Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 4: Yhteydet Suomeen katkeavat, erimielisyyksistä sovintoon, leviämistä uusille alueille

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin

• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
• Karjalainen marttyyri 
• D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja... 
•  "Hihhuleista" Pietarissa
• Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Tämän postauksena aiheena on Venäjän lestadiolaisten yhteyksien vaikeutuminen ja lopulta katkeaminen Suomeen, erimielisten lestadiolaisryhmien sulaminen sovintoon ja liikkeen ekspansio.

Yhteydet Suomeen katkeavat, erimielisyyksistä sovintoon, leviämistä uusille alueille

Vallankumouksen jälkeen useimmat Pietarin lestadiolaisyhteisön keskeiset vaikuttajat muuttivat Suomeen. Heistä mainittakoon uusheränneet nuohoojamestarit Aleks Pulkkinen[1], Pekka Siitonen (1877 – 1930) ja Eljas Lemmetyinen[2] sekä Pietarin Pyhän Marian seurakunnan taloudenhoitaja Tuomas Karvanen.[3] Sekä Pulkkinen että Lemmetyinen olivat aloittaneet  saarnatoimintansa jo Pietarissa.

Fedosija Trofimovna (Karvanen) Aleksejeva ja Nikolai Aleksejevits Aleksejev olivat ensimmäisiä venäläisiä lestadiolaiskristittyjä Pietarin alueella. Sekä Nikolai Aleksejev että Fedosija Aleksejeva toimivat venäläisten keskuudessa saarnaajina. Aleksejevit kokosivat yhdessä Pjotr Trofimovits Schtyrikovin kanssa venäjänkielisen laulukirjan Sionin Lasten Lauluja [Pesni Detej Siona] vuonna 1910.

 

 Lestadiolaisen uusheräyksen yhteydet Venäjällä asuviin uskonystäviin säilyivät 1920-luvun lopulle saakka. Huutavan Äänessä julkaistiin useita Venäjältä saapuneita tervehdyskirjeitä. Venäläisiä uskonystäviä osallistui uusheränneiden ylimääräisiin kokouksiin ja kesäseuroihin. Tosin osa näistä seuravieraista saattoi olla Venäjältä lopullisesti muuttaneita ja paenneita. Venäläisistä vieraista löytyy maininta ainakin Lappeenrannan kesäseuroista vuodelta 1919. Osallistuipa pietarilaisia vieraita uusheränneiden kesäseuroihin ja ylimääräiseen kokoukseen vielä 23. – 26.6.1927.[4] Vanhoillislestadiolaisten saarnaajana Pietarissa toiminut August Back (1872 – 1924) muutti perheensä kanssa Suomeen vuonna 1918.[5] Inkeriläinen saarnaaja Simo Makara oli samoin muuttanut Suomeen.[6] Vanhoillislestadiolainen saarnaaja Pekka Marin kuoli Pietarissa vuonna 1918.[7]

Venäjän lestadiolaisuus koki 1920-luvulla voimakkaan leviämisen aikaa. Vallankumouksen ja sen jälkeisen sisällissodan melskeet heittelivät yksittäisiä ihmisiä, perheitä ja sukuja sinne tänne laajassa maassa. Näiden muuttajien muka siirtyi lestadiolaisuutta kokonaan uusille seuduille Venäjällä kauas Pietarista ja Inkeristä.  Inkerissä kerrottiin myös olleen ”suuri sanan nälkä”. Lahdenkyläläiset saarnaajat Juhani Laihinen ja Fredrik Soittonen kiersivät  Inkerin kylissä ahkerasti pitämässä seuroja. Lahden kylän kirkonkokous valitsi Fredrik Soittosen  toimittamaan kirkollisia tehtäviä. Pietarin ja Lahdenkylän lisäksi seuroja pidettiin Venjoella, Skuoritsassa ja Tyrössä. Saarnaajat saivat kutsuja myös kyliin, joissa aikaisemmin ei oltu pidetty lestadiolaisseuroja. Talvella 1923 syttyi Hietamäen seurakunnassa laajoja herätyksiä, ja noin 50 henkeä ”teki parannuksen”.[8] Inkerin ja Venäjän lestadiolaisuudessa [ja yleensä koko lestadiolaisuuden historiassa ainutlaatuinen tapahtuma] koettiin historiallinen hetki pääsiäisenä vuonna 1924. Tällöin runsaat kaksikymmentä vuotta uusheränneiden ja vanhoillislestadiolaisten välejä kylmentäneet erimielisyydet sulivat sovintoon. Tapahtumia on kuvannut uusherännyt Maria Illi kirjeessään 30.6.1924 Sievin lestadiolaiselle kirkkoherralle Vilhelm Ferdinand Korvenheimolle, joka oli aikaisemmin kuulunut Pietarin Pyhän Marian seurakunnan papistoon:

Me kaksi eri puoluetta olemme täydellisesti sopineet, niin että yksimielisyys, rauha ja rakkaus vallitsee… Ensiksi piti puhetta Mikko Soittonen hyvästä Paimenesta. Ja sitten veljeni Juhani Laihinen piti puhetta hyvästä Paimenesta. Hän puhui niin voimallisesti, että se sulatti kaikkien sydämet…kuin myrsky…jokainen riippui toisensa kaulassa…  kolme päivää olimme kuin humalassa … aina lisää katuvia… Koko viikon pidimme seuroja  tämän johdosta, oikeita sovintokokouksia.

Uutisen vahvistavat myös vanhoillislestadiolaisen Kristiina Rouvisen kirjeet kirkkoherra Korvenheimolle 25.5.1924 ja saarnaaja Heikki Jussilalle. Jussilalle lähetetty kirje julkaistiin helmikuussa 1925 Siionin Lähetyslehdessä:

Lahdella suuri Herran lauma. Siellä tapahtui suuri laupeus viime pääsiäispyhinä. Kun veli Soittonen puhui hyvästä paimenesta, niin Jumala särki vastaan riidelleiden uusheränneidenkin sydämet, niin että he tulivat näkemään eriseuraisuutensa synniksi ja alkoivat kysymään: Mitä meidän pitäisi tehdä, että me autuaiksi tulisimme. Kolme päivää ja yötä juhlittiin lakkaamatta… Aina on uusia tullut parannukseen, niin että uskovaisia on kirkko melkein täynnä.[9]

Vaikka seurojen pito oli kodeissa kielletty, kertovat Venäjältä saapuneet kirjeet lestadiolaisten määrän vain kasvaneen.[10] Uutiset herätysten syttymisestä innostivat saarnaaja Juho Mikkolan tekemään SLLH:n päätoimikunnalle esityksen lähetystyön käynnistämiseksi Inkerissä. Esitys sai vuosikokouksen kannatuksen ja se valtuutti päätoimikunnan aloittamaan lähetystyön, mikäli olosuhteet ja varat sallivat.[11] Käytännön toimenpiteisiin hanke ei kuitenkaan johtanut.

Pjotr Trofimovits Schtyrikov oli Aleksejevien ohella ensimmäisiä venäjänkielisiä lestadiolaisia. Hän toimi venäläisten letadiolaisten keskuudessa saarnaajana ja vieraili ennen vallankumousta muutamia kertoja uusheräyksen kesäseuroissa Suomessa.

 1920-luvun puolivälissä ja sen jälkeen Suomeen saapuneet kirjeet kertovat herätysten jatkumisesta. Huutavan Äänessä maaliskuussa 1926 kirjoittavat saar-naajat Juhani Laihinen ja Fredrik Soittonen Lahdenkylän olevan Inkerin lestadiolaisuuden keskuspaikka. Lestadiolaisryhmien välinen sovinto näyttää kestäneen, sillä Laihinen toteaa kirjeessään: Me entiset ns. vanhoilliset ja uusheränneet olemme keskenämme palavassa rakkaudessa. Seuravieraita kerrotaan käyvän Lahdenkylässä Skuoritsasta, Ropsusta, Tyröstä, Venjoelta, Hietamäeltä, Miikkulaisista, Lempaalasta, Toksovasta, Jukista, Valkeasaaresta ja Leningradista.  Fredrik Soittonen kertoo käyneensä lisäksi Markkovan ja Kelton seurakunnissa. Hän mainitsee ”uskovaisia” olevan Lahdenkylän seudulla noin sata henkeä. Samassa lehdessä oli myös L. Rännälin kirje Miikkulaisista 22.12.1925, jossa hän toteaa siellä vallitsevan uskonnonvapauden ja lestadiolaistenkin voivan kokoontua seuroihin.[12] Samaan aikaan kuitenkin Muurmannin rannikolta tullut kirje kertoi toisenlaisesta tilanteesta, jossa lestadiolaiset olivat vainottuja.[13]

1920-luvun lopulla uudestiheränneillä oli vielä joitakin yhteyksiä Venäjän lestadiolaisyhteisöihin. Juhani Laihisen ja Fredrik Soittosen lisäksi yhteyttä piti Pietarista Mikko Kallonen, joka kertoi kirjeissään Pekka Siitoselle Juhani Laihisen ja Fredrik Soittosen pitävän säännöllisesti seuroja Lahdenkylässä ja Pietarissa.Viimeinen Mikko Kallosen kirje julkaistiin Huutavan Äänessä huhtikuussa 1931. Siinä hän valittaa sitä, että kaikki rakentavat ”uutta maailmaa”, joka ei voi syntyä, elleivät kaikki ole Jumalan kieltäjiä. Samassa lehdessä oli myös venäjänkielisten lestadiolaisten tervehdys Juho Mikkolalle.[14]

Palaan lestadiolaisuuden leviämiseen Venäjän sydänmaille seuraavassa kirjoituksessani...

---

[1] Aleks Pulkkinen (1879 – 1953) osallistui uudenheräyksen saarnaajainkokoukseen Jyväskylässä 7 – 10.12.1918 ja oli tässä vaiheessa jo muuttanut Suomeen (HÄ 4/1919, 62 – 63; VÄ 9/1953, 124, 4/1954).

[2] Eljas Lemmetyisen nimi esiintyy Huutavan  Äänessä julkaistuissa tammikuussa 1919 saaduissa tilitysmaksuissa. Hän on lähettänyt tilitykset Kiteeltä (HÄ 1919, 80). Nuohoojamestari Pekka Siitonen (musta Pekko) siirtyi asumaan Ouluun, jossa hän kuoli 4.6.1930 (HÄ 9/1930, 140).

[3] Tuomas Karvanen toi uskonystävien terveiset Pietarista ja Inkerinmaalta Lappeenrannan ylimääräiseen yleiseen kokoukseen 21 – 24.6.1919. Hän oli vielä huhtikuussa 1919 osallistunut Pietarin Pyhän Marian seurakunnan kirkkoneuvoston kokoukseen (KA. PMariaKA. II Cab:3. knkok. 25.4.1919).

[4] HÄ 9/1919,  177 – 189 (Pöytäkirja kirjoitettu SLLH:n yleisestä ylimääräisestä kokouksesta Lappeenrannassa kesäkuun 21 – 24 p:nä 1919); 8/1927, 123 – 124 (Y(rjö) A. N(ummi): Turun kesäkokous).

[5] SL 11/1924, 167. August Back siirtyi yhdessä perheensä ja muutamien muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa kotimaahan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisessä kansalaisten vaihdossa, jossa Suomi luovutti vangittuja venäläisiä sotilaita ja sai vastineeksi Venäjällä asuneita Suomen kansalaisia (Alma Parviaisen hst. 29.12.1991).

[6] Lumijärvi 1990, 160.

[7]  OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin alueella toimineista saarnaajista.

[8]  HÄ 2/1921, 21 (Jumalan sanan nälkää Inkerissä); 11/1922 (Fredrik Soittonen: Kuulumisia Inkerinmaalta); 1/1924, 11.        

[9] SL 2/1925, 23 – 24 (Kristiina Rouvinen: Kirje Neuvosto-Venäjältä).

[10] HÄ 2/1925, 27 – 28 (Jumalan työtä Pietarissa ja sen ympäristöllä ); 5/1925, 81 (Fredrik Soittonen: Jumalan terve); 5/1926, 67 (Juhani Laihinen: Tervehdys Inkeristä).

[11] HÄ 4/1921, 73 – 75 (SLLH:n vkok ptk 21.3.1921).

[12] HÄ 3/1926, 40 – 41 (Tervehdyksiä Inkerinmaalta); 42 (L. Rännäli: Kirje Inkerinmaalta).

[13] HÄ 8/1926, 121.

[14] KA. Aunon kok. C9/29. Mikko Kallonen Leningradista Pekka Siitoselle 15.11.1927, 22.2.1928 ja 13.1.1929; HÄ 4/1931, 59. (Kaksi kirjettä Pietarista).

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin

• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
• Karjalainen marttyyri 
• D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja... 
•  "Hihhuleista" Pietarissa

Tällä kertaa artikkelin aiheena on Venäjän viranomaisten huolestuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuuden leviämisestä, ensin Suomeen ja sittemmin Venäjälle.

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena[1]

Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus
joutui selvittämään kenraalikuvernööri Mensckoffille
lestadiolaisten toimintaa 1850-luvulla

Lestadiolaisuus joutui Venäjän viranomaisten tutkinnan ja huomion kohteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1852, kun  Norjan Kautokeinossa herätykseen tulleet lappalaiset pahoinpitelivät paikallisen nimismiehen ja kauppiaan hengiltä. Kun tieto tapahtumasta saavutti Tukholman, raportoi Venäjän diplomaattinen edustaja Freytag Loringhöven siitä Pietariin ulkoasiainministeri Nesselrodelle. Kirjelmässä kuvattiin Kautokeinon tapahtumien lisäksi herätykseen liittyneiden olevan väkivaltaisia, ja kokousten muodostuvan usein orgioiksi. Loringhöven esitti huolensa liikkeen leviämisestä Suomen puolelle, elleivät viranomaiset ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin.[2] Tukholmasta saapunut kirje herätti Venäjän ulkoministeriön mielenkiinnon. Se kääntyi salaisella tiedustelulla Suomen kenraalikuvernöörin puoleen. Kenraalikuvernööri Menschikoff vaati selvitystä Oulun läänin kuvernööriltä. Myös Kuopion hiippakunnan piispalle tiedotettiin asiasta, jotta papisto voisi ryhtyä ehkäisytoimenpiteisiin. Sekä maaherra A. Lavonius että piispa Robert Valentin Frosterus (1795 - 1884) kertoivat lähettämissään kirjeissä tapahtumista Norjassa sekä lestadiolaisuudesta Lapissa. Vaikka herätykseen liittyneitä moitittiin suvaitsemattomuudesta sekä  huudosta ja tanssista kirkoissa, he saivat kiitosta viinan hylkäämisestä sekä siveellisestä elämästä. Niin Lavonius kuin Frosteruskin olettivat herätyksen vähitellen rauhoittuvan. Frosterus totesi lisäksi, ettei herätyksiin liity mitään poliittista. Saadut selvitykset lienevät tyydyttäneet  kenraalikuvernööriä. Hän pyysi kuitenkin joulukuussa 1853 Oulun läänin kuvernööriä ryhtymään salaisiin toimenpiteisiin, jotta ruotsalaiset talonpojat eivät pääsisi levittämään vahingollisia oppeja Suomen puolelle.[3]
                       

Lehtori Bruno Boxström organisoi Sortavalan
evankelisen seuran toimesta rajantakaisen
Karjalan evankelioimista

Uudestaan lestadiolaisuus oli Venäjän viranomaisten huolen kohteena 1900-luvun alussa. Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen lestadiolaisuutta koskevan tiedustelun. Sen takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. Kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle lähempää toimenpidettä varten. Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen. Sen oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa hihhulisuunnasta.[4]

                       

Selvityspyyntö oli todennäköisesti ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimys torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Karjalan lähetystä organisoi innokkaasti Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Boxströmin kuningasajatus oli rajantakaisen Karjalan evankelioiminen, jota varten perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä. Evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys oli kielteisesti esillä venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Vytegran lestadiolaisyhteisö oli syntynyt jo 1880-luvun puolivälissä. Myös Petroskoissa oli herätyslikkeelä kannatusta. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla.[5]

Uutinen lestadiolaisten innokkaasta toiminnasta
Vytegrassa, Aunuksen kuvernementissa.
Laatokka 14.4.1885.

                       

Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari oli mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksissa lestadiolaistuneiden venäläisten kanssa.[6] Myös Karjalan ystävien ja lestadiolaisuuden väliltä löytyy yhteys. Kun Karjalan ystävät lähettivät Britannian raamattuseuran palkkaaman venäläisen lähetin matkalle Itä-Karjalaan, he värväsivät hänen tulkikseen Aunuksen Vytegrasta (Vytegra on nykyisin  Vologdan kuvernementissa. Äänisjärven eteläpuolella sijaitseva kaupunki kuului vuonna 1922 laukkautettuun Aunuksen kuvernementtiin) kotoisin olleen Aleksanteri Järvenpään.  Tämä kuului lestadiolaiseen uusheräykseen. Järvenpää kuvasi matkaansa yksityiskohtaisesti uusheräynneiden Kolkuttajan Lähetyssanomissa. Siinä Järvenpää kertoo joutuneensa Aunuksessa maaherran käskystä virkavallan tutkittavaksi. Kolme vuotta aikaisemmin lähettämässään kirjeessä hän valittaa lestadiolaisten vaikeita oloja huolimatta vuonna 1905 annetusta uskonnonvapaudesta:

                             Onhan täällä paljon rauhaa kaipaavia sieluja, mutta näin ahtaissa oloissa ei vielä ole mi- tään toivoa, että semmoisellekaan saisi vapaasti saarnata evankeliumia. Sillä kun hallitsija  julisti uskonnon vapauden, niin papisto kohta keksi uuden lakipykälän, joka raskaan rangaistuksen uhalla kieltää ketään viekoittelemasta "oikeauskoisia" muihin uskontoihin.”

Kirjeessään Aleksanteri Järvenpää kertoo nimeltä mainiten parista lestadiolaisuuteen kääntyneestä venäläisestä.[7] Lisäksi niissä inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, liikkeeseen liittyi osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä.[8] Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntara-jatkaan eivät muodostuneet esteeksi herätysten leviämiselle. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja Muurmannin rannikolta ja Pohjois-Amerikasta.[9]

                      

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. ”Vanhoillisten” edustaja, kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J. F. Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen liikkeen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän kertoii liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".[10]

 

1960-luvulla palanut komea vytegralainen kirkko.
Kuvan on ottanut vuonna 1909  Sergey Prokudin-Gorsky

Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J. A. Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Hän ei selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoislestadiolaisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909, ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12. 1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909. Epäselvää on, johtiko selvitys toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.[11]

Näkymä Vytegraan vuodelta 1909.
Kuvan on ottanut Sergey Prokudin-Gorsky

                      Uusheräyksen toiminta Venäjällä aiheutti siinä määrin epäluuloja, että kirkollistoimikunta kehotti haaraosastoa keskeyttämään toimintansa. Muussa tapauksessa koko SLLH:n toiminta uhattiin lopettaa. Saarnaaja Jaakko Huotarin matka Aunukseen oli epäluulojen takia keskeytynyt samoihin aikoihin. Vytegralaiselle uusheränneelle Renne Pulkkiselle lähetettiin venäjänkielinen todistus haaraosaston päämääristä ja toiminnasta väärinkäsitysten ehkäisemiseksi. Viranomaisten epäluuloja herätti varsinkin varojen keruu haaraosaston hyväksi. Paikalliset uusheränneet olivat olleet kolme kertaa viranomaisten kuulusteltavina. Lopulta nämä olivat tyytyväisiä saamiinsa selvityksiin. He kehottivat paikallisia uusheränneitä säilyttämään viralliset todistukset ”hyvässä tallessa” ja näyttämään uudet keräyslistat aina poliisilla vahvistusta varten.[12] Seuraavina vuosina uusheränneet olivat varovaisia toimiessaan Venäjällä. Tarkkoja oltiin erityisesti venäjänkielisten lestadiolaisten toiminnasta uutisoidessa. Kun Viipurissa pidettyyn SLLH:n ylimääräiseen kokoukseen 6. – 9.6. 1914 osallistui kansallisuudeltaan venäläisiä seuravieraita, poistettiin maininta heistä Kolkuttajassa ilmestyneestä artikkelista.[13] Muutama vuosi myöhemmin, tilanteen rauhoituttua, mainitaan heidän osallistumisensa uusheränneiden kesäseuroihin ja kokouksiin jo avoimesti. Kolkuttajassa julkaistiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisen lestadiolaissotilaan Aleksander Schdanoffin kirjeitä pal-veluspaikoistaan.[14] Kolkuttajan artikkelien mukaan venäjänkielisiä seuravieraita osallistui Viipurin lisäksi vuonna 1910 pidettyyn Antrean ylimääräiseen kokoukseen sekä vuonna 1916 Kotkassa pidettyyn ylimääräiseen kokoukseen ja kesäseuroihin.[15]

---

[1] Artikkeli perustuu pääosin Kaarlo Castrenin ja Hannu Mustakallion artikkeleihin. Castrenin artikkeli Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1933. Mustakallion artikkeli Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana. Venäjän sisäministeriön tiedustelu "hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta" vuodelta 1909. Artikkeli ilmestyi Jorma Selovuoren toimittamassa professori Osmo Jussilan juhlakirjassa ...Vaikka voissa paistais? vuonna 1998.

[2]  Castren  1934, 140 – 142.

[3] Castren 1934, 142 – 148.

[4] Mustakallio 1998, 198 - 199.

[5] Kansanaho 1964,  21; Mustakallio 1998, 213 - 214.

[6] Venäjän lestadiolaisten keskuudessa säilyneen perimätiedon mukaan 1800-luvun lopulla alkaneita herätyksiä johtivat Nikolai Aleksejev ja Pjotr Schtyrikoff. Heistä Nikolai Aleksejev olisi tuon tiedon mukaan ollut tsaarin hovin palveluksessa verhoilijana. Hän oli puhutellut tsaaria: Nikolai Aleksejev sanoi tsaarille, että tsaari tekisi parannuksen ja ottaisi elävän uskon. Kun tsaari ei puhuttelusta huolimatta tehnyt parannusta, sanoi Nikolai Aleksejev tsaarille: "Sinun valtakuntasi ei tule pysymään". Tsaarin hovin palveluksessa oli myös suomalaisia lestadiolaisia. (MKK. Anastasia Kolgunovan hst.5.- 6.7.1996; Venäjän ns. vanhojen uskovaisten ryhmähaastattelu 1.7.1996).

[7] Kolk. 12/1907, 94 – 96; Kolkuttajan Lähetyssanomat 1 /1910, 7 – 11.

[8] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).Vaikka kylän väestöstä osa oli alunperin venäläistä alkuperää, he olivat pitkälle assimiloituneet kylän pääväestöön eli inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja monet omaksuivat myös suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat kansallisuudeltaan venäläiset olivat sulautuneet inkeriläisväestöön niin, että he olivat kadottaneet kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnollisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyikin todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen hyväksymistä uskonnollisista ja yhteiskunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:"Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa. Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia - kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa. (Erna Morozin hst. 24.10.1994); Lahden kylässä asui useita lestadiolaisia saarnaajia, joista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936), Fredrik Soittonen (k. 1931) ja  Pekka Marin (1849-1918). Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin papisto oli paennut Suomeen (Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994; SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24;     6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504; Jääskeläinen 1982, 258, 263, 265, 267; OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin seudun lestadiolaisista saarnaajista).

[9] Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54 -55. Muurmannin rannikolla lestadiolaisuudella oli vallankumoukseen saakka vahva ote. Uusheräyksen lähetit Juho Pyörre ja Matti Junttila tekivät alueelle saarnamatkan kevättalvella 1914. Seuroja pidettiin Vaitolahdessa, Kervannossa, Pummangissa, Muotkavuonon kylissä ja Aleksandrovskin seudulla  Tyyvän, Maaningan, Bresnoin, Bjelon ja Aleksandrovskin kylissä. (Kolk. 9/1914, 183 - 188).

[10] Mustakallio 1998, 215 – 216.

[11] Mustakallio 1998, 216 - 217. 

[12] OMA. Laestadiana 10. Da: 2. 16.11.1910 Antti Pulkkiselle; 10.12.1911 Renne Pulkkiselle; 23.12. 1911 Jaakko Huotarille; Ea:2. Jaakko Huotari 29.1.1911; Renne Pulkkinen 12.2.1911.

[13] OMA. Laestadiana 2 Cd: 1. Ylim. ylkok. 6 – 9.6.1914.

[14] Kolk 8/1915, 150 – 151; 10/1915, 181 – 183; 19/1915, 335 – 336.

[15] Kolk 8/1915, 150 – 151; 16/1916, 357 – 376.

Politiikka ja uskonto, osa 2: Saako ja pitääkö vaaleissä äänestää?

Maassamme järjestetään maaliskuussa eduskuntavaalit. Keulapaikkaa gallupeissa pitää lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Puoluepoliittisen toiminta pääsi maassamme vauhtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Osallistuminen siihen askarrutti myös lestadiolaisia. Akuutiksi aiheen tekivät ensimmäiset maassamme pidetyt yksikamarisen eduskunnan vaalit vuonna 1907. Aluksi liikkeen piirissä oli kahdenlaista ilmaa puoluepoliittiseen toimintaan osallistumisesta. Osa olisi halunnut jättäytyä kokonaan sen ulkopuolelle. Alla artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana ovat siis 1900-luvun alkuvuosikymmenet:

 -----

Herätysliikkeen "perustajaisän" Lars Levi Laestadiuksen ajattelussa olivat poliittis-yhteiskunnalliset kysymykset toisarvoisia. ”Jumalan valtakunta” ja sen menestys oli hänelle ensisijaista. Hänen mielestään kristitylle oli viime kädessä yhdentekevää, oliko vallassa Nero vai Robespierre, ja maksoiko hän veronsa Turkin sulttaanille vai Amerikan presidentille. Kristityn tuli kuitenkin täyttää velvollisuutensa esivaltaa kohtaan, maksaa veronsa ja viettää lainkuuliaista elämää.[1]  Laestadiuksen mukaan yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseen apua olisi saatavissa nimenomaan uskonnollisesta herätyksestä. Hänen mielestä politiikasta ei ollut apua yhteiskunnan parantumeiseen odotettavissa.[2] Vaikka Laestadius ei kuulunutkaan mihinkään poliittiseen ryhmään, häntä on kai pidettävä lähinnä konservatiivina.[3] Laestadiuksen jättämä perintö näkyi herätysliikkeen asennoitumisessa yhteiskuntaan ja poliittisiin puolueisiin.

”Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?”

1860-luvulta alkanut nopea teollistuminen ja sääty-yhteiskunnan murtuminen asetti herätysliikkeen uuden tilanteen eteen. Lisäjännitteen aiheutti venäläistämistoimenpiteet, jotka pääsivät vauhtiin Nikolai Bobrikovin tultua vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi. Maaseudulla yhteiskuntaluokkien välistä jännitettä lisäsi kasvava tilaton väestö. Kaupungeissa sekä taajamissa asui teollistumisen seurauksena moninkertaiseksi kasvanut teollisuustyöväestö. Sekä maaseudun tilattomat että työväestö olivat vailla poliittisia oikeuksia. Suurlakon jälkeen vuonna 1906 säädetty laki kansanedustuslaitoksesta muutti tilanteen oleellisesti. Äänioikeutettujen määrä moninkertaistui. Nyt myös lestadiolaisten suuri enemmistö sai ääni- ja ehdokkuusoikeuden ja nousi poliittiseksi vallankäyttäjäksi. Uudessa tilanteessa lestadiolaisten asennoituminen poliittisten puolueitten toimintaan tuli ajankohtaiseksi.

          Näyttää siltä, että vanhoillislestadiolainen herätysliike havahtui uuteen tilanteeseen vasta ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen. Osallistuminen vaaleihin oli esillä vanhoillislestadiolaisten vuosikokouksissa vuosina 1908 ja 1909. Havahduttajana saattoi olla sosialidemokraattisen puolueen vahva menestys ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907. Vaikka useat liikkeen keskeiset vaikuttajat suhtautuivat kriittisesti poliittiseen osallistumiseen, todettiin Ylivieskassa 1908 pidetyssä vuosikokouksessa: Ettei kuitenkaan ole kieltäydyttävä kunnallisista ja valtiollisista velvollisuuksista eikä vaaleista, mutta otettava osaa niihin ilman vihaa ja kiihkoa.[4] Seuraavana vuonna Tornion - Haaparannan vuosikokouksessa poliittista osallistumista käsiteltiin laajemmin ja myönteisemmin. Kaukolalainen torppari Akseli Hokkanen esitti kokoukselle kysymyksen: Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?  Käytetyissä puheenvuoroissa edellisenä vuonna osallistumiseen kriittisesti suhtautunut kemijärveläinen Kalle Helisten totesi: Ei suinkaan kristityt hylkää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät ulkonaisissakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä.  Helisten vetosi myös siihen, ettei Lutherkaan hylännyt yhteiskunnallisia asioita. Samalla Helisten esitti aikaisemmin kerrotun vertauksen lestadiolaisuudesta kahden kuoren suojaamana. Muissa puheenvuoroissa asenne poliittiseen toimintaan oli myönteinen. Sosialismiin kokous asennoitui erittäin kielteisesti. Vuosikokouksessa laadittiin vaaleihin osallistumisesta loppuponsi:

         

Kristitty, saa, jos tahtoo, hyvällä omallatunnolla äänestää valtiopäivämiesvaalissa, mutta ainoastaan sitä, joka kannattaa kristinuskoa. Kristinuskon kieltäjää ei saata mitenkään hyvällä omallatunnolla  kannattaa. Osanotto vaaleihin jääköön kunkin kristityn omantunnon asiaksi."[5]

Tornion - Haaparannan kokous hyväksyi vanhoillislestadiolaisten poliittisen osallistumisen. Tätä perusteltiin esivaltateologisin perustein. Kannanotoilla lienee ollut vain vähän vaikutusta vanhoillislestadiolaisten vaaliaktiivisuuteen, sillä äänestysvilkkaus laski seuraavissa vaaleissa liikkeen vahvalla alueella Oulun pohjoisessa vaalipiirissä.[6]

          Esikoislestadiolaisuus otti kantaa eduskuntavaaleihin vanhoillislestadiolaisia aikaisemmin.  Yhteiskunnallisissa kannanotoissa heijastui voimakas sidonnaisuus Ruotsin Lapin saarnaajiin. Lapista kysyttiin neuvoja suhtautumisessa työväenliikkeeseen, ammattiyhdistystoimintaan ja sosialidemokratiaan.[7] Kun ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 15 -16.3.1907, pohti liikkeen johto niihin osallistumista. Esikoislestadiolaisten saarnaajien kokous teki asiasta päätöksen:

Yksimielinen päätös oli viimein se, että kristittyjen tulee ottaa osaa vaaleihin siinä mielessä, että sen kautta edesautetaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Toiseksi sillä nimenomaisella määräyksellä, että kristittyjen tulee kannattaa vanhasuomalaista puoluetta ja ainoastaan sen puolueen ehdokkaille antaa äänensä. Tämä tulee tiedoksi antaa kristityille kaikkialla maassamme.[8]

Huolimatta yksityiskohtaisen tarkoista äänestysohjeista nousi päätöstä vastaan oppositio Karjalassa. Erityisesti esikoislestadiolaisuuden johtava saarnaaja, viipurilainen Antti Kolehmainen, ei pitänyt äänestämistä tarpeellisena. Kristittyjen ei tullut kantaa vierasta iestä yhdessä ”uskottomien” kanssa. Kolehmainen sai tukea mielipiteilleen Amerikan johtavilta esikoissaarnaajilta. Hän kirjoitti edellisenä vuonna Suomessa kierrelleelle amerikkalaiselle esikoissaarnaaja Olli Matoniemelle. Tämä vastasi kirjeessään: Koska jokainen ajaa takaa ainoastaan oman puolueensa etua, ja siis kaikki ovat väärintekijöitä, niin se on parasta kristityille, etteivät eninkään mene äänestämään, vaan pysyvät niistä pois.  Matoniemen kirjeen saatuaan Kolehmainen moitti niitä esikoislestadiolaisia, jotka äänestivät edus-kuntavaaleissa vaatien heiltä ”parannusta”.[9] Kolehmaisen käsitystä asettuivat vastustamaan saarnaajat Niklas Milén ja Juho Ahonen. Samalla alkoi esikois-lestadiolaisuudessa ilmetä kaksijakoista suhtautumista äänestämiseen kaikkialla maassa. Erimielisyyksien selvittämiseksi lähetettiin riidan keskeiset osapuolet Antti Kolehmainen, Juho Ahonen, Niklas Milén ja Juho Ihalainen Ruotsin Lappiin. Kriisi ratkaistiin Jellivaaran joulukokouksissa 1907.[10]

          Voitolle pääsi vaaleille myönteinen kanta. Saarnaaja Peder Fjelldal esitti närkästyksensä siitä, ettei neuvoa oltu kysytty heiltä vaan Amerikasta. Hän pai-notti, että mahdolliset erimielisyydet tulisi tutkituttaa ”esikoislestadiolaisten seurakunnan” edessä: Miksi menitte kysymään neuvoa Amerikasta? Vai eikö ne neuvot kelpaa, joita teille on annettu tähän asti Ruotsin Lapista. Teidän kaikkien olisi tullut seisoa yksimielisenä sen teidän ensimmäisen koetellun neuvon päälle, sittenkin vaikka se olisi alkanut teille jollekin tuntua väärältä, siihen asti, kun asiat tutkitaan Esikoisten seurakunnan edessä.  Peder Fjeldal otti myönteisen kannan vaaleihin osallistumiseen: Totta vissiin kristittyin tulee edes auttaa esivaltaa, joka voimassa pitää kristilliset lait, ja rukoilla vielä sen esivallan puolesta, että me rauhassa ja levossa saisimme elää ja kuolla.[11]

          Lapin vanhimmat lähettivät äänestyskäyttäytymistä neuvovan kirjeen Suomen esikoislestadiolaisille 31.12.1907:[12]

Niin on meillä Apostolinen neuvo siihen, että olla alamainen esivallalle. Ja se, joka pitää   oleman esivallalle kuuliainen, hänen pitää myös hänen lakia noudattaman ja niin muodoin puolustaman sitä, koska se ei ole hyvää omaatuntoa vastaan, vaan enempi suojelee meidän kristillisyyttämme, niinkuin teidän maassa Suomen vanha pohjalaki sitä tekee, jonka tähden me pidämme sitä viisautena,  että te äänestyksen kautta sen  pyydätte itsellänne tallella pysymään ulkonaiseksi suojaksi.

Huolimatta Jellivaaran ohjeista jatkui epätietoisuus seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Käyty keskustelu ei muuttanut edellisenä vuonna otettua kantaa.[13] Uskollisuutta esivallalle onkin pidetty esikoislestadiolaisuuden tuntomerkkinä. Liikkeen käsityksen mukaan kristitty ei missään muodossa saanut asettua kapinoimaan esivaltaa vastaan. Saarnaaja Joel Ahonen on todennut: Kristityt (=esikoislestadiolaiset) ovat aina olleet valtakuntamme uskollisimmat alamaisimmat sekä maallisessa että hengellisessä mielessä.[14]

          Uudenheräyksen keskuudessa ei käyty virallista keskustelua äänioikeuden käyttämisestä ennen vuoden 1907 eduskuntavaaleja. Yksittäiset liikkeen vaikuttajat olivat mukana uskonnollisten vähemmistöryhmien vaalitoimikunnassa ainakin Oulussa. Suunnan piirissä esiintyi myös puoluetoiminnan vastus-tusta. Varsinkin saarnaaja Juho Pyörre katsoi, ettei kristittyjen tulisi vetää yhteistä iestä ”epäuskoisten” kanssa. Hän vetosi siihen, etteivät Jeesus ja apostolitkaan osallistuneet poliittiseen toimintaan.[15] Poliittiseen toimintaan osallistumisesta keskusteltiin vuonna 1917 Jyväskylässä pidetyssä ylimääräisessä kesäkokouksessa. Herätysliikkeen ja työväenliikkeen suhdetta käsiteltäessä nousi kotkalaisen saarnaaja Emil Spetsin puheenvuorossa esille pettymys olemassa oleviin puolueisiin sekä ajatus oman puolueen perustamisesta, jota olisi Jeesus ohjaamassa. Perusteluna oli se, ettei kristitty saa vetää yhtä iestä uskottomain kanssa."[16]

---

[1]Laestadius 1964 II, n:o 273; Talonen 2000b,  178.

[2] Laestadius 1909, 239.

[3] Talonen 2000b, 179.

[4] Vkokptk 1908, 10. Kokouksessa saarnaajat Pauli Rantala ja Kalle Helisten varoittivat poliittisista intohimoista. Sen sijaan saarnaajat John Ryselin ja Juho Kanniainen käyttivät osallistumiseen myönteisesti asennoituvia puheenvuoroja.

[5] Vkokptk 1909, 6, 14 -15.

[6] Talonen 1988a, 97.

[7] Talonen 1993, 32-36.

[8] VLKYJ VII, 3 – 4; VLKYJ 1972, 95. Tieto perustuu saarnaaja Juho Ahosen muistitietoon, joka ainakin osittain pitää Jouko Talosen käsityksen mukaan yhtä aikalaislähteiden kanssa (Talonen 1993, 36).

[9] VLKYJ VII, 33 – 35; Lahtinen 1984, 149-150; Talonen 1993, 37.

[10]VLKYJ VII, 34 – 35. Jellivaarassa joulupäivänä pidetyistä kokouksista oli muodostunut esikoislestadiolaisuuden keskeisin vuotuinen tapahtuma, jonne saapuivat Pohjois-Ruotsin saarnaajien ohella keskeisimmät saarnaajat myös Suomesta ja Norjasta. Joulukokouksissa oli säännöllisesti edustajia myös Pohjois-Amerikan esikoisseurakunnista.

[11] VLKYJ VII, 36.

[12] VK II 1966, 141-142.

[13] Lahtinen 1984, 150; Talonen 1993, 39 - 40.

[14] Ahonen 1972c, 44 – 45.

[15] Raittila 1967, n:o 388; Kolk 12/1906, 187-188; 2/1907, 24; Talonen 1988a, 66-68.

[16] Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja, tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haara-                    osaston yleisessä ylimääräisessä kokouksessa Jyväskylässä kesäkuun 22-23 päivinä 1917, § 4. Matti Kyllönen on todennut väitöskirjassaan , ettei lestadiolaisuus pystynyt toimimaan rokotteena sosialismia vastaan niillä alueilla, joissa uusiheräys sai vahvan jalansijan (Kyllönen 1995, 120-121).