymyksessä oleva kirjoitus on näin kuuluva:

Koska olen vihdoin ollut tilaisuudessa lukemaan niitä kirjoituksia, kuin Kaikussa on ollut siitä ilveilystä ”enkelin ilmestyksestä”, jota pidettiin Virtalan torpassa Pudasjärven Jongun kylässä ja jonka alkaja minä valitettavasti olin, joista kirjoituksista P. M-n[1] varsinkin viimeinen kirjoitus Kaikun 15:sta numerossa ei ole asianmukainen, niin olen omaltatunnoltani vaadittu pyytämään sijaa arvoisassa lehdessänne seuraavalle selitykselle:

P.M. sanoo minun tunnustaneen aina suosineeni laestatiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen jne.  Tämä on väärä luulo, sillä minä olen, niinkuin L. sanoo kirjoituksessaan, niin kaukaa kuin muistan, ollut epäuskoinen, jumalaton mies ja olen vastustanut näitä kristityitä, joita laestadiolaisiksi haukutaan, vaikka kyllä omassatunnossani olen tuntenut väärässä olevani ja olen uskottomain edessä kristityitä toisinaan puolustanutkin.

P.M. sanoo, että kaksi laestadiolaista saarnamiestä ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi jne. Tämä ei ole oikein, mitä toiseen saarnaajaan koskee, sillä hän ei tiennyt asiasta todistaa niin eikä näin; toinen kyllä pettyi ja todisti puheeni enkelin puheeksi. – Tosi on, että Jumalan sanan selityksistä heräsi omatuntoni ja tämäkin synnillinen työ tuli minulle kauheaksi, niinkuin L. sanoo. P.M. on siinä oikeassa, että eräs nuori uskovainen, jolle ensin tunnustin petokseni, kielsi minua muille puhumasta siitä. Mutta omantuntoni tähden minä asian julkasin isolle joukolle, niinkuin L. sanoo, sillä minä puhuin siitä julkisesti kartanolla, jossa oli hyvin paljon kansaa, ja kyökissä, joka oli täynnä väkeä. Muutamat minua kielsivät menemästä pastorin tykö asiata ilmoittamaan, toiset uskovaiset kovasti minua vaativat sitä tekemään, mutta kuin minua tultiin pastorin puheelle noutamaan, niin en muista, että kukaan minua olisi kieltänyt, vaan käskettiin mennä Keinäsen taloon ja tunnustaa pastorille ja kaikille muille. Keinäsessä minua kiellettiin enään menemästä laestadiolaisten pariin, mutta kun sanoin, että omatuntoni vaati minua menemään kaikille julkaisemaan petokseni, sillä pirtissä oli vielä paljon väkeä, jotka eivät kuulleet tunnustustani ja eivät nekään kaikki uskoneet, jotka olivat sen kuulleet, niin pastorikin todisti, että se on oikein, että tunnustat asian tuntosi mukaan, kun se on näin lavealle levennyt.

Ne uskovaiset, jotka olivat tunnustukseni kuulleet, eivät enään odottaneet ”enkelin lähtösaarnaa”, niinkuin P.M. sanoo, mutta pyynnöstäni seurasivat muutamat minua Virtalan kautta Jongulle, johon heillä oli matka; ja Virtalassa oli sinä yönä huhun tähden vielä paljon kansaa kaukaakin tulleita, jotka eivät vielä olleet tunnustustani kuulleet.

En ole laestadiolaisuutta sanonut ainoaksi autuaaksi tekeväksi opiksi, niinkuin P. M-n:n ensimmäisessä kirjoituksessa sanotaan, mutta olen sanonut, että näitten uskovaisten saarna on puhdasta Jumalan sanaa; vaikka muutamia kristityitä tuomitsin ja toisia ylistin oikeiksi. En ole mikään taitava ”vatsapuhuja”, niinkuin semmoiset sanotaan osaavan selvästi puhua; mutta olen ihmisten mielikuvituksen avulla petosta harjoittanut ja suuren pahennuksen matkaansaattanut, jota sydämestä rukoilen anteeksi. L:n kirjoituksessa, joka on itse paikalla ja asian nähnyt ja kuullut, ei ole mitään valetta.

Pyydän, ettei kukaan tästä kirjoituksestani pahentuisi, sillä en ole tahtonut ketään soimata eli loukata, vaan omatuntoni vaatimus on totuuden tunnustaa ja rikokseni anteeksi anoa

Aleksanteri Parkkila

---

[1] Pudasjärven seurakunnan kappalainen Paavo Martikainen

Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Palaan jälleen enkelien maailmaan.....
-------
Keskustelu Enkeli Gabrielin ilmestymisistä, joka alkoi Pudasjärven kappalaisen Paavo Martikaisen kirjoituksesta 29.1.1887,  jatkui Kaiku-lehdessä edelleen helmikuun lopulla. Martikainen vastasi nimimerkki L:n kirjoitukseen 9.2.1887, jossa kirjoittaja pyrki etäännyttämään lestadiolaisten osuutta ilmiössä. Martikainen kiistää nimimerkki L:n väitteitä, selostaa seikkaperäisesti huijauksen paljastumista ja kertoo lestadiolaisten reagoinnista petoksen selvittyä.

Vieläkin enkelin ilmestyksestä

Tämän lehden 8:ssa numerossa kerroin hullunkurisesta tapauksesta, mikä viime kuun alkupuoleen tapahtui Pudasjärven pitäjässä Jongun kylässä, Virtalan torpassa.. Tämä kertomukseni ei näy kuitenkaan kaikki tyydyttäneen. Sillä Kaikun 11:sta numerossa astuu nyt L.  esiin muka poistamaan kirjoitukseni johdosta syntyviä vääriä käsityksiä. No, kuulkaamme nyt mitä hän lausuu ja miten hän tehtävänsä suorittaa.

L. huomauttaa ensiksi, että tuo itsellismies eli vatsapuhuja ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. laestadiolainen. Tämä huomautus on tarpeeton, sillä semmoiseksi en minäkään ole häntä kirjoituksessani esiin tuonut, vaikka – vääräin käsitysten poistamiseksi – mainittakoon, että hän tunnusti aina suosineensa laestadiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen sekä nytkin siihen kuuluu. Josko taas Paavali Ervasti, josta L. puhuu, on kieltänyt kansaa hullutuksia kuuntelemasta, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että kaksi muuta laestadiolaista saarnamiestä – vääräin käsitysten poistamiseksi olisi kyllä heidän nimensä mainittava, vaan jääköön vielä tekemättä – ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi sekä muitakin koettaneet saarnoillansa siihen uskoon johtaa ja saattaa. Se L:n muistutus, että näiden saarnain vaikutuksesta olisi itsellismiehen omatunto herännyt, niin että hän sen johdosta olisi lakannut ”tuuleen puhumasta”, ei pidä paikkaansa, jos itsellismiehen omaan puheeseen saa luottaa. ja hänpä toki tiennee omantuntonsa asiat paremmin kuin muut. Eikä mies oloaikanansa Virtalassa ennen sitä, kuin sanoi päättäneensä lakata puhumasta, ole tietääkseni, ollut tilaisuudessa kuulemaan ”uskovaisten” saarnaa kuin yhden kerran noiden saarnaajain käydessä Virtalassa, Itsellismies ei silloin ollut ruvennut puhumaan enkelinä ennenkuin toinen saarnaajista hänen määräyksestään oli pitänyt seuroja torpan pirtissä.

Mutta tämä saarna ei liene ollut herättävää laatua juuri muillekaan, koska hänellä hämmästyksen valtaamana, niinkuin itse oli ilmoittanut, ei kuulunut olleen paljon mitään sanomista, ja sitä vähemmän tuolle miehelle, jota enkeliksi kiitettiin. Kiitoksesta, vähemmästäkään kuin tämä, harva, tuskinpa kukaan lienee  herännyt synteinsä tuntoon. Ei sekään L:n väite, että mies olisi isolle väkijoukolle tunnustanut petoksensa ennen, kuin sen tunnusti allekirjoittaneelle, ole totuuden kanssa yhtäpitävää. Hän sanoi tosin tunnustaneensa petoksensa ennen tyköni tulemista, mutta ainoastaan muutamille, ja nekään eivät olleet uskoneet hänen tunnustustansa ensinkään oikeaksi. Ja sitten se seikka, että laestadiolaiset olisivat vaatineet miehen menemään minulle tunnustamaan, sepä vasta L:n kirjoituksessa peräty perätöntä on. Vaatimuksen sijasta oli päinvastoin tuotu jos joitakin esteitä miehen tyköni tulemista vastaan. Niinpä kertoivat noutajat, että laestadiolaiset olivat ilmoittaneet hänen olevan jonkinlaisessa mielenhäiriössäkin, ettei siis hänestä muka ole lähtijäksi heidän kanssansa. Päätteeksi väittää vielä L. että miehen petos tuli muka ”ilmi ensin uskovaisten kautta”. Totuuden verosta ei tämäkään tuuma voi käydä. Itsellismies kertoi kyllä petoksensa tunnustaneensa ensin eräälle lestadiolaiselle, mutta tämä oli häntä kivenkovaan kieltänyt siitä kenellekkään muulle hiiskumasta. Olipa myös joku toinen Virtalassa ilmaissut epäilyksiänsä tuota miestä kohtaan, vaan hänpä oli saanut osaksensa kovaa kohtelua uskonveljiltään, että muka uskalsi senkaltaisesta enkelistä puhua. Mutta eihän petos täten ollut vielä selväksi tullut.. Ja sitä paitsi olihan jo vuorokautta tätä ennen muut, laestadiolaisiin kuulumattomat, samaa epäluuloa lausuneet ja ilmi tuoneet. Vaan varmaksi asia kävi vasta sitten, kun mies sen itse ilmoitti, eikä ainoastaan laestadiolaisille, vaan vieläpä muillekin. Olisipa helposti voinut käydä niinkin, että tunnustus olisi jäänyt tietymättömäksi, ellei mies olisi petostansa muille tunnustanut kuin laestadiolaisille. Siihen aihetta antaa tuon yhden esimerkki, kuin myös se seikka, että sittenkin, kun mies oli asian tunnustanut allekirjoittaneelle ja vaatimukseni mukaan sen ”sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt”, eihän lestadiolaiset olleet häntä vieläkään uskoneet, mutta tahtoneet vaan asiaa toiseksi väittää. Ja olivatpa he vielä tämän tunnustuksen kuultuansa menneet Virtalaan, ja siellä koko yön koettaneet saada enkelin lupauksensa mukaan pitämään lähtösaarnansa. Ja vaikkapa se ei ollut sitä pitänytkään, kuitenkin siellä oli toinen noista saarnaajista saarnannut kansalle ja vakuuttanut sitä yhä vaan enkelin ilmestyksestä, sen puheista ja vaikutuksesta. Vaikeaa on niinmuodoin ollut laestadiolaisille luopua heitä ylistävää enkeliä uskomasta, vaikkapa asian oikea laita oli jo tietty sekä heille että muillekin.

L:n kirjoitus näkyy syntyneen yksistään laestadiolaisten puolustamiseksi, ikäänkuin minä muka olisin tahtonut heitä sortaa.. Se ei kuitenkaan ole ollut tarkoitukseni, eikä mikään muu, kuin kirjoituksessani mainitsin. Jos kuitenkin kirjoitukseni siltä näyttää, kuin L. näkyy luuloittelevan, siihen minä en voi mitään, koska seikat ovat juuri semmoiset, kuin olen kertonut. Kuinka muutoin L. on onnistunut puolustuksessansa, siitä lukija nyt itse päätelköön. Minkä verran taas ”tämä ilkeä ilveily on ollut laestadiolaisten edesottamaa, minkä verran ei, sehän selvenee myös tämän ja edellisen kirjoitukseni johdolla. Minun ynnä monien muidenkin vakuutus kuitenkin on, että ilman laestadiolaisitta koko ilveily olisi pääasiallisesti varmaankin paljaana leikki-ilveilyksenä pysynyt, vaan heidän kauttansa on se kääntynyt kokonansa toiselle tolalle ja saanut kerrassaan uskonnollisen värityksen. Mutta tämän tapauksen pitäisi kuitenkin avata ihmisten silmät näkemään, mihin joudutaan, kun Jumalan sanan ahkera viljeleminen kodeissa laimin lyödään sekä Herran huone halpana pidetään, ja sen sijaan ollaan uteliaita uutta kuulemaan, huolimatta siitä mitä tämä kuultava oikeastaan on. Oltakoon sen tähden vasta hitaammat tuon uuden kuulemisen perään, vaan sitä vastoin viriämmät tutkimaan vanhaa, Raamattuun kirjoitettua Herran sanaa ja siinä lujasti ja yksinkertaisesti kiinni riippumaan.

P.M.