Valkoisten sisällissodan uhrien muistomerkki Imatralla.

Akseli Einolan suunnittelema muistomerkki on pienellä kumpareella

Vuoksen rantamaisemissa, kuuluisan kosken itäpuolella sijaitsee Imatrankosken sankarihautausmaa, jossa lepäävät valkoisten puolella sisällissodassa kaatuneet sekä talvi- ja jatkosodassa taisteluissa menehtyneet sankarivainajat. Sisällissodan valkoisten sankarivainajien muistomerkki on pienoisella kumpareella ja se on tehty harmaagraniitista. Muistomerkissä lukee teksti:

Suomen vapaustaisteluissa 1918 kaatuneille kotiseudun ja isänmaan puoltajille.

Muistomerkin on suunnitellut jääkärikoulutuksen Saksassa saanut viipurilaissyntyinen Akseli Einola (1894 – 1948). Einola toimi Imatralla Imatran - Tainionkosken suojeluskunnan paikallispäällikkönä 5.5.1919 – 1.3.1920. Tämän jälkeen hän omistautui maalaustaiteelle ja taidegrafiikalle. Imatralla hän toimi piirustuksen opettajana vuosina 1919 – 1931. Einola oli tuottelias sekä taidemaalarina että taidegraafikkona. Hän kuvitti opetustauluja, lasten- ja nuortenkirjoja, opetustauluja ja oppikirjoja. Hän oli yksi vuonna 1909 ilmestyneen kotimaisen eläinkuvaston kuvittajista.

Muistomerkkiin on kirjattu 25:n valkoisen nimet

Silloin vielä Ruokolahden kuntaan kuuluneelle Tainionkoskelle perustettiin suojeluskunta vasta sisällissodan jälkeen eli 27.8.1918. Suojeluskuntatoiminta oli ollut Ruokolahdella aktiivisempaa kuin Imatran Tainionkosken – Imatran taajamissa. Perustamiseen ryhdyttiin siis vasta kolme kuukautta sisällissodan päättymisen jälkeen. Alueelle oli aikomus perustaa kaksikin suojeluskuntaa, mutta suojeluskuntien yleisesikunta puuttui asiaan. Sen määräyksestä pidettiin 21.10.1918 kokous, joka nimettiin Imatran-Tainionkosken suojeluskunnaksi. Nykyisen Imatran alueella oleva Vuoksenniskan taajama jäi sen sijaan edelleen kuulumaan osaksi Ruokolahden suojeluskunnan toimialuetta.

Kun Imatran - Tainionkosken suojeluskunnan esikunta päätti vuonna 1919 pystyttää patsaan sankarihaudalle, tehtävä annettiin siis ”omalle pojalle” eli Akseli Einolalle. Lisäksi hän sai suunniteltavakseen myös Tainionkosken suojeluskunnalle oman lipun. Lipun kustansi Ab Tornator Oy. Patsashankeen rahoitukseen osallistuivat muut suuret paikalliset teollisuuslaitokset. Hautamuistomerkkiin on kirjattu 25:n menehtyneen valkoisen nimet. Vuoden 1918 tapahtumat olivat kohtalokkaita sadoille ruokolahtelaisille. Sotasurmat-sivuston mukaan menehtyi 212 kunnassa asunutta. Ruokolahdella kirjoilla olleista kuntalaisista kuoli 117.

Muistomerkin paljastustilaisuus maanantaina 6.12.1920 alkoi kello 17.00 Valtionhotellin edustalla, jossa suojeluskunnan piiripäällikkö Aarno Karimo tarkasti yhdessä kapteeni Astolan kanssa suojeluskunnat.  Mukana oli Imatran-Tainionkosken suojeluskunnan lisäksi osastoja Jääsken, Joutsenon, Ruokolahden ja Lappeen suojeluskunnista. Valtionhotellilta siirryttiin Karjalan kaartin soittokunnan marssiessa edellä sankarihaudalle. Haudalla laulettiin soittokunnan säestyksellä yhteisesti virsi ”Jumala ompi linnamme”. Tämän jälkeen kirkkoherra Lund suoritti yhdessä pastorien Rautajärvi ja Lund avustuksella sankaripatsaan vihkimisen. . Mieskuoron lauluesityksen jälkeen patsastoimikunnan puheenjohtaja Emil Laine piti luovutuspuheen ja luovutti patsaan Imatran - Tainionkosken suojeluskunnalle. Suojaverhon poistuessa patsaalta suojeluskunnat ampuivat kolme kunnialaukausta. Patsaan otti vastaan suojeluskunnan puolelta maisteri J. Kaikko. Tilaisuus päättyi maamme-lauluun. Valtionhotellissa jatkettiin juhlapäivää kello 20.00 alkaneella itsenäisyysjuhlalla.  Vuosi 1920 oli Etelä-Karjalassa sankaripatsaiden pystyttämisen ”kulta-aikaa”. Kesän ja ja syksyn kuluessa valkoiset sankarivainajat olivat saaneet omat muistomerkkinsä Joutsenoon, Lemille, Lappeenrantaan ja Savitaipaleelle. Imatralta läytyy myös punaisten joukkohauta sekä muistomerkki. Siitä kerron seuraavassa kirjoituksessani.

Imatrankosken valkoisten muistomerkkiin on kirjattu seuraavien vainajien nimet:

Karl Uno Bergren Armas Harakka Emil Huipero Juho Jäppinen Ville Kakkinen Tuomas Komi Juho Kosonen Urho Kuhmonen Arvid Laukniemi Paul Ljungberg Juho Lääperi Juho Mattinen Juho Miettinen

Iivari Miikki Ilmari Nöjd Kalle Pellinen Edvard Salakka Ilmari Savolainen Antti Simanainen Evald Simanainen Armas Smolander Juho Suikkanen Antti Tella Benjam Tuovinen Väinö Veijalainen

Valkoisten sisällissodassa kaatuneiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Valkoisten sisällissodassa kaatuneiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Kuparikaivospaikkakunta Outokumpu oli pitkään Pohjois-Karjalan vasemmistolaisin kunta. Siellä sosialidemokraatit saivat kunnallisvaaleissa 1920-luvulta lähtien vuosi toisensa jälkeen reilusti suurimman ääniosuuden. Kun Kuusjärven Outokummusta löytyi rikas kuparimalmio vuonna 1910, uneliaaseen maaseutupitäjään alkoi muuttaaa väestöä lähikunnista ja kauempaakin. Kaivostoiminta käynnistyi 1913 ja tuotanto sekä työväestön määrä kasvoi varsinkin 1920-luvun lopusta lähtien. Vuonna 1953 kaivoksilla oli töissä yli 1100 työntekijää. Nämä lähtökohdat tiedostaen olettaisi vuoden 1918 tapahtumien olleen silloisessa Kuusjärven pitäjässä hyvinkin drmaattisia. Näin ei kuitenkaan ollut. Nimittäin vuosina 1917 - 1918 Outokummun kaivosyhteisö oli vielä varsin pieni eikä työväenliike ollut riittävän vahva haastaakseen kunnan porvarilliset tahot. Vai olisiko syynä ollut myösl se, etteivät paikalliset työväestön nokkamiehet olleet sotakiihkoilijoiden vietävissä?

Tässä koostetta Kuusjärven valkoisten osallistumisesta sisällissotaan

Valkoisten joukkohautaan on siunattu neljä
sodassa kaatunutta.

Valkoisen osapuolen sotilaallinen järjestäytyminen käynnistyi Kuusjärvellä 19.11.1917. Tällöin perustettiin kuntaan Turvallisuuskomitea kuntakokouksen yhteydessä. Outokummun Työväenyhdistyksen edustajat olivat uhkaillen koettaneet estää sen perustamisen ja paikallinen lakkokomitea oli jyrkästi kieltänyt suojeluskunta-asian käsittelemisen kokouksessa. Niinpä kokous oli ollut varsin rauhaton.

Turvallisuuskomitean/Suojeluskunnan päällikkönä toimi piiripäällikkö Armas Pohja ja varapäällikkönä konttoristi Toivo Kosunen ja helmikuusta 1918 lähtien opettaja Mikko Mustonen. Suojeluskunnan esikunnassa toimivat Pohja, Mustonen ja insinööri Toivo Kuokkanen.  Lakkoaikana ei sattunut mitään suurempia kahnauksia, vaikka tunnelmat olivatkin kireät. Sekä lakkokomitean alainen punakaarti että järjestyskomitea pyrkivät takavarikoimaan kaikki aseet, joita ei kuitenkaan paljoakaan löytynyt. Suojeluskunta yritti ostaa aseita, mutta se osoittautui vaikeaksi.

Kuusjärven poliittisesta tilanteesta maaliskuussa
1918 kertoo oheinen lyhyt uutinen Karjalaisessa
28.3.1918.

Kun punakaarti antoi 26.1.1918 valtakunnallisen  liikekannallepanon ja Helsinkiin asetettiin 28.1. väliaikainen vallankumoushallitus, Kuusjärvi sijoittui maantieteellisen sijaintinsa ansiosta valkoisten haltuun jääneelle alueelle.  Pitäjän kohtalon ratkaisivat tapahtumat muualla Pohjois-Karjalassa. Kuusjärvellä punaisten kannattajamäärä oli liian vähäinen, jotta se olisi voinut toimia yksin. Levoton tilanne johti Joensuun ja sen ympäristön suojeluskuntalaisten kokoontumiseen 20.1. Samaan aikaan Joensuussa oli menossa sosialistiagitaattori August Wesleyn pitämä kurssi. Kurssilaiset vaativat August Wesleyn johdolla kaupunginvaltuustoa poistamaan suojeluskuntalaiset kaupungista. Etelämpänä Karjalassa olivat suojeluskuntalaiset riisuneet Sortavalassa paikallisen venäläisen varusväen aseista. Tämän jälkeen Sortavalaan kokoontuneet suojeluskuntalaiset ryhtyivät puhdistamaan muuta Pohjois-Karjalaa venäläisestä varusväestä. Kun Joensuuhun kokoontuneet valkoiset kuulivat tästä, he ryhtyivät vastaaviin toimiin muualla Pohjois-Karjalassa.  Tässä vaiheessa agitaattori Wesley poistui kaupungista. Punaisten jäätyä ilman johtohahmoa, he näkivät viisaimmaksi pidättäytyä aktiivitoiminnasta. He luovuttivat myös aikaisemmin haltuunsa saamansa aseet suojeluskunnille. Joissakin kirjoissa todetaan, että koko tapahtumasarja vietiin läpi Pohjois-Karjalassa ilman verenvuodatusta. Asia ei suinkaan ollut niin. Helmikuussa valkoiset teloittivat viisi Venäjän armeijan sotilasta.  Huhtikuun 14. päivä surmattiin lisäksi kaksi lättiläistä, 11 puolalaista, yksi tataari, 82 venäläistä ja kolme virolaista Venäjän armeijan sotilasta. Lisää aiheesta tämän linkin takaa. Lisäksi maakunnan kaakkoisosassa, Värtsilässä, käytiin kiivaat taistelut paikallisen punakaartin kanssa.

Uutinen taisteluissa kaatuneiden Hannes Lihavaisen ja Matti
Mustosen sankarihautajaisista Kuusjärven kirkkomaalla
28.3.1918

Edellä kuvatut Joensuun tapahtumat ratkaisivat myös Kuusjärven kohtalon. Yhteenottoja punaisten ja valkoisten välillä ei kunnan alueella tapahtunut. Molemmat osapuolet harjoittelivat ahkerasti. Joensuun tapahtumien jälkeen kaikki punaisiksi epäillyt kutsuttiin kuulusteluihin ja heiltä otettiin aseet pois. Kaikki epäillyt pääsivät kuulustelujen jälkeen vapaiksi. Sodan syttymisen jälkeen valkoiset järjestivät Kuusjärvellä kutsunnat. Kunnasta lähti valkoisten rintamalle vapaaehtoisesti 69 miestä. Kutsuntojen kautta lähetettyjä oli 61. Heistä kaatui taisteluissa viisi, yksi katosi ja haavoittuneita oli viisi. Ne suojeluskuntalaiset, jotka eivät lähteneet rintamalle, suorittivat vartiopalvelusta kuudessa eri kohteessa pitäjällä. Näitä olivat Outokumpu, Sysmä, Varislahti, kirkonkylä, Maljasalmi ja Viuruniemi. Vartiopalveluksessa oli maaliskuuhun asti 25 miestä ja maaliskuun lopusta 15.

Sotasurmat 1914 – 1922-sivuston tiedot menehtyneistä valkoisista poikkevat yllä kerrotusta.  Sivuston mukaan  sisällissodan taisteluissa, vankileireillä ja katoamisten seurauksena menehtyi 11 Kuusjärvellä kirjoilla ollut henkilöä.  Valkoisten puolella saivat surmansa Jääskessä 8.3.1918 kaatunut  Matti Mustonen ja sotatapahtumien yhteydessä kadonnut Antti Kuronen.  Kuusjärven hautamuistomerkki kertoo, että sinne on haudattu myös 8.2.1918 kaatunut Liperissä kirjoilla ollut Kusti Naumanen, Viipurissa kirjoilla ollut Johannes Lihavainen ja Kuusjärvellä syntynyt, mutta Isokyrössä kirjoilla ollut Ludvig Tiilikainen.  Lehtiuutiset kertovat Kusti Naumasen kaatuneen Värtsilän valtauksen yhteydessä ja hänen asuneen Kuusjärven Sysmän kylässä. Ludvig Tiilikainen kaatui Lempäälän taistelujen yhteydessä. Räätäli Johannes Lihavainen menehtyi Imatralla sotasairaalassa Joutsenon rintamalla tiedusteluretkellä saamiinsa vammoihin.

Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Luumäen Taavetin hautausmaalla

Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Taavetin hautausmaalla
Muistomerkin pystytti Luumäen työväenyhdistys vuonna 1954 tai vuonna 1956

Kotiseutupyöräilyni kohteena oli 17.9.2017 oli Luumäki. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Taavetin hautausmaa. Joskus kiinnostus kotiseudun historiaan johdattaa vähemmän kunniakkaiden historian vaiheiden äärelle. Nekin ovat kuitenkin osa menneisyyttämme. Vuoden 1918 sisällisota oli Luumäellä monen muun eteläkarjalaisen pitäjän tavoin uskomattoman julma. Kunnan alueella tapahtui punaisten vallan aikana käsittämättömiä veritekoja, jotka voittajat kostivat tarpeettoman ja järjettömän raa’asti. Tästä muistuttamassa seisoo Taavetin hautausmaan  itäisessä pohjoisnurkassa vuonna 1954 (toisen tiedon mukaan vuonna 1956) pystytetty vakaumuksena puolesta kaatuneiden muistomerkki. Aloitteen muistomerkistä tekivät SKDL:n Luumäen paikallisosastot vuonna 1946.
 

Etelä-Karjalan Luumäki oli yksi vuoden 1918 sisällissodan ensimmäisistä taistelupaikoista, kun valkoiset kaappasivat Taavetissa punaiselle matkalla olleen aselastin tammikuun 19. päivä 1918. Punaiset lähettivät Lappeenrannasta yli 200 miestä käsittäneen rankaisuretkikunnan, joka joutui taisteluun jääkäri Lauri Pelkosen johtamien valkoisten kanssa. Taistelussa kaatuivat jääkäri Pelkonen sekä yksi punakaartilainen.  Aiheesta löytyy lisää täältä.

Huolimatta siitä, että Luumäen suojeluskuntaa kuului ainakin 260 miestä, kunta oli aluksi eräänlaisessa välitilassa. Punaisetkaan eivät saaneet oikein toimintaansa käyntiin. Pidettiinpä 3.2.1918 Joukolassa ”rauhankokous”, johon osallistui molemmilta osapuolilta toistasataa henkeä. Päätettiin pitää välirauhaa seuraavaan sunnuntaihin asti, jolloin oli aikomus pitää uusi kokous. Sitä ei koskaan pidetty, sillä 9.2. paikalliselle punakaartille oli jo toimitettu aseet ja se miehitti pitäjän kiväärimiehillään.  Koko pitäjä oli tiukasti punakaartin otteessa 15.2., kun noin 50-miehinen valkoisten joukko hyökkäsi Taavetin asemalle aikomuksenaan kaapata jälleen aselasti. Vartiomiehet huomasivat avonaisella pellolla hyökkääjät. Taistelusta tuli valkoisten verilöyly. Taavetin hangille jäi 11 valkoista, joista seitsemän luumäkeläisiä. Punaiset surmasivat osan hangille jääneistä haavoittuneista valkoisista. Lisäksi yksi kuoli sairaalassa ja yksi murhattiin myöhemmin. Kalevi Kumpulainen käyttää vuonna 1992 ilmestyneessä Luumäen historiassa aikakaudesta nimitystä Punainen painajainen.

Turvattomuus punaisten vallan alla olevassa Luumäen pitäjässä kohosi huippuunsa punaisten tappion häämöttäessä. Silloin vangittiin ja pääosin surmattiin kaikki käsiin saadut suojeluskuntalaiset. Punaisen terrorin uhriksi joutui 26 pitäjäläistä. Näistä 19 tai 20 surmasivat Kouvolassa paikalliset hirmutyöntekijät. Huhtikuussa surmattiin lisäksi omassa kunnassa 4 – 5 pitäjäläistä. Luumäen surullisiin ja järjettömiin tapahtumiin kuuluu myös 21.3.1918 Huopaistenvirralla suoritettu joukkosurma, jossa tapettiin kymmenen valkoista, joukossa kaksi nuorta naista. Henkilöt olivat pyrkimässä Haminasta pohjoiseen valkoisten hallussa oleville seuduille. Tässä murhatyössä tekijät olivat luumäkeläisiä.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerki sijaitsee
edessä näkyvän Taavetin hautausmaan portin oikealla puolella

Luumäellä punaisten valta päättyi toukokuun alussa. Taavetin aseman valkoiset valtasivat toukokuun 1. ja 2. välisenä yönä. Luumäelle jääneitä punaisia kohtasi nopea ”tutkimus”, jota valkoiset kutsuivat myös lopputilitykseksi. Joitakin punaisia surmattiin kostoksi jo valloitusvaiheessa. Luumäellä kyseltiin ennen kaikkea niitä punaisia, jotka olivat olleet ampumassa ja pistämässä kuoliaaksi niitä valkoisia, jotka makasivat helmikuussa Taavetin pelloilla haavoittuneina. Pikaoikeus aloitti toimintansa nuorisoseuran talolla 9.5. Se tutki ja kuulusteli 246 henkilöä. Suurin osa vapautettiin heti. Alkupäivinä joka toinen sai kuolemantuomion, mutta pian tuomiota lievenivät. Ristin sai nimensä kohdalle kuulustelupöytäkirjaan 24 henkilöä. Ampumispaikkana oli oikeudenkäyntipaikan pohjoispuolella ollut vallinotko. Sieltä ruumiit rahdattiin lännemmäksi hiekkakankaalle. Osa siirrettiin aikanaan hautausmaalle. Luumäellä ja muualla arvioidaan ammutun yhteensä ainakin 69 punaista.

 Sotasurmat-sivuston mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyi 26 Luumäellä asunutta henkilöä. He olivat, yhtä lukuunottamatta (Kanttori Vilhem Repo), sodassa punaisten puolella. Huomattavasti luotettavamman kuvan saa hakemalla edellä mainitusta tietokannasta niiden menehtyneiden nimet, jotka olivat Luumäellä kirjoilla. Lukumäärä on pöyristyttävän suuri: 170. Menehtyneistä 37 oli valkoisten puolella ja 133 punaisten puolella.  Näistä 18 henkilön kuolinsyy on tuntematon, he ovat kadonneet tai heidät on julistettu jälkikäteen kuolleeksi.