Lappeenrannan aseman ja ratapihan pommitus 1.7.1944. Seitsenvuotiaan muistikuvia

Lappeenrannan kartta vuodelta 1958. Karttaan on sijoitettu kertojan kotitalo sekä hänen muistamanaan suojakorsujen sijaintipaikat. Kartan painovuonna molemmille paikoille oli jo rakennettu uudet talot.

Tässä hieman jälkikirjoitusta Lappeenrannan aseman ja ratapihan pommitukseen 1.7.1944.

Reijolankadun ja Ratakadun kulmassa sijaitsi ns. kivikorsu, josta
seitsenvuotias kertoja haki pommitukselta suojaa.

Edessä näkyvän Annakadun ja Reijolankadun risteyksessä olevan
talon takana sijaitsi ns. hiekkakorsu, joka sai pommituksesssa
täysosuman. Talo rakennettin paikalle sotavuosien jälkeen.

Olin eilen sukujuhlissa, jossa oli mukana myös 80-vuotias vieras, joka halusi kertoa omia muistojaan 1.7.1944 tapahtuneesta Lappeenrannan aseman ja ratapihan pommituksesta. Ehdotin hänelle, että kävisimme tapahtumapaikalla, jolloin muistot palaisivat ehkä vielä paremmin mieleen. Samalla minäkin saisin konkreettisen käsityksen siitä, missä kohtalokas sirpalesuoja/suojakorsu sijaitsi. Niinpä ajoimme Tykkiin Ratakadun/Reijolankadun/Annankadun tienoille. Kuulin nyt ensimmäisen kerran, että suojakorsuja olikin ollut tienoolla kaksi. Nykyisen Ratakadun ja Reijolankadun kulmauksessa oli kivenlohkareista koottu kivikorsu ja parisenkymmentä metriä siitä Armilakadun ja hautausmaan suuntaan toinen suojakorsu, jota kutsuttiin hiekkakorsuksi. Kertojani, silloin seitsenvuotinen poika, meni pommitukselta suojaan kivikorsuun. Hän muisteli korsun olleen varsin pieni, vain muutamia metrejä kanttiinsa. Suojassa oli useita henkilöitä, mutta niiden lukumäärää hän ei enää muista. Yksi suojassa ollut mies, jota muistelija arveli rautatieläiseksi, sai reiteensä osuman sirpaleesta ja putosi sitten viereiseen juoksuhautaan. Tienoolle oli kaivettu juoksuhautojen ja pesäkkeiden ketju. Pommituksen loputtua kertoja oli joidenkin muiden poikien kanssa lähtenyt palaamaan Reijolankatu 23:ssa (nyk. no 25) sijainneeseen kotiinsa. Ammusjunassa olleet kranaatit räjähtelivät edelleen ja niinpä yksi lensi poikien yli iskeytyen Annankandun ja Reijolankadun risteykseen. Pojat sukelsivat kiireesti vieressä olleen kuorma-auton alle.

Kertoja äiti oli hakenut suojaa kotia lähempänä olevasta hiekkakorsusta. Se sai täysosuman ja osa sieltä ja sen ympäristössä risteilevistä juoksuhaudoista turvaa hakeneista sai surmansa tai haavoittui. Kertojan äiti oli poistunut korsusta kuitenkin ennen pommin osumaa ja säilyi vahingoittumattomana. Paikalla on nyt kaksi asuinrakennusta, toinen on rakennettu heti sodan jälkeen, toinen myöhemmin. Sodan jälkeen rakennetussa talossa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt asukas tuli mukaan keskusteluumme seisoessamme Annankadun ja Reijolankadun risteyksessä. Hän muisteli, että Ratakatua korjattaessa 1960-luvulla Reijolankadun ja Ratakadun risteyksestä löytyi räjähtämätön lentopommi. Ammusjunasta lentäneitä kranaatteja ja niiden sirpaleita lensi tienoolle suunnattomat määrät. Hänen tontiltaan myöhemmin sahatusta petäjästä  ei löytynyt kohtaa, jossa ei olisi ollut sirpaleita, kun se sahattiin poikki ja pilkottiin.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten. (Etelä-Savo 22.9.1928)

Taikinamäen vanha koulurakennus, entinen pappila keväällä 2015

Viime päivinä on paikallisessa sanomalehdessä ollut useita artikkeleita Taikinamäen ”vanhasta pappilasta”. Rakennus on toiminut pappilan lisäksi ainakin kansakouluna sekä tyttölyseon ja musiikkiopiston opetustilana. Vuonna 1928 Lappeen Taikinamäen kansakoulu juhli 50-vuotista taivaltaan. Tässä yhteydessä julkaistiin Etelä-Savo-lehdessä 22.9.1928 koulun ensimmäisten oppilaiden joukkoon kuuluneen taloustirehtööri J(ooseppi) Kaarnan muistelu kouluvuosistaan. Alla kyseinen artikkeli keskeisiltä osiltaan, väliotsikot allekirjoittaneen.

Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten

Taikinamäen kansakoulun vanha rakennus oli seisonut nykyisellä paikallaan jo 50 vuotta vuonna 1928

Artikkelinsa alkuosassa Kaarna kertoo mm. , miten hän ”joutui” olemaan koulun ensimmäisiä oppilaita, ja hän jatkaa:
 

Sanoin, että jouduin olemaan. Kyllä se niin on, ettei, kuten nykyään, pojalta itseltään juuri kysytty, haluatko mennä kouluun vai etkö. Minun on vaikeata muistaa niitä päiviä ja hetkiä, jolloin kotonani asiaa pohdittiin enempää kuin tarkalleen kouluaikaisia tapahtumiakaan  - onhan siitä kulunut jo niin monta ajast’aikaa. Sen kuitenkin muistan, että isäni eräänä kauniina päivänä tuli kotiin Lappeenrannasta kertoen Lappeen kirkossa pidetyn kokouksen, missä itse läänin kuvernööri Oker-Blom oli korkeassa persoonassaan saapuvilla. Tässä kokouksessa oli käsitelty kysymystä kansakoulun perustamisesta paikkakunnalle ja olivatkin pitäjän valistuneimmat miehet olleet asiaan niin innostuneet, että se sai onnellisen ratkaisun.

Taloustirehtööri J. Kaarna

Isäni Pekka Kaarna oli myös nähtävästi peräti innostunut koulujuttuun, koska hän ilman muuta eräänä päivänä ilmoitti pojallensa, että nyt olisi lähdettävä Lappeenrantaan ja ruvettava koulumieheksi. Koska nuoria miehiä aina uutuus viehättää – ja tämä olikin vasta uutta – niin enemmittä mietiskelyittä seurasin määräystä. Tähän vaikutti ka osaltaan neljäs käskykin. Kun matka kotoa kouluun oli pitkä, täytyi minun kuten monen muunkin, ottaa asunto kaupungista ja vain loma-ajat vietimme kotonamme.

Koulutyöhön heti ensimmäisenä päivänä

Koulun alkajaispäivä oli maanantai, sen muistan, samoin kuin senkin, että opettajamme teki meihin heti alkajaisiksi hyvin voimakkaan vaikutuksen. Alkajaisjuhlallisuuksia ei silloin ollut, ne pidettiin muistaakseni parisen viikkoa myöhemmin. Päivä alkoikin siten täyden työn merkeissä. Aamurukouksen, joka oli meistä kaikista varsin juhlallinen, päätyttyä siirrettiin tyttöoppilaat omaan luokkaansa. Me poikaoppilaat taas jäimme omaamme, joka oli suurempi ja jota käytettiin myös juhla- sekä rukoussalina. Aapiskirjat otettiin esille ja niin alkoi toimintansa Taikinamäen koulu.

Itse koulunkäynti on, kuten kaikki tietävät, sellaista säännöllisiä raiteita kulkevaa ja rauhallista työtä, että siitä harvoin jää yksityiskohtia mieleen. Minäkään en muista, että mitään erikoisempaa olisi tapahtunut, kuin että jokunen poikaviikari sai silloin tällöin pienen nipistyksen kolttosistaan. Rangaistukset eivät muuten olleet ensinkään ankarampia kuin nykyisin, mutta varmaa myös on, ettei silloin kurinpitoa tarvittukaan läheskään niin paljon kuin nyt. Oppilaat olivat yleensä erittäin tottelevaisia ja opettajan sanaan luotettiin kuin muuri.

Koulutarkastajan vierailu merkkitapahtuma

Merkkitapahtumia olivat koulun tarkastukset. Aluksi toimittivat niitä pitäjän papit, mutta muutaman vuoden perästä tuli jo oikea tarkastaja, jonka nimeä en enää muista. Pappien tarkastuksesta pysyy mielessäni Lappeen rovastin Mateus Hackzellin käynnit. Hänellä oli tavallisesti vain yksi knoppikymys, jonka hän pojille asetti ja se kuului: ”Pojat, sanokaapas mistä suoloja saalaan?” Koska vanhemmat pojat olivat tästä kysymyksestä jo ennakolta kertoneet nuoremmille, niin oli luonnollista, että kaikki tiesivät, mistä ”suoloja saalaan”.

Tappelut eivät olleet harvinaisia

Koulutyö alkoi tavallisesti klo 9 aamulla ja päättyi muistaakseni klo 5 illalla, ollen välillä kuitenkin parin tunnin ruokailuloma. Uskonnolla oli tärkeä sija lukujärjestyksessä ja sitä olikin muodossa tai toisessa kaksikin tuntia päivässä. Vapaa-ajat käytettiin sekä lukemiseen että kaikenlaiseen poikain voimainkoitteluun. Tappelut eivät silloinkaan harvinaisia. Kaupungin kansakoululaiset, jotka pitivät itseään herraskaisina, löylytettiin silloin tällöin ja sehän ei ollut ihme, koska me olimme vanhempia. Muistaakseni oli minimi-ikärajana kouluun päästessä silloin 10 vuotta. Väestön yleinen mielipide ei ollut alunperinkään koulua vastaan, päinvastoin pikemmin. Lapsia alettiin yhä runsaammin käyttämään kansakoulussa ja nopeasti Taikinamäen koulun oppilasmäärä kasvoi. Huvittavalta tuntuu nyt jälkeenpäin, että silloin kansakoulu oli hyvinkin usean silmissä ainakin yhtä suuri oppilaitos kuin nykyisin yliopisto. Vähintäinkin otaksuttiin pojista tulevan pappeja.

Kuten jo mainitsin, ei koulusta ja koulunkäynnistä ole jäänyt paljonkaan muistiin, mutta sitä enemmän muistelevat kaikki Taikinamäen koulun ensimmäiset oppilaat opettajiansa. Siihen aikaan oli meillä kaksi opettajaa, poikien opettajana Kalle Oittinen, kansanvalistaja ja valtiopäivämies, ja tyttöjen opettajana nti Aleksandra Grönroos. Kummastakin on sanottava, että he olivat harvinaisen kyvykkäitä opettajia.

Kalle Oittinen – opettaja Jumalan armosta

Kalle Oittisesta, joka oli tietysti meitä poikia lähellä, tahtoisin mainita pari sanaa. Hän oli opettaja Jumalan armosta. En ole eläessäni tavannut sellaista persoonallisuutta kuin hän oli. Jokainen sana, joka tuli hänen huuliltaan, jokainen kasvojen ilme ja koko hänen majesteetillinen olemuksensa sai aikaan sen, että oppilaat suorastaan pakosta joutuivat hänen opetuksensa lumoihin. Hänen puhetapansa oli vakuuttavaa ja varmaa ja esityksensä elävää, joten se vei mukaansa kaikkein välinpitämättömimmätkin. Ollen vielä syvästi uskonnollinen ja elämäntavoiltaan puhdas, teki hän oppilaisiinsa läpi heidän elämänsä kestävän syvän vaikutuksen. Sitä antaumusta, millä hän oli kutsumukseensa ryhtynyt, kuvastaa selvästi myös hänen harras huolenpitonsa oppilaistaan heidän jo päätettyään koulunsa. Hän nimittäin piti omalla ajallaan ja ilman mitään maksua paremmille oppilailleen jatkokoulua ja vuosikausia jälkeenkinpäin avusti heitä itseopiskelun tiellä. Niinikään hän seurasi tarkoin entisten oppilaiden elämäntapoja ja koetti isällisesti hairahtuneita ohjata oikealle tielle. Erinomainen kasvattaja ja erinomainen kansalainen oli Kalle Oittinen. Siksipä entiset oppilaansa häntä suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella muistelevatkin