Jääkauden jäljillä 25.10.2018

Patikoin eilen jälleen kerran Savitaipaleen pohjoispuolella Jääkauden jäljillä - Kivikauden ihminen-reitillä. Se kulkee Sisemmän Salpausselän ja Kuolimon maisemissa Savitaipaleen kirkonkylän pohjoispuolella. Eilinen sää oli mitä parhain luonnossa liikkumiseen. Aurinko paistoi, lämpötila oli nollan tienoissa ja ilma oli tyyni.  Metsissä ja rannoilla oli jo varsin hiljaista. Muutamat korpit raakkuivat terveisiään, joutsenet ja hanhet toitottivat ajoittan muuttohalukkuudestaan etelään ja tiaiset pyrähtelivät välillä uteliasuudessaan katsomaan, milläinen köntys sieltä polulta oikein ilmestyy. Pääosin oli aivan hiljaista, eikä kuulunut kesäiseen äänimaisemaan usein kuuluva moottorisahojen eikä moottoveneiden pörinä rannoilla. Ainoastaan kevyt liplatus Kuolimon aaltojen hyväillessä sen hiekka- ja sorarantoja.

Olen aikaisemmin kuvannut patikointiani kyseisellä reitillä lumisena marraskuisena päivänä neljä vuotta sitten tässä kirjoituksessani. Tämänkertaisella, noin 13 kilometrin pituiselta reissultani tein seuraavia huomioita: Reitti on pääosin hyvin ja selkeästi merkitty. Merkinnät on uusittu ilmeisesti aika äskettäin. Ainoan poikkeuksen teki erillinen Pomperon reitti, jonka oli luvattoman pitkiä merktsemättömiä taipaleita. Opas- ja informaatiotaulut olivat vielä loistavassa kunnossa. Muutamissa paikoissa oli olettavasti menneen kesän aikana uusittu huonokuntoisia pitkospuita.  Reitin polut olivat muutenkin hyvässä kunnossa ja ne eivät ole kovinkaan vaativia, jopa monin paikoin helppoja kulkiessaan metsäautoteitä pitkin. Jääkauden jäljillä-reitti sovletuukin erittäin hyvin koko perhee patikointiretkelle. Sen kruunaa Rovastinojalla oleva kivikautinen kota. Upea on myöskin Viktorinrannassa oleva noin puoli kilometriä pitkä, upea hiekkaranta.

Viktorinrantaa

Näkymää Viktorinrannasta

Viktorinrantaa

Vielä yksi kuva Viktorinrannasta

Näkymää Kuolimon rannalta

Näkymä Kuolimon rannalta

Luonnon luomaa taidetta

Yksi näkymä polun varrelta

Opastus on selkeää

Polku kulkee pitkiä matkoja kapeiden harjumuodostelmien päällä

Näkymä Kammarlahdelle

Näkymä Kammarlahdelle

kaunista on

Polku seuraa pitkiä matkoja Kuolimon rantoja.

Kammarniemessä on aika levähtää

Polku kulkee pitkin Kuolimon rantametsää paikassa nimeltä Jyrkänmaanhiekka

Jyrkänmaanhiekassa polulle on tehty pitkä matkat pitkospuita

Paikoin puut kaatuvat rantavallista polun yläpuolelle

Rovastinojan suu sen laskiessa Kuolimoon

Näkymää Kuolimolle Rovastinojalta

Kivikautinen asumusrekonstruktio Rovastinojalla

Tässä mallia takaisin luontoon-tyypeille

Suurella vaivalla raivattu oja kasvaa vähitellen umpeen suosta raivatulla entisellä pellolla

Mahtuu reitille muutama taloryhmäkin. Tässä Tölskin talo Pomperon osuudelta.

Lopuksi toinen video ja kommentti:

Suomenniemi 15.11.2015: "Maitotie" ja Irja Hannosen polku

Irja Hannosen polun infotaulu

Marraskuisena viikonloppuna (15.11.2015) suuntasin matkani Suomenniemelle. Yön aikana oli satanut räntää, jota tuli vielä hieman aamullakin, mutta päivän aikana sade muuttui vähitellen pelkäksi vedeksi. Kohteina olivat ”Maitotie” sekä Irja Hannosen luontopolku.

Tikan talon pihapiiri nykyasussaan. Sähkötkin talossa näkyy jo olevan.

”Maitotie” on vanha suomenniemeläinen kulkuväylä, Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu, viralliselta nimeltään Karkauksentie. Tie (numero 14696) kääntyy valtie 13:lta Kauriansalmelta  ja seurailee Halisen kautta kymmenkunta kilometriä Kuolimon rantaa päättyen Karkauksen kylään. Se on erittäin mutkainen, mäkinen ja kaunis, todella ”wanhan hywän ajan” kylätie. Marraskuussa maisemat eivät tosin päässeet oikeuksiinsa. Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu Karkauksen maitotie lähtee Kauriansalmelta ja kulkee Halisen kautta Karkauksen kylään. Maitotie yhdistää valtatiet 13 ja 15 toisiinsa.

Teija Sopasen kokoama tietopaketti Irja Hannosesta

Irja Hannosen polku lähtee Karkauksenlahden pohjukasta, jonka etelärannalle on rakennettu parkkipaikka ja polusta kertovat informaatiotaulut. Polku on vajaat neljä kilometriä pitkä luontopolku, ja kulkee lähes koko matkan Kuituranniemen luonnonsuojelualueella (37 hehtaaria), jonka Irja Hannonen testamenttasi Suomenniemen kunnalle. Alueen puustossa ei ole tehty metsänhoitotoimenpiteitä yli 40 vuoteen. Maasto on paikoin vaativaa, mutta koska kulkua on helpotettu pitkospuilla, luokittelisin reitin helpoksi. Reitti on oiva esimerkki Suomenniemen luonnosta. Siihen kuuluvat vanha Tikan tilan pihapiiri ympärillä olevine metsittyvine peltoineen ja niittyineen, sekä vastakohtana karun kaunis Kuolimo louhikkoisine rantoineen ja Kuituran vähitellen pystyyn lahoavat metsät.  Reitillä on Kuituran taukopaikka laavuineen ja tulentekopaikkoineen.

Reitin opastusta

Irja Hannosen luontopolku avattiin Suomenniemi-päivien yhteydessä 2.7.2005. Luontopolun avasi Savitaipaleella asuva tunnettu kasvitieteilijä ja toimittaja Seppo Vuokko. Irja Hannosen luontopolun syntymisen mahdollisti Hannosen tekemä testamentti. Hän lahjoitti mittavan omaisuutensa, lähes 1,5 miljoonaa euroa, Suomenniemen kunnalle. Yhtenä ehtona oli, että kunta huolehtii suvun haudoista. Toisena toiveena oli, että Suomenniemen kunta säilyisi itsenäisenä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kunta liitettiin Mikkelin kaupunkiin vuoden 2013 alussa. Samalla vaihtui maakunta. Suomenniemi oli satoja vuosia kuulunut Karjalaan. Kuntamuutoksen jälkeen suomenniemeläiset siirtyivät savolaisiksi. Suomenniemen kunnan lopettaminen päätti myös miljoonalahjoittajan suvun haudan hoitamisen. Irja Hannonen samoin kuin hänen Eino.veljensä, olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Oheinen Teija Sopasen laatima kooste kertoo Irjasta ja Hannosen perheestä. Lisäksi täältä löytyy Irja Hannosen tunteneen kirjoittajan kuvaus Hannosen sisaruksista.

Marraskuinen suolampi on upea!

Vaikka marraskuinen päivä ei näyttänyt parhaita puoliaan matalilla riippuvine pilvineen ja ajoittaisine sadekuuroineen, ei tuloni polulle kaduttanut yhtään. Myös loppusyksyn luonto voi olla kaunis. Reitille rakennetut pitkospuut, joita oli runsaasti, olivat erittäin liukkaita. Ainoa turvallinen tapa liikkua niitä pitkin oli ”hiihtäminen”. Vaelluskengät luistivat erittäin hyvin märillä, osittain lehtien peittämillä pitkospuilla. Kävin Hannosen polun jälkeen useassa muussakin kohteessa Suomennimellä, mutta kerron niistä toisessa yhteydessä. Päätin kuitenkin palata uudestaan ensi kesänä. Aikomukseni on silloin ajaa ”Maitotie” polkupyörällä ja patikoida sekä Irja Hannosen polku, että lähellä sijaitseva Saarajärven polku ja käydä lisäksi tutustumassa läheiseen Ripatin/Karkauksen myllyyn.

Kuituran taukopaikka

Pitkospuita louhikossa

Näkymä Kuolimon rannalta

Marraskuisen kauniita Kuolimon rantoja

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kesäsiirtolatoiminta (Päivitetty 12.7.2016)

Koska monilla kaupunkilaislapsilla ei ollut mahdollisuutta viettää kesää luonnon helmassa, heräsi ajatus tämän mahdollisuuden tarjoamisesta koululapsille Tanskassa 1800-luvun lopulla.  Ajatus levisi Tanskasta myös Suomeen, jossa ensimmäisenä kesäsiirtolatoiminnan aloitti Turun kaupunki vuonna 1889.

Lappeenrannassa vastaava toiminta alkoi vuonna 1906, jolloin johtokunta pyysi sitä varten määrärahoja kaupunginvaltuustolta ja Anniskeluyhtiöltä. Valtuusto myönsikin siirtolaa varten 800 markkaa (3540€). Eri luokkatasoilta valittiin 20 koululaista, jotka opettaja Alma Ainasojan johdolla pääsivät kesäleirille. Leiriä pidettiin, kuten seuraavanakin kesänä, Oikkosen talossa Taipalsaaren Kattelussaaressa. Kesällä 1908 leiripaikkana oli J. Nisosen taloon Taipalsaarella. Vuosina 1909 ja 1910 siirtola toimi edelleen Taipalsaarella, Eva Rehusen talossa Rehulassa. Alma Ainasoja vastasi siirtolan toiminnasta noin kymmenkunta vuotta. Kesäleiritoiminta oli pitkään eteläkarjalaisten viinanhimon varassa, sillä se sai rahoituksensa pääosin Anniskeluyhtiön voittovaroista. Vuodesta 1913 lähtien myönsi Kouluhallitus kesäsiirtoloille 50 prosentin valtionavun, mikä helpotti siirtolatoiminnan rahoittamista.  Vuonna 1914 päätettiin, että kaikille kesäsiirtolaan tuleville lapsille suoritetaan kaupungin kustantamana lääkärintarkastus. 1910-luvulla siirtolaa pidettiin vuosien ajan Taipalsaaren Pääskyniemessä K. Luonteen huvilalla.

Vuonna 1916 valtuusto ei myöntänyt avustusta kesäsiirtolaa varten, koska sen käytössä ei enää ollut Anniskeluyhtiön voittovaroja. Kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat sekä koulun vuosikertomukset vaikenevatkin vuosina 1916 - 1919 kesäsiirtolatoiminnasta. Ilmeisesti levottomat olot sekä kaupunginisien kitsaus keskeyttivät toiminnan. Helmikuun alussa vuonna 1920 lahjoitti kenkätehtailija Pekka Kinnusen vaimo Anna Kinnunen 3000 markkaa Lappeenrannan kansakoulun vähävaraisten oppilaiden kesän aikana maalle majoituksesta aiheutuviin kustannuksiin. Valtiolta saatiin avustusta 2461 markkaa. Lisäksi johtokunta pyysi valtuustolta 5000 markan avustusta. Valtuustolta saatiinkin syksyllä 1920 Anniskeluyhtiön voittovaroista 4347 markkaa ja niinpä kesäsiirtolatoiminta voitiin jatkaa. Neljän vuoden tauon jälkeen vietti yhteensä 26 lasta kesäänsä kauppias Jooseppi Kaarnan omistamassa Pääskyniemen huvilassa Taipalsaaren Kopinsalmella. Kesäsiirtolan ohjaajana toiminut nuori opettaja Elli Varttinen kuvasi kesäsiirtolan toimintaa seuraavasti:

Ilmoitus Lappeenrannan kansakoulujen kesäsiirtolasta.
Itä-Suomen Sanomat 16.6.1910

Kesäkuun 17. päivänä 1920 läksimme Lappeenrannasta "Koski"-laivalla Taipalsaaren Kopinsalmelle. Kaksikymmentä kalpeata kansakoululasta, suurin osa orpoja, oli menossa kesäisille kunnaille, veden partaalle voimistumaan. Mitä ruokajärjestykseen tulee, saivat lapset hyvää, voimakasta ja hyvin valmistettua keittoruokaa kaksi kertaa päivässä ja illaksi voileivät maidon tahi piimän kera.

Virkistäytymisen ohella kesäsiirtolatoiminnan keskeisenä tarkoituksena oli parantaa köyhyydessä ja yksipuolisen ravinnon varassa elävien, usein aliravittujen lasten, yleiskuntoa. Kauppias Jooseppi Kaarna vuokrasi tämän jälkeen Pääskyniemen huvilaansa kesäsiirtolatoimintaan aina vuoteen 1931 saakka.  Kansakoulun johtokunta palkkasi yhden koulun opettajista ohjaajaksi ja keittäjän talouspuolen hoitajaksi. Valtionavun saaminen edellytti sekä toimintakertomuksen että tiliselvitysten laatimista. 1920-luvulla kesäsiirtolaoppilaiden määrä vaihteli 20 - 28 välillä. He olivat siirtolassa kuusi viikkoa. Esimerkiksi vuoden 1927 talousarviossa kesäsiirtolatoimintaan varattiin 7000 markkaa, joka oli vajaat 1,4 % kansakoulujen kokonaismenoista.

Kesäsiirtolan päiväohjelmaan kuuluivat aamuherätykset ja nukkumaanmenoajat. Yhteisten aterioiden lisäksi oppilaat keräsivät puita metsästä ja pilkkoivat niitä keittäjälle ja saunan lämmitykseen. myös siivoustoimet kuuluivat leiriläisten päiväohjelmaa. Edellä mainittujen toimien lisäksi aikaa jäi runsaasti uimiseen, ongintaa, retkeilyyn ja syyskesällä marjojen poimintaan. Kesällä 1932 siirtolatoiminnan pitopaikaksi vaihtui Taipalsaaren Kirvesniemessä Ala-Nihtilan talo ja siirtola toimi kahdessa kuuden viikon vuorossa. Paikan vaihduttua lasten määrää voitiin kasvattaa, kesällä 1932 heitä oli 70, seuraavana kesänä 80. Kesällä 1934 lasten määrä oli jo 123, ja siirtola toimi kolmessa neljän viikon vuorossa. Vuonna 1937 kesäsiirtolan toiminta siirtyi Taipalsaaren Juntulaan Turusen veljesten omistamaan taloon. Siellä yhteensä 118 lasta vietti kesää kahdessa kuuden viikon vuorossa.  Lapsien terveyttä seurattiin kesän aikana tarkasti ja heille tehtiin lääkärintarkastus sekä ennen siirtolaan menoa että sieltä palattua. 

Välirauhan kesä 1941 alkoi kesäsiirtolatoiminnan kannalta jälleen suotuisasti. Helluntain aattona 54 poikaa siirtyi jo perinteiseksi siirtolapaikaksi muodostuneeseen Taipalsaaren Juntulaan, joka oli saatu 4000 markan korvauksella leiritoiminnan käyttöön. Poikien oli tarkoitus olla kuusi viikkoa, jonka jälkeen sama määrä tyttöjä saapuisi myös kuudeksi viikoksi. Melko pian kesäsiirtolan toiminta piti kuitenkin keskeyttää alkaneen liikekannallapanon ja siviiliväestön evakuoinnin takia. Alkanut jatkosota teki kesäsiirtolan toiminnan mahdottomaksi. Seuraavana kahtena kesänä siirtolatoimintaa voitiin taas jatkaa vakiintuneesti Juntulassa.

Kesäksi 1944 oli kansakoulujen kesäsiirtolatoimintaa varten vuokrattu aikaisemmista vuosista poiketen vapaaherra von Knorringin huvila Luumäen Kiviniemeltä Kivijärven rannalta. Toukokuussa uutisoi paikallinen sanomalehti tulevan kesä siirtolatoiminnasta iloisen optimistisesti: Kesäsiirtoloissa vietetään tänä kesänäkin aurinkoisia ja huolettomia päiviä. Toisin kävi. Kesäsiirtola pääsi tosin aloittamaan 1. päivä kesäkuuta 60 pojan ja kahden ohjaajan voimin, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 muutti nopeasti suunnitelmat. Alkoi siviiliväestön evakuointi ja huvila otettiin puolustusvoimien käyttöön 21.6.1944. 

Sotavuosien jälkeen kesäsiirtolan toimintapaikka vaihtui usein. Ensin jatkettiin kesällä 1945 Kiviniemen huvilassa, seuraavana kesänä oltiin Taipalsaarella Rehulan kansakoululla. Kesällä 1947 palattiin Taipalsaaaren Juntulaan. Seuraavana kesänä siirryttiin Lemin Kantturaniemeen Puolustusvoimilta vuokrattuihin parakkeihin. Siirtolaan haki kyseisenä kesänä yhteensä 290 lasta, joista voitiin sijoittaa 105. Kantturaniemessä toiminta jatkui vuoteen 1953 saakka. Kesällä 1952 lapset olivat siirtolassa kolmessa vuorossa ja mukana oli yhteensä 145 lasta. 1940- ja 1950-luvuilla kesäsiirtolassa lapset oppivat myös työntekoon virkistäytymisen ohella. Ohjelmaan kuului veden kantoa, puiden pilkkomista ja kantamista ja saunan lämmittämistä. Kesäsiirtolatoiminnan suunnittelu oli pitkään hyvin lyhytjänteistä. Usein siirtolan paikasta ja vuokrasta keskusteltiin kansakoulun johtokunnassa vasta keväällä ja paikan löytyminen oli usein hankalaa. Vuonna 1949 oli oman kesäsiirtolan hankkiminen kaupungille niin pitkällä, että sille oli laadittu arkkitehtitoimistolla suunnitelmat. Hanke kuitenkin hautautui. Kesällä 1952 kesäsiirtolan opettajana toiminut Toivo Haavisto antoi kriittistä palautetta kaupungin virkamiehille ja poliittisille päättäjille:

Kansakoulujen kesäsiirtolatoiminta Lappeenrannassa on jatkunut vuodesta toiseen ylimenokauden merkeissä. On eletty vuokralaisena ja odoteltu aikaa parempaa. Näin ollen puutteellisuus ja tilapäisratkaisut lyövät leimansa koko toimintaan. Kun kesäsiirtolatoiminta on erittäin tärkeätä eikä ajan parantumisesta ole tietoa, niin luulisi kaupungin johtoelimillä olevan keinoja oman ja tarkoituksenmukaisen kesäsiirtolan aikaansaamiseksi nykyiselläänkin. Siihen on pystyneet pienemmätkin kunnat.

Edellisen kesän riemuja  kesäsiirtolassa muisteltiin vuoden 1964 Opinsaunassa

Kesäksi 1954 siirtolan paikka vaihtui jälleen. Toiminta siirtyi Savitaipaleen Pöksänlahteen, jossa kesäsiirtola toimi nyt ensimmäistä kertaa omaksi hankitussa ja ”tarkoitukseen erinomaisesti sopivassa” paikassa. Lappeenrannan kaupunginvaltuusto oli hyväksynyt vuoden 1953 viimeisessä kokouksessaan kiinteistökaupan, jossa Mauri ja Ilse Hiltuselta oli ostettu 85 aarin määräala Kuolimon rannalta rakennuksineen. Kesäsiirtola-alue laajeni seuraavana kesänä, kun Lappeenranta osti edellisen kiinteistön vieressä sijainneen runsaan hehtaarin alueen rakennuksineen Väinö ja Aune Hjerpeltä 1,1 miljoonan markan kauppahinnasta. Tontilla sijaitsi 1940-luvulla alkuaan sotilasmajoitukseen rakennettu tilava asuinrakennus ja talousrakennuksia. Lappeenrannan kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupan 27.6.1955.

Näin ylistävillä sanoilla kuvasi Kansan Työ-lehden toimittaja juuri hankittua kesäsiirtolaa 23.7.1955: 

Elinvoimaisten mäntyjen katveessa, niemessä, minkä vieressä Pöksänlahti vastaanottaa Kuolimojärven joskus jopa vihaiset mainingit, on paikka, missä suveksi koulujensa ukset sulkeneet Lappeenrannan kansakoululapset viettävät unohtumatonta kesäkautta. Tähän ympäristöön sopii mainiosti lastensa itsesä vierailleen – tässä tapauksessa lehtemme edustajalle – virittämä laulu ”Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee.

Savitaipaleen luonnonkaunis Pöksänlahti on nyt vasta toista kesää Lappeenrannan kansakoululaisten kesäsiirtolan tyyssijana. Siirtolan päärakennus, aikaisemmin puolustuslaitoksen upseerirakennuksena palvellut, väillä yksityisten hallussa ollut ja nyttemmin kaupungin omistukseen hankittu muodostaa yhdessä upean saunan, oivan hiekkarannan, veden ja kumpuilevan, houkuttelevan maaston kanssa kokonaisuuden, mille saa hakea vertaa.

Etelä-Karjala-lehti julkaisi 15.7.1984  ”Historian ensimmäiset"
Pöksän Uutiset.

Pöksänlahden tiloissa Lappeenrannan kansakoulujen kesäsiirtola toimi aina vuoteen 2004 saakka. Toiminta siirtolassa jatkui vuosikymmenet vilkkaana. Sekä 1950- että 1960-luvuilla kesäsiirtolassa oli kolme vuoroa ja lasten määrä oli runsaat kaksisataa. Esimerkiksi kesällä 1959 yhteensä 224 oppilasta ja kesällä 1966 heitä oli 240. Pöksänlahden rakennuksiin tehtiin pieniä korjauksia ostamisen jälkeen. Pysyvän luvan kesäsiirtola sai kouluhallitukselta vuonna 1962, jolloin siirtolassa tehtiin myös korjaustöitä. 1960-luvun alussa

oli kaupungilla suunnitelmia myös toisen kesäsiirtolan hankkimisesta. Esillä oli kiinteistön osto

Lemiltä Lahnajärven rannalta, mutta lopulta päädyttiin Pöksänlahden kesäsiirtolan laajentamiseen. Vuonna 1963 Pöksänlahteen saatiin pallokenttä ja valtuusto hyväksyi siirtolan

laajentamissuunnitelmat. Seuraavana kesänä Pöksänlahteen pystytetty uusi majoitusrakennus oli valmiina ja kesäsiirtolaan voitiin nyt ottaa kaikki (227) halukkaat lapset.
1970-luvulla siirtolassa siirryttiin ensin nelivuoro-, sitten viisivuoro- ja lopulta kuusivuorojärjestelmään Samalla ohjaajien määrää lisättiin. Kun esimerkiksi vuonna 1967 siirtolassa oli neljä ohjaajaa, heitä oli vuonna 1972 viisi ja lisäksi palkattiin erillinen yövalvoja. Vuonna 1974 siirryttiin käytäntöön, jossa siirtolassa oli johtaja, apulaisjohtaja, neljä – viisi ohjaajaa sekä yövalvoja. Tämä käytäntö säilyi koko kesäsiirtolan lopun toiminta-ajan. 1990-luvulla leireillä siirryttiin seitsenviikkojärjestelmää, jolloin viikon pituisille leireille otettiin kullekin 50 lasta. Tulijoita olisi kuitenkin ollut vuosittain hieman enemmän (noin 400). Kesäsiirtolaa hyödynsi vuosina 1972 – 1973 myös Kuusankosken kauppala. Tällöin esimerkiksi vuonna 1973 kesäsiirtolassa oli 137 kuusankoskelaista lasta sijoitettuna 282:n lappeenrantalaisen lapsen joukkoon.


Pöksänlahden pohjukkaan rakennettiin uusi saunarakennus 1980-luvulla. Vuonna 1993 siirtolaan pystytettiin vielä uusi leirihenkilökunnan majoitusrakennus, jonka yhteydessä oli tyttöjen ja poikien käymälätilat. Kyseisenä vuonna kesäsiirtolassa oli kuuden jakson aikana yhteensä 354 lasta ja nuorta. Pöksänlahteen oli lisäksi 1990-luvulla rakennettu koulutoimen kustannuksella seikkailu- ja elämysrata. Monipuolista, luonnonkauniilla paikalla sijainnutta kesäsiirtolaa hyödynsivät keväisin ja syksyisin varsinaisen siirtolakauden ulkopuolella myös monet yhdistykset ja paikallinen yliopistokin. Lisäksi yläkoulut järjestivät siellä seitsemäsluokkalaisten ryhmäytymispäiviä. Kun koulutoimi etsi syksyllä 2003 säästämiskohteita, yhtenä vaihtoehtona koulujen lakkauttamisen ohella nousi Pöksänlahden kesäsiirtolan toiminnan lopettaminen.  Kesäsiirtolatoiminta oli pitkään lakisääteistä, mutta tämä velvollisuus poistui vuoden 1991 alussa. Lappeenrannassa tämä ei silloin vielä johtanut, kuten monissa muissa kunnissa, kesävirkistystoiminnan alasajoon. Vuonna 2004 Lappeenrannan kaupungin leirikeskusten kehittämistyöryhmä teki selvityksen kunnan omistamasta kolmesta leirikeskuksesta. Tämä johti siihen, että Lappeenranta luopui Pöksänlahden kesäsiirtolasta. Viimeinen siirtolakesä vietettiin Pöksänlahdessa vuonna 2005. Runsaan viiden hehtaarin alue rakennuksineen myytiin Savitaipaleen kunnalle 3.10.2005. Kauppahinta oli 330 000 euroa.

Karkean arvioni mukaan Pöksänlahden kesäsiirtolassa vietti sen toiminta-aikana kesäviikkojaan lähes parikymmentä tuhatta lasta ja nuorta. Vaikka osallistuminen muuttui 1990-luvun alussa maksulliseksi, se ei osallistumishalukkuutta vähentänyt. Esimerkiksi vuonna 1994  leireille haki noin 600 lasta ja nuorta. Kesäsiirtola näyttää olleen paikallisten sanomalehtien lempilapsi, sillä joka kesä ne kirjoittivat uskollisesti sen toiminnasta. Ilmeisesti se aito yhdessäolon ja kesäleikkien riemu, joka näkyi ja kuului joka kesä Pöksänlahdessa, puhutteli usein niin kyynisiä toimittajiakin.
Tässä näytettä:

Lasten riemua Kuolimon kaislikossa
Murheet jätettiin kaupunkiin
Voi sitä elämisen riemua, jonka kaupungin lapset tuntevat päästessään viettämään lomaansa maalle.
Silmät, korvat auki ahmitaan luontoa ja pyritään saamaan päivistä irti kaikki mahdollinen. Pöksänlahdella Savitaipaleella viettävät lomapäiviä Lappeenrannan kaupungin kesäsiirtolan lapset ja jo kolmas ryhmä polskuttelee tältä kesältä Kuolimon kaislikossa. Murheet on jätetty kaupunkiin ja elämästä nautitaan täysin vedoin...