Pikkuvihan muistokivi Miettilässä

Pikkuvihan muistokivi Miettilässä

Niskapietilän museotien varressa Rautjärven Miettilän kylässä  seisoo suuri kivi, jonka kylkeen on hakattu sanat:
1741
PIKKUVIHA
MIETTILÄN KYLÄ
TUHOTTIIN

Kivi on Variksenkylälle vievät tien risteyksessä. Se, milloin kylän asukkaat ovat nuo vainon ajoista muistuttavat sanat hakanneet muistokiveen, ei ole tiedossani.

Lähikuva muistokiven tekstistä

Taustaksi kokosin hieman yhteenvetoa pikkuvihan aikaisista tapahtumista Rautjärvellä. Rautjärven alue jakautui kahtia Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Vanha pitäjän keskus Miettilä jäi Ruotsin puolelle. Rajalinja kulki järvilinjalla Ylimmäinen – Pitkäjärvi – Luorikko. Pajarin kylä jäi Ruotsin puolelle, Metsäkylä ja pitäjän pohjoisosa Venäjän alueelle.

Uusi sota Ruotsin ja Venäjän välille syttyi 1741. Tätä myös pikkuvihaksi kutsuttua ns. Hattujen sotaa kesti vuoteen 1743 saakka. Tämä aikakausi koettiin Rautjärvellä ja muualla Etelä-Karjalassa isovihaa huomattavasti raaempana aikakautena. Etelä-Karjalassa Jääsken ja Kirvun kylistä poltettiin 90 %, Joutsenossa 80%, Ruokolahdella ja Rautjärvellä tuhoprosentti jäi kuitenkin alle 50:n.  Mutta kunnan keskiosan kylissä tuhot olivat suuria. Monissa kylissä lähes kaikki talot poltettiin ja ryöstettiin Muutamista taloista kasakat veivät asukkaat tai osan heistä mukanaan.

Tässä luetteloa pikkuvihan aikana kasakoiden tekemistä ryöstö- ja tuhoretkistä:

Muistokivi peittyy sen ympärille kasvaneiden puiden ja pensaiden
taakse.

Vuonna 1741 kasakat polttivat 1667 rakennetun Rautjärven kirkon.  Haakanala: kylän yksi talo säilynyt, mutta ryöstetty; Hallilanmäki: kaksi taloa poltettu, kaikki omaisuus ryöstetty; Hynnilä: kaksi taloa poltettu, kasakat ryöstäneet omaisuuden; Jurvala: kaksi taloa ryöstetty perin pohjin; Kopsala: neljä taloa poltettu ja ryöstetty; Korjala: yksi talo ryöstetty, yksi säilynyt; Korpijärvi: neljä taloa säilynyt, mutta ryöstetty; Latvajärvi: kolme taloa poltettu ja ryöstetty; Miettilä 15 taloa poltettu, yksi säilynyt, ryöstetty ja hävitetty,; Niskapietilä: yksi talo säilynyt; Pirhola: viisi taloa poltettu ja ryöstetty; Purnujärvi: neljä taloa poltettu ja ryöstetty; Rautjärvi: neljä taloa poltettu ja ryöstetty, yhden isäntä tapettu, toiselta viety vaimo ja kolme lasta; Siisiälä: kaksi taloa poltettu ja ryöstetty, yksi säilynyt; Uimola: kolme taloa poltettu ja perinpohjin ryöstetty; Untamo: kolme taloa poltettu ja ryöstetty, kahdesta isäntä viety; Vähikkälä: kolme taloa säilynyt; Ilmee: kaksi taloa poltettu ja omaisuus perin pohjin ryöstetty, kolme henkilöä viety. Tuhot kohdistuivat Ruotsin puolelle jääneeseen pitäjän osaan, sen sijaan Venäjän puolella sijainneet alueet säästyivät niiltä.

Osasto Vehniäisen muistomerkki Rautjärvellä (Päivitetty 13.9.2016)

Rautjärven entinen Yläpappila, nykyinen seurakuntakoti, oli välirauhan aikana 1940 - 1941 salaisen suomalaisen sotilastiedustelun tukikohtana

Toukokuun vimeisenä päivänä 2015 tekemälläni Simpele - Rautjärvi-kierroksella pysähdyin myös Rautjärven entisen Yläpappilan pihalla. Siellä on eletty vuosina 1940 - 1944 voimakaasti suomalaisen sotilastiedustelun historiaa. Kun talvisodan seurauksena uusi raja vedettiin Rautjärven pitäjän eteläosan poikki, tuli kunnasta jälleen rajakunta. Suomi koki edelleen olemassaolonsa uhatuksi, eikä solmitun rauha pitävyyteen luotettu. Niinpä Neuvostoliiton aikeista tarvittiin päivitettyä tietoa.

Päämajan tiedusteluosasto, 1.7.1943 alkaen Erillinen Pataljoona 4, jatkoikin heti talvisodan jälkeen Neuvostoliittoon kohdistuvaa tiedustelua. Tämä tapahtui osittain Rautjärveltä käsin. Päämajan tiedustelun Viipurin alatoimisto siirrettiin Lahteen, ja sillä oli toimipisteitä sekä Lappeenrannassa että Rautjärvellä. Tiedustelijoiden tukikohtana Rautjärvellä oli silloinen Yläpappila, nykyinen seurakuntakoti. Alatoimiston tehtävänä oli tiedustelu Karjalan kannaksen alueella. Siviiliksi pukeutuneet kahden miehen partiot ylittivät salaa rajan ja tarkkailivat luovutetulla alueella puna-armeijan toimia ja seurasivat liikennettä.

Rautulaislähtöinen Kaino Rastas oli välirauhan aikana Roihan rajavartioaseman päällikkönä. Hän tapasi kesällä 1940 yllättäen kaksi tuttavaansa, joiden tehtävä tiedustelun parissa ja sijoituspaikka Yläpappilassa selvisi hänelle. Myös Rastas päätti siirtyä rajavartiostosta mukaan salaiseen tiedusteluun. Hän teki retken toisen partiomiehen kanssa 19.-25.8.1940 Antrean seudulle. Partio palasi tehtävänsä suoritettuaan rajan yli takaisin Suomen puolelle Rautjärvellä sijainneen Jurvan rajavartioaseman kohdalta. Tällöin rajavartija Arvi Pekkanen pidätti salaperäiset kulkijat. Tiedustelijat pääsivät kuitenkin palaamaan tukikohtaansa, kun heidän työstään selvillä ollut rajavartiokomppanian päällikkö puuttui asiaan. Tyypillinen tiedustelijoiden reitti Laikon kautta Ilmeentielle. Yhtenä tiedustelupaikka olo Jokelan talo Pajarin – Metsäkylän tien takana. Siellä toimi Neuvostoliittolaisten kenttävartio. Retki aloitettiin myös Imatralta, mm. Immolanjärveltä. Kaikkiaan näitä välirauhan partioita oli n. 50 ja mukana oli kaikkiaan 150 partiomiestä.

 

Osasto Vehniäisen muistokivi Rautjärven entisen Yläpappilan pihalla

Kyläläiset kyselivät kirkkoherra Arvo Salomaalta, että mitä nuo Yläpappilan oudot miehet oikein ovat. Kirkkoherrakaan ei asiaa tiennyt, joten hän puolestaan kysyi asiaa nimismies Matti Iivoselta. Iivonen kehotti kirkkoherraa rauhoittelemaan kylän väkeä ja sanomaan Yläpappilan miesten olevan oikealla asialla.

Salaisen tiedustelun partioiden Kannakselta hankkima tieto oli valtakunnan johdolle helpotus. Suomalaiset olivat saaneet alkusyksyllä 1940 ulkomailta viestejä, että Neuvostoliitto olisi keskittänyt joukkoja Kannakselle uutta hyökkäystä varten. Tämä tuntui hyvin uskottavalta, kun se yhdistettiin itänaapurin muutenkin uhkailevaan käytökseen. Tiedustelijoiden kertomat havainnot rauhoittivat mieliä:. He eivät huomanneet Kannaksella tuolloin suuria joukkoja eikä hyökkäysvalmisteluja.

Muistokiven takapuolella on niiden partiomiesten nimet,
jotka jäivät palaamatta retkeltään

Yläpappilan tiedustelijoiden toiminta muuttui jo vähän ennen jatkosotaa sotilaalliseksi kaukopartioinniksi. Tämä osasto Vehniäinen, joka oli saanut nimensä päällikkönsä majuri Johannes Vehniäisen mukaan, siirtyi 22. kesäkuuta 1941 Ruokolahden Haloniemeen ja muuttui uuden päällikkönsä luutnantti Kustaa Loukolan mukaan Osasto Loukolaksi.
 
Suomalaisten hyökkäysvaihe alkoi Rautjärven suunnalla 31.7.1941. Ratkaisutaistelut käytiin 6. – 7.8. 1941 Kirvu – Hiitola-linjalla. Tähän vaiheeseen liittyen Osasto Vehniäinen lähetti kaksi kaukopartiota Rautjärveltä 23.7.1941 kohti Rautua. Tähän Rautjärven osastoon kuului yhteensä 10 miestä. Osasto Loukola siirtyi hyökkäysvaiheen aikana 18.8.1941 takaisin Rautjärvelle. Tässä vaiheessa mukana oli 16 miestä.  Tämä osasto koostui rautulaisista ja sen vahvuus nousi myöhemmin 24 mieheen. Tämän jälkeen seurasi kaukopartiotoiminnassa Rautjärvellä pitkä hiljainen vaihe. Jatkosodan loppuvaiheessa 13.6.1944 kaukopartiojoukot palasivat seudulle. Sinne sijoitettiin myös heidän radioasemansa. Rautjäveltä kaukopartiomiehet siirtyivät Ruokolahden Syyspohjaan, jossa viimeiset kotiutettiin vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä.

Runsas viisikymmentä vuotta myöhemmin, toukokuun 21. päivänä 1991, pystytettiin entisen Yläpappilan pihassa Osasto Vehniäisen muistomerkki. Muistopaaden takaseinässä olevassa laatassa on partiomatkoilla menehtyneiden kaukopartiomiesten nimet.

Osasto Vehniäisen entinen tukikohta toukokuun lopulla vuonna 2015

Partiomiehiä Erillinen Pataljoona  4:ssä ja sitä edeltävissä osastoissa oli kaikkiaan 622, joista 1/3 rekrytoitiin kesällä 1944. Kaikkiaan tilastoitiin 263 eri pituista partiomatkaa, lyhyimmillään 2–4 päivän talvisia pikapartioita ja pisimmillään 4–6 viikkoa kestäneitä todellisia kesäajan kaukopartioita. Kymmenen partiomatkaa tai enemmän oli 67 miehellä, enimmillään partioita yhdellä miehellä oli 25. Talvisotaa ennen ja välirauhan aikana rekrytoidut 150 miestä muodostivat selkeän runkomiehistön, joka myös toimi partionjohtotehtävissä sodan pitkittyessä. Kaatuneita partiomiehiä oli kaikkiaan 84, joista 36 kesän 1944 aikana.

Post scriptum
Lokakuussa 2015 (10.10) osasto Vehniäisen Mannerheim-ristin ritareiden Arvo Mörön ja Paavo Suorannan muistotaulun paljastustilaisuus yläpappilan pihalla. Sain yllättäin virallisen kutsun tilaisuuteen, joten pakkohan sinne oli päästä. Meitä oli mieleenpainuvassa tilaisuudessa paikalla viitisenkymmentä henkeä, joukossa myös Paavo Suorannan ja Arvo Mörön omaisia. Alla kuvia kyseisestä tilaisuudesta.

Mannerheim-ristin ritareiden Arvo Mörön ja Paavo Suorannan muistotaulu

Seppeleenlasku muistokivelle

Seppeleenlaskua

Muistotaulu paljastuu

Tilaisuus jatkui yläpappilan sisällä

Jääkäri ”Kitusen” muistokivi (Päivitetty 6.8.2015)

Ensimmäisen sisällissodassa kuolleen jääkärin Lauri Pelkosen muistokivi on pystytetty Pelkosen kuolinpaikalle Luumäen Taavetissa tammikuussa vuonna 1933

Kun pyöräilin 2.8.2015 Taavetin Linnoitukselta Taavetin asemalle huomasin tienvieressä Marttilantien ja Jääkärintien kulmassa jälleen uuden muistomerkin. Kyseessä on muistokivi, joka on pystytetty ensimmäisen Suomen sisällissodassa kuolleen jääkärin muistoksi.

Peitenimeä Kitunen käyttänyt Lauri Arvid Pelkonen oli syntynyt toinen päivä syyskuuta vuonna 1894 Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Pelkonen ja Amanda Karoliina Lindroos. Lauri Pelkonen kirjoitti ylioppilaaksi Käkisalmen yhteiskoulusta vuonna 1913 ja liittyi Helsingin yliopistossa Karjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän suoritti Kauppakorkeakoulussa vuosina 1913 ja 1914. Tämän jälkeen hän oli opettajana Räisälän Särkisalon kansakoulussa vuonna 1914 ja kirjurina Hiitolan - Raasulin rautatietyömailla vuonna 1915, ennen kuin siirtyi Saksaan ja liittyi vapaaehtoisena jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 30. tammikuuta 1916. Hän sai myös taistelukokemusta Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Kun pataljoona palasi rintamalta, siirrettiin Pelkonen 2. konekiväärikomppaniaan 10. heinäkuuta 1917. Hän osallistui vuonna 1917 Polangenissa järjestetyille erikoiskursseille  eli ns. pommarikurssille.

Lauri Pelkonen palasi Suomeen aselaiva S/S Equityllä Merikarvialle 3. komennuskunnan mukana. Laiva oli lähtenyt Saksasta 2. joulukuuta 1917. Kotimaahan palattuaan Pelkonen (peitenimellä Kitunen) komennettiin "Uuden metsätoimiston määräyksestä" Lappeenrantaan suojeluskuntakouluttajaksi ja suojeluskunnan johtajaksi Taavettiin. Pelkonen toimi Lappeenrannan suojeluskuntapiirissä sisällissodan alkuun saakka perustaen suojeluskuntia ja kouluttaen niihin miehiä. Koulutustehtäviä hän suoritti muun muassa Lappeella, Savitaipaleella, Luumäellä ja Joutsenossa.

Lauri Pelkosen muistomerkki alkuperäisessä asussaan.
Lähde: Rakas on meille tämä pitäjä. Kuvia ja tarinoita Luumäeltä. Sivu 62.

Tammikuun 17. päivänä 1918 ennen sisällissodan varsinaista syttymistä suorittivat Taavetin suojeluskuntalaiset punaisille tarkoitetun aselastin kaappaamisen Somerin pysäkillä. Molemmat alkavan sodan osapuolet kärsivät ase- ja ammuspulasta. Luumäen suojeluskunta lähetti ylioppilas Väinö Riihelän aseiden ostoon Viipurista. Valkoisten tiedustelijat olivat seuranneet punaisten aselähetyksiä rautateitse. Heidän tietoonsa tuli, että Viipurista oli 17.1. lähdössä punaisten aselasti Mikkeliin. Lasti yritettiin tuhota jo matkalla Simolassa, mutta aie epäonnistui. Väinö Riihelä kiiruhti Viipurista Taavettiin. Tavoitteena oli kaapata juna Taavetissa, jonne se oli pysäytetty. Riihelän johtama kahdeksan miehen ryhmä sai 19.1. asemapäällikön myötävaikutuksella asevaunun irroitetuksi junasta ja siirretyksi Somerharjun hiekanottosivuraiteelle. Somerharjussa ryhmällä oli käytettävissään vain kaksi hevosta rekineen. Niihin saatiin mahtumaan 70 japanilaista kivääriä ja noin 10 000 patruunaa.

Kun aselastin kaappaus tuli punaisten tietoon, teki Viktor Ripatin johtama Lappeenrannan työväenkaarti  noin 200 - 250 miehen vahvuisena junalla Taavettiin rangaistusretken 20. - 21.1.1918. Punakaartilaisten junan saavuttua aamuyöllä klo 4 tienoilla Taavettiin syntyi kaartilaisten ja jääkäri "Kitusen" johtamien joukkojen eli noin 50 - 70 suojeluskuntalaisen välillä tulitaistelu Taavetin yläkylällä apteekin lähellä. Kahakassa kaatui jääkäri "Kitunen" rinnan lävistäneeseen luotiin ja yksi suojeluskuntalainen haavoittui. Jääkäri Lauri Pelkosesta tuli näin ensimmäinen kansalaissodassa kaatunut jääkäri. Ripatin johtaman punakaartin miehistä kaatui yksi ja viisi kaartilaista haavoittui. Pelkonen oli kuollessaan naimaton ja oli edelleen kirjoilla Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Hänet haudattiin yksityishautaan Pyhäjärven hautausmaalle. Taavetin yhteenoton sekavistakin vaiheista löytyy tarkempi kuvaus Willimiehen blogista.

Pelkosen kuolinpaikalle Taavetissa pystytettiin muistomerkki vuonna 1933. Muistomerkin tilasi suojeluskunta. Muistomerkin paljastustilaisuus oli kaatumisen 15-vuotispäivänä 20.1.1933. Paikalle oli saapunut 248 suojeluskuntalaista kunnioittamaan edesmenneen päällikkönsä muistoa. Muistomerkkiä on alkuaan ympäröinyt rauta-aita, jonka oviaukossa oli Karjalan vaakunatunnus ja vuosiluku 1918.  Rauta-aita poistettiin 1980-luvulla.

Koitsanlahden hovi (Päivitetty 24.2.2016)

Koitsanlahden lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki

Kesäkuun  toisena päivänä 2015 aloittamallani kotiseutumatkalla Pohjois-Karjalaan poikkesin Kuutostieltä hyvin edelleen näkyvälle Koitsanlahden hoville. Kaunis kesäilta ja hovin ikivanhoissa puissa ilta-auringon kajossa laulavat satakielet kruunasivat pysähdykseni.

Koitsanlahden Hovi sijaitsee Parikkalassa valtatie 6:n varrella osoitteessa Hovintie 93, 59310 Koitsanlahti . Koitsanlahden Hovi avattiin museoksi vuonna 1966 ja museona hovin rakennukset toimivat vuoteen 1991 saakka.  Museo on sen jälkeen ollut toistaiseksi suljettuna. Hovin rakennukset ja alueet ovat - ainakin toistaiseksi - museoviraston hallinnassa.

Koitsanlahden Hovi on Suomen nykyisellä alueella ainoa jäljellä oleva lahjoitusmaakartano. Se on kulttuuriperinnöltään ja historialtaan ainutlaatuinen. Koitsanlahden Hovin historia kertoo sekä Ruotsin suurvalta-ajan historiasta että Venäjän vallan ajan lahjoitusmaista sekä lahjoitusmaatalonpoikien erittäin huonosta asemasta 1700 - 1 800 -luvuilla.

Koitsanlahden hovin päärakennus ilta-auringon kajossa

Koitsanlahden Hovi oli alkujaan kuningas Kustaa II Adolfin vuonna 1618 perustama valtion latokartano. Vuonna 1652 se lahjoitettiin sotamarsalkka ja kreivi Arvid Wittenbergille. Wittenbergin suvun hallussa hovi oli 1680 toteutettuun läänitysten kruunulle palauttamiseen saakka. Vuodesta 1721 alkaen Koitsanlahden Hovi oli Venäjän hallitsijan lahjoitusmaakartano, jossa Uukuniemen, Saaren ja Parikkalan talonpojat kävivät suorittamassa työpäiviä. Koitsanlahden Hovin talonpojat vastustivat hallitsijan ankaria vouteja ja nousivat myös kapinoimaan. Koitsanlahden Hovin pihamaalla on ”Kärsimysten kivet” -muistomerkki menneiden sukupolvien kärsimyksiä kunnioittamassa. "Vapaus on kalliimpi kuin maa”, lukee "Kärsimysten kiviin" hakattuna. Muistomerkin on suunnitellut kuvaamataidon lehtori, taiteilija Armi Siitonen. Se paljastettiin sata vuotta hovin pakollisten päivätöiden päättymisen jälkeen heinäkuussa vuonna 1958. Päärakennuksen alapuolelle, Simpeleenjärvelle viettävässä rinteessä on vielä pystyssä piiskuupetäjä, jonka äärellä uppniskaisille alustalaisille jaettiin väkivaltaista oikeutta raipaniskujen muodossa. Nyt tuo paljon nähnyt puuvanhus on keloutunut ja lahoamassa nopeasti.

Muistomerkki 10.10.2015, jolloin tein jälleen pikavierailun hovin maisemiin

Venäjän hallitsija vuokrasi vuonna 1801 Koitsanlahden lahjoitusmaa-alueen valtioneuvos Christopher Kniperille, joka vuokrasi Hovin edelleen. Koitsanlahden Hovin olot vakiintuivat vuonna 1823, jolloin kruunu vuokrasi hovin 25 vuodeksi majuri Jacob Fredrik Lagervallille. Koitsanlahden Hovin päärakennus on tältä aikakaudelta. Hovin päärakennus valmistui varamaanmittari Constantin Melartinin toimesta vuonna 1849.
Kun vuokra-aika päättyi vuonna 1858, loppui seudun lahjoitusmaakausi senaatin päätöksellä myös lahjoitusmaakausi. Tällöin talonpoikien päivätyöt lakkautettiin. Vapautumisen 100-vuotispäivän kunniaksi oli Etelä-Saimaa lehdessä pieni artikkeli, josta otteita löytyy täältä. Kuitenkin vasta torpparivapautuksesta säädetty laki vuonna niinkin myöhään kuin vuonna1919 teki Koitsanlahden talonpojista lopullisesti itsenäisiä maanviljelijöitä.

Koitsanlahden hovin länsipääty

Itsenäisyyden ajan ensimmäiset vuosikymmenet oli Koitsanlahden Hovi ympäröivine peltoineen Suomen valtion omistuksessa. Ne vuokrattiin agronomi Jarl af Björkstenille ja myöhemmin hänen leskelleen. Vuokraus kesti aina vuoteen 1945 saakka. Sodan jälkeen hovin pellot jaettiin  Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta saapuneille evakoille. Komeaan päärakennukseen sijoitettiin Parikkalan mieskotiteollisuuskoulu.

Koitsanlahden piiskuupetäjä 10.10.2015

Koitsanlahden Hovi on inspiroinut myös useita kirjailijoita. Kirjailija Lempi Jääskeläisen kaksi teosta, Hovin vallat ja Talopoika ja hovinherra, käsittelevät Koitsanlahden Hovia. Koitsanlahden Hovi esitteli museo-aikanaan kartanokulttuuria ja kotiseutuhistoriaa. Koska hovin hoitajat ovat vaihtuneet usein, ei irtaimistoa ole juurikaan säilynyt.Päärakennuksen ympärille levittäytyy vanha puistoalue. Mäeltä avautuu suurenmoinen näkymä laajaan kulttuurimaisemaan. Hovinmäen puisto on viime vuosina entisestään ränsistynyt ja avoimen maiseman umpeen kasvaminen on lisääntynyt, Maiseman kannalta merkittävintä on ollut aiemmin jokseenkin avointen puistonäkymien sulkeutuminen. Hovin päärakennus ei nykyisin juurikaan näy kauempaa. Muutoksen olen huomannut selvästi esimerkiksi kuutostiellä ohi ajaessani. Samalla tavalla kuin aikaisemmin ei hovin pihapiiristä myöskään näe ympäröivää maisemaa. 

Voiko ikkunat olla enää kauniimmat?

Vierailuni Koitsanlahdessa sai minut surulliseksi. Hovin rakennukset sijaitsevat hienolla, näyttävällä paikalla isojen, satoja vuosia vanhojen puiden katveessa. Nyt seutu ja pihapiiri oli päässyt pusikoitumaan. Myös hovin päärakennus näyttää olevan pikaisen remontin tarpeessa. Varsinkin rakennuksen sisäänkäyntien portaikot, katto ja vesikourut kaipaavat korjausta ja uusimista. Kansanedustaja Risto Kuisma teki jo vuonna 2002 eduskuntakyselyn hovin kohtalosta. Hän oli huolissaan siitä, että Koitsanlahden päärakennus oli lähes käyttämättömänä ja rapistui nopeasti. Kuisman kysely ja ministeri Suvi Lindénin vastausta löytyvät täältä. Hovin tulevaisuus on ollut voimakkaasti vaakalaudalla nyt jo noin seitsemisen vuotta. Vuonna 2009 julkaistun kuntokartoituksen mukaan hovin rakennukset olivat odotettua paremmassa kunnossa. 

Hovin piharakennuksia

 Hovin kohtaloa pohtimassa oli vuonna 2009  työryhmä, joka ehdotti sen vuokraamista yritystoiminnan käyttöön. Ilmeisesti varteenotettavaaa yrittäjää ei löytynyt. Vuonna 2011 oltiin tilanteessa, jossa hovi haluttiin muuttaa kulttuurikeskukseksi ja laatia kunnostussuunnitelma. Miten tälle hankkeelle kävi, on jäänyt minulle epäselväksi. Seuraavana vuonna oltiinkin jo tilanteessa, jossa kiinteistö aiottiin pistää myyntiin. Ja vuodelta 2014 löytyy tieto, että kiinteistö on todella myynnissä. Hintapyyntö 50000 euroa. Sitä on tarjottu myös Parikkalan kunnalle, mutta kunnan päättäjiä hirvittävät mahdolliset suuret korjauskustannukset. Hovin tämänhetkiseen tilaan on herätelty päättäjiä myös ottamalla uusintapainos Lempi Jääskeläisen kirjasta Hovin vallat. Aktiivisena päättäjien herättelijänä tässä on ollut Etelä-Karjalan maakuntayhdistys. Etelä-Saimaa-lehdessä 3.11.2015 oli artikkeli presidentti P.E. Svinhufvudin kotitalon Kotkaniemen joutumisesta valtion säästöleikkurin kynsiin. Kyseinen rakennus on sekin menossa myyntiin. Huh, huh!!! Samassa artikkelissa oli esillä myös Koitsanlahden hovin kohtalo. Jutun mukaan Senaatti-kiinteistöt pistävät hovin myyntiin julkisella tarjouskilpailulla lähiaikoina. Myyntiin tarvittava aineistoselvitys valmistuu marraskuun aikana. 

Hovin myymisestä tulikin totta helmikuussa 2016. Etelä-Saimaa kertoi myyntiinpanosta oheisessa lehtiartikkelissaan. Senaatti-kiinteistön järjestämä myynti alkaa 28.2.2016. Ostaja haetaan tarjouskilpailussa, jossa on ehtoja kiinteistön vastaisesta käytöstä. Uuden omistajan pitää huolehtia historiallisesta rakennuksesta ja sen miljööstä sen suojeluarvot ja -tavoitteet huomioiden.Myyntiin tulee päärakennuksen lisäksi muun muassa talli- ja vajarakennus, maakellari, käymälä, leikkimökki sekä muistomerkki ja 4,48 hehtaaria maata. 

Syksyinen näkymä Koitsanlahden hovin päärakennukselle 10.10.2015

Olisi todellinen kulttuuri- ja kotiseutuskandaali, mikäli Koitsanlahden hovin annetaan päättämättömyyden ja vastuunpakoilun seurauksena lahota pystyyn. Löydettäköön sille sitten vaikka yksityinen omistaja, jos julkisesta tahosta ei ole sen kunnostajaksi ja ylläpitäjäksi!

Aloin myös hieman penkoa, mitä Koitsanlahden lahjoitusmaahovista ja sen kohtalosta on vuosikymmenten varrella kirjoitettu maakunnan lehdissä. Ohessa vuodelta 1973 löytämäni uutinen, jossa kerrotaan Koitsanlahden hovissa käyneen kesällä 1973 yhteensä 8300 vierasta. Lisäksi uutisessa kerrotaan entisöinti- ja kunnostussuunnitelmista.

Etelä-Saimaa 3.10.1973

----