Lappeen uusi seurakuntatalo 1955

Lappeen vuonna 1955 rakennettu seurakuntatalo kuvattuna 30.1.2017 vetisessä lumisateessa.
Onnistuin kuin onnistuinkin rajaamaan kuvasta pois Manhattan-syndroomasta kärsivän Osuuspankin.

Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonut Lappeen pitäjäntuvan vaiheista sekä Lappeen ensimmäisestä seurakuntatalosta. Lopuksi lienee tarpeellista koota yhteenveto vuonna 1955 valmistuneesta uudesta Lappeen seurakuntatalosta, joka vielä – toistaiseksi – seisoo paikallaan. Se pitää sisällään seurakuntasalin lisäksi mm. kirkkoherranviraston.

Lappeen seurakuntatalo 15.2.2017

Vuonna 1925 valmistunut Lappeen seurakuntatalo ei ehtinyt siis kunnolla “täysi-ikäiseksi”, kun sen tilalle puuhattiin jo uutta. Sen rakentaminen herätettiin henkiin vuonna 1947, jolloin sille valittiin rakennustoimikunta, ostettiin tontti ja julistettiin arkkitehtikilpailu. Lauritsalan muodostaminen omaksi seurakunnakseen viivytti hankkeen toteuttamista. Rakennuksen piirustukset tilattiin arkkitehti R. V. Luukkoselta. Lappeen seurakunnan kirkkovaltuusto teki lopullisen päätöksen seurakuntatalon rakentamisesta 9.3.1954. Rakennustyön pääurakoitsijaksi valittiin rakennusliike Velj. Meuronen Oy, aliurakoitsijoiksi Murto Oy ja Lappeenrannan Putkityö Oy.

Vain 29-vuotiaan seurakuntatalon purku aloitettiin 2.3.1954 ja uuden rakennuksen peruskivi laskettiin samana vuonna huhtikuun alussa käynnistäen samalla uudisrakennuksen perusteiden kaivun.  Harjannostajaisvaiheeseen oltiin edetty elokuussa 1954, jolloin harjannostajaisia juhlittiin satapäisen vierasjoukon kera 12.8. Joulukuussa 1954 uudisrakennus oli jo siinä kunnossa, että sen alakerroksessa olevat liikehuoneistot pystyttiin ottamaan käyttöön. Silloisessa puukaupunki-idyllissä Valtakadun puolelta seitsenkerroksinen ja Kirkkokadun puolelta nelikerroksinen seurakuntatalo oli massiivinen ilmestys.

Rakennuksen vihkiäisjuhlia vietettiin helluntaina 1955. Ne olivat samalla osa Suomen kirkon 800-vuotisjuhlia. Paikalla oli Lappeen, Lappeenrannan ja Lauritsalan papiston ohella myös hiippakunnan piispa Martti Simojoki sekä salintäysi juhlakansaa.

Ruokolahden kotiseutumuseo

Ruokolahden kotiseutumuseo toimii entisessä lainajyvästörakennuksessa

Ruokolahden kierrokseen jatkoa:
Ruokolahden Kirkonmäen ehdottomiin nähtävyyksiin kuuluu kellotapulin ohella. Kotiseutumuseo on perustettu vuonna 1955 lainajyvästörakennukseen. Rakennus pystytettiin vuonna 1861. Rakennuksen urakoijana oli urakkamies Antti Enlund ja se valmistui kesäkuun 25. päivänä 1861. Rakennuksen tarkastuskatselmukseen valittiin vallesmanni Ristelius, maanviljelijä Lojander, herastuomari Nenonen, kirkomiehet Pohjalainen ja Hupli sekä talonpoika Tuomas Hietanen. Vaikka tarkastuksessa huomattiin useita puutteita, muunmuassa katto oli tehty huonosti, rakennus hyväksyttiin. Hyvin on tämä lainajyvästö taistellut ajan hammasta vastaan.

Komea on tämäkin rakennus Ruokolahden kirkonmäellä

Pitäjänmakasiini oli tehtävässään aina vuoteen 1936 saakka. Tämän jälkeen sinne alettiin kerätä maamiesseuran aloitteesta museotarkoituksiin vanhaa esineistöä. Vuonna 1947 aikoi manttaalikunta myydä rakennuksen kuitenkin liike - ja asuintaloksi. Tässä vaiheessa asiaan puuttui tilanomistaja ja kotiseutumies Eino Pätilä. Hän kirjoitti  manttaalikunnan puheenjohtajalle Aapo Kokkoselle ja esitti rakennuksen säilyttämistä kotiseutumuseoksi. Myyntihanke tyssäsi. Heinäkuussa 1947 perustettu Ruokolahti-seura ajoi vahvasti kotiseutumuseon perustamista. Ratkaisu asiaan saatiin vuonna 1954, kun manttaalikunta möi rakennuksen kunnalle, joka puolestaan luovutti sen Ruokolahti-seuralle museokäyttöön. Syyskuussa vuonna 1955 pääsivät sadat vierailija enimmästä kertaa tutustumaan museoon kotiseutujuhlien yhteydessä.

Museossa on esillä yhteensä noin 2000 esinettä kolmessa eri kerroksessa. Alimmassa kerroksessa on kirkkomuseo-osasto, jojka sisältää aikasemmista kirjoista talteen otettua esineistöä. Lisäksi ensimmäisessä kerroksessa on  Edelfelt-huone, joka sisältää Albert Edelfeltiin ja hänen kuluisaan tauluunsa liittyvää materiaalia. Lisäksi kerroksessa on vielä rahahuone, jossa on näytteillä Ruokolahden alueella käytössä olleita ja löydettyjä rahoja.  Toisessa kerroksessa on talousesineistöä sekä sotatapahtumista kertova vapauden huone. Kolmannessa kerroksessa on näytteillä luontaistalouden aikakauden esineistöä.

Museon vanhin esine on noin 5000 vuotta vanha piikivinen keihäänkärki. Se on löydetty Vanha-Vento-nimiseltä tilalta Kuopiolan kylästä vuonna 1935. Ruokolahden esinemuseo on eräs maamme parhaimmista makasiinimuseoista.

 
Kotiseutumuseon ensimmäisessä  kerroksessa on kirkkomuseo-osa, jossa on nykyisen kirkon edeltäjistä talteen otettua esineistöä ja sisustusta, mm. saarnastuoli, alttaritauluja ja - veistoksia ja urut. Ohessa kuvia museon tästä osasta.

Paavo Rintala: Rikas ja köyhä

Tutkimusaiheeni lestadiolaisuus on ollut aika ajoin kiitettävästi esillä myös kaunokirjallisuudessa. Vaikka liikettä on pääosin käsitelty kirjoissa arvostavasti, monet lestadiolaiset eivät ole teoksista pitäneet. Tässä aikalaisdokumentti otsikolla KIRJALLISUUSARVOSTELUSTA vuodelta 1956. Kyseessä on vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan Päivämiehen pääkirjoitus. Se on kytköksissä kirjailija Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneeseen läpimurtoromaaniin RIKAS JA KÖYHÄ. Romaanissa Rintala kuvaa nuoren miehen vaiheita Helsingissä ja Oulussa 1950-luvun alussa. Lisäksi se on kuvaus lestadiolaisuudesta Oulussa. Kuvaukset ovat - nykylukijan silmin - asiallisia.

Kirjailija Paavo Rintalan elämäntyöstä löytyvät mahtavat sivustot täältä

Paavo Rintala joutui kosketuksiin vanhoillislestadiolaisuuden kanssa Oulussa. Hän kävi aktiivisesti seuroissa Oulun Rauhanyhdistyksellä, mutta irtautui liikkeestä ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Uudelleen kosketuksiin hän tuli lestadiolaisuuden kanssa 1990-luvulla. Sen seurauksena hän siirtyi ajan rajan tuolle puolelle vuonna 1999 siinä uskonkäsityksessä, johon hän oli luottanut nuoruusvuosinaan. Tässä ote hänen muistokirjoituksestaan Päivämies-lehdessä:

-----------------------------------------------------------------------
Holma Marja ja Toivo, Hyry Maija ja Antti: Paavo Rintalan muistolle Päivämies n:o 50-51/15.12.1999.
Kirjailija Paavo Rintala nukkui vanhurskasten lepoon 8.8.1999 Kirkkonummella. Hän oli syntynyt Viipurissa 20.9.1930…Hänen vanhempansa olivat maatalousteknikko Otto Adiel Rintala ja sairaanhoitaja Aino Amalia Nikula. Paavo Rintalan lapsuudenkoti oli Karjalassa Antreassa . Kun talvisota alkoi, hän joutui lähtemään äitinsä kanssa evakkoon. Isä ja eno kaatuivat rintamalla aivan talvisodan viimeisissä taisteluissa. Näistä tapahtumista hän on kirjoittanut teoksessaan Nahkapeitturien linjalla 1976…
------------------------------------------------------------------------------------

Ja tässä lupaamani pääkirjoitus, jossa Rintalan teos, jota tosin ei mainita nimeltä, ei saa muuta kuin haukut:

Oulu 19.1.1956

Proosakirjallisuutemme on voinut viime vuosina merkitä tililleen eräitä suuren maailmankin taholla tunnustettuja voittoja. On todella tapahtunut jotakin, kun viimeisellä viisivuotiskaudella ainakin kolme suomalaista proosa-tuotetta on noussut best seller-luetteloon maailman kirjallisuusmarkkinoilla.

Mutta tämä kertomakirjallisuuden yksityisten tuotteiden voittama menekki ei sinänsä vielä sana mitään kaunokirjallisuutemme yleistasosta nykyään. Ja aivan ilmeinen erehdys tapahtuu, jos noiden muutamien menekkikirjojen ja yleisen kirjallisuusarvostelun pohjalla yritetään luoda käsitystä kaunokirjallisuutemme yleisestä tasosta. On näet jo aivan julkinen salaisuus se, että sanomalehdistömme kirjallisuusarvostelijat ovat viime aikoina langenneet kehumaan ja suosittelemaan suoranaista roskaa.

Eräät viime joulumarkkinoille ehätetyt kotimaiset romaanit, joista muudan kiinnosti m.m. siksi, että se oli nuoren kirjailijan järjestyksessä toinen proosatuote, saivat kustannusyhtiöitten näkyvissä mainoksissa samoin kuin lehdistön kirjallisuusarvosteluissa niin valtavan suosion rummutuksen, että ostava yleisö suorastaan johdettiin tarttumaan noihin tekeleisiin. Annettiin ymmärtää, että noissakin tuotteissa kaunokirjallisuutemme elää nousukauttaan, sitä samaa, jota eräät sodanjälkeiset kertojamme ovat edustaneet.

Totuus on kuitenkin osoittautunut täysin toiseksi. Lukijakuntaa on aivan selvästi huiputettu, sillä perin useat m.m. edellä viitatun tekeleen lukijat ovat, tuntien siveellistä suuttumusta kirjan edustaman alhaisen eetillisen tason ja sensaatiota tavoittelevan valheellisuuden vuoksi, laskeneet inhoten sen kädestään ihmetellen kustantajaa, joka on moisen roskan julkaisemisella rohjennut liata nimeään. Olemme varta vasten tiedustelleet eräiltä huomatuilta esteetikoilta, näkevätkö he jotain arvokasta tai edes julkaisemisen arvoista tuollaisessa romaanissa. Heidän vastauksensa on ollut masentunut pään pudistus. Eräs totesi tekeleen "paljastuksiin pyrkiväksi rikosromaaniksi kaunokir- jallisissa pukimissa, missä kirjailija paljastaa henkensä köyhyyden innoittavalla tavalla."

Asiasta voitaisiin sanoa paljonkin, mutta se ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Toteamme vain sen, että huomattavakin kustannusyhtiö, jonka tulisi ja jolla: olisivat mahdollisuudet estää kirjallisen kulttuurimme yleisen tason aleneminen, voi langeta mammonan saalistukseen halvimman tyypin sensaatiota, valheparjausta hyväkseen käyttäen. Mutta ovatko lehdistön kirjallisuusarvostelijat, joiden tulisi olla lukevan yleisömme palvelevia oppaita nimenomaan halvan seulonnassa erilleen todella arvokkaasta, hoitaneet tehtävänsä oikealla tavalla, elleivät ole rohkeasti paljastaneet tuota puijausta?

Mammonismi voi olla esim. opiskelurahoja kipeästi kaipaavalle nuorelle kirjailijalle väkevä ja langettava houkutus. Sensaatioillahan nykyisin lyödään mynttiä. Mutta kirjallisuusarvostelijan ei sovi ryhtyä tällaisen yrityksen yhtiökumppaniksi, sillä niin menetellenkin on enemmän kuin itse tuo kirjailija syyllinen taidekirjallisuutta tuolla tiellä varmasti kohtaavaan vararikkoon. Vai ovatko kirjallisuutemme apurahat maassamme jo niin riittoisia, ettei, kirjailijan tarvitsekaan enää tuntea vastuuta työnsä sisällöllisestä eikä sanonnallisesta tasosta!

Kirjallisuus luo kulttuuria samalla kun se itsekin siitä elää. Siksi on sen arvosteleminen vaativaa ja vastuunalaista työtä