Runonlaulaja Arhippa Buruskainen

Koska sukujuuriani on Ilomantsin vaarakylillä ja Megrijärven rantamilla, olen tänä kesänä suunnannut useat retkeni tähän Suomen itäisimpään kuntaan. Tuloksena on ollut monta mielenkiintoista kohtaamista sen lisäksi, että olen - jälleen kerran - ihastellut seudun kauneutta  ja paikallisten ihmisten ystävällisyyttä. Olen myös oppinut seudun historiasta paljon uutta. Joistakin taidan tässä syksyn mittaan kirjoitella tänne. Tässä yksi löytö:

Ilomantsin Hattuvaaran tsasounan pihapiirissä seisoi minulle aikaisemmin tuntemattomaksi jääneen runonlaulajan Arhippa Saveleinpoika Buruskaisen hautamuistomerkki. Niinpä etsin hänestä tiedot, jotka kokosin yhteen oheiseen kirjoitukseen.

Runonlaulaja, torppari Arhippa Buruskaisen syntymäaika ei ole tarkasti tiedossa, mutta se lienee vuosi 1784. Hän kuoli 18. joulukuuta 1860 ja hänet haudattiin 31.1.1861. Kuollessaan hän oli 75-vuotias ja kuolinsyyksi merkittin vanhuus. Jostakin syystä muistokivessä kuolinvuodeksi on kuitenkin merkitty vuosi 1846. Myös synnyinvuosi on kivessä väärin. Arhippa Buruskaisen isoisä Ivan Simananpoika Poruska-Buruskainen oli muuttanut Venäjän Karjalasta Voijärven Piepjärveltä talollisen vävyksi Ilomantsin Hattupäähän. Arhippa Buruskainen vihittiin avioliittoon 7. kesäkuuta 1815 Anna Timoskaisen kanssa. Avioliitosta syntyi kolme lasta.  Arhippa asui Ilomantsin Hattupäässä eli Hattuvaarassa pitkään yksin, koska hänen poikansa Pavel oli muuttanut Venäjän puolelle. Tästä syystä Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (SKVR) hänet mainitaan virheellisesti "poikamieheksi".

Runojenkerääjä Daniel Europaeus kehui hattupääläistä Arhippa Buruskaista hyväksi laulajaksi, jota hän laulatti vuonna 1846. Hän sai Arhipalta yhteensä 19 runoa.  Myös August Ahlqvist laulatti häntä samana kesänä ja sai talteen viisi runoa. Julius Krohnin laskelmien mukaan Arhipalta saatiin kokoon yhteensä 24 runotoisintoa, mutta Suomen Kansan Vanhojen Runojen mukaan niitä oli vain 12. Lisäksi Arhipan peruja ovat Oskar Relanderin Moarii Buruskaiselta vuonna 1888 saamat viisi loitsua. Arhippa asui Moariin luona vanhuksena. Tyylikkäimmäksi Arhipan runoista on nimetty Ahlqvistin muistiin merkitsemä 208-säkeinen Lemminkäisen virsi (VII 841), joka alkaa näin:

Oli pirtti Pohjolassa,
sivult' on satoa syltä,
syltä seitsentä leveä:
kukko laulavi laessa,
eipä ääni maahan kuulu,
peni haukkuvi perässä,
ei ääni ovehen kuulu.
Kesä vettä keitettihin,
lampi vettä kuivattihin,
kuu kiviä kuumettihin,
salo puita poltettihin
olosia pantaessa.
Orava, kiverä kynsi,
käyös käytettä kylästä,
hapatusta naapurista!
Orava, kiverä kynsi
juoksi mäntyhyn mäelle;
näki karhun tappelevan,
vaahti kulkusta valuvi;

Kokoamani tiedot perustuvat pitkälti Reijo Mitro Savolan pitämään Arhippa Puruskaisen geni-sivustoon.

Kokonniemen kalmisto ja runonlaulaja Simana Sissosen hautamuistomerkki Ilomantsissa

Kokonniemen ortodoksisen kalmiston aita ja portti

Syyskuun alussa kiertelin muutamana päivänä Ilomantsin kirkonkylää ja sen ympäristöä. Komeiden maisemien ja ystävällisten asukkaiden lisäksi mieltäni innoittivat vierailut monella mielenkiintoisella paikalla. Yksi niistä oli Kokonniemen ortodoksinen kalmisto. Karjalaiset hautausmaat perustettiin vesistöjen varsille joko niemiin tai saariin. Kokonniemi on tyypillinen vanha luonnonvarainen ortodoksinen kalmisto. Se on perustettu 1790-luvulla ja oli pitkään Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan päähautausmaa. Edesmenneitten puolesta rukoileminen ja haudoilla käynti kuuluvat karjalaiseen ortodoksiseen perinteeseen. Ortodoksisen ajattelun mukaan kaikki maallinen katoaa, myös haudat. Vain sielut jäävät jatkamaan elämäänsä iankaikkisuudessa.

Tunnetuin Kokonniemeen haudatuista henkilöistä on Semen (Simana) Jegorinpoika Sissonen (1786 – 1848). Hän ooli yksi tunnetuimmista runonlaulajistamme. Kokonniemen metsähautausmaan erottaa muusta alueesta paikoin jo romahtanut riukuaita. Hautausmaalla ei ole rivisuoria käytäviä hautojen välissä, eikä valtavien kivipaasien muodostamia monumentteja. Suurimmalla osalla haudoista on joko puuristi tai grobu eli grobnitsa. Simana Sissosen grobu sijaitsee Kokonniemen kalmiston sisääntuloportin oikealla puolella, niemen kärkeen vievän polun välittömässä läheisyydessä. Portista on grobulle matkaa arvioni mukaan parikymmentä metriä. Kun Ilomantsin järvellä puhaltaa koillistuuli, se tuo tuoksut ja äänet vainajan kotikýlältä 10 kilometrin päästä Megrijärven ja Ilomantsinjoen pintoja pitkin Simanan grobulle. Mitähän Simana miettii?

Runonlaulaja Simana Sissosen grobu eli
hautamuistomerkki

Loiheeko hän lausumaan:

Mehiläinen, hiien lintu,
lennä tuonne, kunne käsken:
yheksän meren ylitse,
yli puolen kymmenettä,
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen,
jossa voi’etta tehään,
missä mettä keitetään.
Tuopas tuolta voitehia,
kasta siipesi simahan,
toinen siipesi metehen,
 sulkasi sulahan voihen,
kanna Jesuksen etehen.[1]

---

[1] Ote Simana Sissosen D.E.D. Europaeukselle vuonna 1845 laulamasta raudan syntyloitsusta.

"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske

Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Maria Litmanen

Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.

Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.

Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.

"Kulttuuriteko" vuodelta 1956. Runonlaulaja Petri Shemeikan mökki hävitetään.

Etelä-Saimaa 6.5.1956.
Lehtiartikkelin vuosiluvuissa on virhe.
Hänen runojaan ja laulujaan kerättiin
talteen mm. vuosina 1845 - 1848.

Oheinen "kulttuuriteko" löytyi Etelä-Saimaa-lehdestä 6.5.1956. Se kertoo mielestäni häpeämättömästä  kulttuurin ja historian väheksymisestä. Olihan Pedri Shemeikka yksi maamme tunnetuimmista runonlaulajista.  Onneksi toisen tunnetun runonlaulajan, Simana Sissosen Sissolan rakennukset Ilomantsin Megrijärvellä ovat turvassa - ainakin toistaiseksi - ovathan rakennukset ja pihapiiri siirtyneet Sissosten sukuseuralle.